Tappaminen ja myötätunto

Sukupolvi. Nyt

(Kuva: Yle)

Helsingissä tänään vihittävän Sukupolvi. Nyt -taideteoksen suunnitellut Raimo Lång on kirjoittanut Yleisradion historiasivuilla Helmer-setänsä eräästä sotamuistosta. Itä-Karjalassa jatkosodan aikana taistellut Helmer Lång oli tiedusteluretkellä törmännyt aikoja sitten kuolleen neuvostosotilaan jäännöksiin. Luurangoksi lahonneella ruumiilla oli vielä yllään asepuku, jonka taskussa oli valokuva edesmenneen sotilaan puolisosta ja kahdesta lapsesta; vainajan mukana säilynyt muisto yhä eläneistä ihmisistä, ja samalla muistutus Helmer Långille siitä, että myös vihollissotilas oli ollut yksilö — mies, jolla oli ollut koti, läheisiä ja oma elämä.

Tilanteet, joissa suomalainen sotilas oli kaatuneen vihollisen lähietäisyydeltä kohdatessaan ymmärtänyt samalla tämän ihmisyyden, nousivat esille myös Summan tarina -kirjaa kirjoittaessani. Välirauhan aikana kirjoitetuissa muistelmissa muun muassa rintamamiehet Kaarlo Erho ja kersantti Toivo Lipponen kuvailivat talvisodan aikaisia tapahtumia, joissa he olivat päätyneet kasvotusten henkensä menettäneiden vihollissotilaiden kanssa ja mietiskelleet, millainen vainajien katkennut elämä oli lopultakin todella ollut. Erhoa jäi vaivaamaan kaatuneen neuvostoupseerin jäämistöstä löytynyt japanilaisvalmisteinen lasten rannekello, jonka ympärille hän päätyi lopulta rakentamaan mielessään tarinan pikkulapsen isälleen antamasta amuletista. Surmansa saaneen vihollisen elämä ja kohtalo askarruttivat myös kersantti Lipposta, joka “kaatunutta arojen poikaa” tuijottaessaan mietti “onnetonta vastustajaa”, jonka “inhimilliset onnenunelmat” olivat saaneet päätöksensä sotaretken myötä. Aivan kuten Helmer Långin tapauksessa, kaatuneen vihollisen näkeminen ja hänen jäämistönsä läpikäyminen oli tapahtuma, joka teki vainajan ihmiseksi. Se, että kaatunut vihollinen oli tuntematon ihminen, josta oli mahdotonta tietää yhtään mitään, itse asiassa edesauttoi tätä havahtumista. Tuntemattomuus loi taustan, jota vasten saattoi olla mahdollista maalata hämärä kuvitelma vainajan olemuksesta ja elämästä. Ajoittain tämä kuvitelma saattoi suoda viholliselle myös ihmiskasvot.

Sodan suurimpia ristiriitaisuuksia on se, että kaiken kuoleman ja tappamisen keskelläkin monille rintamamiehille sota on ollut taistelua elämän puolesta. Omasta elämästä kiinni pitäminen on jokaisen elollisen olennon määrittävä ominaispiirre, ja todennäköisesti lähes jokaisen rintamamiehen ensisijainen tavoite sodassa on ollut pysyä hengissä ja selviytyä takaisin kotiin. Sotakokemus on kuitenkin aina vahvasti yhteisöllistä, mikä lisää tähän kuvioon uuden elementin; ihmisryhmän yhteiset äärimmäiset kokemukset ja jaetut kärsimykset lisäävät vääjäämättä yksilöiden keskinäistä riippuvuutta, ja selviytymisestä tulee yhtä lailla kollektiivinen tavoite. Tämä kanavoituu ilmiöiksi, jotka me tunnemme uhrimielenä ja asetoveruutena; valmiutena hetkellisesti riskeerata oma elämä toisen yksilön elämän pelastamiseksi, tilanteessa jossa yhteisö kamppailee selviytymisestään. Kannaksen taisteluissa 1940 ponnistelut haavoittuneiden ja hädänalaisten pelastamiseksi ylittivät kaikki epäitsekkyyden rajat, toisinaan voittaen kuolemankin; hetkittäin jopa vainajien evakuointi suoritettiin oman hengen uhalla. Tiivistetysti, sota on eräänlainen ahjo altruismille, ja miesten ja naisten epäitsekäs käyttäytyminen sodassa osoittaa, miten perustavanlaatuinen ihmisyys kohoaa pinnalle ankarissa oloissa.

Olennaista on se, että tämä ei rajoitu vain omiin sotilaisiin. Helmer Långin, Kaarlo Erhon ja Toivo Lipposen kuvaileman kaatuneiden vihollisten herättämän myötätunnon ohella sota-ajan muistelmissa on kaikilta ajoilta puolin ja toisin runsain mitoin mainintoja vihollisen haavoittuneiden sotilaiden pelastamisesta ja heidän hoitamisestaan. Kärsivä ihminen herättää kenessä tahansa myötätuntoa, täysin riippumatta siitä millainen asepuku hänellä sattuu yllään olemaan. Kansallisuudesta tai taustasta riippumatta hädänalaisen yksilön hätä synnyttää aina sääliä ja nostaa esiin ihmisyyden, ja missään ei ole niin paljon nähtävissä inhimillistä hätää kuin sodassa. Sama altruismi, joka rintamayhteisössä sulkee sisäänsä oman puolen sotilaat, saattaa ulottua aika ajoin myös vihollisiin, jotka on toisinaan mahdollista nähdä yhteisen kärsimyksen uhreina. Veljeily rintamalinjojen ylitse ei ole milloinkaan ollut tavaton ilmiö sotien aikana.

Lopullinen paradoksi on kuitenkin siinä, että sota on lähtökohtaisesti tilanne, jossa toinen osapuoli on pakko surmata. Usein vastustajaa kohtaan tunnetaankin hyvin aitoa vihaa, halveksuntaa, ylenkatsetta tai muita vastaavia tunteita. On helppoa otaksua, että sota ja väkivalta ruokkivat myös näitä tuntemuksia, mikä pitääkin monasti paikkansa; viha on itseään ruokkiva kierre. Mutta toisaalta useimmiten nämä asenteet eivät niinkään synny sodassa, vaan jo kauan ennen sotaa, rauhan oloissa. Tavallisesti ne ovat vuosien tai vuosikymmenten mittaisen rauhanaikaisen propagandan tai indoktrinaation tulosta; poliittisen tai kulttuurisen ilmapiirin, jossa ihmisiin on järjestelmällisesti istutettu tai he ovat itse oma-aloitteisesti omaksuneet vihaa, kostonhimoa, kansallis- tai uskonkiihkoa, tai politiikka on ylipäätään myrkyttänyt heidän mielensä. Lopputulokseksi jää, että rauha ja rauhan aikana vallinnut kitkerä ilmapiiri saattavat paaduttaa ihmiset yhtä hyvin ja tehokkaammin kuin mikään sodan tai väkivallan kokemus. Monissa tapauksissa väkivaltaisuuksia edeltänyt rauhan oloissa tapahtunut mielialojen kärjistyminen on ollut suoranainen perusedellytys sodan syttymiselle — esinäytös väkivaltaan ja tappamiseen, jolloin sodanajan viha ja raakuudet ovatkin tosiasiassa vain aiemmassa rauhanaikaisessa kulttuurissa syntyneiden olosuhteiden ja ilmapiirin tuotteita ja heijastumia. Tämä ei ole ehdotonta; kuten yllä on mainittu, sotakokemus voi nostaa esiin myös inhimillisen myötätunnon kaltaiset perustuntemukset, jotka ulottuvat lopulta myös viholliseen. Sodassa nähty sääli ja myötätunto syntyvät suoraan sodan omissa oloissa.

Tämän käsittäminen johtaa meidät ymmärtämään erään 1900-luvun suurimmista järjettömyyksistä — ja samalla meidän on hyvä kysyä, millaisen aikakauden keskellä tällä hetkellä lopulta elämme. Sota syttyy, kun rauhan oloissa eläneet ihmiset viskaavat pois ihmisyytensä. Muutamille tämä olotila jää pysyväksi; se on tietoinen teko, joka vaatii usein määrätietoista ponnistelua, päätöstä paaduttaa inhimilliset tunteensa ja yritystä etsiä väkinäisiä puolusteluja ja näennäisiä järkisyitä tapahtuneelle. Toiset puolestaan löytävät ihmisyytensä uudestaan sodassa, ja he muistavat kokemansa lopun ikäänsä; he oppivat ääriolosuhteiden keskellä uudelleen elämän ja yksilönvapauden merkityksen ja tavoittavat jälleen myötätunnon ja säälin kaltaiset tuntemukset. Mutta kenenkään ei pitäisi käydä moista koettelemusta läpi saavuttaakseen käsityksen jostain niin yksinkertaisesta ja itsestäänselvästä.

Tämän kysymyksen ratkaiseminen on humanistille ikuisuusasia. Miten ihmiset voisivat oppia löytämään ihmisyytensä rauhassa — ilman, että heidän tarvitsisi konkreettisesti altistua kärsimykselle ymmärtääkseen myötätunnon merkityksen?

Advertisements
Posted in Historia, Sota | Tagged , , , , , , , , , , , , , , | 2 Comments

Gunnar Höckertin sankarikuolema

   

Helsingin Sanomissa on vastikään muistettu pikajuoksija Gunnar Höckertiä, joka voitti 5000 metrin juoksun kultamitalin Berliinin olympialaisissa vuonna 1936 ja kaatui myöhemmin talvisodassa. Olympiamitalistin kuolema talvisodan rintamalla kiinnitti huomiota kautta maailman, ja chileläinen Gabriela Mistral laati Höckertin kunniaksi paatoksellisen muistorunon nimeltä Campéon Finlandés. Runo on nyt suomennettu Chilen satavuotislahjana itsenäiselle Suomelle.

Höckertin tarina tuli myös itselleni tutuksi Summan tarina -teosta kirjoittaessani, ja käsikirjoituksen varhaisiin versioihin sisältyi oma katsaukseni Höckertin ympärille syntyneeseen sankarimyyttiin. Lopulta teksti jäi pois, koska Höckertin kuolema ja sen ympärille luotu legenda ei varsinaisesti koskettanut Summan rintamanosan tapahtumia, vaikka liittyikin läpimurtovaiheen taisteluihin ja tapahtui Summankylän lohkon läheisyydessä. Höckert palveli 4. Divisioonaan kuuluneen helsinkiläisen JR 10:n riveissä joukkueenjohtajana 4. komppaniassa ja kaatui 11. helmikuuta Karhulan kylän tuntumassa Marjapellonmäellä käydyssä yhteenotossa, Summan rintamasta lounaaseen. Helsingin Sanomat on artikkelissaan siteerannut samassa yksikössä rivimiehenä palvelleen Sven Lindqvistin kertomusta ”Kun Gunnar Höckert lainasi sotatankin”, joka on julkaistu Kansa taisteli -lehden numerossa 2/1964.

Lindqvistin tarinassa Höckertin kuolema esitetään ainutkertaisena sankarikuolemana. ”Vaatimattomana ja sivistyneenä upseerina” tunnettu Höckert oli kesken taistelun syöksähtänyt vaurioituneen vihollisen panssarivaunun luokse, kavunnut tykkitornista sisään ja alkanut ampua tankin yhä toimintakykyisellä tykillä hyökänneitä neuvostojoukkoja vastaan. Lindqvistin kertoman mukaan ”kunniakkaisiin urheiluvoittoihin tottunut tähtiurheilija” oli peräti ampunut panssarivaunun ammusvaraston loppuun ennen kuin oli rajussa ristitulessa ryöminyt tankista ulos ja joutunut tarkka-ampujan saaliiksi. Lindqvist kuvaili tapausta ”poikamaista urheilumieltä” vaatineena ”rohkeana tempauksena”, johon Höckert oli suhtautunut samanlaisena rutiiniasiana kuin mihin tahansa urheilusuoritukseen.

Höckertin tarinassa oli kaikki legendan ainekset, ja kotimaiselle lehdistölle kultamitalimiehen kaatuminen sodan ratkaisutaistelun pyörteissä oli unohtumaton episodi. Kerrottaessa jo alun alkaenkin melkoinen sankaritarina kasvoi entisestään; myöhempien versioiden mukaan Höckert oli valloittanut tankin tuhottuaan sitä ennen kaksi muuta panssarivaunua. Tarina levisi kansainvälisten sotakirjeenvaihtajien levittämänä myös maailmalle, ja Chilen ohella juoksijasankarin kuolema herätti huomiota olympia-aatteen kotimaassa Kreikassa. Kreikkalaiselle Vradini-iltalehdelle raportteja laatinut sotakirjeenvaihtaja Theodoros Doganis tarttui Höckertin sankarikuolemaan erityisellä innolla. Hellaan lukeva yleisö sai tutustua Doganisin kynästä lähteneeseen kertomukseen, jossa suomalainen urheilijasankari onnistui pelkästään käsikranaatilla uhkaamalla valloittamaan kaksi neuvostopanssaria ja pidättelemään hyökännyttä punajalkaväkeä pikakiväärillä tulittaen. Legenda loi lisähohdetta sankaritarulle Pohjolan talvisesta Thermopylaista.

Tapahtumien kulku on vähemmän yllättäen ollut todennäköisesti proosallisempi. Höckertin joukkue oli johtajansa kaatuessa taistellut Kinnassaaren tukikohdan edustalla Marjapellonmäessä, jossa tosiaan oli sotapäiväkirjojen mukaan samaisen iltapäivän aikana tuhottu kolme tankkia. Lindqvistin muistelma tarkka-ampujan yllättävästä luodista oli ilmeisesti kuitenkin virheellinen, sillä rintamalääkärin allekirjoittaman kaatumistapausta koskevan ilmoituksen mukaan Höckert oli kuollut kranaatinsirpaleista, jotka olivat silponeet hänen kurkkunsa ja rintakehänsä. Samojen tietojen mukaan Höckert oli kaatuessaan pitänyt puoliaan pikakivääripesäkkeessä, mikä sinänsä lyö yksiin Doganisin kuuleman tarinan version kanssa. Kertomus siitä, miten Höckert olisi suorastaan käytellyt tuhotun tankin tykkiä vihollisia vastaan lienee kuitenkin rintamatarina. Viralliset paperit viittaavat enemmänkin siihen, että hän itse olisi saanut surmansa etulinjaan tunkeutuneen panssarivaunun ampumasta kranaatista. Sinänsä ei ole syytä epäillä, etteikö kaatunut urheilijavänrikki olisi kunnostautunut taistelussa, etulinjassa esimerkkiä näyttäen, uhmakkaasti loppuun saakka. Täysin mahdollista on, että kertomus tankin valtaamisesta perustuu epäonniseen yritykseen. Kaatuneiden upseerien muistojulkaisussa tankin valtauksen mainitaan tapahtuneen itse asiassa kolme päivää ennen Höckertin kuolemaa; voi olla myös, että kaksi eri tapausta ovat sulautuneet Lindqvistin kertomuksessa yhdeksi.

Höckertin tarinaan liittyy myös surullinen piirre, sillä reserviupseerikoulussa hän oli saanut varsin tylyn arvostelun. Helsinkiläisen urheilijavänrikin johtamistaito oli arvioitu RUK:n papereissa keskinkertaiseksi, minkä lisäksi arviota tehnyt komentava upseeri oli raapustanut hänen päällystökorttiinsa murskaavan arvion ”lapsellinen, tarmoton, kuten monasti huippu-urheilijat”. Arvostelussa saattoivat hyvinkin näkyä RUK:n kouluttajien omat ennakkoluulot etuoikeutetuksi koettua olympiamitalistia kohtaan. Höckert itse on saattanut tämän seurauksena kokea joukkueenjohtajana sitäkin voimakkaampaa tarvetta osoittaa kykynsä ja todistaa arvostelut vääräksi. Paine liene ollut sitäkin kovempi, koska Höckert oli jatkuvan sairastelun takia jäänyt pois ylimääräisistä harjoituksista ja hakeutunut rintamalle vapaaehtoisena. Jälkikäteen asioista ei voi sanoa mitään varmaa, mutta mahdollisesti tarve nujertaa kouluttajien ylenkatse ja irtautua näiden nurjamielisyyden aiheuttamasta taakasta vaikutti siihen, että Höckert pyrki johtamaan miehiään ajan hengen mukaan korostetusti esimerkin kautta, siinä samalla itsensä vaaralle alttiiksi asettaen.

Urheilupiireissä Höckertin kuolema sai yhtä lailla voimakasta huomiota, ja hänen kaatumisensa näyttäytyi paitsi yksilöllisenä sankaritarinana, myös kotimaisen urheilun tekemänä uhrauksena isänmaan hyväksi. Lauri Lehtinen, joka Berliinissä oli ponnistanut samoissa 5000 metrin kilpailuissa hopeasijalle varmistaen Suomen kaksoisvoiton, päätti osoittaa kaatuneelle ystävälleen kunnioitusta lahjoittamalla oman Los Angelesin kultamitalinsa toiselle rintamamiehelle, vänrikki Matti Mäkiselle, joka oli haavoittunut Kannaksen taisteluissa. Symboliikka täydellisti myyttisen yhteyden urheilukentän ja taistelukentän välillä aikana, jolloin pienen kansakunnan identiteetti oli yhtä vahvasti sidoksissa molempiin. Rauhanajan olympialaisten koetuksista kulki suora polku Kannaksen verisille lumilakeuksille. Helsingistä kootun suomenruotsalaisen joukkueen verinen helmikuinen iltapäivä Marjapellonmäellä katkerine menetyksineen muuttui samalla yhden kaatuneen reserviupseerin nauttiman julkisuuden seurauksena jälleen yhdeksi talvisodan myytiksi — näin siitäkin huolimatta, että vapaaehtoiseksi vähin äänin hakeutunut ja RUK:n kouluttajien ennakkoluuloja vastaan kamppaillut Höckert itse tuskin oli moista mainetta itselleen tavoitellut.

 

Lähdeaineisto:

Gunnar Mikael Höckertin kantakortti, päällystökortti, lääkärintarkastuskortti ja ilmoitus kuolemantapauksesta, Kansallisarkisto (KA).

13 II/JR 10:n sotapäiväkirja, 11.2.1940, SPK 981, Kansallisarkisto (KA).

Sven Lindqvist, ”Kun Gunnar Höckert lainasi sotatankin”, Kansa taisteli – miehet kertovat 2/1964, s. 46–48.

He antoivat kaikkensa : viime sodissa menehtyneet suomalaiset mestariurheilijat, Antti O. Arponen, Markku Kasila ja Vesa-Matti Peltola, Kustannusosakeyhtiö Auditorium 2014.

Kira Kaurinkoski, ”Kreikka ja Suomen Talvisota. Sodan kuva Kreikan lehdistössä (1939–1940)”, s. 103, teoksessa Talvisota muiden silmin, toimittanut Antero Holmila, Atena, Jyväskylä 2009, s. 102–124.

Posted in Historia, Sota | Tagged , , , , , , , , | 1 Comment

Smrt fašizmu

Uutisia seuraavat ovat varmaankin kiinnittäneet huomiota eiliseen kansallissosialistiseen Suomen Vastarintaliikkeen mielenosoitukseen ja antifasistiseen vastamielenosoitukseen Tampereella. Yleisradio seurasi tapahtumia hetki hetkeltä, mutta kuittasi tapahtumat lopulta lyhyellä poliisin tiedotteeseen pohjanneella uutisella. Etualalle uutisoinnissa nousivat vielä saman illan aikana poliisin suorittamat neljä kiinniottoa ja “väkivaltaisesta mellakasta” käynnistetty tutkinta. Mediassa syntynyt kertomus on kommenttipalstoilla kehkeytynyt entisestään ja on syntynyt jälleen uusi kertomus riehuvista anarkisteista, vaikka vastamielenosoituksessa oli puolisentuhatta tavallista kansalaista. Pulmana on oman käsitykseni mukaan lähinnä se, että harva toimittaja yritti tehdä juttua itse vastamielenosoituksesta ja sen sisällöstä, vaan tyytyi vain poliisin tiedotteisiin. Uusnatsien mielenosoitusta taas oli käytännössä miltei mahdoton raportoida, koska se oli niin vahvasti poliisin toimesta eristetty. Poliisilla oli siis tavallaan uutisoinnissa hegemonia.

Perusteellisimmin virkavalta pääsi ääneen Ilta-Sanomien sivuilla, ja artikkeli pohjasi täysin ylikomisario Harri Nojosen haastatteluun. Vastamielenosoitusta ei juuri esiteltykään minään muuna kuin mellakkana, ja myös artikkelin johdannossa todettiin, miten “poliisi joutui turvaamaan uusnatsien sananvapautta”. Juttu itsessään oli äkkivääristä teksteistään tunnetun toimittaja Tuomas Mannisen kirjoittama, joten sanavalintaa “300-400 tien Tampereelle löytänyttä vastamielenosoittajaa” on kaiketi pidettävä itsetarkoituksellisen vitsikkäänä viittauksena Heikki Ylikankaan teokseen; sama kaiketikin pätee jutussa olleeseen repäisevään rinnastukseen, jossa vastamielenosoittajien pyrkimykset ylittää Tammerkoski vertautuvat jääkäriluutnantti Melinin iskuryhmän hyökkäykseen vuonna 1918. Joka tapauksessa vastamielenosoittajat olivat enimmäkseen tamperelaisia, joten eipä heidän tarvinnut kaupunkiin erikseen tietänsä löytää. Mieltään osoittaneet uusnatsit saivat totuttuun tapaan vahvistuksia lahden takaa, ja Hämeensillalla tapahtunut kahakka näyttäisi tallennetun videoaineiston valossa menevän yhteenottoa varta vasten hakeneiden ruotsalaisten uusnatsien tilille. Videota katsoessa voi taustalla kuulla ilotulitteen räjähdyksen, joten Yleisradionkin mainitsema paukkupommin viskaaminen Hämeensillalla on siis tapahtunut päällekkäin tämän episodin kanssa. Samaten myös Hotelli Tammerin seudulla uusnatsien kulkue hajaantui etsimään tappelua, ja poliisin oli taltutettava hääseurueen edessä tapahtunut käsikähmä.

Tässä kohtaa voin kertoa olleeni myös itse paikalla, yhdessä hyvän kollegani ja ystäväni Ainur Elmgrenin seurassa. Osin silkasta akateemisesta mielenkiinnosta, osin myös siksi, koska protestointi uusnatsikulkuetta vastaan on kaikista muista asioista riippumatta aika lailla kansalaisvelvollisuus. Varsinaisen Keskustorilla tapahtuneen mielenilmauksen järjestäjät ovat eilisen jälkeen totuttuun tapaan ottaneet etäisyyttä yllämainittuihin kahakoihin ja korostaneet, etteivät he “tiedä,  ketkä ovat poliisin mukaan pyrkineet hyökkäämään vastarintaliikkeen mielenosoittajia kohtaan”. Sikäli kun itse tapahtumia kykenin tarkkailemaan, ja sen nojalla mitä kollegani minulle kertoi ja mitä ylempänä linkitetyltä videolta voi nähdä, niin moiseen käsienpesuun ei sanottavammin ole tarvetta. Rettelöinnin osalta vastarintaliikkeen edustajien kädet ovat kaikkea muuta kuin puhtaat; ja neljä kiinniottoa puolituhatpäisen kaupunkilaisten sovinnaisinta osaa edustaneiden vastamielenosoittajien joukossa edustaa häviävän pientä ja mitätöntä vähemmistöä.

 

(Valokuva: Maija Mattila)

 

Ehdin itse pistäytyä aamupäivällä myös Laukontorilla, jossa oli tuolloin kokoontuneena laskujeni mukaan tasan 38 sekalaista äärioikeistolaista, mukaanlukien paikallinen eksentrikko Seppo Lehto, joka näytti käyvän vuolasta dialogia poliisin kanssa. Kello 11:45 mielenosoittajien määrä tuplaantui, sillä paikalle ilmaantui linjurilastillinen sekalaisia uusnatseja; samaan aikaan ex-perussuomalainen kunnallisvaikuttaja Terhi Kiemunki marssi Vuolteen siltaa pitkin katupartiolaisten saattueessa osallistumaan uusnatsien mielenosoitukseen. Tässä vaiheessa lukumäärä nousi yli sadan, ja ilmeisesti paikalle saapui myöhemmin vielä lisää väkeä. Päivystin samalla hetkittäin myös Keskustorilla, mutta muuten tämä “Koko Tampere vihaa natseja” -mielenosoitus meni minulta pääosin ohitse. Myönnän suoraan poistuneeni siinä kohtaa, kun tapahtumajärjestäjä alkoi lukea Animalian tiedottaja Veikka Lahtisen “tervehdystä”, koska tietyt rajat haluan vetää. Muutenkin juonnettu ohjelma ja valmistellut puheet eivät olleet se, mistä olin kiinnostunut. Tunnustan suoraan ja avoimesti myös sen, että itseäni kiinnosti tarkkailla, syntyisikö vastamielenosoituksesta aktiivisempaa toimintaa.

Näin myös kävi. Välillä jouduin poistumaan keskustasta, mutta palattuani kello 13:00 sain kuulla tuoreeltaan tohtori Elmgreniltä, miten mielenosoittajat olivat pyrkineet ylittämään Tammerkoskea ja katkaisemaan uusnatsien marssin Hämeenkatua pitkin. Kuten uutisissa on mainittu, poliisi oli tässä kohtaa laittanut silloille sulun, ja virkavallan tiedotteessa on nimenomaan tämä yritys tukkia natsimarssin kulkutie muuttunut “yritykseksi päästä kiinni mielenosoittajiin” tai “pyrkimykseksi hyökätä vastarintaliikkeen mielenosoittajia kohtaan”. Näkemys on hieman tulkinnanvarainen; pyrkimys ryhmittyä kadulle ja sulkea uusnatsien marssiväylä ei viime kädessä ollut muuta kuin järjestäytymisvapauden suoraviivaista käyttöä, jossa kulkue oli tarkoitus haastaa asettumalla sen esteeksi. Tuolloin siltaa ylittäneistä mielenosoittajista on valokuvia, ja polkupyörien ja lastenvaunujen kanssa liikkeellä olleet kaupunkilaiset eivät juuri vaikuta siltä, että he olisivat olleet hakemassa konfliktia. Se, mitä Hämeensillan edustalla muuten tapahtui, ja mistä olen jo ylempänä maininnut, on totta kai sitten oma lukunsa.

(Valokuva: Punk in Finland)

 

Selvittyään Hämeenkadun ylitse poliisin saattueessa uusnatsit marssivat Oikeustalolle, missä myös tapahtui päivän todellinen protesti. Saavuin itse tohtori Elmgrenin kanssa paikalle hyvissä ajoin. Olimme kävelleet muina kansalaisina Satakunnankadulle pystytetyn vahvasti varustettujen mellakkapoliisien sulun lävitse, hyvin tietoisina siitä, että kaksi ihmistä voi kulkea vapaasti siinä, missä suurempi joukko jää virkavallan pysäyttämäksi. Ennätimme myös Oikeustalolle ennen kuin poliisi ehti eristää sisäpihan täydellisesti, joten saimme lähietäisyydeltä suoran näkymän uusnatsien lippuvartioon ja kuulimme myös osan mielenosoituspuheista. Tekstien sisältö olisi sopinut mennen tullen käsikirjoitukseksi “V kuin verikosto” -sarjakuvan esiosaan, mutta kyse ei tällä kertaa ollut dystopiasta, vaan hyvin todellisesta poliittisesta kokoontumisesta, vieläpä suomalaisen tuomioistuimen edustalla. Sikäli kun ehätimme vihreiden nuolilippujen varjosta kaikuvaa palopuhetta kuunnella, äänessä ollut taho julisti paatoksella maamme valtiovallan harjoittavan kansanmurhapolitiikkaa etnisiä suomalaisia kohtaan. Klassiset kansallissosialistiset ja fasistiset kielikuvat olivat muutenkin käytössä, vieläpä puheen talouspoliittisessa osuudessa, joka mainitsi “korko-orjuuden”. Meidän lisäksemme paikalla oli muitakin uteliaita, jotka olivat ilmeisesti ehtineet jo kuunnella muutamankin puheen. Kuulimme kahden miehen juttelevan keskenään huvittuneesti ja ivaillen uusnatsien erikoislaatuisesta tavasta yhdistää “misantropia ja huoli eläimistä”, joten nähtävästi myös syväekologista puolta oli ehditty valottaa valkoisen rodun sukupuuton ja koronkiskonnan vaarojen ohessa.

Katsauksemme näihin kaikuihin menneisyydestä jäi tosin pakosta lyhyeksi, sillä Oikeustalon sisäpihan portille askelsi neljän ratsupoliisin seurue. Poliisit ohjastivat kauniisti käyntiä edenneet hevoset eteemme rauhallisesti, mutta vakuuttavasti, joten siirryimme kohteliaasti hieman taka-alalle. Pian tämän jälkeen mellakkavarusteissa olleet poliisin jalkamiehet viittasivat meitä ystävällisesti vetäytymään Lapintielle. Teimme heidän tahtonsa jälkeen, ja Oikeustalon pihalla jatkunut pienoisversio Nürnbergin puoluekokouksesta lipui lopullisesti ulottumattomiimme. Vitsailimme tuossa vaiheessa, että tutkijoilla pitäisi olla pressikorttiin rinnastettava tieteellisen seuran tai ammattiliiton myöntämä passi, jonka turvin olisimme voineet seurata tapahtumia. Poliisin työtä sinänsä ei voi moittia. Uusnatsien mielenosoitus oli eristetty äärimmäisen tehokkaasti, eikä heidän propagandallaan ollut ainuttakaan ulkopuolista kuulijaa. Suomen ja Pohjoismaiden äärioikeisto oli saarrettu pihanperälle, jossa he saattoivat puhua vain toisilleen ja raastuvan tiiliseinille. Paikalle oli silti suoriutunut muita henkilöitä, jotka saivat edustavia otoksia Hitler-tervehdyksistä.

(Valokuva: Punk in Finland)

 

Huomattava osa mielenosoittajista, arviolta ehkä reilu kolmattasataa henkeä, oli tässä kohtaa selviytynyt Lapintielle ja aloitti uudelleen protestinsa. Järjestäjätahon edustajat olivat myös paikalla, mutta tässä kohtaa mielenosoitus sai heistä täysin riippumattoman ja hyvin spontaanin luonteen. Huomautettakoon, että mielenosoittajat edustivat tässäkin kohtaa täysin tavallisia kansalaisia. Tunnistin itse joukosta kaksi tutkijakollegaa, näyttelijän, kirjailijan ja Tampereen yliopiston tieteentekijät ry:n puheenjohtajan Maija Mattilan. Tämän lisäksi aivan vieressäni seisoi iskulauseita yhdessä teini-ikäisen poikansa kanssa huutanut tuiki tavallisen oloinen perheenäiti. Mikäli profilointi ulkoasun perusteella sallitaan, väkijoukon ulkoisessa olemuksessa korostuivat pääsääntöisesti viikonloppuaskareistaan hetkeksi irtautuneet tamperelaiset rivikansalaiset, eivät niinkään ammattiprotestoijat. Ikäjakauman osalta väki oli voittopuoleisesti nuorempaa, moni oli varmastikin opiskelija, ja luonnollisesti myös erilaisiksi aktivisteiksi helposti tunnistettavia henkilöitä oli paikalla paljon. Eräillä oli mukanaan Antifasistische Aktion -lippuja ja muita vastaavia tunnuksia. Protesti oli tässäkin kohtaa täysin rauhanomainen ja rajoittui suomen- ja ruotsinkielisten iskulauseiden huutamiseen. Muuan nuorimies sai siepattua eräässä vaiheessa itselleen megafonin ja käytti varsin intohimoisen ja iskevän puheenvuoron, jossa hän julisti uusnatsien puheet “kansallismielisyydestä” ja “isänmaallisuudesta” valheelliseksi hurskasteluksi, totesi paikalle saapuneiden vastamielenosoittajien olevan todellisia kaikkien suomalaisten tasa-arvoon sitoutuneita patriootteja, ja sai siitä hyvästä lyhyet suosionosoitukset.

Protestin jatkuessa huomion vei paikalle saapunut kasvonsa peittäneiden aktivistien rumpuryhmä, joka oli esiintynyt jo Keskustorilla ja asettui Lapintiellä mielenosoituksen etulinjaan, aivan mellakkapoliisien kasvojen alle. Tarkkailin seurueen esiintymistä kiinnostuneena. Seurueen johtajan — tai pikemminkin kapellimestarin — antamien pillisignaalien mukaan tapahtunut rummunlyönti oli kurinalaista ja iskevää, ja yhdisti rennon karnevaalinomaisen tunnelman lähes sotilaallisen drill teamin täsmällisyyteen. Rumpuseurueesta tuli tehokas katseenvangitsija, ja äänekäs rummutus lähetti selvän viestin myös Oikeustalon sisäpihalle. Protestin muotona tämä oli mitä mainioin tempaus ja tapahtui täydellisesti parhaassa ilmaisunvapauden hengessä. Tarkoituksena oli ilmeisesti vaimentaa uusnatsien palopuheet omalla äänenkäytöllä ja viestittää siinä samalla, kummalla osapuolella todella on yliote. Itse pidin tätä tyylikkäänä ja arvostin järjestelmällisesti johdettua esitystä. Vertailun vuoksi, Isä Camillokin paukutti kirkonkelloja protestiksi aina kun Pepponen puheet alkoivat käydä hermoille.

Valokuva1176

(Valokuva: kirjoittaja)

(Valokuva: Maija Mattila)

 

Hämminkiä aiheutui siinä vaiheessa, kun uusnatsien mielenosoitus alkoi purkautua Oikeustalolta. Poliisi päätti aktiivisesti raivata tietä, ja tämän seurauksena protestiin kokoontunut vastamielenosoittajien joukko tuli halkaistua kahtia. Lapintien puolella olleet mielenosoittajat hätisteltiin taaemmas hieman kovakouraisesti. Muutama uhmatilannetta hakenut protestoija jäi nähtävästi myös ehdoin tahdoin eturiviin, ilmeisesti koska he halusivatkin joutua poliisin tönimiksi. Tässä vaiheessa huomasin myös ilmassa lentäneen sähikäisen, joka kaikesta päätellen oli muuan lehtiuutisissa mainituista ilotulitteista. Sain sen vaikutelman, että heittäjänä oli muuan mustan huiviin ja mustaan huppuun naamioitunut henkilö, joka oli kyllä erottunut joukosta jo aiemmin. Omasta puolestani vetäydyin tohtori Elmgrenin kanssa hyvin elegantisti taaemmas, kunnes huomasin jääneeni selkä raitiotietyömaan monttua vasten. Toisaalla uloskäyntini sulki mellakkapoliisi, toisaalla taas työmaan aidat. Koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä, kaivoin laukustani eväänäni olleen puolalaisen myśliwska-makkaran ja aloin syödä sitä mellakkapoliisin katsellessa. Hyvin nopeasti virkavalta huomasi, että heidän ketjussaan oli jotain, mitä siellä ei olisi pitänyt olla, ja viittilöivät minut huomaavaisesti pois. Ehdin onneksi syödä makkaran loppuun.

Tässä vaiheessa myös uusnatsien mielenosoitus osin hajaantui, ja näimme muutamien järjestötunnuksiinsa pukeutuneiden Mikkelistä ja Lappeenrannasta tulleiden Soldiers of Odin -aktiivien askeltavan Kyttälän suuntaan, kaiketikin kohti rautatieasemaa. Pääosa uusnatseja vastaan protestoineista mielenosoittajista lähti samaten pois paikalta edellämainitun rumpuseurueen vanavedessä, ensin Rautatienkadulle ja sen jälkeen Hämeenkatua pitkin takaisin Keskustorille. Pienempi joukko oli nähtävästi onnistunut seuraamaan uusnatsien varsinaista saattuetta Koskipuistossa, jossa videotallenteiden valossa ilmeni jälleen hetkellisiä uhmatilanteita. Keskustorille takaisin päästyämme erkanimme tohtori Elmgrenin kanssa jälleen pääseurueesta ja suuntasimme kahdestaan Laukontorille katsastamaan tilannetta. Kirkkokadulla oli jälleen kerran mellakkapoliisien sulku, johon meidät pysäytettiin pieneksi hetkeksi, mutta muuten pääsimme läpi saman tien. Tori oli tässä kohtaa kuitenkin jo täysin autio. Ainakin osa uusnatseista oli selvästi palannut Laukontorille, mutta he olivat menneet menojaan. Näimme neljän hengen raskaasti varustautuneen poliisiryhmän, joista kahdella oli projektiiliaseet, sekä lisäksi paikalta poistuneen johtoauton. Muuten oli selvää, että päivän tapahtumat olivat ohitse.

Kuten aina, illan päätteeksi on kiinnostavaa lukea uutisista, missä on tullut käytyä. Väkivaltaiseksi mellakaksi julistetussa tapahtumassa vierailu olikin minulle aivan uutta. Tavan mukaan muutamissa blogikirjoituksissa on tarjoiltu isällisiä varoituksen sanoja siitä, miten natsien torjuminen kaduilla ei kuulu kansalaisille, vaan poliisille. Omasta puolestani ja omien havaintojeni nojalla totean, että neljästä kiinniotosta huolimatta natsivastaisen protestikulkueen toimintatavat olivat spontaaniudessaankin täysin demokraattisia ja järjestäytymisvapauden ja sananvapauden puitteissa tapahtuneita. Vastamielenosoittajien yritys ryhmittyä Hämeenkadulle ja sulkea uusnatsien marssiväylä oli täysin hyväksyttävä yritys käyttää järjestäytymisvapautta poliittisen vastustajan rauhanomaiseen haastamiseen. Poliisin huolet ja pyrkimyksen pitää mielenosoittajat erillään totta kai ymmärrän täysin, etenkin kun heidän valvottavanaan oli väkivaltarikoksiin syyllistyneen ääriliikkeen marssi. Oikeustalolla tapahtunut iskulauseiden huutaminen ja rummunlyönti puolestaan oli, kuten ylempänä totesin, kekseliästä ilmaisunvapauden käyttöä. En nähnyt kummassakaan tapauksessa mitään, mikä olisi loukannut omia soveliaisuuskäsityksiäni — ja kuten blogiani seuranneet tietävät, minulla ei ole tapana katsoa hyvällä Tampereen keskustassa tapahtuvaa rettelöintiä.

Muuten syyspäivä oli kaikin puolin miellyttävä. Sää oli kaunis ja ilmapiiri herätti luottamusta Tampereen hyviin kansalaisiin. Ehdimme myös ennen Oikeustalolta poistumistamme juoda maljat luumuviinaa fasismin kuolemalle.

Posted in Media, Politiikka, Yleinen | Tagged , , , , , , , , , , , | 21 Comments

Urbi et orbi

 

Tampereen asukkaiden joukossa lukeudun siihen ihmisryhmään, jonka suhtautuminen raitiotiehankkeeseen osuu jonnekin myönteisen ja puolueettoman välimaastoon. Pidän joukkoliikenneratkaisua sinänsä varsin käytännöllisenä ja hyvänä, mutta noin muuten pohjimmiltaan yhdentekevänä asiana. Hankkeessahan on alusta asti ollut myös vankka aatteellinen puolensa, joka liittyy oman aikamme kaupunkisuunnittelunäkemyksiin, ja jossa on kyse muustakin kuin pelkästään toimivien ratkaisujen hakemisesta. Ellette ole huomanneet tässä ilmiössä mitään ideologista, niin kannattaa katsoa tarkemmin. Viimeisimpänä esimerkkinä voi ottaa Sorin aukiosta käydyn keskustelun, jossa totta kai vivahtivat tutut taikasanat aukiosta “vetovoimaisena yhteisöllisiä ja kulttuurillisia elementtejä kunnioittavana tamperelaisten olohuoneena”. Aukio, jonka läpi voisi vain kulkea rauhassa ja esteettömästi ortodoksikirkkoa katsellen, ei riitä tyydyttämään näitä modernin cityihmisen tarpeita.

Kulttuurisia elementtejä on monenlaisia, ja tällä hetkellä raitiotiehanke on nostanut pinnalle keskustelun Hämeenpuiston monumenteista. Pääkirjaston tuntumassa sijaitseva vuoden 1918 valkoisten voittoa edustava vapaudenpatsas, jonka salskean alastoman kehon mallina poseerasi aikoinaan itse Elias Simojoki, on saamassa muuttokäskyn raitiovaunun tieltä. En ole itse oikein koskaan ollut järin viehtynyt Simojoen patsaaseen. Vuoden 1918 valkoiset rintamamiehet ansaitsevat muistomerkkinsä siinä missä punaisetkin, mutta Hämeenpuiston patsaaseen on alusta asti sisältynyt voimannäytön elementti, ja se on mitä suurimmassa määrin valloitettuun kaupunkiin pystytetty valloittajien monumentti, siinä missä Tallinnan Pronssisoturi aikoinaan. Toisaalta en myöskään harrasta patsaiden kaatamista ilman erityisiä perusteita; mainittakoon tässä, että amerikkalaisten viimeaikaiset päätökset poistaa konfederaattikenraalien massatuotetut patsaat katukuvasta ovat mielestäni olleet sinänsä perusteltuja ja osoittaneet parempaa historiatietoisuutta kuin mitä patsaiden pystytys aikoinaan. Simojoen patsas on niin ikään osa vapaussota-myyttiä, mutta toisaalta se myös sopii juuri nimenomaan Tampereen katukuvaan. Käytännössä se on yksi vuoden 1918 arpi muiden joukossa, siinä missä satunnaisia rakennuksia pirstoneet luotien jäljet. Plastiikkakirurgiassa voi toisinaan olla puolensa, mutta itse olen tavannut pitää omatkin arpeni näkyvillä.

Simojoen patsaan siirtämisen myötä on erään toisen, paljon elähdyttävämmän monumentin kohtalo valitettavasti vaakalaudalla. Taidemuseon kokoelmapäällikkö Tapio Suominen on rennon huolettomasti ehdottanut Hämeenpuiston hienon graniittipallon poistamista, jolloin Simojoen patsaan jalusta voitaisiin pystyttää sen paikalle. Perusteena on Suomisen mukaan se, että pallo “ei mittakaavallisesti ota tilaa haltuunsa”. Peruste on varsin kummallinen ja vaikuttaisi ammentavan paitsi vanhoista konservatiivisista monumenttikeskusta-näkemyksistä, myös nykypäivän citykulttuuri-ideologiasta, jossa jokaisessa kaupunkitilassa pitää olla tarjolla massiivisia elämyksiä. Miksi taideteoksen ylipäätään pitäisi ottaa tila haltuunsa, etenkin jos kaupunkitilan pitää nykyisessä poliittisessa retoriikassa olla jatkuvasti kaikille avointa ja yhteisöllistä? Taideteoksen tehtävä on herättää ajatuksia, ja juuri sitä Hämeenpuiston vesipatsaan päällä pyörivä graniittipallo tekee! Mikäli Simojoen patsas on vuoden 1918 jättämä arpi, niin veden päällä pyörivän punaisen kivimurkulan voi nähdä allegoriana Tampereen kaupungille ja kaupungin selviytymistarinalle. Graniittipallon suunnaton massa rinnastuu Tampereen kaupungin järeään olemukseen ja kaupungin sitäkin järeämpään historiaan — historiaan, jonka painolasti ja perintö on niin suunnaton,  että sitä voisi pitää suorastaan upottavana, mutta siitä huolimatta se vain pyörii sittenkin veden pinnalla, todennäköisyyksiä ja luonnonlakeja piittaamattomasti uhmaten. Sorvikivi-yrityksen väsäämä graniittikuula myös edustaa hienoa suomalaista yritteliäisyyttä ja käsityötä, joka ei jää lainkaan jälkeen Viktor Janssonin taltanjäljestä ja sopii teollisuuskaupunkiin täydellisesti.

Mikäli graniittipallo siirretään, Tampere menettää jotain korvaamatonta. Simojoen patsaalle varmasti löytyy Hämeenpuistosta yllin kyllin tilaa. Sen sijaan, että patsasta siirretään etäämmälle työväentalosta, kannattaisi ehkä harkita sen siirtämistä päinvastoin lähemmäksi työväentaloa, puiston eteläsuuntaan, jolloin Simojoki voisi seistä Lenin-museota vastapäätä. Alaston lapualaispappi ja seinäreliefiin laitettu neuvostodiktaattori voisivat sen jälkeen tuijotella toisiaan ajokaistan ylitse.

Posted in Historia, Kulttuuri | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Linnarauhaa

       

 

Historiantutkija Erkki Vettenniemi kirjoitti jokin aika sitten kulttuuriväen Parnasso-lehteen Väinö Linnaa käsittelevän artikkelin, jonka Suomen Kuvalehti julkaisi viime viikolla uudemman kerran. Teksti pureutuu kansalliskirjailijan aate- ja arvomaailman oletettuun muutokseen 1970-luvun suomettuneisuuden aikana ja on otsikoitu raflaavasti “Väinö Linna pönkitti lujasti neuvostoystävyyttä — kääntyikö hän stalinistiksi?”.

“Stalinismi” on sana, jota Vettenniemi käyttää artikkelissaan usein. Artikkeli kuvailee Väinö Linnan “manipuloineen historiaa kuin paraskin stalinisti” ja puhuu “stalinistisesta historianväärennöksestä” sekä “stalinistisesta historiantulkinnasta”. Vettenniemi puntaroi olettamustaan Väinö Linnan stalinismista — tai altistumisesta stalinismille — asettamalla keskiöön toisaalta Linnan visiitit Neuvostoliittoon 1964 ja 1967, toisaalta taas Linnan Murroksia-kokoelmaansa sisällyttämän vuonna 1977 laaditun esseeen “Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”. Mainittua esseetä tarkastellessaan Vettenniemi havainnoi merkkejä siitä, että Linna olisi esittänyt talvisodan olleen Suomen sotaaedeltäneen politiikan syytä ja seurausta siitä, miten Suomen “poliittiset päättäjät lietsoivat vihaa” Neuvostoliittoa vastaan.

Linnan oletettu näkemys talvisodasta on kulmakivi Vettenniemen väitteelle kirjailijan “stalinistisista” taipumuksista, ja artikkeli naulaa teesit seinään selvin sanoin virkkeissä “Tarkennan vielä, että Tuntemattoman sotilaan tekijä ei tuolloin ajatellut kesäkuussa 1941 leimahtanutta konfliktia” sekä lisäksi “Linna tarkoitti talvisotaa, joka oli hänen konseptissaan yksinomaan Suomen vika”. Hämmentävää on, että Murroksia-teoksen esseetä muuten lyhyellä sitaatilla referoiva Vettenniemi ei kuitenkaan nosta artikkeliinsa suoraa lainausta siitä nimenomaisesta kohdasta, joka osoittaisi Linnan näin sanoneen. Todennäköisin syy siihen, miksi näin ei ole tehty, on se, että sellaista kohtaa esseessä ei ole. Vettenniemen tulkinta Linnan talvisota-näkemyksestä perustuu kaiketikin seuraavaan kappaleeseen, joka on syytä siteerata kokonaisuudessaan:

“Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset suhteemme Neuvostoliittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. Jotkut yritykset parempien suhteiden aikaansaamiseksi jäivät puolinaisiksi ja tehottomiksi, eivätkä vastanneet silloisen asemamme vaatimuksia. Sisäpoliittisten asemien ja pyrkimysten annettiin vaikuttaa liiaksi ulkopolitiikkaan, niin että tarpeellista aktiivisuutta idänsuhteidemme parantamiseksi ei syntynyt, ei edes niissäkään puitteissa, mikä sen ajan olosuhteissa muuten olisi ollut mahdollista.

Mutta asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisena voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista.”

(Väinö Linna, Murroksia, WSOY 1990, s. 140.)

Kun esseen lukee kokonaan, huomaa kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että toisin kuin Vettenniemi antaa ymmärtää, Linna ei missään kohtaa väitä Suomen poliittisen johdon “lietsoneen vihaa” Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin hän luonnehtii suhteita itänaapuriin “muodollisen neutraaleiksi”, joskin valittelee valtiovallan passiivisuutta idänsuhteiden edistämisessä. Yleisesti ottaen on selvää, että oikeistoradikalismista ja “neuvostovastaisuudesta” puhuessaan — oikeampi nimitys tosin olisi venäläisviha — Linna kuvaa ensisijaisesti Akateemisen Karjala-Seuran kaltaisia toimijoita. Toinen on se, että Vettenniemen koko väite siitä, miten Linna näki Suomen syypäänä talvisotaan, perustuu tasan kuuteen sanaan: “kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi”. Tai oikeammin vain yhteen sanaan, virkkeen viimeiseen sanaan, joka on kirjoitettu monikon translatiivissa ja näyttää pitävän sisällään sekä talvi- että jatkosodan. Vettenniemen loikka Linnan tekemään “stalinistiseen historianväärennökseen” ja siihen, että Linna olisi esittänyt Suomen yksin olevan syypää talvisotaan, on varsin pitkälle menevä tulkinta yhden sivulauseen sanavalinnasta.

Linnan kirjoittama kappale ei sinänsä ole uusimmankaan historiantutkimuksen valossa varsinaisesti erheellinen. Kuvaus Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista on totta kai yksipuolinen — maininta “niistä puitteista, mikä sen ajan olosuhteissa muuten olisi ollut mahdollista” lienee epäsuora viittaus Neuvostoliiton asenteisiin Suomea kohtaan — mutta erheitä tai historianväärennöstä siinä ei ole. Itsenäisyyden varhaisvuosien suomalaisen älymystön oikeistoradikalismi on tunnustettu asia, ja vaikka mainittu ajan henki ei aiheuttanut talvisotaa, se kiistatta huipentui ja eli viimeisen kukoistuskautensa sotien oloissa. “Kehityksen huipentumisen” voi halutessaan yhtä hyvin tulkita myös siten, että Suomen poliittinen ilmapiiri ja kulttuurieliitin toiminta olisivat osaltaan lisänneet Moskovan epäluuloisuutta ja siten välillisesti vaikuttaneet siihen, että Kreml lisäsi Suomen ostoslistalleen. Tämäkään ei ole järin kummallinen näkemys tämän päivän tutkimuksessa, ja kysymystä 1930-luvun oikeistoradikalismin ja sotilaspiirien “saksalaissuuntauksen” mahdollisista vaikutuksista Moskovan paranoidiin reaktioon sivusivat viimeksi Markku Jokisipilä ja Janne Könönen teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraat.

Vettenniemi ei jätä talvisotatulkintaa koskevaa vyörytystään aivan täysin Murroksia-teoksen esseen varaan, vaan mainitsee toisena esimerkkinä myös Linnan vuonna 1973 Ruotsin-vierailullaan esittämän puheenvuoron. Tuolloin kirjailija oli ilmaissut suomalaispoliitikkojen “taitamattomuuden” johtaneen talvisotaan. Käsitys Suomen diplomaattisesta kompastelusta talvisodan alla oli aikoinaan yksipuolinen näkemys, johon ripustautuminen johti kansainvälistä oikeutta rikkoneen ja hyökkäyssodan aloittaneen Neuvostoliiton vapautumiseen vastuusta. Olennaista on kuitenkin, että tämä ei ole järin vasemmistolainen, saati sitten stalinistinen tulkinta, vaan täysin kotikutoinen suomalainen ajatus; se sai alkunsa jo talvisodan aikana kotimaan omissa hallituspiireissä, J. K. Paasikiven moittiessa edeltävää ulkoministeri Eljas Erkkoa sodan syttymisestä, ja sitä viljeli myös presidentti Kekkonen. Sikäli kun Vettenniemi on siteerannut Linnan puhetta Ruotsissa oikein — edellä mainittu luova tulkinta Linnan esseestä ei valitettavasti herätä luottamusta siihen, että näin olisi — hän voi osua hyvinkin oikeaan olettaessaan Linnan omaksuneen tämän näkemyksen juuri Kekkoselta. Vettenniemen ongelma on jälleen kerran, että hän kutsuu talvisodan ajan hallituksessa syntynyttä, Cajanderin ja Erkon politiikkaan kohdistuneesta katkeruudesta versonutta näkemystä “stalinistiseksi”, vaikka kyse oli ensisijaisesti kotimaisten poliitikkojen sisäisten skismojen synnyttämästä tulkinnasta. Se oli hyvin kapeasti kansallinen tulkinta, koska se jätti huomiotta Neuvostoliiton aikeet ja toiminnan, katsastaen talvisodan syntyä vain suomalaisesta perspektiivistä, mutta tämä oli vielä 1970-luvulla valitettavan tavallista.

Vettenniemi moitiskelee Linnan “stalinistista” esseetä myös erään toisen sanavalinnan osalta, jossa Linna on kuvaillut työväen asenteita itsenäisyyden varhaisvuosina. Tässä kohtaa Vettenniemi on siteerannut suoraan olennaista virkettä, joka kuuluu “Varsinkin työväestön piirissä oli voimakasta myötätuntoakin Neuvostoliittoa kohtaan, eriasteisena tosin sielläkin, mutta niin kuin tiedämme, se oli osaksi työnnetty maan alle tai sitten siltä puuttui ilmaisu – ja sen mukana vaikutusmahdollisuudet.” Kommentti koskee selvästikin suomalaisen työväenliikkeen kommunismiin suuntautuneen osan mielialoja, eikä tarvitse olla ammattihistorioitsija ymmärtääkseen mitä “maan alle työntäminen” sekä “ilmaisumahdollisuuksien puuttuminen” tarkoittavat. Kyse on 1930-luvun yleisestä ilmapiiristä; kansalaissodan jälkeen asetetuista poliittisista rajoituksista, tasavallan suojelulaista, vaalikelpoisuuden rajoituksista, vasemmistososialistien ja kommunistien parlamentaarisen toiminnan mahdottomuudesta, Tammisaaren pakkotyölaitoksesta, Lapuan liikkeen terrorista, ja niin edelleen.

Vettenniemen reaktio on vähintäänkin omituinen, sillä Linnan arvio kirvoittaa häneltä huudahduksenomaisen kysymyksen “Miksi Linna manipuloi historiaa kuin paraskin stalinisti? Eikö hän muka tiennyt, millaisia seurauksia Stalinin suomalaisten ihailijoiden ”vaikutusmahdollisuuksien” lisääntymisellä olisi ollut?”. Linnan tekstissään mainitsema “vaikutusmahdollisuuksia vailla ollut työväki” muuttuu kertaheitolla ja yksiselitteisesti “Stalinin suomalaisiksi ihailijoiksi”, ja samalla Vettenniemi tahattomasti antaa ymmärtää, että suomalaisen vasemmiston laillisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen — mikä siis tänä aikana olisi tarkoittanut esimerkiksi tasavallan suojelulakien säätämättä jättämistä, suoranaisen poliittisen syrjinnän lieventämistä tai Tammisaaren pakkotyölaitoksen purkamista — olisi johtanut määrittelemättömiin kohtalokkaisiin seurauksiin. Mutta miksi se olisi, jos kyse olisi ollut vain laillisten ja parlamentaaristen vaikutusmahdollisuuksien sallimisesta? Tämä on poikkeuksellinen väite ja vaatii sitä myöten poikkeukselliset perustelut. Toinen asia on tietysti se, että siteerattu Linnan kommentti liikkuu jälleen kerran vain yleisellä tasolla ja kuvailee 1930-luvun historiaa. Esseen varsinainen sisältö koskee sitä, missä määrin suomalainen kansallinen identiteetti määrittyi itsenäisyyden varhaisvuosina Neuvostoliittoa vastaan rakennetun vastakkainasettelun kautta. Maininta suomalaisen vasemmistososialistisen ja kommunistisen työväenliikkeen asenteista täydentää Linnan katsauksen aiemman kuvauksen oikeistoradikaalista älymystöstä. Linna ei siis varsinaisesti missään kohtaa valitellut 1930-luvun Suomen Kommunistisen Puolueen vaikutusmahdollisuuksien puuttumista, ja tälläkään kertaa esseen kuvaus ei ole historiallisesti mitenkään erheellinen. Vettenniemellä on kuitenkin nähtävästi jälleen kerran ollut liian kiire etsiskellä häivähdyksiä stalinismista.

Vettenniemen artikkelia voisi ruotia enemmänkin. Lapsi lentää pesuveden mukana muuallakin artikkelissa, esimerkiksi kohdassa, jossa Väinö Linnan tekemä Chilen sotilasjuntan rinnastaminen Suomen vuoden 1918 tapahtumiin on Vettenniemen silmissä raskauttava todiste “edistyksellisen puheenparren omaksumisesta”. Chile-solidaarisuusliike oli tuona aikana Suomessa massaliike, ja yhtäläisyyksien näkeminen Pinochetin terrorin ja Suomen kansalaissodan valkoisen terrorin välillä tuskin on häpeämisen arvoinen asia. Lukemalla Linnan esseen vähäisemmällä politisoituneella kiihkolla Vettenniemi olisi voinut kirjoittaa osuvankin kriittisen katsauksen kansalliskirjailijan henkilöhistoriasta. Esseessä kuvailtu Linnan päätös asettua presidentti Kekkosen uudelleenvalinnan taakse vuonna 1978 oli kieltämättä virhelaskelma, mutta toisaalta samaisen virhelaskelman teki koko tuon ajan poliittinen eliitti. Vettenniemen pyrkimys kyseenalaistaa Linnan asema “toisinajattelijana” on sinänsä totta kai oikea; Linna edusti aikakautensa kulttuurieliittiä, hän oli lähellä vallanpitäjiä, ja valtaeliitti korotti hänet myös jalustalle yhteiskuntatieteiden akateemikon arvolla ja kansalliskirjailijan statuksella. Tämän kaiken olisi voinut todeta ilman suun pieksämistä Linnan mahdollisesta “stalinismista”, etenkin kun näyttö jää vähäiseksi ja perustuu lievästi sanoen varsin kyseenalaiseen alkuperäisaineiston luentaan.

Artikkelin lopussa Vettenniemi esittää varovaisen olettamuksen, että Linnan “stalinistinen käänne” olisi tapahtunut välittömästi jatkosodan jälkeen tai kenties jo sen aikana. Tämä on vähintäänkin pitkälle menevä hypoteesi kun pitää mielessä, miten Linna luonnehti Pohjantähden narratiivissa talvisotaa “sadan ja viiden päivän kunniatarinaksi” ja nosti kerronnassa keskiöön Molotov-Ribbentrop-sopimuksen, kommunistien lehmänkaupat fasistien kanssa sekä Pentinkulman suomalaisten sosialidemokraattien isänmaallisen uhmakkuuden. Samalla voi myös muistuttaa, mikä sotienjälkeisenä aikana edusti todellista stalinistista tulkintaa talvisodasta. Vielä vuonna 1960 saattoi lukea Kansan Uutisten sivuilta näkemyksen Terijoen hallituksesta “toisen maailmansodan aikana tavallisena pakolaishallituksena”. Moisia väitteitä on vaikea löytää Linnan tuotannosta.

Ylipäätään jos artikkelin ainoa tarkoitus on pallotella kysymystä siitä, oliko tarkasteltava henkilö stalinisti, fasisti vaiko jotain muuta, niin aikaiseksi saadaan varsin kehnoa henkilöhistoriaa, joka ei pahemmin avarra kenenkään historiakäsitystä. Provosoivana tekstinä Vettenniemen kirjoitus kaiketi ajaa asiansa, mutta valitettavasti se kertoo enemmän Vettenniemestä itsestään kuin siitä, mitä Väinö Linna mahdollisesti sanoi ja ajatteli.

 

Posted in Historia, Kulttuuri | Tagged , , , , , , | 2 Comments

Vuotava Akava

Kuvahaun tulos haulle consensus symbol  

Uusi Suomi on tänään tekaissut jutun Akavan puheenjohtaja Sture Fjäderin viimeisimmän ulostulon aiheuttamasta, nyt jo reilun viikon jatkuneesta polemiikista. Verkkolehden tuore artikkeli on varsin yksityiskohtainen, joten en kertaa episodin vaiheita tässä enää erikseen. Mainittakoon vain, että taustalla oli Fjäderin sosiaalisessa mediassa ilmaisema kannatus sosiaali- ja terveydenhuollon reformiin kaavailulle osittaiselle yksityistämiselle ja maakuntien verotusoikeuden vastustaminen. Mikä vielä merkittävämpää, Fjäder erehtyi toteamaan, että Akavan linjaus on “yksimielinen ja 36 jäsenliiton päättämä”, mitä se ei ole. Twitterissä käydyn keskustelun yhteydessä Fjäder sai ärtynyttä ja ansaittua palautetta useammalta yliopistotutkijalta, johon hän reagoi kuittaamalla kritiikin “vasemmistoliiton puolueaktiivien hyökkäykseksi”. Tämä sysäsi väitöskirjatutkija Riikka Taavetin eroamaan Tieteentekijäin liiton jäsenyydestä ja vaihtamaan Yliopistojen ja tutkimusalan henkilöstöliittoon.

Allekirjoittaneen tuntevat ovat tietoisia siitä, että olen toiminut Tieteentekijäin liitossa hyvin pitkään. Tampereen yliopiston tieteentekijöiden hallituksen jäsen olen ollut vuosina 2011-2014 sekä uudelleen viime vuodesta alkaen. Vuonna 2012 minut kutsuttiin tuolloin liiton perustaman kansainvälisten tutkijoiden verkoston koordinaattoriksi. Alun alkaen päädyin ay-toimintaan pelkästään siksi, koska laitosyhteisöstä paljolti ulkopuolisena apurahatutkijana kaipasin edes jonkinlaista väylää, jonka kautta voisin saada tietoa ja käsityksen yliopiston tapahtumista. Sittemmin edunvalvonnasta on tullut enemmän tai vähemmän sydämen asia. En ole eroamassa liitosta, joten pysyn sitä myöten myös akavalaisena. Ammattiyhdistysaktiivina ja aikaani uhranneena otan tietysti jäsenten eroamisen aina jossain määrin henkilökohtaisena tappiona.

En ole aiemmin jaksanut kommentoida Akavan johdon lausuntoja, saati sitten niiden herättämiä skismoja. Viimevuotinen keskusjärjestön kehotus hyvätuloisten verotuksen alentamiseen tuotti niin ikään kitkerää palautetta Fjäderille, mutta itse en periaatteessa jaksanut asiasta piitata. Keskusjärjestön ja ammattiliittojen tehtävä on ajaa jäsentensä intressejä, ja jos näihin intresseihin kuuluvat vaatimukset veroasteen laskemisesta, niin laissez-faire; itse maksan apurahatutkijana perinteistä tuloveroa äärimmäisen harvoin. Tällä kertaa polemiikin aiheuttaneen sote-kysymyksen kytkeytyminen liittokuvioihin on kuitenkin mutkikkaampi käsiteltävä. Olen ollut aiemmin Suomen Keskusta r.p:n jäsen ja vaikka sittemmin jäsenkirjani palautinkin, niin mielipiteeni aluehallintouudistuksesta vastaavat edelleenkin maakuntamallia. Mainittakoon, että sosialidemokraattien kanssa toteutettuna reformi olisi nähdäkseni jo saatettu valmiiksi. Tämän lisäksi pitää myöntää avoimesti, etten hahmota, mitä helvettiä aluehallintouudistus joillekin Fjäderin kaltaisille liittopampuille edes kuuluu. Asia kuuluu vain ja ainoastaan maamme eduskunnalle ja hallitukselle, joilla on siihen tarkoitukseen kansalaisten antama valta. Korporaatioilla voi olla oma roolinsa päätöksenteossa ja neuvotteluissa, mutta ei tässä tapauksessa.

Asiaan liittyvät erilaiset poliittiset näkemykset ovat kuitenkin lopulta toissijaisia, ja viime kädessä kaikki keskusjärjestöt ovat ottaneet tavalla tai toisella kantaa sote-reformiin. Ratkaisevampaa koko tässä tapahtumaketjussa oli Fjäderin hämmentävä selitys liittojen yhteispäätöksestä, jota ei edes ole. Ylipäätään olen sillä kannalla, että keskusjärjestön pomoa voi läimäytellä rujosti silloin kun aihetta on. Tilanteessa, jossa hän alkaa loihtia tyhjästä konsensuspäätöksiä lähteenään vain oma mielikuvituksensa, sitä aihetta on hyvinkin paljon. Sikäli ymmärrän täysin liiton jäsenten ärtymyksen, ja mikäli kentältä on lähetetty keskusjärjestön suuntaan ärtyneet terveiset, niin se on yksinomaan hyvää ja oikein. Ammattiyhdistysliikkeen voima on jäsenissä, joiden äänen tuleekin kuulua.

Mitä tulee jäsenten reaktioihin muuten, niin tämänhetkisessä tilanteessa en suosittele kellekään liitosta eroamista. Yliopistojen tilanne on vakava, valtiovallan käymä kulttuuritaistelu sivistysyliopistoa vastaan on saavuttanut lakipisteensä, eikä tässä yhteydessä tarvinne erikseen mainita käsiin räjähtäneestä tohtorityöttömyydestä tai aivovuodosta. Tieteentekijöiden liitto on tehnyt tähän asti hyvää työtä pitäessään näitä asioita esillä ja profiloitunut onnistuneesti hallituksen yliopistoille vihamielisen politiikan kritiikissä ja vastustamisessa, vieläpä tilanteessa, jossa tiedotusvälineet ja populistipoliitikot eivät ole järin suopeita yliopistoväen huolille olleet. Liiton vaihtaminen voi totta kai olla joillekin perusteltu ratkaisu, ja näiltä osin itse kukin tekee oman henkilökohtaisen päätöksensä, Riikka Taavetin tavoin. Olennaista tässä tilanteessa on, että yliopistossakin työntekijä pysyy jäsenenä missä tahansa soveltuvassa ammattiliitossa, etenkin kun järjestäytymisaste on yliopistoissa jo vanhastaan keskitasoa matalampi.

Keskusjärjestön puheenjohtajan rooli ja keskusjärjestön valtahierarkia on silti asia, joka olisi syytä nostaa viimeinkin keskiöön, mielellään kärkevästikin. Tilanne, jossa puheenjohtajan kommentit aiheuttavat säännöllisesti jäsenten protestinomaisia eroja, on kestämätön ja rinnastuu siihen jos armeijan ylipäällikkö kävisi mustan pörssin kauppaa vihollisen kanssa. Ennen kaikkea se kertoo yhtä ja toista puheenjohtajan kyvystä toimia tehtävässään. Akava alkaa kohtsillään kärsiä yhtä pahasta aivovuodosta kuin Suomen valtio, ja tällä hetkellä Fjäderin ego kirjoittaa vekseleitä, jotka lankeavat liittojen ja paikallisyhdistysten lunastettaviksi. Riviaktiivin näkökulmasta tämä tilanne alkaa vähitellen pänniä, ja kun ay-aktiivien ärtymys saavuttaa kriittisen massan, siitä voi valtion ja talouselämän ohella kärsiä myös keskusjärjestön johto.

Posted in Politiikka, Yleinen | Tagged , , , | Leave a comment

Eläinten vallankumous

Kuvahaun tulos haulle animal farm

 

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Suomen Sisu ry keräsi kampanjarahoitusta kahdelle aktiivilleen, jotka olivat ehdokkaina perussuomalaisten listalla. Nämä olivat aiemmin uudelleenperustetun IKL:n riveissä toiminut Teemu Lahtinen ja kielitieteilijä Jussi Halla-aho, joiden “Kuuma peruna” -vaalimainos herättikin hienoista huomiota avoimen islam-kammoisella sanomallaan. Kansan Uutiset tiedusteli tuolloin Timo Soinilta, miten hän suhtautuu kiihkokansallisen järjestön toimintaan perussuomalaisten vaalikampanjassa. Soinin vastaus oli perinteinen kansanomainen aforismi: “Kyllä reki varsan kolaa”.

Kymmenisen vuotta myöhemmin Soini käveli ulos perussuomalaisten Jyväskylän-kokouksesta, jossa Jussi Halla-aho oli huudettu puheenjohtajaksi murskaäänin. Uusi puheenjohtaja oli myös tehnyt selväksi, että Soinin kausi ulkoministerinä olisi lopussa. Varsa oli kasvanut täyteen mittaansa, ei enää vetänyt rekeä, ja passitti liimatehtaalle isäntänsä.

Perussuomalaisten eilisestä puoluekokouksesta on kirjoitettu jo nyt rivikaupalla. En aio lisätä tähän aiheeseen mitään erityistä. Bloggauksiani seuranneet kaiketikin tietävät, että olen useaan otteeseen aiemmin — siis hyvin usein, silloin kun vielä jaksoin ja kuvittelin, että se voisi ehkä osaltaan edesauttaa julkista keskustelua — kommentoinut perussuomalaisiin pesiytynyttä muukalaisvihamielistä ja kiihkokansallista alakulttuuria. Takavuosina kirjoitin muutamaan otteeseen tohtori Halla-ahon omaleimaisesta islam-kammosta, jolle aikoinaan oli luonteenomaista usko muslimien uhkaavaan väestöräjähdykseen Euroopassa sekä ajatus siitä, että “monikultturistinen” tai “marksilainen” eliitti masinoivat tätä maahanmuttoa. Samaten kirjoitin aikoinani Suomen Sisusta ja kommentoin perussuomalaisten jatkuvaa tapaa väistää rasismisyytökset, silloinkin kun Halla-ahon kirjoitukset “negridisen rodun psykometrisissa mittauksissa saamista heikommista tuloksista” saattoi edelleenkin lukea hänen blogistaan ja vieraskirjastaan.

Meikäläisessä poliittisessa historiassa Halla-ahon kuningastie on ainutlaatuinen. Vielä kymmenen vuotta sitten, ollessaan ensi kerran sitoutumattomana ehdolla perussuomalaisten listalla, mies oli kellariblogisti, joka takoi päivät pääksytysten verkkosivulleen merkintöjä muslimien ja islaminuskon uhasta sekä älykkyysosamäärän yhteydestä rotuperimään. Hänen varsinaisena poliittisena viitekehyksenään olivat suomalaisen verkkomaailman nuhjuisimmat kolkat, ja merkittävimmän kamppailunsa hän kävi Turun vanhaa mustapartaista äärioikeistojohtaja Olavi Mäenpäätä vastaan. Parissa vuodessa hänestä tuli oikeudenkäyntinsä seurauksena kertaheitolla poliittinen superjulkkis, ja ensimmäisenä eduskuntavuotenaan hän harjaantui myös esiintymään hieman hallitummin, joskin yhä välttämättömän ja seuraajiensa kannalta olennaisen kuivakkaan särmikkyyden säilyttäen. Ensimmäisenä kansanedustajasyksynä tulleet kurinpitotoimet Timo Soinilta olivat monin tavoin seremoniallinen toimenpide; muutamassa vuodessa Soini itse oli omaksunut suojattinsa mieliksi halla-aholaisen retoriikan ja täydensi iänikuisia kansanomaisia sutkauksiaan jutustelulla “suvaitsevaistosta” ja lopulta myös “kulttuurimarxilaisista”. Kukaan ei vakiinnuttanut nuivan alakulttuurin voittokulkua perussuomalaisissa tehokkaammin kuin Soini itse, ja kuten puolueen oma kuolematon slogan kuuluu, sitä saa mitä tilaa, ja Soinin tapauksessa ansionsa mukaan.

Mediassa nuiva tähdenlento sai lisäsäihkettä. Tiedotusvälineiden suhdetta Halla-ahoon voikin pitää kiintoisan ambivalenttina. Aikoinaan kotimaamme toimittajat suhtautuivat Halla-ahon näkemyksiin helposti pöyristyvän vapaamielisen kaupunkilaisen kauhulla, mutta toisaalta miehessä oli myös jotain jännittävää. Äärioikeiston vaikutus politiikkaan ei ollut vielä vuonna 2007 tai edes vuonna 2009 vallinneessa sinivihreässä unelmassa mikään merkittävä kysymys, ja pienehkön verkkomaailman alakulttuuriprofeetan sparraaminen oli helsinkiläisille journalisteille ja intellektuelleille trendiurheilulajin kaltainen kiehtova elämys, jossa vastustajalle haluttiin vielä tuolloin antaa myös tasoitusta. Vitsi on siinä, että Halla-ahon kommentit hyveellisten ihmisten moraaliposeeraamisesta pitivät tavallaan paikkansa. Lehdistölle, toimittajille ja maamme pääkaupungin niinsanotulle älymystölle hän oli se henkilö, jonka tekemisiä oli helppo kulloinkin päivitellä näennäisen henkevään sävyyn ja osoittaa täten huolensa suomalaisen yhteiskunnan lieveilmiöitä kohtaan. Pahimmat jutut tosin jätettiin suosiolla käsittelemattä, koska niistä ei ole mukava jutella brunssilla. Todennäköisesti monikaan meikäläinen journalisti ei edes tuolloin lukenut vaikkapa slavistiikan tohtorin bloggausta siitä, miten hän oli katsellut New Orleansin hurrikaanituhoja hekotustaan pidätellen. Parin vaalivoiton jälkeen media oli jo pedannut Mestarille oman etuoikeutetun paikkansa kotimaan politiikassa. “Analyyttisyys” ja “argumentaatio” ovat sanoja, jotka saa usein lukea Halla-ahoa käsittelevissä lehtijutuissa. Osin tämä on seurausta siitä, että Halla-aho on uransa aikana osannut valita helpot maalit, ja niistähän ei ole suomalaisessa politiikassa puutetta. Viimeisimpänä maaliksi asettui kaikessa toistaitoisuudessaan itse pääministeri.

Tätä nykyä, kymmenen vuotta sen jälkeen kun Halla-aho teki poliittisen debyyttinsä vaalilistoilla ja äärioikeistolainen virtaus on maassamme vakiintunut siinä määrin, että se on ottanut haltuunsa yhden hallituspuolueen, olemme vihdoinkin päässeet tilanteeseen, jossa julkisessa keskustelussa kaivataan lisää dialogia. Kymmenen vuoden pitkän julkisen arvo- ja asiakeskustelun jälkeen dialogista on tullut vuoden 2017 muoti-ilmiö. Loppukevään ja alkukesän aikana ääriainesten kanssa käytävän dialogin merkitystä ovat painottaneet tahoillaan ainakin politiikan tutkija Mari K. Niemi, taiteilija Pirkko Saisio, elokuvaohjaaja Elina Hirvonen, toimittaja Reetta Räty ja mahdollisesti muutama muukin. Juha Sipilä ja Petteri Orpo ovat ehtineet ilmaista huolestuneisuutensa perussuomalaisten nyt kokemasta eläinten vallankumouksesta, mutta pidän itse melkoisen varmana, että hekin löytävät kohtsillään dialogin ihanuuden ja istuvat juomaan viskiä rekensä lempanneen varsan kanssa. Itse en ajatellut dialogitalkoisiin enää osallistua, koska on muitakin töitä, mutta varaan totta kai jatkossakin itselleni oikeuden ulkopuoliseen piruiluun.

Kaksi päivää myöhemmin tehty lisäys: Viimeisessä kappaleessä esittämäni aavistus meni pieleen. Perussuomalaisten hallitustaival katkesi eilen, kun Sipilä ja Orpo totesivat Halla-ahon esittämän toimintasuunnitelman täysin epäkelvoksi. Halla-aho itse väittää, että Sipilä ei hyväksynyt maahanmuuttolinjausten kiristämisiä. Sipilä itse on ilmoittanut, että ongelmia aiheuttivat monet eri seikat, kuten Halla-ahon vaatimus siitä, että hän johtaisi puoluetta Brysselistä käsin ja hoitaisi hallituksen päivittäisen työn puheenjohtajistoa tai puoluesihteeriään apuna käyttäen. Orpo on maininnut syyksi selvemmin periaatteelliset asiat. Keskustan ja kokoomuksen ilmoitettua, ettei hallitusyhteistyö perussuomalaisten kanssa käy enää päinsä, on perussuomalaisen puolueen eduskuntaryhmä ja koko puolue hajonnut. Kaikki tämä vaikuttaa jotenkin täydelliseltä epilogilta Halla-ahon niinsanotulle poliittiselle uralle, josta tuossa ylempänä kirjoitin. Mutta asiat tietysti eivät ole saaneet päätöstään vielä.

Posted in Media, Politiikka | Tagged , , , , , , , , , , , , , , | 3 Comments