Talvisota ja Suomi, 30.11.2019

Kuvahaun tulos: arms against tyranny finland"

Talvisodan syttymisestä tulee tänään, 30.11.2019, kuluneeksi tasan 80 vuotta. Aivan kuten viime vuonna kansalaissodan satavuotisten aikana, myös tällä kertaa historiallisesti tärkeä konflikti on näkynyt tiedotusvälineiden tarjonnassa. Kuten aina, monin paikoin nämä median sekalaiset välähdykset eivät niinkään kerro meille kahdeksan vuosikymmenen takaisesta Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kamppailusta, vaan sen sijaan ne ovat läpileikkaus omasta ajastamme.

Olen käsitellyt talvisotaa kahdessa teoksessa. Esikoiskirjani Haavoitettu ritari sivusi jääkärieversti Eino Polónin elämänvaiheiden kautta Taipaleen taistelua, enimmäkseen keskisuomalaisesta näkökulmasta. Vuonna 2017 kirjoittamani Summan tarina oli kattava tutkimus talvisodan ratkaisuksi kääntyneestä Summan taistelusta. Saatan olla näin ollen puolueellinen kommentoija todetessani, että talvisodasta ei voi mielestäni kirjoittaa liikaa. Kyseessä on ehkä eräs Suomen historian perusteellisimmin tutkituista muutamasta kuukaudesta, mutta nimenomaan sen vuoksi on syytä tarkastella erityisen huolellisesti, miten ja kuinka sotaa kulloinkin käsitellään. Lisäksi viime aikoina talvisota on jälleen hetkellisesti jäänyt taka-alalle. Akateeminen historiankirjoitus on keskittynyt halukkaasti jatkosotaan, ja kovimmat skismat, jotka toisinaan yltyvät nyttemmin polarisoituneissa poliittisissa oloissamme myös kulttuuritaisteluiksi, käydään nimenomaan jatkosodasta. Pinnalla ovat olleet säännöllisesti erillissota-debatti, ihmisluovutukset, kysymys vuoden 1944 teloituksista ja viimeisimpänä suomalaisten SS-miesten toiminta.

Talvisota on harvemmin moisen peitsen taittamisen kohteena. Sota kiinnostaa, mutta korkean julkisuusarvon kulttuurikamppailuja siitä ei käydä. Korkeintaan satunnainen filosofi saattaa ujosti uskaltautua esittämään episteemisessä hengessä kysymyksen siitä, olisiko sota ollut kenties sittenkin mahdollista välttää? Tämä kysymys kuuluu poliittisen historian piiriin, enkä aio käsitellä sitä tässä. Omaa alaani on enemmänkin sodan sosiaali- ja kulttuurihistoria, ja tässä hengessä kirjoitan tässä muutaman sanan siitä, miten tämä kahdeksankymmenen vuoden takainen sota, jossa äidinpuoleinen isoisäni kaatui, on eteemme nyt avautunut.

 

Tabloidit ja arktinen Cannae

Printtimediassa ovat Suomen sodat olleet jo pitkään iltapäivälehtien julkaisemien teemanumeroiden ykkösaihe. Kuvaan sopii, että iltapäivälehdet ovat jopa kinastelleet keskenään yksinoikeudestaan historiajulkaisujen brändiin. Ajatus historiasta siistinä tabloidikokoon paketoituna mediatalon tuotemerkkinä herättää tietysti omanlaisiaan mielleyhtymiä, mutta historiantutkijan on ehkä sittenkin syytä olla pelkästään tyytyväinen popularisoinnista. Tänä vuonna ilmestynyt Ilta-Sanomien talvisotajulkaisu haastatteli itsellenikin tutuksi tullutta Summan taistelun veteraani Martti Mäkistä ja noteerasi siinä samalla myös oman yllämainitun kahden vuoden takaisen teokseni mainitusta talvisodan ratkaisutaistelusta.

Ilta-Sanomien yleisötilaisuus 21. marraskuuta jätti Kannaksen taistelut hieman vähemmälle huomiolle. Osasyy tähän oli tutkijavieraaksi päätynyt valtakunnan hovihistorioitsija Teemu Keskisarja, joka käsitteli tapansa mukaan omien teostensa aiheina olleita Laatokan pohjoispuolella käytyjä Tolvajärven ja Raatteen tien taisteluja. Välittynyt kuva siirsi perspektiivin pois Kannaksen pääpuolustuslinjalta ja lujitti tahattomasti tai tahallisesti myyttiä lumisilla korpitaipaleilla käydyistä mottitaisteluista, joissa Suomen tulevaisuus oli vaakalaudalla. Keskisarjan muistelut siitä, miten “Suomen kohtalo ratkaistiin runonlaulajien erämaassa” sekä keskustelussa esitetyt rinnastukset Cannaen ja Thermopylain taisteluihin loivat sinänsä merkittäville yhteenotoille kerrassaan ylivertaista auraa. Tolvajärvellä kunnostautuneiden Aaro Pajarin joukkojen osoittama “julmettu hyökkäyshenki” puolestaan nousi taas esille ainutkertaisena esimerkkinä suomalaisesta vastaiskusta. Retoriikan tasolla haastattelu heitti modernin sodan ylle muinaisaikojen hohdetta, ja taistelujen historiallista painoarvoa alleviivasi Keskisarjan itsevarma toteamus “jos Suomi olisi hävinnyt Tolvajärvellä, talvisodan seuraavien taistelujen lopputulos olisi ollut toinen”. Raatteen tie ja Tolvajärvi eivät enää olleet vain menestyksekkäitä voittoja, vaan peräti kiinnekohtia, joille sodan kulku oli alisteinen.

Keskisarjan teoksia mitenkään väheksymättä uppoutuminen erämaasotaan jättää talvisodan rintamakokemuksen yleiskuvan väkisinkin puutteelliseksi. Neuvostoarmeijan 44. divisioonan tuhoaminen Raatteen tien korvessa käydyssä mottitaistelussa oli sinänsä kiehtova sotatoimi, mutta pulmana alkaa olla yksittäisen taistelun alituinen nouseminen ikään kuin tyyppiesimerkiksi koko sodasta. Paisuttelun riski on olemassa, etenkin kun Raatteen tien legenda on saanut viime vuosina lisäpontta myös sarjakuvataiteesta. Painotus jättää ennen muuta pahasti katveeseensa joulukuun aikana Karjalankannaksen pääpuolustuslinjalla käydyn mittavan, modernin materiaalitaistelun, jossa keskiössä olivat suhteellisen vahvat tukikohdat, vihollisen panssari- ja ilmaylivoima, molemmilla lohkoilla massiivinen tykkituli ja Taipaleessa vieläpä vihollisen maihinnousuyritykset suomalaisten sivustaan. Nämä olivat uudenaikaista suursotaa Suomen kamaralla; kenties vähemmän romanttisia kuin kairojen katveessa käydyt saarrostustaistelut, mutta on vaikea ajatella niiden jäävän vertailussa toiselle sijalle.

Haastatteluissaan Keskisarja on toistuvasti huomauttanut, miten uskomus sodan rajoittumisesta Karjalankannakselle osoittautui vääräksi Neuvostoliiton hyökätessä koko itärajan pituudelta. Tämä pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta sodan polttopiste oli lopulta Kannaksella, jonne molemmat osapuolet keskittivät ylivoimaisesti suurimman osan voimavaroistaan, ja johon neuvostoarmeija kohdisti suurimman moukariniskunsa. Kannaksella Suomen sodanjohto teki myös kohtalokkaimmat virhelaskelmansa, mistä esimerkiksi käy 23.12. toteutettu toisen armeijakunnan vastahyökkäys, joka epäonnistui järkyttävällä tavalla ja kääntyi talvisodan siihen asti verisimmäksi päiväksi. Jätän muiden arvailtavaksi syyt siihen, miksi Pajarin rynnäkkö Tolvajärvellä toistuu populaareissa annaaleissa alituiseen, kun taas pirkka-hämäläisten ja satakuntalaisten sotilaiden “hölmöntölmäykseksi” ristimä jouluaaton aaton offensiivi ei kirvoita kanteleita vastaavanlaiseen helskyttelyyn.

Tolvajärven ja Raatteen tien tarinat kertautuivat myös 29.11. Yleisradion tekemässä haastattelussa. “Sissitaktiikan” ja “maastontuntemuksen” painottamassa erämaasodan legendassa oli tässä kohtaa väkisinkin myös populistisen myytin sävy, etenkin kun samalla mukaan ujutettiin ajatus YYA-kauden “valheellisesta” historiankirjoituksesta ja kryptinen lausahdus siitä, miten “tänä päivänä on jossain määrin sallittua paritella kommunismin kanssa”. Kyse on sekä historiografisesta että tämän päivän politiikkaan iskevästä vahvasta väitteestä, joka ikävä kyllä jäi vaille kunnollisia esimerkkejä. Pitää paikkansa, että vuoden 1945 jälkeisenä aikana käsitys talvisodasta oli kommunistien ja kansandemokraattien keskuudessa jokseenkin kummallinen — muun muassa vuonna 1960 Kansan Uutiset vertasi Otto Wille Kuusisen marionettihallitusta Norjan pakolaishallitukseen — mutta kotimaista historiankirjoitusta jotenkin laajemmin sävyttäneenä ilmiönä tuolloisessa veteraanimarssien Suomessa tätä on vaikea pitää.

Ajatus väärennetystä menneisyydestä on silti omiaan hivelemään tiettyjä tahoja. Tämä asenne on ollut yksi pohjavire uuspatriotismiksi kutsutussa suuntauksessa, joka alkoi lyödä läpi vuoden 1989 jälkeen ja on nyt vallinnut kolmisenkymmentä vuotta. Alun alkaen tällä oli kiistatta pohjansa Neuvostoliiton viime vuosien suojasään ja lopullisen romahtamisen synnyttämässä tilanteessa, jonka mahdollistama avoimuus muun muassa elvytti Suomessa suojeluskunta- ja lottaperinteen. Samalla tämä ilmapiirin muutos osui kuitenkin myös vaiheeseen, jolloin viimeisetkin suomalaiset rintamamiehet alkoivat vetäytyä aktiivisesta työelämästä ja yhteiskunnallisista tehtävistä, ja nuoremmat ikäluokat ottivat puhevallan. Tällä sukupolvenvaihdoksella on ollut valitettavat vaikutuksensa, ja viimeisimmässä kehitysvaiheessaan, joka on heijastunut myös maan politiikkaan, uuspatriotismia voisi kutsua jo kioskipatriotismiksi. Tutkimusaiheistaan selvästi vilpittömän innostunut Keskisarja alkaa omassa itseilmaisussaan ikävä kyllä aika ajoin tavoitella näitä sfäärejä.

 

Pohjantähden kansalaissota ja pohjalainen talvisota

Samaisen uuspatriotismin alkuvaiheeseen osuu myös vuonna 1989 valkokankaat valloittanut Pekka Parikan ohjaama ja Antti Tuurin kirjaan pohjaava Talvisota-elokuva, joka oli Ilta-Sanomien yleisötilaisuuden toisena aiheena. Tuurin romaani ja Parikan elokuva eivät ole kioskitavaraa, vaan täyden kunnioituksen ansaitsevia merkittävää historianvaihetta taideteoksia, ja niiden kautta Kannaksen suurtaistelut saivat osakseen edes jonkin verran huomiota muuten erämaasotaa estradille nostaneessa sessiossa.

Talvisodan pulma on silti yhtä lailla se, että se tarjoaa sotaan rajallisen tulokulman, mistä olen maininnut ennenkin. Tarina keskittyy Taipaleen taisteluun osallistuneeseen Matti Laurilan JR 23:n yhteen pataljoonaan. Koska sodan aikana kokonaiset rykmentit koottiin alueellisesti, tämä merkitsee perspektiivin painottumista maakunnallisesti — ja tämä maakunta on Etelä-Pohjanmaa, jota Tuuri on kuvannut romaaneissaan taidokkaasti ja synnyinseudulleen kunniaa tehden. Tämä kuitenkin synnyttää myös ristiriidan. Koska talvisota on yhä edelleen osa kansallista historiaa — ja Ilta-Sanomien järjestämän tilaisuuden kaltaiset esitykset on varta vasten suunniteltu lujittamaan tätä sodan asemaa suuressa kansallisessa kertomuksessa — niin alueellisesta näkökulmasta tulee väistämättä kansallinen näkökulma, etenkin kun kirja ja elokuva viittaavat jo otsikkonsa tasolla sotaan kokonaisuudessaan. Parikan elokuva on todennäköisesti näyttäytynyt parillekin sukupolvelle ikään kuin yleisenä otoksena talvisodasta ja samalla sotaaedeltäneen ajan Suomesta ylipäätään.

Tämä ei ole aivan merkityksetöntä. Kansalaissodan satavuotisten yhteydessä saimme toistuvasti kuulla, miten Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia oli suorastaan “harhaanjohtava” ottaessaan päähenkilöikseen torppariperheen. Kolumneissa ruodittiin jopa rintamalla kaatuneiden torpparien lukumäärää pyrkimyksenä todistaa Linnan romaanin lähtökohdat peräti vakavalla tavalla erheellisiksi, siitäkin huolimatta, että opinnäytteiden valossa Linnan kotiseudulla Urjalassa torpparien osuus punakaartissa oli huomattavan korkea. Pentinkulman eräänä esikuvana olleesta Honkolan kylästä punakaartin torpparit eivät tosin päätyneet rintamataisteluihin, mutta romaani maalasi kuitenkin historiallisestikin suhteellisen pätevän kaunokirjallisen kuvan Hämeen kartanoseudun tapahtumista vuonna 1918, ja impressionistisenakin käytti autenttisia värejä. Risto Volanen, Vesa Vares, Lasse Lehtinen ja muutama muu keskittivätkin moitteensa nimenomaan siihen, ettei Linnan teos antanut riittävän kattavaa yleiskuvaa vuodesta 1918, ja yhden yksittäisen romaanin oli annettu hallita liiaksi kansalaissotaan liittyviä historiakäsitystä. Romaani siis ei ollut kansallisesti kyllin edustava.

Tuurin kirjoittama ja Parikan ohjaama Talvisota kertoo miehistä, joiden kotiseutu on valkoisen Suomen kantava maakunta. Elokuvassa puhutaan “vapaussodan käyneistä miehistä”, lauletaan Vilppulan urhojen muistolle -marssia, viitataan Mäntsälän kapinaan ja Amerikan-sukulaisiin, ja esitetään varsin tarkka kuva eteläisestä Pohjanmaasta juuri sellaisena kuin se oli vuoteen 1939 mennessä. Elokuvan miehet lähtevät sotaan laajojen lakeuksien maaseudun neitseellisestä Arkadiasta, polvistuvat ehtoollisen ääreen korostetun hartaasti ja pysäyttävät puna-armeijan Taipaleen taistelussa. Kyseessä on täydellinen, hieno, suorastaan ihailtava tiettyyn maakuntaan ja sen miehiin keskittyvä ja vankasti tapahtuneeseen historiaan ankkuroitu tarina. Mutta mikäli noudattaisimme samoja kriteerejä, joilla Linnan romaania arvosteltiin viime vuonna, miten tarkka kuva tämä olisi tuon ajan Suomesta?

Etäämmällä läntisellä Kannaksella Summaa puolustivat 5. ja 3. Divisioonan hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja satakuntalaiset sotilaat. He lähtivät sotaan tehdasyhteisöistä, satamakaupungeista ja puutarhakauppaloista; heidän taustansa saattoi hyvin usein olla työväenliike ja heidän muistonsa vuodesta 1918 olivat tätä myöten kokonaan toisenlaiset; ja sekä poliittiselta katsannoltaan että hengenelämältään he edustivat monitahoisempaa ja modernimpaa, mutta myös polarisoituneempaa osaa tästä maasta ja kansakunnasta. Vielä loitommalla, Uudenkirkon alueella Kannaksen lounaisosissa, taistelivat helsinkiläiset 4. Divisioonan miehet, joista monet olivat kaupunkiyhteiskunnan kasvatteja maatalousvaltaisessa maassa. Kannaksen kurimuksessa taistelivat totta kai myös maamme molemmat kieliryhmät. Hyvin äkkiä huomaamme, etteivät Tuurin ja Parikan pohjalaiset soturit tarjoa kovinkaan edustavaa läpileikkausta oman aikansa Suomesta, tai ainakin paljon jää kertomatta. Raatteen tien ja Laurilan rykmentin nostaminen populaarihistorian keskiöön määrittää oudolla tavalla koko sotaa, ja siinä samalla väistämättä koko sodanaikaista Suomea, kainuulaisten ja eteläpohjalaisten sotakokemuksen kautta.

Romaanin ja elokuvan ei tietysti tarvitsekaan tarjota tällaista läpileikkausta; maakunnallinen perspektiivi on enemmän kuin riittävä, oma tärkeä lisänsä paletissa. Kansallinen historia ajatuksena on ylipäätään epämukava Prokrusteen vuode, johon ahtautumalla pahimmillaan voimme tulla tärvelleeksi maamme kaiken alueellisen ja maakunnallisen vivahteikkuuden. Tämän vivahteikkuuden ymmärtäminen myös auttaa meitä käsittämään sen, ettei 1900-luvun alun Suomi suinkaan ollut “yhtenäiskulttuuri”, ei sosiaalisesti eikä liioin alueellisten ominaispiirteittensä puolesta.

En siis millään muotoa sano, että Tuurin teos pitäisi altistaa vastaavanlaiselle kritiikille, jolla Linnaa piiskattiin viime vuonna, sillä tuolloinen suominta oli enimmäkseen täysin päätöntä, ja omasta puolestani arvostan molempia kirjailijoita ja pidän heidän romaaneistaan. Mutta mikäli niin haluaisi tehdä, perusteita kommentteihin yhdelle romaanille annetusta liian vallitsevasta roolista tietyn historianvaiheen käsittelyssä riittäisi. Se, että vuoden 1918 kohdalla näitä moitteita kaunokirjallisuutta kohtaan esitettiin yhden kirjailijan osalta varsin halukkaasti, mutta vuosien 1939-1940 kohdalla ne loistavat poissaolollaan, on kenties sekin yksi osoitus edellämainitun uuspatriotismin omintakeisista sävyistä.

 

Sodan henki ja sodan perintö?

Talvisota-romaanin ja elokuvan eteläpohjalainen painotus vaikuttaa myös sodan asemoimiseen historiallisella aikajänteellä. Rykmentinkomentaja Laurilan puheissa ja sotaporukassa mukana olevien vanhempien vapaussoturien kautta sodasta tulee ikään kuin vuosina 1917-1918 syntyneen itsenäisen valkoisen Suomen viimeinen taistelu, kaiken siihenastisen historian kulminaatiopiste. Se on yksi tapa tarkastella sotaa; mutta yhtä lailla talvisodan voi nähdä kehtona ja aihiona sotienjälkeiselle Suomelle, modernin Suomen lähtölaukauksena. Sodan aikana ajatus “kansakunnan uudesta syntytarinasta” oli vahva, ja myös tässä oli kyseessä varta vasten rakennettu uusi genesis, joten sen kanssa on syytä olla yhtä lailla varovainen. Ei voi kuitenkaan kieltää, etteikö sota tosiaan olisi muovannut Suomea uudeksi.

Kirjoittaessani omaa tutkimustani Summan taistelusta itselleni avautui maisema omalta kotiseutultani; läntisen ja eteläisen Suomen teollisuuspaikkakuntien työläissotilaiden ja maaseudun suojeluskuntalaisten rintamalla tapahtuneesta kanssakäymisestä ja kahden hyvin erilaisen, vain parisenkymmentä vuotta aiemmin veristä kansalaissotaa käyneen Suomen vuorovaikutuksesta. Tutkijan silmä osin hänen omaa sukuhistoriaansa koskevassa asiassa on totta kai aina subjektiivinen, mutta tapaustutkimuksena Summan taistelu näyttäytyy yhtenä askelmana kohti sotienjälkeistä suomalaista yhteiskuntaa, jota sävyttivät kompromissit ja konsensus. Taisteluhautojen selviytymiskertomuksessa ovat mukana luokkatietoiset työmiehet, kotiseutuhenkinen viljelijäväestö, keskiluokkaiset reservi- ja kadettiupseerit ja karskit jääkärikomentajat. Samalla tuli selväksi, ettei “talvisodan henki” missään nimessä tarkoittanut poliittisten erimielisyyksien hautaamista, kuten nykyään liian usein ymmärretään; päinvastoin se tarkoitti näiden eriävyyksien kohtaamista ja niiden avointa tunnustamista. Kompromisseja ei voi ylipäätään olla, ellei toisen osapuolen lähtökohtia hyväksytä; ja talvisota oli eräs keskeinen vaihe maamme järjestäytyneen työväenliikkeen pitkässä emansipaatiossa.

Tässä mielessä talvisota oli sota, joka lujitti Suomen aseman moniarvoisena, monisävyisenä demokratiana, mikä pohjusti osaltaan tietä sopimusyhteiskunnalle. Tuomas Tepora on omalla tahollaan käsitellyt talvisodan aikaisia tuntemuksia perusteellisesti, aina työmarkkinajärjestöjen lähenemisestä ja vuoden 1940 tammikuun kihlauksesta välirauhan aikaiseen työväenlippujen julkisen käyttökiellon kumoamiseen, joka toteutettiin vastineeksi “kaiken sen jälkeen mitä työväenluokka on antanut ja kantanut.” Sodanaikainen ja sodanjälkeinen läheneminen ei ollut kitkatonta eikä välttämättä mitenkään helppoa osallisille, mutta sitä myöten saavutukset olivat myös varsin konkreettisia. Talvisota antoi suomalaisen työväenliikkeen demokratiaan sitoutuneelle osalle itseluottamusta ja myös myönteisen kiintopisteen, jonka turvin oli mahdollista selvitä vuosien 1941-1944 jatkosodan kiusallisesta välikädestä ja lopullista tappiota seuranneista vaaran vuosista.

Aiempaa, jo vuodesta 1918 alkaen suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa käynnissä ollutta sovintoon pyrkinyttä kehitystä, josta muun muassa Kati Katajisto on kirjoittanut, ei pidä tässä tarkastelussa sivuuttaa, jos kohta 1920- ja 1930-luvun äärioikeistolainen reaktio jarrutti tätä pahemman kerran. Oma ongelmansa voi silti syntyä, jos “talvisodan henki” esitetään jonain, mikä oli jo sodan syttyessä käytännössä ennaltamäärätty. Kahdessa yllämainitussa haastattelussaan Teemu Keskisarja nimesi talvisodan aikaisen vastarinnan taustaksi 1920- ja 1930-luvun Suomen “loistavat sosiaaliset reformit”, etenkin Lex Kallion, ja huimasti kohonneen elintason. Huolettomat lausahdukset voivat helposti luoda vaikutelman, että sodan syttyessä suomalainen sopimusyhteiskunta olisi ollut jo valmis. Tosiasiassa sitä rakennettiin vielä sodan aikanakin.

Hyvinvointivaltio, laveasti ymmärrettynä, on julkisessa keskustelussa aika ajoin nostettu talvisotaa merkityksellisemmäksi tekijäksi. Vastakkainasettelu on raflaavaa ja tarpeetonta, sillä sota-ajan kansalaisyhteiskunnan vaiheita on mahdotonta erottaa hyvinvointivaltion kehittymisestä. Totta on, että talvisota myös osin katkaisi vuonna 1937 käynnistyneen lainsäädäntötyön, ja erinäisiä terveydenhoitoon liittyviä lakeja oli pakko lykätä sodan vuoksi. Toisaalta sota lisäsi painetta perhepolitiikkaan ennennäkemättömällä tavalla, ja kuten muun muassa Helene Laurent on huomauttanut, vuosien 1940-1941 välirauhan aikana imeväiskuolleisuus laski 8,8% osuudesta siihen asti alhaisimpaan 5,9% lukemaan. Mitenkään nopeana kehitystä ei voi pitää, kun pitää mielessä, miten sairausvakuutuslaki säädettiin Suomessa vasta 1964, jälkijunassa muuhun Eurooppaan verrattuna. Sota-ajan mielialat vaikuttivat kuitenkin osaltaan yhteiskunnan muuttuvaan rooliin kansalaistensa hyvinvoinnin osalta.

Politikointiin sortumisen uhallankin tätä yhä uhanalaisemmaksi muuttunutta saavutusta olisi syytä pitää yhtenä sotasukupolven keskeisenä perintönä. Mikäli talvisodalla on tänä päivänä merkityksensä, se merkitys on uskoakseni niissä pysyvissä vaikutuksissa siihen yhteiskuntaan, jossa monet meistä ovat varttuneet. “Uuden sotahistorian” edustajat ovat toisinaan tahattomasti kasvattaneet historiallista etäisyyttä viime sotiin, ja aika ajoin sotakokemukseen on yhdistynyt pompa mortis, jossa tutkimussuuntauksen kriittisyys antaa tahattomasti sijaa paatokselle. Sotaa kokemattoman sukupolven on mahdotonta samastua talvisodan sukupolveen, mutta etäisyys ei ehkä sittenkään ole niin pitkä kuin luulisi. Talvisota oli modernia yhteiskuntaa muovannut moderni sota; ja sodassa kaikkine yllämainittuine vaikutuksineen on paljon sellaista, minkä voimme tunnistaa elävänä ja olemassaolevana, ei ainoastaan kadonneena ja kanonisoituna.

Se merkitys, mikä talvisodalla tänä päivänä on, ja mikä sillä toivottavasti on yhä jatkossakin, on vapaus. Yksilön, ajatuksen, toiminnan ja näkemyksen vapaus, siitä kumpuava moniarvoisuuden hyväksyntä; valmius tunnustaa maailmankatsomusten erilaisuus ja valmius nousta niiden yläpuolelle; sekä valmius pitää omista oikeuksistaan kiinni ja valmius myös suostua kompromissiin. Myös tässä perinnössä on omaa myyttistä hohtoaan; mutta nämä ovat asioita, jotka kiistattomasti toistuvat tutustuttaessa siihen sotaan, jonka Suomi kävi demokraattisena kansalaisyhteiskuntana vailla epäilystä taistelun oikeutuksesta. Tämä on perintö, joka on ajaton; ja samalla se on ennen muuta perintö, jonka säilyttäminen antaa sodan muistamiselle todellisen, velvoittavan sisällön.

 

 

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja historiantutkija Tampereen yliopistolta. Blogin lukijat totta kai tietävät tämän muutenkin.

Posted in Historia, Satakunta, Sota | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 3 Comments

Valta ja oikeus

Kuvahaun tulos: polish sejm may 3"

 

Tampereen yliopiston konsistori kokoontui 29.10. päättämään kahden uuden jäsenen nimityksestä yliopiston hallitukseen. Yliopiston johtosäännön mukaan esityksen uusista hallituksen jäsenistä tekee kuusihenkinen nimityskomitea, jossa on kolme edustajaa yliopistoyhteisöstä ja kolme yliopistosäätiön perustajista. Konsistorilla on valta hyväksyä tai hylätä komitean esitys kokonaisuudessaan.

Konsistori hylkäsi nimityskomitean esityksen. Komitea palasi valmistelemaan uutta ehdotusta hallituksen jäseniksi, joka käsiteltiin toissapäivänä, tiistaina 26.11. järjestetyssä kahdeksantuntiseksi venähtäneessä konsistorin kokouksessa. Myös tällä kertaa konsistori käytti valtaansa ja hylkäsi komitean esityksen, jo toisen kerran peräjälkeen.

Samalla konsistori hyväksyi muodollisesti 29.10. pidetyn kokouksen pöytäkirjaan liitetyn ponnen, joka tekee selväksi, mistä on kyse:

 

Kiista koskee yliopistoyhteisön oikeutta omaan edustukseen yliopiston hallituksessa. Kamppailu uuden säätiöyliopiston autonomiasta on jatkunut nyt kaksi vuotta. Kysymys yliopistoyhteisön hallitusedustuksesta on siinä vain yksi osa, mutta se nousi korostetusti esille alkusyksystä julkaistun “Kenen yliopisto?” -raportin myötä. Uudemman kerran asian nosti lokakuussa esille Suomen Kuvalehti haastatellessaan erinäisiä yliopistoyhteisön jäseniä, myös allekirjoittanutta. Oskari Onnisen osin provosoivaan sävyyn kirjoittama artikkeli, jonka painopiste oli juuri hallituskysymyksessä, sai yliopistoyhteisön piirissä enimmäkseen myönteisen vastaanoton, jos kohta soraääniäkin kuului. Raportin viesti oli joka tapauksessa yksiselitteinen; yliopistoyhteisön enemmistö kaikilla kampuksilla haluaa oman edustuksensa yliopiston hallitukseen.

Yliopistoyhteisön edustusta säätiöyliopiston hallituksessa ei kiellä laki eikä liioin yliopiston johtosääntö. Kuten monasti on huomautettu, ainoa syy, miksi suomalaisten säätiöyliopistojen hallituksissa tätä edustusta ei ole, on niinsanottu maan tapa; vaivihkaa vakiintunut käytäntö, jossa yliopistosäätiön perustajat ovat ulkopuolisina tahoina ottaneet rahoittajan auktoriteettinsa turvin itselleen yksinomaisen johtovallan. Tampereen uuden yliopiston tapauksessa keskeisenä toimijana on yliopistofuusion yhteydessä monasti esillä ollut Teknologiateollisuus, yhdessä Tampereen kaupungin kanssa. Molemmilla näillä on paikkansa yliopiston hallituksen nimityskomiteassa, jonka valmistelemat esitykset tällä hetkellä sinkoavat konsistorista takaisin bumerangin tavoin.

Ei tarvitse olla tohtoriksi väitellyt oivaltaakseen, että yliopistoyhteisön toiveista ja konsistorin selvästä viestistä huolimatta nimityskomitea ei ole vielä toistaiseksi halunnut ehdottaa yliopistoyhteisön omaa edustajaa hallituksen jäseneksi. Prosessi todennäköisesti jatkuu niin kauan, että komitea taipuu ja valmistelee ehdotuksen, jossa mukana on myös sisäinen jäsen. Tämä olisi ensimmäinen kerta suomalaisten säätiöyliopistojen historiassa, jolloin yliopiston henkilöstö saisi oman edustuksensa hallitukseen, ja tästä hegemoniasta luopuminen on Teknologiateollisuudelle ja kaupungille selvästikin kova paikka.

Täysin helppoa se ei ole kaikille henkilöstönkään jäsenille. Pari viikkoa sitten, sen jälkeen kun henkilöstö- ja opiskelijajärjestöt olivat vaatineet yliopiston hallintojärjestelmän uudistamista autonomisempaan suuntaan, yhteensä 42 professoria laati Hervannassa vastakirjelmän “riippumattoman” ja “strategisen” hallituksen puolesta, irtisanoutuen samalla julkisesti henkilöstön hallitusedustusta koskevista vaatimuksista. Taustalla voi olla eräiden Hervannan professorien vanhastaan läheinen kytkös Teknologiateollisuuteen. Toimitusjohtaja Jorma Turunen oli toisinaan peräti läsnä vanhan Teknillisen Yliopiston konsistorin kokouksissa.  Tämänlainen kaitsenta varmasti onkin aikoinaan riittänyt turvaamaan päätösten “riippumattomuuden”.

Säätiön perustajien heittämä varjo on siis pitkä, ja siihen liittyvät myös pelot rahoituksen vaarantumisesta. Tämä on viime aikoina vaivannut myös rehtoria, joka kantaa alituista huolta yliopistoa ympäröivästä kielteisestä julkisuuskierteestä. Yliopistoautonomiaan liittyvien ongelmien ohella omaksi PR-ongelmakseen kehkeytyi syksyllä myös viestinnän ja journalismin COMET-tutkimuskeskuksen kohtalo, joka nousi sekin julkisuuteen henkilöstön kerättyä adressin keskuksen puolesta. Yliopiston johdon taholta onkin toistuvasti toivottu asioiden käsittelemistä sisäisesti, omassa perhepiirissä.

Uutisten aiheet eivät kuitenkaan ole loppumassa, ja ilmassa on muutoksen tuntua. Konsistorin järkähtämättömyys yliopiston hallituksen jäsenten nimityksessä on kuitenkin ehdottomasti hyvä uutinen, sillä konsistorilla on täydet valtuudet ja velvoite pitää pintansa ja edellyttää nimityskomitealta selvää esitystä, joka toteuttaa yliopistoyhteisön enemmistön toiveet. Näin tehdessään konsistori toteuttaa keskeistä tehtäväänsä yhteisön vaaleilla valitsemana edustajistona, autonomian ja yliopistodemokratian puolesta, mihin sillä on sekä valta että oikeus.

 

***

Loppukevennykseksi voi liittää kokoomuksen pitkän linjan harmaana eminenssinä tunnetun Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemen kommentin tämänsyksyiseen keskusteluun yliopistoautonomiasta. Kuten näkyy, politiikka on tehnyt tehtävänsä aikoinaan yliopistolla vapauden ja yhteiskuntasopimuksen käsitteitä opinnäytteessään ruotineen miehen mietteille.

Ajan henki on joka tapauksessa ajamassa ohi väkisin toteutetusta johtamisesta. Yliopiston hallitus on ilmoittanut ottavansa henkilöstöjärjestöjen yhteisen aloitteen johtosäännön muuttamisesta käsittelyyn alkavan vuoden keväällä.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Meidän yliopistomme, meidän hallituksemme

Suomen tasavalta on tänä vuonna juhlinut valtiosääntönsä satavuotisia, mutta kysymys Tampereen uuden säätiöyliopiston vallankäytöstä ja hallinnosta odottaa yhä ratkaisuansa. Historiallisen ironian hengessä säätiöyliopistomme taival alkaa muistuttaa jonkinlaista pikku pastissia sadan vuoden takaisesta valtiosääntökamppailusta, tosin sillä erotuksella, että tässä tarinassa monarkistinen hallintomalli näyttäisi perineen voiton. Koska yliopistomme on kuitenkin vielä toistaiseksi vapaa keisarillisen Saksan miehitysvallasta, vallitsevan järjestelmän legitimiteettiä on mahdollista arvioida kriittisesti, ja torstaina ilmestynyt “Kenen yliopisto?” -väliraportti tarttui juuri tähän haasteeseen.

Tiedotusvälineet ovat seuranneet Tampereen uuden säätiöyliopiston vaiheita tiiviisti, ja myös väliraportti ylitti odotetusti uutiskynnyksen. Väittely yliopiston hallinnosta on ollut kaikkinensa melkoinen vyyhti, ja keskustelun painopiste on liikkunut toisaalta yliopiston johtosäännössä ja konsistorin valtaoikeuksissa, toisaalta taas hallituskysymyksessä. Tällä kertaa keskiöön nousi viimemainittu asia. Yliopistoyhteisön oikeus omaan edustukseen ei ole toistaiseksi toteutunut yhdenkään suomalaisen säätiöyliopiston hallituksessa. Yliopistoille kuuluvan itsehallinnon kannalta yhteisön edustus olisi kaiken järjen mukaan kuitenkin toivottava asia, eikä sille ole mitään laillisia esteitä. Ainoa, mitä yliopistolaki toteaa säätiöyliopiston hallituksen kokoonpanosta on, että seitsemästä jäsenestä kolmen tulee olla yliopistosäätiön perustajien asettamia ehdokkaita. Täysin ulkopuolisista kootut hallitukset ovat säätiöyliopistoissa kuitenkin muotoutuneet vakiintuneeksi käytännöksi. Tampereen yliopistofuusiota despootin ottein aikoinaan johtanut Marja Makarow päätti toimessaan samastaa tämän käytännön lakiin, ja lopullisen siunauksensa sille antoi uuden yliopiston konsistori hyvin kiistanalaisessa äänestyksessä, jossa ratkaisevan äänen antoi vaalien ohi nimitetty toimielimen puheenjohtaja.

Kysymys siitä, mitä mieltä yliopistoyhteisön jäsenet ovat asiasta, on oma lukunsa. Torstaisessa väliraportissa oli tehty niinkin radikaali ratkaisu, että asiaa oli kysytty suoraan yliopistolaisilta. Vastaus oli murskaava ja teki yhdellä iskulla selväksi sen, ettei säätiöyliopistoihin väkisin istutetulla hallitusjärjestelyllä ole minkäänlaista kannatusta Tampereella. Kaikista vastanneista 49% oli sitä mieltä, että hallituksen enemmistön pitäisi koostua yliopistoyhteisön omista edustajista, mikä on yliopistolain puitteissa mahdollista. Kaikkiaan 21% vaati yliopistoyhteisön edustusta perinteisen professorien, tutkijoiden ja muun henkilökunnan sekä opiskelijoiden kolmikannan periaatteella, mikä on sekin yhtä lailla toteutettavissa. Vain 3%, marginaalinen vähemmistö, kannatti vallitsevaa nykyistä asiaintilaa ja oli sitä mieltä, että yliopiston hallitus pitäisi nimittää täysin ulkopuolisista. Viime vuonna konsistorin tekemä päätös, jota Teknologiateollisuus ehdottomasti vaati “yhteistyön” ja “strategisen riippumattomuuden” nimissä, ei siis nauti yliopistoyhteisön luottamusta; se on, kuten prosessin aikana on huomautettu, yliopistoautonomian ja yliopistodemokratian periaatteiden vastainen järjestely. Lisäksi se on yhteisön tahdon vastainen järjestely.

 

Kyselytuloksissa oli eroteltu vastaukset entisen Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston välillä. Vertailu on perusteltua, sillä tietty ristiveto yliopistofuusion kahden osapuolen välillä on alusta asti painanut leimansa yhdistymisprosessiin. Hyvänä esimerkkinä tästä voi pitää viime keväistä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisua yliopiston johtosäännöstä. Keskustakampuksella toivottiin yliopiston hallitusta ottamaan harkintaansa kysymys johtosäännön muuttamisesta, ja kirjoitin tästä tuolloin myös itse. Hervannan konsistoriedustajat vastasivat mielipidekirjoituksella, jossa he tulkitsivat pelkät toivomukset välittömästi “pyrkimyksiksi luoda painetta” ja muistuttivat, etteivät johtosäännöstä kannelleet tahot, eli keskustakampuksen kaikki henkilöstöjärjestöt ja vanha ylioppilaskunta, “missään vaiheessa ole edustaneet koko uutta yliopistoyhteisöä, vaikka uutisoinnin perusteella näin voi luulla”. Fuusion pienempänä osapuolena olleen Hervannan huolet jäämisestä keskustakampuksen varjoon ovat ymmärrettäviä, ja halu profiloitua eräänlaisena määrävähemmistönä ja toistuvat huomautukset “koko yhteisöstä” on nähtävä tässä valossa.

Yliopiston hallituksen kokoonpanoa koskevissa näkemyksissä kahden aiemman yliopiston välillä oli odotetusti eroja, muttei viime kädessä kovinkaan suuria eroja. Tässä kohtaa on hyvä palauttaa mieleen, että Hervannalla on oma historiansa yliopistoautonomian puolustamisessa, ja vanhan TTY:n aikoinaan aloittaessa säätiöyliopistona peräti kuusi hallituksen jäsentä allekirjoitti ponnen, jossa vaadittiin säätiöyliopiston hallitukseen myös henkilöstön edustusta.  Nyt toteutetussa kyselyssä yhä edelleen 30% vanhan TTY:n puolelta vastanneista edellytti yliopiston hallitukseen yhteisön enemmistöedustusta, ja 24% kolmikantaista edustusta, mikä merkitsee sitä, että yli puolet Hervannan henkilöstöstä haluaa yliopistoyhteisön edustuksen hallitukseen. Vain 7% kannatti nykyistä järjestelyä. Epävarmojen tai muuten ilman mielipidettä olevien määrä oli kaksi kertaa suurempi kuin keskustakampuksella ja Kaupissa. Lopputulos kuitenkin on, että eroavaisuuksista huolimatta molemmilla tahoilla henkilöstön selvä enemmistö, vanhan Tampereen yliopiston henkilöstöstä 82% ja Hervannassa 54%, tosiaan haluaa uuden säätiöyliopiston hallitukseen riittävän vahvan yliopistoyhteisön edustuksen, joko kolmella tai neljällä jäsenellä.

Kyselytutkimuksen tulokset ovat rohkaisevia, sillä ne osoittavat kampuksilla vallitsevan periaatteellisen mahdollisuuden yhteisymmärrykseen. Tämän pohjalta on mahdollista luoda yhteinen, eheä toimintakulttuuri ja myös palauttaa toivottu yhteisön edustus säätiöyliopiston hallitukseen. Tämä ei ole merkityksetön asia, sillä on kestämätöntä olettaa, että yliopistoyhteisön täydellinen luopuminen autonomiastaan olisi sille itselleen hyväksi. Yliopistoyhteisön jäsenten toiminta, heidän valmiutensa ja kykynsä palvella akatemiaa ja toteuttaa sivistystehtäväänsä edellyttävät itsehallintoa ja itsenäisyyttä. Nämä asiat ovat ehdottoman tähdellisiä yliopistoyhteisön suurelle enemmistölle.

 

Mitään esteitä näiden vaatimusten toteuttamiselle ei säätiöyliopistossa ole. Päivänselvää on alusta asti ollut, että yhteisön edustus säätiöyliopiston hallituksessa on täysin lainmukaista, niin hengessä kuin kirjaimessa. Nykyisessä poliittisessa tilanteessa, jossa istuvan hallituksen ohjelma painottaa yliopistojen autonomiaa, ovat yliopistot myös viimein vapautuneet siitä valtiovallan kovaotteisesta kontrollista ja ministeriön suorittamista väliintuloista, jotka osaltaan aiheuttivat Tampereen yliopistofuusion varjopuolet. Kuvitelma siitä, että yliopistoyhteisön edustus hallituksessa olisi mahdollista poistaa “riippumattomuuden” tai “strategisen johtajuuden” nimellä kulkevan umpimielisen teknokratian nimissä, kuuluu menneisyyteen.

Eräät yliopiston konsistorin jäsenet ovat jo huomioineet raportin tulokset ja todenneet aivan oikein, ettei yhteisön tahtoa voi sivuuttaa. Ylipäätään julkistustilaisuudessa käyty keskustelu oli rohkaisevaa ja omiaan herättämään toiveikkuutta. Hallituskysymystä punnittaessa on myös syytä ottaa tarkasteluun hallituksen nimityskomitean rooli; ja koska komitean rooli on määritelty kiistellyssä johtosäännössä, keskustelu palannee ajan mittaan väistämättä tähän yliopiston peruskirjaan. Asian käsittely on enemmän kuin aiheellista, sillä kaikesta viimevuotisesta johtosäännön ympärillä käydystä kuohunnasta huolimatta dokumentin merkitys on jäänyt monelle epäselväksi. Hervannassa peräti 63% vastanneista myönsi, ettei ollut perehtynyt johtosääntöön riittävästi muodostaakseen kantaansa; huomattavaa on, että vain 19% henkilöstöstä piti johtosääntöä hyvänä, ja 12% näki sen autonomiaa heikentävänä. Vanhan Tampeen yliopiston kampuksilla, jossa johtosääntöä vastaan nousi vuonna 2018 suoranainen protesti, luvut olivat yksiselitteisemmät; 44% näki johtosäännön vähentävän yliopistoyhteisön valtaa, ja vaikka 50% jätti mieluummin kantansa ilmaisematta perehtymättömyyden vuoksi tai muista syistä, juuri kukaan ei pitänyt kyseistä paperia mitenkään onnistuneena.

Raportti on yhtä kaikki selvä viesti Tampereen säätiöyliopiston tämänhetkiselle hallitukselle ja ennen muuta yliopiston konsistorille, jonka on vuodenvaihteessa nimitettävä hallitukseen kaksi uutta jäsentä. Se on samalla myös viesti rehtorille. Yliopistoyhteisö haluaa edustuksensa hallitukseen, ja tämä yhteisön tahto on täysin perustuslain ja yliopistolain mukainen. Nämä ovat kiistattomia, kumoamattomia tosiseikkoja, ja koska tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku, alati brändistään huolehtivan yliopiston johdon velvollisuus on toimia vastedes niiden mukaisesti.

***

Edellä mainittuun uuden yliopistoyhteisömme eheyteen liittyen muistutan tässä samalla kollegoja myös tulossa olevasta henkilöstöjärjestöjen ja ylioppilaskunnan yhteisestä Get organized! -päivästä, joka järjestetään keskiviikkona 2. lokakuuta. Mukana ovat kaikki kampukset; Keskustakampus, Kauppi ja Hervanta. Myös allekirjoittaneen voi havainnoida tapahtumassa. Sessio on katsottu yliopistoyhteisön keskinäistä yhteistyötä rakentavaksi, joten siihen osallistuminen työajalla on mahdollista.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Sata vuotta tasavaltaa

 

Tasan sata vuotta sitten, torstaina 17. heinäkuuta 1919, vastaitsenäistynyt Suomi sai ensimmäisen oman perustuslakinsa, kun valtionhoitajana toiminut ratsuväenkenraali C. G. E. Mannerheim vahvisti reilu kolme viikkoa aiemmin parlamentaarisesti hyväksytyn valtiosäännön. Korkeinta valtiollista valtaa käyttäneen valkoisen kenraalin allekirjoitus oli lopullinen silaus Suomen itsenäisyydelle tasavaltaisena ja kansanvaltaisena maana. Sanomalehdet kautta maan tyytyivät mainitsemaan alkukesän ajan käsittelyssä olleen valtiosäännön vahvistamisesta vaatimattomana uutisena, hyvin usein ykskantaan sisäsivuillaan. Tapahtumassa oli kyse enemmänkin pitkään kestäneen ja vaivalloiseksi koetun draaman lopullisesta päätöksestä kuin suuresta kansanvallan riemujuhlasta.

Vuoden 2019 perspektiivistä sadan vuoden takaisen valtiosääntökeskustelun vaiheet tarjoavat lukijalleen omanlaistaan hupia. Kansalaissodan jälkeen tasavaltaisen valtiosäännön asettaminen ei ollut yksinkertainen asia, eikä edes haikailu vuoden 1772 kustavilaista hallitusmuotoa kohtaan ollut vielä hävinnyt. Oikeustieteen professori Rabbe Axel Wrede, muuan Ruotsalaisen kansanpuolueen perustajista, oli vielä 13.6. kirjoittanut Uusi Suomi -lehteen synkeän ennusteen siitä, miten tasavaltainen ja edustuksellinen valtiosääntö “repisi rikki” maamme valtiojärjestyksen aikana, jolloin “anarkistinen kapinaliike” edellyttäisi kaitsevaa ja vastuullista parhaimpien hallintoa. Taattuun suomalaiseen tapaan jopa kysymys valtioelinten nimityksistä synnytti omanlaistansa kinastelua, ja hiljattain monarkiaa kannattaneelle konservatiiviselle oikeistolle olivat tasavallan ulkoiset symbolit hankalia hyväksyä. Valtiosäännön käsittelyssä kokoomuksen kansanedustaja, valtio-opin professori Rafael Erich, suhtautui nihkeästi “presidentin” arvonimeen ja ehdotti sen sijaan “valtakunnan esimiestä”. Emil Nestor Setälä, toinen kokoomuksen professorikansanedustaja, säesti puoluetoveriaan ja toivoi, että “tasavallan” sijasta Suomesta tulisi “kansanvaltio”. Yliopiston promootiosaarnassaan arkkipiispa ja arkkikonservatiivi Gustaf Johansson vetosi itse kaikkivaltiaaseen julistaen “Auta meitä rakentamaan Suomen valtiosääntö iankaikkisen oikeuden pohjalle”.

Vuoden 1919 valtiosäännön historia oman aikansa keskustaa ja edistysmielistä porvaristoa edustaneiden poliitikkojen hankkeena on useimmille suomalaisille tuttu. Maassa, jossa sosialistit olivat hävinneet kansalaissodan ja yksinvallasta haaveillut vanhoillinen oikeisto vastaavasti menettänyt keisarillisen Saksan tuen, olivat Maalaisliitto ja Edistyspuolue nousseet avainasemaan, ja molempien ryhmien sovittelunhalu todennäköisesti oli välttämätön elementti Suomen tasavallan syntyhistoriassa. Valtiosäännön sisällöstä vastasi perustuslakikomitean puheenjohtaja, edistyspuoluetta edustanut juristi K. J. Ståhlberg; ja valtiosäännön etenemisestä parlamentaarisessa käsittelyssä puolestaan vastasi saman puolueen kansanedustaja, perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Heikki Ritavuori, niin ikään edistysmielinen juristi, joka sittemmin tunnetusti sai surmansa äärioikeistolaisen salamurhan uhrina. Molempia miehiä voi perustellusti pitää kansanvaltaisen Suomen keskeisinä arkkitehteinä.

Eduskunnan hyväksynnän valtiosääntö sai 21. kesäkuuta, jolloin “edustaja Ritavuoren y.m. eduskuntaesitys n:o 1” läpäisi ratkaisevan käsittelyn kiireellisenä. Siihen asti valtiosäännön käsittelyä jarruttaneet kokoomuksen edustajat hyväksyivät esitykseen sisällytetyt oikeiston suuntaan tehdyt myönnytykset, joihin lukeutui muun muassa alun alkaen eduskunnalle kaavaillun presidentin erottamisoikeuden poistaminen. Pitkä tinkiminen vahvan toimeenpanovallan puolesta oli tuottanut tulosta, ja kokoomusta edustanut pappismies Paavo Virkkunen kuvaili puheenvuorossaan ryhmänsä taktiikkaa avoimesti ja rehellisesti lausahtaen “Me olemme jännittäneet jousen kireälle, ja se on kestänyt. Mutta meiltä ei jää huomaamatta katkeamisen vaara. Sen me tahdomme välttää.” Tasavaltainen valtiosääntö läpäisi äänestyksen äänin 165-22, Eric Walter von Rettigin johtaman RKP:n eduskuntaryhmän jäädessä valtiomuodon viimeiseksi vastustajaksi. Edistyspuoluelainen pääministeri Kaarlo Castrén sinetöi käsittelyn huudolla “Eläköön Suomen tasavalta!”, jonka eduskunta toisti kolminkertaisena tervehdyksenä ja kunnianosoituksena voimaan astuneelle valtiosäännölle.

Maalaisliiton profeetalle Santeri Alkiolle päivä oli ylivertainen voiton päivä, ja päiväkirjoissaan hän suhtautui tapahtumaan intohimolla. Arkkipiispa Johanssonin tavoin myös Alkio oli toivonut Jumalan johdatusta valtiosääntöä valmisteltaessa, ja taivaanisän suoma vastaus osoittautui mieluisammaksi talonpoikaisjohtajalle kuin arkkipiispalle:

“Se on juhlahetki! Historiallinen hetki. Maalaisliittolaiset ovat johtaneet tasavallan vaikeuksien läpi vapauteen. Maalaisliittolaiset hallituksessa ovat ajaneet painolla sitä politiikkaa joka voi johtaa tulokseen, maalaisliittolainen oli puhemiehen vasarassa… Se on valmis! Olen joka aamu ja ilta rukoillut Jumalaa hallitusmuotomme puolesta. En ole rukoillut tasavaltaa, vaan hyvää hallitusmuotoa. Minä uskon että se on saatu. Kunhan vain nyt kykenisimme nousemaan hallitusmuotomme toteuttajaksi! […] Vieriköön nyt riemuviesti yli maan — maailman. Suomen eduskunta on voittanut itsensä.”

Alkio ei ollut väärässä. Se, että vastikään poikkeuksellisen verisen kansalaissodan kokenut Suomi oli kyennyt valmistelemaan ja hyväksymään tasavaltaisen valtiosäännön oikeiston, keskustan ja vasemmiston sovitteluratkaisuna ei ollut itsestään selvä lopputulos. Sitäkin yllättävämpää maailmansodan jälkeisessä Euroopassa oli se, että valtiosääntö tuli myös korkeinta valtaa käyttäneen sotilasjohtajan hyväksymäksi, etenkin kun Suomi oli yhä edelleen de facto sotaakäyvä maa. Vain päivää ennen kuin tasavaltainen valtiosääntö oli saanut eduskunnan hyväksynnän, oli kansallisen suuruuden unelmissa käynnistetty Aunuksen retki saavuttanut taitekohtansa suomalaisten vapaajoukkojen hyökätessä kohti Petroskoita. Valtionhoitaja, kenraali Mannerheim, helli yhä edelleen omia haaveuniaan, joissa suomalaiset rientäisivät kenraali Judenitšin valkoisten venäläisten armeijan tueksi ja kukistaisivat bolševikkivallan Petrogradissa.

Tasavaltaisen valtiosäännön lopullinen kohtalo oli sidoksissa kysymykseen interventiosta, ja kesällä 1919 aktivisti Kai Donner rohkaisi Mannerheimia jättämään valtiosäännön hyväksymättä, hajottamaan eduskunnan kustavilaisen perustuslain nojalla, kaappaamaan vallan ja käynnistämään hyökkäyksen punaista Pietaria vastaan. Entinen tsaarin kenraali eittämättä koki tilanteen houkuttelevana, mutta toimi viimein samoin kuin pastori Virkkunen; arvioi tilanteen parhaansa mukaan, ymmärsi jousen jännittämiseen sisältyvän katkeamisen vaaran, täytti velvollisuutensa hyväksymällä sen mikä sovittu oli, ja siunatuksi lopuksi vetäytyi politiikasta hävittyään uuden valtiosäännön puitteissa järjestetyt presidentinvaalit.

Vuoden 1919 valtiosäännön hyväksymispäivä ei ole ollut vakiintunut suomalainen juhlapäivä, mutta sitä on yritetty saada sellaiseksi. Maamme valmistautuessa juhlimaan 75-vuotista itsenäisyyttään juhlatoimikunnan puheenjohtaja, entinen pääministeri Kalevi Sorsa, ehdotti heinäkuun 18. päivää kalentereihin “kansanvallan päiväksi”, joulukuista itsenäisyyspäivää tasapainottavaksi kesäiseksi kansanjuhlaksi. Ajatus Yhdysvaltain tai Ranskan kaltaisesta viihtyisästä keskelle suvea osuvasta kansallispäivästä kuulostaa paljon paremmalta ajanvietteeltä ja ennen kaikkea huomattavasti tasavaltalaisemmalta kuin presidentinlinnan pukujuhlien seuraaminen televisiosta, mutta toimikunnan ehdotus sai alusta asti peräti ynseän vastaanoton. Juhlatoimikunnan jäsenistä akateemikko Matti Kuusi totesi heti kättelyssä “kansanvallan” kuulostavan “porvarin korvassa vasemmistolaiselta sanalta, ennen kaikkea sosialidemokraattiselta sanalta”. Vaikka päivä almanakkaan päätyikin, se ei saanut pysyvää jalansijaa, ja tätä nykyä sitä juhlitaan vain ja ainoastaan Sastamalassa, jossa sattumalta omatkin isänpuoleiset sukujuureni ovat. Muualla Suomessa juhlapäivästä ei erityisemmin piitata.

Sata vuotta ensimmäisen tasavaltaisen valtiosääntönsä vahvistamisen jälkeen Suomi ei edelleenkään juhlista perustuslaillista hallitusmuotoaan sen ihmeemmin. Sastamalassa vietetty perinteinen juhla on vasta viikonloppuna, ja tapahtuman merkitystä protokollassa kuvannee se, että pääministerin sijasta puhujana on Eurooppa-ministeri. Vuoden 1919 valtiosääntö oli kuitenkin ainutlaatuinen ja ansaitsisi vähintään saman muistamisen kuin itsenäisyys tai itsenäisyyttämme halkoneet sotavuodet. Kaikista ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneiden valtioiden demokraattisista perustuslaeista vain Suomen tasavallan valtiosääntö jäi voimaan, ja selvisi niin 1930-luvun äärioikeistolaisesta kuohunnasta kuin toisesta maailmansodasta. Se valtiosääntö, joka puheenjohtaja Ritavuoren luotsaamana ja poliittisten kompromissien seurauksena läpäisi kolmannen käsittelyn ja sai valtionhoitaja Mannerheimin vahvistuksen 17.7.1919, takasi Suomelle huikean 81 vuoden mittaisen perustuslaillisen kansanvallan kauden. Tämä aika ei ollut vailla ongelmiaan, ja voi miettiä, miten vuonna 1919 valtionpäämiehen valtaoikeuksia korostaneet kokoomuslaiset edustajat olisivat suhtautuneet siihen tapaan, jolla presidentti Kekkonen näitä valtaoikeuksiaan käytti. Yhtä kaikki, eurooppalaisittain Suomen valtiosääntö osoittautui pysyvyydessään ja jatkuvuudessaan omanlaisekseen menestystarinaksi.

Historiallisesti vuoden 1919 valtiosääntö näyttäytyy yhä edelleen hämmästyttävänä ja ainutkertaisena. Vaikka suurmieshistoria olisikin aikansa elänyt, valtiosäännön tarinassa tulee väistämättä kiinnittäneeksi huomiota myös päähenkilöiden persoonallisuuksiin. Valtiosääntö sai hahmonsa vapaamielisen ja vaatimattoman professorin kynästä; sitä vei eduskunnassa eteenpäin mies, joka maksoi poliittisesta urastaan lopulta hengellään murhamiehen uhrina; ja lopullisen hyväksyntänsä sille antoi hallituksen joukkoja sisällissodassa johtanut voittoisa kenraali, joka yhdellä allekirjoituksella päätti hylätä haaveensa vallankaappauksesta ja sotilasdiktatuurista. Valtiosääntö oli poliittisen tinkimisen ja henkilökohtaisen pidättyvyyden erikoislaatuinen lopputulos.

Perustuslain merkitys itsenäisen valtion ominaispiirteenä tietysti ei ole kadonnut mihinkään, ja vuoden 1919 valtiosäännön pääkohdat säilyttänyt vuoden 2000 perustuslaki on pysynyt poliittisen kädenväännön kohteena. Vanhan valtiosäännön kirjoitti aikoinaan oikeustieteen professori, ja kuluneina vuosina poliitikot ehtivät ryöpyttää uutta perustuslakia lainvalmistelun ohessa tulkinneita professoreita liiasta kireydestä, “perustuslakifundamentalismista” tai peräti “perustuslakitalebanismista”. Hallituksen vaihduttua skisma on laantunut, mutta kysymys itsessään on akuutti; tätä blogia seuranneet muistavat myös perustuslain tulkinnan merkityksen Tampereen yliopistofuusion ja siihen liittyneen oikeustaistelun yhteydessä. Sata vuotta kestäneen tasavaltaisen hallinnon jälkeen Suomen perustuslain puolesta kamppaillaan yhä, ja kansalaisaktivismille tuskin voi keksiä parempaa motiivia.

Kansanvallan päivänä ja Suomen tasavaltaisen hallinnon satavuotispäivänä 17.7.2019 voi kerrata tuolloin 35-vuotiaan eduskunnan puhemies Lauri Kristian Relanderin sanat, joita Santeri Alkio haltioituneena kuunteli. Relanderissa oli poliitikkona puutteensa, eikä hän kenties ollut retorisesti kaikkein taidokkain, mutta jotain olennaista hän ehkä sittenkin onnistui tuolloin sanomaan.

“Se valtioteko, jota eduskunnan nyt tekemät päätökset hallitusmuotoasiassa tietävät, on merkitykseltään tärkeimpiä, mitä Suomen historia tietää kertoa. Meidän kansastamme on sanottu, että se on puoluetaistelujen rikkirepimä, hajalleen lyöty kansa. Nyt suoritettu valtioteko on kumminkin omiaan osoittamaan, että tämä väite vain osaltaan pitää paikkansa. Äsken tekemistämme päätöksistä käy ilmi, että löytyy asioita, joissa keskinäiset riitaisuudet siirtyvät syrjään ja tilalle tulee pyrkimys, joka kaikkia yhdistää, pyrkimys asettaa kaiken yläpuolelle yhteisen isänmaamme onni ja sen tulevaisuus. Se seikka, että me suurissa asioissa voimme löytää toisemme, voimme tuntea olevamme saman kansan jäseniä, se seikka osoittaa, että me kykenemme tarvittaessa kokoamaan voimamme yhteen. Olkoon tietoisuus tästä takeena siitä, että tämä kansa lähtiessään uuden hallitusmuotonsa turvissa kulkemaan tulevaisuuttaan kohti, on myöskin kykenevä itsenäisenä kansana itsenäistä elämäänsä elämään.”

Posted in Historia, Politiikka, Satakunta | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 2 Comments

Tiedeministeri ja tiedepolitiikka

Kuvahaun tulos haulle helsingin yliopiston pylväät 

Veikko Huovinen kuvaili eräässä “lyhyinä erikoisina” tunnetuista tarinoistaan toimeensa astuneen ympäristöministerin ensimmäistä työpäivää. Vuonna 1982 kirjoitetun kertomuksen aikoihin ministeriö oli vasta hiljan perustettu, ja Huovinen maalaili novellissaan kuvan edelläkävijän tehtävänsä tiedostaneesta, mietteliäästä viranhaltijasta, jonka ajatuksissa kangasteli haave ympäristöministeristä luontoon itseensä suorassa, olemuksellisessa yhteydessä olevana uudenlaisena virkamiehenä. Haaveissaan ministeri näki itsensä osana kansallismaisemaa, samanlaisena hahmona kuin vuortenrinteisiin veistetyt Yhdysvaltain presidenttien kasvokuvat.

Uudessa hallituksessa vastaavanlaista mietiskelyä harjoittanee uusi varta vasten nimitetty tiede- ja kulttuuriministeri. Yliopistoinstituution, kulttuurin ja kirkollisasiat yhdistävä salkku ei ole ensimmäinen lajissaan, jos kohta aiemmin portfolion nimityksenä on yleensä ollut “kulttuuri- ja tiedeministeri”; sisällöltään vastaavanlaista pestiä hoiti viimeksi Sorsan neljännessä hallituksessa RKP:n Gustav Björkstrand. Tällä kertaa salkun otti omakseen eduskuntavaalit dramaattisesti hävinnyt ja vielä vaalien jälkeen oppositioon menossa ollut Suomen Keskusta, ja tehtävään on nimitetty Annika Saarikko, eräs puolueen vahvoista nimistä, jota sijaistaa syksystä alkaen sivistysvaliokunnassa aiemmin toiminut Hanna Kosonen. Saarikko itse piti varsinaisen linjapuheensa ministerinä eilen, korkeakoulujen johtoa tavatessaan, ja sai Laurea-ammattikorkeakoulun rehtori Jouni Kosken mukaan massiiviset suosionosoitukset.

Saarikko on onnistunut siis jo lyhyessä ajassa herättämään ainakin varovaisia toiveita sivistysyhteisössä. En tiedä, miettiikö hän jo nyt Huovisen ministerin tavoin oman persoonansa sulautumista akatemiasalien maisemaan klassisten veistosten tai yliopistojen rehtorien muotokuvien jatkoksi, mutta ministerikauden aloitus luo toiveita. Kauas on ainakin tultu viime vaalikaudesta, jolloin sivistysyhteisö tottui kuulemaan Suomen Keskustan taholta lähinnä puoluejohtajan sadattelua “kaiken maailman dosenteista” ja tuhahtelua siitä, miten professorien lausunnoilla yritettiin epädemokraattisesti kampittaa Sipilän hallitusta. Siitäkin huolimatta, että iltapäivälehdet lähes päivittäin julistavat hallitusohjelman “jakavan kansaa”, niin tässä tapauksessa jälleenrakennus ja välien korjaaminen on alkanut hyvissä merkeissä. Uusi hallitus on vieläpä kirjannut tämän tavoitteen hyvin tyhjentävästi ohjelmaansa sanoilla “Sitoudumme tietopohjaisen politiikan tekoon sekä systemaattiseen vaikutusarviointiin kaikessa lainvalmistelussa. Syvennämme yhteistyötä tiedeyhteisön kanssa.

Hallitusohjelman erityisesti yliopistosektoriin liittyvät kohdat herättävät omanlaistaan mielenkiintoa. Eräs ehkä yllättäväkin kohta on “Selvitetään, miten voidaan varmistaa, että yliopistojen tutkimushenkilökunnan sivutoimet ja muut vastaavat taloudelliset intressiyhteydet tulevat ilmoitusvelvollisuuden sekä yleisjulkisuuden piiriin”. Virke herätti aluksi itsessäni hämmennystä, kunnes kollegani muistuttivat minua vastikään pinnalla olleesta vero-oikeuteen erikoistuneiden professorien jokseenkin mutkikkaasta toiminnasta toisaalta eduskunnan lainvalmisteluun vaikuttavina oppineina, toisaalta taas verosuunnittelua harjoittaville yrityksille palveluksiaan myyvinä asiantuntijoina. Hallitusohjelman tässä merkinnässä näkyy arvatenkin pääministeripuolue SDP:n kädenjälki, ja tämän kuvatun vaivihkaisen käytännön tekemistä mahdollisimman avoimeksi voinee pitää aiheellisena.

Tamperelaisen tutkijan kannalta ehkä merkittävin hallitusohjelman kohta kuuluu “Toteutetaan arviointi eri hallintomuotoisten yliopistojen sisällä hallinnollisen autonomian tilasta ja sen suhteesta perustuslain vaatimuksiin. Arvioinnissa otetaan huomioon kolmikantainen yliopistodemokratia”. Kysymys yliopistoautonomiasta on hallinnut nykymuotoisen Tampereen säätiöyliopiston syntyprosessia alusta asti — olen kirjoittanut tästä sattuneista syistä itse säännöllisesti, ja tässä kohtaa suosittelen taas tutustumaan kokoamaani mediaseurantaan — ja tänä keväänä saapunut eduskunnan oikeusasiamiehen päätös yliopiston johtosäännön lainmukaisuutta koskevasta kantelusta jätti ratkaisun asiasta nimenomaan opetus- ja kulttuuriministeriön vastuulle. Kysymys säätiöyliopiston hallituksen nimitysprosessista, yliopistoyhteisön vaaleilla valitseman konsistorin oikeudesta valita oma puheenjohtajansa, ja yliopistoyhteisön oikeudesta edustukseen säätiöyliopiston hallituksessa ovat kaikki asioita, jotka odottavat selvitystä ja kaipaavat ratkaisua. Tampereen ohella niillä on vaikutuksensa myös Aalto-yliopiston hallintoon, ja tiede- ja kulttuuriministerin on otettava tässä vääjäämättä itselleen tuomarin rooli.

Yliopistojen ja korkeakoulujen toive vakaudesta ja rauhasta on toistunut vuodesta toiseen, ja Saarikko itse kertasi tämän toivomuksen eilisessä puheessaan. Toive “vakaudesta” on aiheellinen siinä mielessä, että yliopistokenttä ei kaipaa uusia mullistuksia, mutta samalla on varottava sitä, ettei nykyisestä horjuneesta ja haavoitetusta autonomiasta tule uusi status quo “vakauden” säilyttämisen nimissä. Tampereen yliopistossa mielialat ovat myös jakautuneet sikäli, että vanhan Teknillisen yliopiston suunnalta valitut konsistorijäsenet esittivät jokin aika sitten saman toiveen “rauhasta” puolustaessaan voimassa olevaa johtosääntöä — johtosääntöä, joka nimenomaan on kaventanut autonomiaa, ja jota hallitusohjelman edellyttämän selvityksenkin nyt on käsiteltävä. Tehtävä edellyttää tiede- ja kulttuuriministeriltä samanaikaisesti sekä tahdikkuutta että määrätietoisuutta, mutta toivotun “vakauden” ei pidä merkitä nykyisen epämääräisen limbotilan vakiinnuttamista.

Keskustalaisille ministereille ja kansanedustajille “kentän kuuleminen” on aina ollut kunnia-asia, ja kaikista akateemisen kuplan stereotypioista huolimatta yliopistoyhteisö on hyvin moniääninen kenttä. Hallituksen edellyttämä “tietopohjainen politiikan teko” tuo korostetusti esille kysymyksen tiedon itsensä poliittisuudesta, joten etenkin yliopistoissa koko yhteisön äänen on tultava esille näkemysten riittävän kirjon takaamiseksi. Huovisen ympäristöministeri ennakoi kohtaavansa “takametsien uhoa huokuvia lähetystöjä”, ja uuden tiede- ja kulttuuriministerin on syytä varautua samanlaiseen palautteeseen omalta kentältään. Tärkeää on, että ministeriöön kantautuu viesti kautta linjan; ei ainoastaan yliopistojen johdolta, vaan myös rivitutkijoilta, tuntiopettajilta ja apurahahakemustensa kanssa yhä kamppailevilta väitöskirjantekijöiltä. Liittoaktiivina näen yliopistojen järjestökentän eräänä luontevana tahona tämän kanavoimiseksi, mutta yliopistoyhteisö on kyettävä tavoittamaan vieläkin laajemmin.

Ennen muuta tiede- ja kulttuuriministerin on saatava toimessaan selvä kuva yliopistoyhteisön sisäisistä ristiriitaisuuksista. Apurahatutkijoiden herkästä asemasta ja palkkasuhteessa työskentelevien ponnistelusta alituisten määräaikaisuuksien keskellä; tuntiopettajien työkuormasta ja tutkijoiden loppumattomasta hakemusten savotasta; kirjastotyöntekijöiden ja informaatikkojen vaateliaasta työstä yliopistojen ja arkistojen tietomäärän varjelijoina; ja ennen muuta niistä portinvartijoista ja verkostoista, joilla on yhä edelleen vallitseva roolinsa yliopistojen institutionaalisessa kulttuurissa. Monet näistä asioista liittyvät myös laajempiin kysymyksiin — apurahatutkijoiden asema sosiaaliturvan uudistamiseen, ja vaikkapa kansainvälisten tutkijoiden asema maahantulon käytäntöihin, jotka ovatkin huomattavasti parantuneet — ja niillä on tätä myöten yhä kytköksensä muidenkin ministeriöiden vastuualueisiin.

Ministerin on siis oltava toimessaan osallistava, ja löydettävä tähän oikeat, toimivat keinot. Vuosien ajan opetus- ja kulttuuriministeriön rooli on suhteessa yliopistoihin ollut hyvin autoritaarinen ja saneleva, viime vuosina erittäin paljon elinkeinoelämän vaikutuksen seurauksena. Keskustan saatua tiedeministerin salkun huostaansa kysymys ministeriön ohjausvallasta on yhä akuutti, sillä puolueella on tässä hallituksessa myös elinkeinoministerin salkku, ja elinkeinoelämän intressit yliopistosektorin suhteen ovat aika ajoin olleet varsin rajut ja suorasukaiset. Puolueella on kuitenkin hyvät mahdollisuudet ottaa itselleen sovitteleva rooli, ja monissa suhteissa Suomen Keskustan perinteiset aluepoliittiset linjaukset merkinnevät irtautumista niistä takavuosien keskittämisistä ja yliopistofuusioista, joita elinkeinoelämä on ajanut. Todennäköisesti ministeriön ohjausvalta tuleekin tällä vaalikaudella näkymään aluepolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä, etenkin kun tuleva virkaatekevä tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen esitti tämänlaisia näkemyksiä jo Savonlinnan OKL:n tapauksessa. Ohjausvaltaa voi siis käyttää myös yliopistosektorin eduksi, mutta keskustalaisen ministerin olisi hyvä hahmottaa sivistyspolitiikka omana kokonaisuutenaan, ei vain aluepolitiikan välineenä.

On selvää, että ministeriöllä on aina valtansa, mutta yliopistojen autonomia mielessä pitäen sen on oltava kaitseva, ei käskevä. Tällä vaalikaudella tieteen vapaus on kirjattu hallitusohjelmaan yksiselitteisemmin kuin moniin aikoihin, ja vanhasta itsevaltaisuuden perinteestä irtautuminen voisi olla Suomen Keskustalle ensisijainen tavoite puolueen etsiskellessä nyt itselleen mahdollisesti pysyvämpää roolia sivistyspuolueena. Osallistavuus, kentän kuuleminen, sovittelu ja ohjausvallan käyttö ensisijaisesti yliopistoautonomian suojaamiseksi ja turvaamiseksi olisivat myös täydellisesti sopusoinnussa puolueen aikoinaan hellimien alkiolaisten arvojen ja Kustaa Vilkunan perinnön kanssa. Molemmilla tällä vaalikaudella tehtävää hoitavilla ministereillä on kaikki edellytykset pyrkiä tähän. Ne ovat se perintö, johon tiede- ja kulttuuriministeri voi nojata, ja jotka tällä hallituskaudella voivat tuottaa paljon hyvää, jos niin vain halutaan.

 

Posted in Politiikka, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 3 Comments

Sipilän perintö

Kuvahaun tulos haulle suomen keskusta Kuvahaun tulos haulle election defeat symbol

Seitsemän vuotta sitten, pääsiäisviikolla 2012, Suomen Keskusta kärsi vajavasta johtajuuskriisistä. Puheenjohtaja Mari Kiviniemi oli ilmoittanut vastikään palmusunnuntaina vetäytyvänsä puolueensa puheenjohtajakilvasta, johon hän siihen asti oli ollut hyvin sitoutunut. Kiviniemen vetäytyminen jätti kisaan mukaan enää puolueen vanhat veteraanit, kuten Paavo Väyrysen ja myöhemmin yhtä lailla ehdokkuudestaan luopuneen Mauri Pekkarisen. Vajaa viikkoa myöhemmin haastajaksi ilmaantui uusi tulokas, useimmille tuntematon ensimmäisen kauden kansanedustaja, oululainen diplomi-insinööri Juha Sipilä. Tänään samainen Sipilä, joka ehti toimia puoluejohtajana seitsemän vuotta ja pääministerinä yhden vaalikauden ja viedä Suomen Keskustan ennennäkemättömään vaalitappioon, on ilmoittanut jättävänsä puolueensa puheenjohtajan tehtävät, ja puolue on palannut sinne, mistä lähti.

Sipilän erottua on epilogin aika, ja on syytä palauttaa mieleen se, miten hän puoluejohtajaksi ja pääministeriksi aikoinaan nousi. Mari Kiviniemen eroaminen keväällä 2012 oli puolueelle vähemmän dramaattinen tapahtuma kuin Sipilän ero nyt, mutta ehkä silti paljon suurempi takaisku. Vuoden 2011 eduskuntavaalien murskatappion jälkeen oli Kiviniemi onnistunut vaivalloisesti puurtaen kääntämään puolueen kannatuksen hyvin varovaiseen nousuun kuntauudistuksen vastaisella kamppailulla. Kiviniemi ei sinänsä ollut vastuussa vaalirahoitusskandaalin aiheuttamasta puolueensa romahduksesta, mutta hän joutui lopulta entisenä pääministerinä ja puoluejohtajana kantamaan sen seuraukset. Keskustan kannatuksen pohja oli mielipidemittauksissa saavutettu lokakuussa 2011, jolloin se näytti 12,7% lukemia. Tässä vaiheessa Kiviniemi onnistui kuitenkin profiloimaan puolueensa Kataisen hallituksen kuntauudistuksen vastavoimana, ja kannatus alkoi hyvin hitaasti nousta. Omanlaistaan vetoapua hän sai kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanjasta, ja etenkin mediassa Väyrynen haluttiin mieltää “keskustan pelastajaksi”. Tosiasiassa Väyrysen loputon egoismi vain kääntyi puoluetta vastaan, ja piristyttyään presidentinvaalien tuloksesta nimenomaan hän avasi puoluejohtajapelin, joka antoi Kiviniemen toimintaan tyytymättömälle puolueväelle tilaisuuden lähettää puheenjohtajalle “viestiä kentältä”.

Blogiani lukeneet tietävät, että olin itse tuolloin Suomen Keskustan jäsen ja äänestin kevään 2012 neuvoa-antavassa jäsenäänestyksessä tuolloin vahvaksi kandidaatiksi katsottua keskipohjalaista kansanedustaja Tuomo Puumalaa, joka pärjäsi jäsenäänestyksessä kohtalaisesti. Lopulliset lukemat olivat tuolloin hyvin tasaiset, ja sekä Väyrynen, Sipilä että Puumala saivat kukin noin kolmasosan jäsenvaalissa annetuista äänistä. Varsinaisessa kesän 2012 puoluekokouksessa jo tuolloin kohtalaisessa medianosteessa ollut Sipilä kuitenkin voitti Puumalan äänin 1275-872. Puumala ei enää viimeisimmissä eduskuntavaaleissa saanut kansanedustajan paikkaansa uusittua, ja häntä voi ehkä tavallaan pitää oman poliittisen lojaaliutensa uhrina. Keskustalaisena hänellä oli vahva tausta sivistyksen ja koulutuksen puolestapuhujana, mutta Sipilän hallituksen aloitettua aikanaan työnsä hän joutui puolustelemaan hallituksen koulutusleikkauksia. Vastaavasti hän tähdensi vuoden 2012 puheenjohtajakampanjansa aikana, miten “pikkukokoomuslaisuuden aika on ohi”, mutta joutui aikanaan tukemaan Sipilän politiikkaa, joka sai kokoomuksenkin punastumaan.

Keskustan kesän 2012 Rovaniemen kokousta, jossa Sipilä voitti ja Puumala hävisi, voi hyvin perustein pitää eräänä Suomen poliittisen lähihistorian merkittävimpänä käännekohtana, sillä se myös ratkaisi keskustan linjan vuosiksi eteenpäin kohtalokkain seurauksin. Käytännössä kesällä 2012 Sipilä oli Oulun seudun ja eteläisen Suomen kasvukeskusten keskustalaisten ehdokas, joka tasaisessa kisassa suoriutui voittajaksi Seppo Kääriäisen annettua hänelle tukensa. Puoluejohtajaksi nousseen Sipilän menestys ei ollut mitenkään itsestään selvä asia. Kokeneen puheenjohtajan vetäytyminen ja uuden, täysin tuntemattoman miehen valitseminen johtoon eivät auttaneet puolueen kannatuksen elpymisessä, ja koko kesän ja alkusyksyn 2012 keskustan suosio laahasi paikallaan, samalla kun jopa SDP nautti lähihistoriansa tuolloin parhaimpia kannatuslukemia. Itse asiassa näinä aikoina Sipilä aiheutti jopa omassa puolueessaan pettymyksen tuntemuksia, siinä määrin että hänet johtajaksi voidelleen Seppo Kääriäisen piti erikseen kehottaa puolueväkeä antamaan Sipilälle työrauha ja tilaisuus tottua tehtäviinsä. Kukaan ei vielä mieltänyt Sipilää juuri minkäänlaiseksi sateentekijäksi, ja syksyn 2012 kunnallisvaalien tulos katsottiin puolueen sisällä hyväksyttäväksi keskitason tulokseksi, jolla puolue oli pitänyt asemansa kunnissa.

Varsinainen käänne tapahtui vuoden 2013 kevään kehysriihen aikana, jolloin vasemmistoliitto oli aikeissa lähteä hallituksesta. Yleisradion A-Studion haastattelussa vasemmistoliiton silloinen puoluejohtaja Paavo Arhinmäki tuli ohimennen maininneeksi “saaneensa Juha Sipilältä vihjeen” Kataisen hallituksen rivejä tuolloin hajottaneen osinkoveroesityksen vaikutuksista. Sipilän vinkillä Arhinmäelle tuskin oli vasemmistoliiton ratkaisujen kannalta mitään kovin keskeistä merkitystä, mutta tämä oli lopulta toissijaista; narratiivi oli olemassa, siihen tartuttiin halukkaasti, ja seuranneet tapahtumat olisivat olleet aivan täysin valmista analysoitavaa “Kertomuksen vaarat” -projektille, jos sellainen olisi tuolloin ollut olemassa. Osinkovero-episodin seurauksena oppositiossa siihen asti toista viulua soittanut Sipilä sai kertaheitolla enemmän näkyvyyttä kuin milloinkaan aiemmin, ja hänen henkilökuvansa nousi nopeasti suomalaisen suuren yleisön tietoon. Yleisradion Pekka Ervasti kutsui Sipilää “hallituksen pelastajaksi ja eheyttäjäksi”, ja MTV3:n Timo Haapala puolestaan suitsutti Kempeleen miehen ehdotonta talousosaamista vastapainona sixpack-hallituksen onnahtelulle.

Mielikuva Juha Sipilästä rakentavana oppositiojohtajana, joka yritti parhaansa mukaan korjata hallituksen esityksiä sen sijaan, että vain huutelisi oppositiosta niitä vastaan, oli kertomus, jota suomalaiset tiedotusvälineet ja myös monet suomalaiset äänestäjät tuolloin kaipasivat. Vaikka se nyt tuntuu kenties vaikealta uskoa, niin noina aikoina Sipilän persoona oli muistutus kadotetusta konsensuksesta, jota moni haikaili. Ennen muuta hän oli kaivattu kontrasti Timo Soinin repivälle ja aggressiiviselle oppositiopolitiikalle. Soini itse, joka oli tölväissyt keskustaa “näennäisoppositioksi”, oli ymmärrettävästi nyreissään. Osinkovero-tapauksen aikaan asemansa valokeilassa menettänyt tuohtunut peruspomo kutsuikin Sipilää kitkerästi “hallituksen kuiskaajaksi”, mihin Sipilä itse totesi tyynesti aikovansa antaa hallitukselle vinkkejä jatkossakin. Perussuomalaisten suurvoiton huolestuttavien jälkimaininkien ja Kataisen hallituksen toistaitoisuuden keskellä tuskastelleet suomalaiset äänestäjät halusivat vuonna 2013 uskoa, että Sipilä olisi se vapahtaja, joka tarjoaisi maalle kaivatun vaihtoehdon ja ulospääsyn.

Monet myös uskoivat niin. Medianarratiivi rakentavasta oppositiojohtajasta toimi, ja Sipilä itse tarttui siihen mielihyvin ja löi lisää löylyä. Menestys oli välitön ja kestävä. Toukokuuhun 2013 mennessä Suomen Keskustan kannatus oli nousujohteinen, ja saman tien se rikkoi Taloustutkimuksen gallupissa ensi kerran vaalitappion jälkeen 20% haamurajan, eikä enää kertaakaan ennen seuraavia eduskuntavaaleja painunut sen alle. Poikkeuksena oli vain kesä 2014, jolloin tapahtuneen notkahduksen voinee laittaa Sipilän ennenaikaisten leikkauspuheiden ja niiden jälkeisen epävarmuuden ajan piikkiin. Näihin aikoihin tulin itse eronneeksi puolueesta, koska merkit Sipilän politiikan sisällöstä olivat riittävän selvät. Muuten tie vuoden 2015 vaalivoittoon oli suora ja auki, etenkin kun Sipilä oppi nopeasti pitämään suunsa kiinni leikkausten tarpeesta. Samalla hänen esityksensä Kataisen hallitukselle kompromissista sote-reformissa oli jälleen uusi sujuva ja onnistunut mediamanööveri. Suomen Keskusta oli löytänyt sateentekijänsä, mutta suosiossa oli myös ongelmansa. Melkoinen osa kannatuksesta vaikutti tuolloin tulleen paitsi perinteisiltä keskustalaisilta, myös ennen muuta maakuntien kokoomuslaisilta äänestäjiltä, joille Alexander Stubb oli puoluejohtajana liian epämieluisa, mutta Sipilän olemus juuri sopiva.

Yrittäjäporras luki Sipilän persoonan täsmälleen oikein, sillä Sipilän tapa hahmottaa maailmaa oli hyvin teknokraattinen, hyvin yksinkertainen, ja siinä samalla myös hyvin oikeistolainen. Moni muu puoluejohtaja olisi miettinyt keskustan talouden saattamista paremmalle tolalle jäsenkampanjalla, mutta Sipilä maksoi itse puolueen velat. Epäilemättä hän yritysjohtajana tuolloin myös katsoi itse ostaneensa itselleen puolueen. Tilanteessa, jossa vasemmistopuolueet ja vihreät kaipailivat elvytystä, Sipilän ratkaisuna olivat rajut leikkaukset ja strategisesti kohdennetut kasvupaketit. Samalla hän oli puoluejohtaja, joka tuntui innostuvan aina yhdestä teknokraattisesta projektista kerrallaan ja halusi yleensä välittömästi saada tahtonsa läpi; vuonna 2013 Sipilä innostui kasvurahastoista, vuonna 2014 sote-kompromissista, lopulta pääministeriksi noustuaan vuonna 2015 suuresta yhteiskuntasopimuksesta. Ennen muuta Sipilä myös uskoi esikuvien voimaan ja siihen, että massat seuraisivat yksilöitä, olipa kyse sitten pyörätaipaleesta Puolangalta Kajaaniin tai mistä tahansa muusta tempauksesta.

Kaikki tämä merkitsi viime kädessä sitä, että kansanliikkeeksi itsensä mieltänyt ja ohjelmissaan jonkinlaista sosiaalista oikeudenmukaisuutta hellinyt Suomen Keskusta huomasi saaneensa johtajakseen hyvin erikoisen hahmon. Paradoksi ei pitkään aikaan haitannut puoluetta, koska se näytti tuottavan kansansuosiota ja valtaa, ja harva puolue tämän maan historiassa on ollut niin perso vallalle ja niin kärkäs humaltumaan siitä kuin Suomen Keskusta. Vuoden 2015 vaaleissa nähtiin omintakeinen näytelmä, jossa Sipilän johtama puolue nousi ylivoimaiseksi voittajaksi vähiten koulutettujen, vähiten ansaitsevien ja kovia kokeneilla syrjäseuduilla asuvien ihmisten äänillä. Sipilän johtamaan keskustaan laittoivat toivonsa kaikki ne osat Suomesta, joissa eniten kärsitään työttömyydestä, ikääntymisestä, sairauksista, koulutuksen puutteesta ja ylipäätään köyhyydestä. Vastineeksi äänestäjät saivat raakaa politiikkaa tehneen keskustaoikeiston ja populistien koalitiohallituksen. Lopputulosta voi pitää traagisena; Sipilä muokkasi Suomen Keskustasta puolueen, jossa paljonpuhuttu unohdettu kansa jäi kovan rahan politiikan panttivangiksi. Pitemmän päälle tilanne oli täysin kestämätön.

Vallankäyttäjänä Sipilä oli omaa luokkaansa. Perustuslain kaltainen triviaali pikkuseikka jäi jo alkuvaiheessaan pois Sipilän prosessikaaviosta. Puolueensa sisällä hän käytti yhä valtaa suvereenisti ja tiesi myös, miten tämä valta tulisi lujittaa; vuonna 2015 nimitetyn hallituksen lähestulkoon kaikki ministerit edustivat keskustan oikeistolaisempaa linjaa, poislukien vain Juha Rehula ja Annika Saarikko. Ministerinimityksillä Sipilä sinetöi puolueelleen talous- ja elinkeinopoliittisen värisuoran hallituksessa ja siinä samalla pelasi kaikki oman puolueensa mahdolliset soraäänet kerralla paitsioon vallasta, nostaen vieläpä vasta ennen vaaleja jäsenkirjan ottaneen Anne Bernerin ohituskaistalta ministeriksi omana suosikkinaan. Hallitusneuvotteluissa Sipilä päätti vetää oma-aloitteisesti ja sen enempiä suostuttelematta kokoomuksenkin toiveista ohitse, siinä määrin, ettei hallituskumppanin tarvinnut edes esittää juuri mitään talouspolitiikkaan liittyviä vaatimuksia. Vaikka Sipilä oli oman puolueensa sisällä kova valtapoliitikko, hän oli muuten poliittinen diletantti tavalla, joka kävi varsin pian ilmi. Maakuntauudistuksen yksityiskohtien jääminen hallitusneuvotteluissa avoimeksi tuotti jo alle puolessa vuodessa heti ensimmäisen hallituskriisin, jossa ennen vaaleja johtajankyvyistään ylistetty Sipilä mietti avoimesti oman hallituksensa hajottamista. Aiemmin luontevat välit mediaan tunnetusti tärveltyivät Yle-gaten seurauksena, ja paluuta tiedotusvälineiden tai edes äänestäjien mielisuosioon ei enää ollut.

Kaikella tällä on ollut vaikutuksensa. Keskustan kenttäväen ja toimijoiden joukko on kuluvalla vaalikaudella nähtävästi oikeistolaistunut. Vastikään pidettyjen vaalien alla tehdyissä kyselyissä keskustalaisten ehdokkaiden suosituin hallituskokoonpano oli yhä punamulta, mutta kenttäväki oli selvästi paljon valmiimpi porvariyhteistyöhön kuin vielä neljä vuotta sitten. Vuoden 2015 vaalien alla vain 23% haastatelluista keskustatoimijoista olisi kelpuuttanut kokoomuksen hallitukseen; neljä vuotta myöhemmin lukemat olivat 37%, epäonnistuneesta ja umpikujaan ajautuneesta hallitusyhteistyöstä huolimatta. Kyselyt eivät ole menetelmiltään tai haastateltaviensa osalta yhteneväisiä, mutta jotain ne kenties kertovat siitä, miten Sipilä on onnistunut äänestäjien ohella karkottamaan myös perinteisempiä keskustan aktiiveja ja jäljelle ovat jääneet lähinnä vain hänelle uskolliset. Tavallaan voi sanoa, että vuonna 2015 Sipilä astui tielle, jolla saattoi olla vain kaksi loppupistettä; joko Suomen Keskustan nousu valtakunnan johtavaksi oikeistopuolueeksi tai sitten savuavat rauniot. Koska puolue on kaikesta huolimatta alun alkaen perustettu yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kansanliikkeeksi, jälkimmäinen vaihtoehto oli alusta asti todennäköisempi, ja tällä hetkellä se näyttää miltei toteutuneen.

Sipilän uraa puoluejohtajana ja pääministerinä ei voi pitää menestystarinana. Hänen hallituksensa onnistui vain harvoissa asioissa, ja niissä, missä se menestystä saavutti, vaikutus oli tuhoisa. Kauan odotettu sote-reformi jäi toteutumatta, ja vaikka Sipilä onnistui kilpailukykysopimuksensa läpiviemisessä, hän kärsi kouraisevan tappion ay-liikkeelle syksyn 2018 irtisanomislaki-jupakassa. Sivistyksessä ja koulutuksessa Sipilä antoi alusta asti kokoomukselle vapaat kädet, ja näiltä osin seuraukset on voinut nähdä aivovuotona ja suomalaista koulutusta tukevien rakenteiden markkinaehtoistamisena. Vanha kuntapuolue hävisi vuoden 2017 kunnallisvaalit kovassa nousussa olleille vihreille, ja Sipilän aikoinaan johtajaksi nostanut Seppo Kääriäinen vaati puolueelta tilintekoa epäonnistumisesta. Sipilän oma toimintakyky alkoi selvästi murentua tilanteen aiheuttamassa paineessa. Vastikään käytyjä eduskuntavaaleja edeltäneen viikon aikana Suomea kiersi eronnut pääministeri, joka kiukutteli ihmisille siitä, miten äänestäjät saisivat “pitää tunkkinsa”, miten tutkimusrahoituksen leikkauksia ja aivovuotoa ei oikeasti ole tapahtunut, ja vieläpä siitä, miten hallituksen sote-reformin kaataneet lehmänkaupat eivät olleet lehmänkauppoja. Lopputulos oli Sipilän ja hänen puolueensa romahdus.

Omasta puolestani toivon Suomen Keskustalle kaikkea hyvää. Puolueen entisenä jäsenenä tiedän, että puolueessa on mukana vilpittömiä ja kyvykkäitä ihmisiä. Vuoden 2011 tappion jälkeen puolueella oli kaikki mahdollisuudet itsekritiikkiin, uudistumiseen, edistykseen ja puolueen perinteisten arvojen elvyttämiseen. Tämä mahdollisuus haaskattiin perin pohjin, ja seurauksena on nyt vain entistä syvempi perikato. Pahinta, mitä nyt voisi puolueelle tapahtua on se, jos Sipilän ympärille syntyisi Esko Ahoon vertautuva marttyyrilegenda kovia, mutta tarpeellisia päätöksiä tehneestä ja maansa pelastaneesta pääministeristä. Tiettyjä merkkejä tähän on ikävä kyllä jo nähtävissä. Itse korostaisin ehkä mieluummin vuosina 2014-2015 ääntänsä käyttäneiden keskustanuorten, kuten Joonas Köntän, Katja Asikaisen ja Elina Lappalaisen, sekä nyttemmin myös nuorisojärjestön puheenjohtaja Suvi Mäkeläisen ja jossain määrin puolueen varapuheenjohtajaksi nousseen Katri Kulmunin puheenvuoroja, kansanedustajaksi noussutta Hilkka Kemppiä unohtamatta. He ylläpitivät puolueensa parasta aatteellista perintöä aikana, jolloin se oli puoluejohdossa kateissa. Keskustan on mahdollisuus löytää uudelleen se myönteinen olemus, mikä sillä voisi olla, ja se rooli suomalaisella poliittisella kentällä, mikä sille voisi kuulua.

Suomen Keskustan itsensä valittavissa on, millainen on Juha Sipilän kauden perintö. Sipilän kaudesta voi tulla puolueen tulevaisuutta pysyvästi määrittävä tekijä, ja tällöin se väistämättä merkitsee ensimmäistä naulaa Santeri Alkion perustaman kansanliikkeen arkkuun. Toisaalta se voi olla myös pelkkä hetkellisesti tuhoisa interregnum, josta puolue voi hitaasti ja tyynesti, reflektoinnin ja katumuksen kautta etsiä itselleen tien uudistumiseen. Vuonna 2012 puolue valitsi johtajakseen teknokraatin, ja seuraukset ovat nyt nähtävissä. Ehkäpä seuraavaksi kannattaa kokeilla idealistia.

Posted in Politiikka, Yleinen | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 1 Comment

Sivistysvaalit

Aiheeseen liittyvä kuva

Hyvin alkanut kevät katkesi, ja maa muuttui Tampereella valkoiseksi. Samalla koitti eduskuntavaalien viimeinen ennakkoäänestyspäivä. Sunnuntaina ajattelin tehdä jotain muuta, joten pitänee kaiketi tänään äänestääkin.

En ole kovin innokas äänestäjä, ja vuonna 2017 kirjoitin siitä, miten kunnallisvaaleissa äänestäminen on itselleni erityisen hankalaa, siitäkin huolimatta, että olen kerran ollut sellaisissa jopa ehdolla. Eduskuntavaaleissa äänestäminen ei välttämättä ole juuri sen helpompaa, vaikka maan asiat näyttäytyvätkin suurempina tapahtumina. Henry David Thoreau vertasi äänestämistä uhkapeliin ja totesi “a wise man will not leave the right to the mercy of chance”. Hän oli oikeassa. Ayn Rand näki äänioikeuden yhtenä vapaan yhteiskuntajärjestyksen seurauksena, ei niinkään syynä, ja muistutti, miten yksilön perusoikeudet eivät milloinkaan saisi olla kauppatavaraa uurnilla. Eipä hänkään väärässä ollut. Vakaumuksensa nojalla Rand päätyi vuoden 1976 New Yorkin senaattorinvaalissa äänestämään demokraattien Daniel Moynihanin puolesta, koska vastaehdokkaana ollut republikaanien ja konservatiivien James Buckley oli kiivas abortin vastustaja. Randin viesti omille kannattajilleen Buckleyn persoonan osalta oli selvä: “He got in by a fluke; get him out by the only means you have: the ballot.”

Näissä vaaleissa itselleni tärkeä arvo on sivistys. Koulutus, tutkimus, opetustyö. Muut asiat, kuten ilmastokysymys, talous, kansalaisoikeudet, vieläpä turvallisuuspolitiikka, käytännössä yhdistyvät siihen; viime kädessä kyse on siitä, olemmeko sivistysvaltio. Pienen kansakunnan voima on lähes yksinomaan sen henkisessä ja inhimillisessä pääomassa. Kuluneen neljän vuoden aikana tätäkin on tuhottu avohakkuilla.  Kyse ei ole yksinomaan resursseista, vaikka siinäkin menetys on huomattava; kaksi hallitusta on leikannut yhteensä puolitoista miljardia opetussektorilta. Näiden toimien seurauksista on mahdotonta sanoa vielä mitään, koska ne näkyvät vasta pitkällä aikavälillä, mutta kahdeksan vuotta on aivan riittävä aika yhden sukupolven menettämiseksi. Kuluneina vuosina oireilu on jo näkynyt koulutuksen alueellisen epätasa-arvon lisääntymisenä.

Vasta eronneessa hallituksessa istuneiden kahden puolueen suhtautuminen saavutuksiinsa käy riittäväksi perusteeksi siirtää molemmat vaihtopenkille, ja kolmannesta puolueesta on turha edes puhua. Valtiovarainministerin salkkua kaitsenut vanhan sivistystehtävänsä haudannut puolue markkinoi tehtyjä leikkauksia totuttuun tapaan “vastuullisen taloudenpidon” nimissä. Pääministeripuolueen kellokkaat ovat yhä ylpeitä siitä, miten heidän puoluejohtajansa muka pelasti Suomen kaaokselta. Itse lähetin samaisen puolueen jäsenkirjani takaisin jo ennen edellisiä vaaleja kun kuvio alkoi näyttää selvältä, ja viiden vuoden jälkeen voin todeta, etten ollut väärässä.  Hanskat tiskiin lyönyt pääministeri Sipilä suorastaan puolusti vaalikirjassaan “Koko Suomen taajuudella” tutkimukseen tehtyjä leikkauksia “täysin oikeana päätöksenä“. Pari päivää sitten Aalto-yliopiston taloustieteen emeritusprofessori huomautti, miten leikkaukset todennäköisesti olivat “massiivinen virhe”, ja monen muun asian ohella niillä on työllisyyskehityksestä huolimatta soitettu alkusävelet uudelle taloudelliselle taantumalle. Viimeistään näiden vaalien alla on käynyt selväksi, kuinka eniten talousasioista suutaan pieksävät poliitikon tekeleet eivät järin hahmota omaksi osaamisalueekseen julistamansa alan perusteita. Sivistys maksaa itsensä, ja siinä samalla kaiken muunkin.

Kaiken tämän seurauksena nykytilanne on väistämättä tienhaara suomalaiselle sivistykselle. Ne ratkaisut, jotka seuraavan ja sitä seuraavan vaalikauden aikana sivistyksen osalta tehdään, ovat hyvin mahdollisesti historiallisesta perspektiivistä toimenpiteitä, jotka määrittävät koko tätä vuosisataa, samalla tavoin kuin vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki määritti Suomen sivistystä ja edistystä 1900-luvun aikana. Resurssit on helppo palauttaa, jos siihen vain on poliittista tahtoa; ja samalla on ymmärrettävä, että opetus ja sivistys ovat investointeja, jotka eivät kuluta, vaan tuottavat. Poliittista tahtoa on syytä olla, koska vaihtoehtoja ei pitemmän päälle ole. Yliopistojen perusrahoitus on yhä herkässä tilassa, lukioilla on vaikeuksia suoriutua perustehtävistään ja peruskouluilla on omat moninaiset ongelmansa. Tämä kierre pitää katkaista, ja se voidaan katkaista.

Sivistykselle vihamieliseksi muuttunut asenneilmapiiri on haasteellisempi muutettava. “Koulutuksen ja tutkimuksen kunnianpalautus” on tämän hetken muodikas iskulause. Tämä on kiitettävä lupaus, joskin omasta mielestäni sivistyksen tekijöiltä ei missään vaiheessa ole riistetty kunniaa; se on jotain, mikä sisältyy tässä työssä eetokseen ja olemukseen muutenkin. Se, miten palautamme sivistykselle itseisarvon sen nykyisen välinearvon sijasta, ja miten voitamme sille vihamieliset asenteet, edellyttää sivistyksen tekijöiden omaa jatkuvaa liikehdintää ja moniäänisyyttä myös vaalien välisenä aikana. Kuluneena neljänä vuotena, jolloin sivistysalan tekijät ovat kerta toisensa jälkeen ryhmittyneet puolustamaan tekemäänsä työtä ja kutsumusta mielenosoituksilla ja työtaisteluilla uhaten, tähän on saatu hyvät valmiudet. Jälleen kerran Thoreauta mukaillen: asioita ei tosiaankaan kannata jättää sattuman varaan.

Mutta samalla pitää kuitenkin myös käydä äänestämässä. Eri puolueet ja ehdokkaat ovat ilmeisen vilpittömästi tuoneet julki halunsa sivistyksen jälleenrakentamiseen omissa koulutuspoliittisissa ohjelmissaan, ja muun muassa perinteisesti sivistys- ja opetussektorilla profiloituneilla vihreillä on varsin hyvä ohjelma. Vaalipiiriin liittyvistä syistä ja todennäköiset läpimenijät huomioiden päädyin kuitenkin itse äänestämään näissä vaaleissa SDP:n ainoaa opettajaehdokasta, Tampereen apulaispormestari Johanna Loukaskorpea, joka on monasti osoittanut kykynsä toimia itsenäisesti, ja joka sattumalta on myös tuttu ihminen.

Muut tehkööt valintansa parhaan arvostelukykynsä mukaan. Omasta puolestani jättäydyn odottamaan vaali-iltaa.

Posted in Politiikka | Tagged , , , , , , , | 1 Comment