Linnarauhaa

       

 

Historiantutkija Erkki Vettenniemi kirjoitti jokin aika sitten kulttuuriväen Parnasso-lehteen Väinö Linnaa käsittelevän artikkelin, jonka Suomen Kuvalehti julkaisi viime viikolla uudemman kerran. Teksti pureutuu kansalliskirjailijan aate- ja arvomaailman oletettuun muutokseen 1970-luvun suomettuneisuuden aikana ja on otsikoitu raflaavasti “Väinö Linna pönkitti lujasti neuvostoystävyyttä — kääntyikö hän stalinistiksi?”.

“Stalinismi” on sana, jota Vettenniemi käyttää artikkelissaan usein. Artikkeli kuvailee Väinö Linnan “manipuloineen historiaa kuin paraskin stalinisti” ja puhuu “stalinistisesta historianväärennöksestä” sekä “stalinistisesta historiantulkinnasta”. Vettenniemi puntaroi olettamustaan Väinö Linnan stalinismista — tai altistumisesta stalinismille — asettamalla keskiöön toisaalta Linnan visiitit Neuvostoliittoon 1964 ja 1967, toisaalta taas Linnan Murroksia-kokoelmaansa sisällyttämän vuonna 1977 laaditun esseeen “Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”. Mainittua esseetä tarkastellessaan Vettenniemi havainnoi merkkejä siitä, että Linna olisi esittänyt talvisodan olleen Suomen sotaaedeltäneen politiikan syytä ja seurausta siitä, miten Suomen “poliittiset päättäjät lietsoivat vihaa” Neuvostoliittoa vastaan.

Linnan oletettu näkemys talvisodasta on kulmakivi Vettenniemen väitteelle kirjailijan “stalinistisista” taipumuksista, ja artikkeli naulaa teesit seinään selvin sanoin virkkeissä “Tarkennan vielä, että Tuntemattoman sotilaan tekijä ei tuolloin ajatellut kesäkuussa 1941 leimahtanutta konfliktia” sekä lisäksi “Linna tarkoitti talvisotaa, joka oli hänen konseptissaan yksinomaan Suomen vika”. Hämmentävää on, että Murroksia-teoksen esseetä muuten lyhyellä sitaatilla referoiva Vettenniemi ei kuitenkaan nosta artikkeliinsa suoraa lainausta siitä nimenomaisesta kohdasta, joka osoittaisi Linnan näin sanoneen. Todennäköisin syy siihen, miksi näin ei ole tehty, on se, että sellaista kohtaa esseessä ei ole. Vettenniemen tulkinta Linnan talvisota-näkemyksestä perustuu kaiketikin seuraavaan kappaleeseen, joka on syytä siteerata kokonaisuudessaan:

“Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset suhteemme Neuvostoliittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. Jotkut yritykset parempien suhteiden aikaansaamiseksi jäivät puolinaisiksi ja tehottomiksi, eivätkä vastanneet silloisen asemamme vaatimuksia. Sisäpoliittisten asemien ja pyrkimysten annettiin vaikuttaa liiaksi ulkopolitiikkaan, niin että tarpeellista aktiivisuutta idänsuhteidemme parantamiseksi ei syntynyt, ei edes niissäkään puitteissa, mikä sen ajan olosuhteissa muuten olisi ollut mahdollista.

Mutta asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisena voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista.”

(Väinö Linna, Murroksia, WSOY 1990, s. 140.)

Kun esseen lukee kokonaan, huomaa kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että toisin kuin Vettenniemi antaa ymmärtää, Linna ei missään kohtaa väitä Suomen poliittisen johdon “lietsoneen vihaa” Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin hän luonnehtii suhteita itänaapuriin “muodollisen neutraaleiksi”, joskin valittelee valtiovallan passiivisuutta idänsuhteiden edistämisessä. Yleisesti ottaen on selvää, että oikeistoradikalismista ja “neuvostovastaisuudesta” puhuessaan — oikeampi nimitys tosin olisi venäläisviha — Linna kuvaa ensisijaisesti Akateemisen Karjala-Seuran kaltaisia toimijoita. Toinen on se, että Vettenniemen koko väite siitä, miten Linna näki Suomen syypäänä talvisotaan, perustuu tasan kuuteen sanaan: “kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi”. Tai oikeammin vain yhteen sanaan, virkkeen viimeiseen sanaan, joka on kirjoitettu monikon translatiivissa ja näyttää pitävän sisällään sekä talvi- että jatkosodan. Vettenniemen loikka Linnan tekemään “stalinistiseen historianväärennökseen” ja siihen, että Linna olisi esittänyt Suomen yksin olevan syypää talvisotaan, on varsin pitkälle menevä tulkinta yhden sivulauseen sanavalinnasta.

Linnan kirjoittama kappale ei sinänsä ole uusimmankaan historiantutkimuksen valossa varsinaisesti erheellinen. Kuvaus Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista on totta kai yksipuolinen — maininta “niistä puitteista, mikä sen ajan olosuhteissa muuten olisi ollut mahdollista” lienee epäsuora viittaus Neuvostoliiton asenteisiin Suomea kohtaan — mutta erheitä tai historianväärennöstä siinä ei ole. Itsenäisyyden varhaisvuosien suomalaisen älymystön oikeistoradikalismi on tunnustettu asia, ja vaikka mainittu ajan henki ei aiheuttanut talvisotaa, se kiistatta huipentui ja eli viimeisen kukoistuskautensa sotien oloissa. “Kehityksen huipentumisen” voi halutessaan yhtä hyvin tulkita myös siten, että Suomen poliittinen ilmapiiri ja kulttuurieliitin toiminta olisivat osaltaan lisänneet Moskovan epäluuloisuutta ja siten välillisesti vaikuttaneet siihen, että Kreml lisäsi Suomen ostoslistalleen. Tämäkään ei ole järin kummallinen näkemys tämän päivän tutkimuksessa, ja kysymystä 1930-luvun oikeistoradikalismin ja sotilaspiirien “saksalaissuuntauksen” mahdollisista vaikutuksista Moskovan paranoidiin reaktioon sivusivat viimeksi Markku Jokisipilä ja Janne Könönen teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraat.

Vettenniemi ei jätä talvisotatulkintaa koskevaa vyörytystään aivan täysin Murroksia-teoksen esseen varaan, vaan mainitsee toisena esimerkkinä myös Linnan vuonna 1973 Ruotsin-vierailullaan esittämän puheenvuoron. Tuolloin kirjailija oli ilmaissut suomalaispoliitikkojen “taitamattomuuden” johtaneen talvisotaan. Käsitys Suomen diplomaattisesta kompastelusta talvisodan alla oli aikoinaan yksipuolinen näkemys, johon ripustautuminen johti kansainvälistä oikeutta rikkoneen ja hyökkäyssodan aloittaneen Neuvostoliiton vapautumiseen vastuusta. Olennaista on kuitenkin, että tämä ei ole järin vasemmistolainen, saati sitten stalinistinen tulkinta, vaan täysin kotikutoinen suomalainen ajatus; se sai alkunsa jo talvisodan aikana kotimaan omissa hallituspiireissä, J. K. Paasikiven moittiessa edeltävää ulkoministeri Eljas Erkkoa sodan syttymisestä, ja sitä viljeli myös presidentti Kekkonen. Sikäli kun Vettenniemi on siteerannut Linnan puhetta Ruotsissa oikein — edellä mainittu luova tulkinta Linnan esseestä ei valitettavasti herätä luottamusta siihen, että näin olisi — hän voi osua hyvinkin oikeaan olettaessaan Linnan omaksuneen tämän näkemyksen juuri Kekkoselta. Vettenniemen ongelma on jälleen kerran, että hän kutsuu talvisodan ajan hallituksessa syntynyttä, Cajanderin ja Erkon politiikkaan kohdistuneesta katkeruudesta versonutta näkemystä “stalinistiseksi”, vaikka kyse oli ensisijaisesti kotimaisten poliitikkojen sisäisten skismojen synnyttämästä tulkinnasta. Se oli hyvin kapeasti kansallinen tulkinta, koska se jätti huomiotta Neuvostoliiton aikeet ja toiminnan, katsastaen talvisodan syntyä vain suomalaisesta perspektiivistä, mutta tämä oli vielä 1970-luvulla valitettavan tavallista.

Vettenniemi moitiskelee Linnan “stalinistista” esseetä myös erään toisen sanavalinnan osalta, jossa Linna on kuvaillut työväen asenteita itsenäisyyden varhaisvuosina. Tässä kohtaa Vettenniemi on siteerannut suoraan olennaista virkettä, joka kuuluu “Varsinkin työväestön piirissä oli voimakasta myötätuntoakin Neuvostoliittoa kohtaan, eriasteisena tosin sielläkin, mutta niin kuin tiedämme, se oli osaksi työnnetty maan alle tai sitten siltä puuttui ilmaisu – ja sen mukana vaikutusmahdollisuudet.” Kommentti koskee selvästikin suomalaisen työväenliikkeen kommunismiin suuntautuneen osan mielialoja, eikä tarvitse olla ammattihistorioitsija ymmärtääkseen mitä “maan alle työntäminen” sekä “ilmaisumahdollisuuksien puuttuminen” tarkoittavat. Kyse on 1930-luvun yleisestä ilmapiiristä; kansalaissodan jälkeen asetetuista poliittisista rajoituksista, tasavallan suojelulaista, vaalikelpoisuuden rajoituksista, vasemmistososialistien ja kommunistien parlamentaarisen toiminnan mahdottomuudesta, Tammisaaren pakkotyölaitoksesta, Lapuan liikkeen terrorista, ja niin edelleen.

Vettenniemen reaktio on vähintäänkin omituinen, sillä Linnan arvio kirvoittaa häneltä huudahduksenomaisen kysymyksen “Miksi Linna manipuloi historiaa kuin paraskin stalinisti? Eikö hän muka tiennyt, millaisia seurauksia Stalinin suomalaisten ihailijoiden ”vaikutusmahdollisuuksien” lisääntymisellä olisi ollut?”. Linnan tekstissään mainitsema “vaikutusmahdollisuuksia vailla ollut työväki” muuttuu kertaheitolla ja yksiselitteisesti “Stalinin suomalaisiksi ihailijoiksi”, ja samalla Vettenniemi tahattomasti antaa ymmärtää, että suomalaisen vasemmiston laillisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen — mikä siis tänä aikana olisi tarkoittanut esimerkiksi tasavallan suojelulakien säätämättä jättämistä, suoranaisen poliittisen syrjinnän lieventämistä tai Tammisaaren pakkotyölaitoksen purkamista — olisi johtanut määrittelemättömiin kohtalokkaisiin seurauksiin. Mutta miksi se olisi, jos kyse olisi ollut vain laillisten ja parlamentaaristen vaikutusmahdollisuuksien sallimisesta? Tämä on poikkeuksellinen väite ja vaatii sitä myöten poikkeukselliset perustelut. Toinen asia on tietysti se, että siteerattu Linnan kommentti liikkuu jälleen kerran vain yleisellä tasolla ja kuvailee 1930-luvun historiaa. Esseen varsinainen sisältö koskee sitä, missä määrin suomalainen kansallinen identiteetti määrittyi itsenäisyyden varhaisvuosina Neuvostoliittoa vastaan rakennetun vastakkainasettelun kautta. Maininta suomalaisen vasemmistososialistisen ja kommunistisen työväenliikkeen asenteista täydentää Linnan katsauksen aiemman kuvauksen oikeistoradikaalista älymystöstä. Linna ei siis varsinaisesti missään kohtaa valitellut 1930-luvun Suomen Kommunistisen Puolueen vaikutusmahdollisuuksien puuttumista, ja tälläkään kertaa esseen kuvaus ei ole historiallisesti mitenkään erheellinen. Vettenniemellä on kuitenkin nähtävästi jälleen kerran ollut liian kiire etsiskellä häivähdyksiä stalinismista.

Vettenniemen artikkelia voisi ruotia enemmänkin. Lapsi lentää pesuveden mukana muuallakin artikkelissa, esimerkiksi kohdassa, jossa Väinö Linnan tekemä Chilen sotilasjuntan rinnastaminen Suomen vuoden 1918 tapahtumiin on Vettenniemen silmissä raskauttava todiste “edistyksellisen puheenparren omaksumisesta”. Chile-solidaarisuusliike oli tuona aikana Suomessa massaliike, ja yhtäläisyyksien näkeminen Pinochetin terrorin ja Suomen kansalaissodan valkoisen terrorin välillä tuskin on häpeämisen arvoinen asia. Lukemalla Linnan esseen vähäisemmällä politisoituneella kiihkolla Vettenniemi olisi voinut kirjoittaa osuvankin kriittisen katsauksen kansalliskirjailijan henkilöhistoriasta. Esseessä kuvailtu Linnan päätös asettua presidentti Kekkosen uudelleenvalinnan taakse vuonna 1978 oli kieltämättä virhelaskelma, mutta toisaalta samaisen virhelaskelman teki koko tuon ajan poliittinen eliitti. Vettenniemen pyrkimys kyseenalaistaa Linnan asema “toisinajattelijana” on sinänsä totta kai oikea; Linna edusti aikakautensa kulttuurieliittiä, hän oli lähellä vallanpitäjiä, ja valtaeliitti korotti hänet myös jalustalle yhteiskuntatieteiden akateemikon arvolla ja kansalliskirjailijan statuksella. Tämän kaiken olisi voinut todeta ilman suun pieksämistä Linnan mahdollisesta “stalinismista”, etenkin kun näyttö jää vähäiseksi ja perustuu lievästi sanoen varsin kyseenalaiseen alkuperäisaineiston luentaan.

Artikkelin lopussa Vettenniemi esittää varovaisen olettamuksen, että Linnan “stalinistinen käänne” olisi tapahtunut välittömästi jatkosodan jälkeen tai kenties jo sen aikana. Tämä on vähintäänkin pitkälle menevä hypoteesi kun pitää mielessä, miten Linna luonnehti Pohjantähden narratiivissa talvisotaa “sadan ja viiden päivän kunniatarinaksi” ja nosti kerronnassa keskiöön Molotov-Ribbentrop-sopimuksen, kommunistien lehmänkaupat fasistien kanssa sekä Pentinkulman suomalaisten sosialidemokraattien isänmaallisen uhmakkuuden. Samalla voi myös muistuttaa, mikä sotienjälkeisenä aikana edusti todellista stalinistista tulkintaa talvisodasta. Vielä vuonna 1960 saattoi lukea Kansan Uutisten sivuilta näkemyksen Terijoen hallituksesta “toisen maailmansodan aikana tavallisena pakolaishallituksena”. Moisia väitteitä on vaikea löytää Linnan tuotannosta.

Ylipäätään jos artikkelin ainoa tarkoitus on pallotella kysymystä siitä, oliko tarkasteltava henkilö stalinisti, fasisti vaiko jotain muuta, niin aikaiseksi saadaan varsin kehnoa henkilöhistoriaa, joka ei pahemmin avarra kenenkään historiakäsitystä. Provosoivana tekstinä Vettenniemen kirjoitus kaiketi ajaa asiansa, mutta valitettavasti se kertoo enemmän Vettenniemestä itsestään kuin siitä, mitä Väinö Linna mahdollisesti sanoi ja ajatteli.

 

Posted in Historia, Kulttuuri | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Vuotava Akava

Kuvahaun tulos haulle consensus symbol  

Uusi Suomi on tänään tekaissut jutun Akavan puheenjohtaja Sture Fjäderin viimeisimmän ulostulon aiheuttamasta, nyt jo reilun viikon jatkuneesta polemiikista. Verkkolehden tuore artikkeli on varsin yksityiskohtainen, joten en kertaa episodin vaiheita tässä enää erikseen. Mainittakoon vain, että taustalla oli Fjäderin sosiaalisessa mediassa ilmaisema kannatus sosiaali- ja terveydenhuollon reformiin kaavailulle osittaiselle yksityistämiselle ja maakuntien verotusoikeuden vastustaminen. Mikä vielä merkittävämpää, Fjäder erehtyi toteamaan, että Akavan linjaus on “yksimielinen ja 36 jäsenliiton päättämä”, mitä se ei ole. Twitterissä käydyn keskustelun yhteydessä Fjäder sai ärtynyttä ja ansaittua palautetta useammalta yliopistotutkijalta, johon hän reagoi kuittaamalla kritiikin “vasemmistoliiton puolueaktiivien hyökkäykseksi”. Tämä sysäsi väitöskirjatutkija Riikka Taavetin eroamaan Tieteentekijäin liiton jäsenyydestä ja vaihtamaan Yliopistojen ja tutkimusalan henkilöstöliittoon.

Allekirjoittaneen tuntevat ovat tietoisia siitä, että olen toiminut Tieteentekijäin liitossa hyvin pitkään. Tampereen yliopiston tieteentekijöiden hallituksen jäsen olen ollut vuosina 2011-2014 sekä uudelleen viime vuodesta alkaen. Vuonna 2012 minut kutsuttiin tuolloin liiton perustaman kansainvälisten tutkijoiden verkoston koordinaattoriksi. Alun alkaen päädyin ay-toimintaan pelkästään siksi, koska laitosyhteisöstä paljolti ulkopuolisena apurahatutkijana kaipasin edes jonkinlaista väylää, jonka kautta voisin saada tietoa ja käsityksen yliopiston tapahtumista. Sittemmin edunvalvonnasta on tullut enemmän tai vähemmän sydämen asia. En ole eroamassa liitosta, joten pysyn sitä myöten myös akavalaisena. Ammattiyhdistysaktiivina ja aikaani uhranneena otan tietysti jäsenten eroamisen aina jossain määrin henkilökohtaisena tappiona.

En ole aiemmin jaksanut kommentoida Akavan johdon lausuntoja, saati sitten niiden herättämiä skismoja. Viimevuotinen keskusjärjestön kehotus hyvätuloisten verotuksen alentamiseen tuotti niin ikään kitkerää palautetta Fjäderille, mutta itse en periaatteessa jaksanut asiasta piitata. Keskusjärjestön ja ammattiliittojen tehtävä on ajaa jäsentensä intressejä, ja jos näihin intresseihin kuuluvat vaatimukset veroasteen laskemisesta, niin laissez-faire; itse maksan apurahatutkijana perinteistä tuloveroa äärimmäisen harvoin. Tällä kertaa polemiikin aiheuttaneen sote-kysymyksen kytkeytyminen liittokuvioihin on kuitenkin mutkikkaampi käsiteltävä. Olen ollut aiemmin Suomen Keskusta r.p:n jäsen ja vaikka sittemmin jäsenkirjani palautinkin, niin mielipiteeni aluehallintouudistuksesta vastaavat edelleenkin maakuntamallia. Mainittakoon, että sosialidemokraattien kanssa toteutettuna reformi olisi nähdäkseni jo saatettu valmiiksi. Tämän lisäksi pitää myöntää avoimesti, etten hahmota, mitä helvettiä aluehallintouudistus joillekin Fjäderin kaltaisille liittopampuille edes kuuluu. Asia kuuluu vain ja ainoastaan maamme eduskunnalle ja hallitukselle, joilla on siihen tarkoitukseen kansalaisten antama valta. Korporaatioilla voi olla oma roolinsa päätöksenteossa ja neuvotteluissa, mutta ei tässä tapauksessa.

Asiaan liittyvät erilaiset poliittiset näkemykset ovat kuitenkin lopulta toissijaisia, ja viime kädessä kaikki keskusjärjestöt ovat ottaneet tavalla tai toisella kantaa sote-reformiin. Ratkaisevampaa koko tässä tapahtumaketjussa oli Fjäderin hämmentävä selitys liittojen yhteispäätöksestä, jota ei edes ole. Ylipäätään olen sillä kannalla, että keskusjärjestön pomoa voi läimäytellä rujosti silloin kun aihetta on. Tilanteessa, jossa hän alkaa loihtia tyhjästä konsensuspäätöksiä lähteenään vain oma mielikuvituksensa, sitä aihetta on hyvinkin paljon. Sikäli ymmärrän täysin liiton jäsenten ärtymyksen, ja mikäli kentältä on lähetetty keskusjärjestön suuntaan ärtyneet terveiset, niin se on yksinomaan hyvää ja oikein. Ammattiyhdistysliikkeen voima on jäsenissä, joiden äänen tuleekin kuulua.

Mitä tulee jäsenten reaktioihin muuten, niin tämänhetkisessä tilanteessa en suosittele kellekään liitosta eroamista. Yliopistojen tilanne on vakava, valtiovallan käymä kulttuuritaistelu sivistysyliopistoa vastaan on saavuttanut lakipisteensä, eikä tässä yhteydessä tarvinne erikseen mainita käsiin räjähtäneestä tohtorityöttömyydestä tai aivovuodosta. Tieteentekijöiden liitto on tehnyt tähän asti hyvää työtä pitäessään näitä asioita esillä ja profiloitunut onnistuneesti hallituksen yliopistoille vihamielisen politiikan kritiikissä ja vastustamisessa, vieläpä tilanteessa, jossa tiedotusvälineet ja populistipoliitikot eivät ole järin suopeita yliopistoväen huolille olleet. Liiton vaihtaminen voi totta kai olla joillekin perusteltu ratkaisu, ja näiltä osin itse kukin tekee oman henkilökohtaisen päätöksensä, Riikka Taavetin tavoin. Olennaista tässä tilanteessa on, että yliopistossakin työntekijä pysyy jäsenenä missä tahansa soveltuvassa ammattiliitossa, etenkin kun järjestäytymisaste on yliopistoissa jo vanhastaan keskitasoa matalampi.

Keskusjärjestön puheenjohtajan rooli ja keskusjärjestön valtahierarkia on silti asia, joka olisi syytä nostaa viimeinkin keskiöön, mielellään kärkevästikin. Tilanne, jossa puheenjohtajan kommentit aiheuttavat säännöllisesti jäsenten protestinomaisia eroja, on kestämätön ja rinnastuu siihen jos armeijan ylipäällikkö kävisi mustan pörssin kauppaa vihollisen kanssa. Ennen kaikkea se kertoo yhtä ja toista puheenjohtajan kyvystä toimia tehtävässään. Akava alkaa kohtsillään kärsiä yhtä pahasta aivovuodosta kuin Suomen valtio, ja tällä hetkellä Fjäderin ego kirjoittaa vekseleitä, jotka lankeavat liittojen ja paikallisyhdistysten lunastettaviksi. Riviaktiivin näkökulmasta tämä tilanne alkaa vähitellen pänniä, ja kun ay-aktiivien ärtymys saavuttaa kriittisen massan, siitä voi valtion ja talouselämän ohella kärsiä myös keskusjärjestön johto.

Posted in Politiikka, Yleinen | Tagged , , , | Leave a comment

Eläinten vallankumous

Kuvahaun tulos haulle animal farm

 

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Suomen Sisu ry keräsi kampanjarahoitusta kahdelle aktiivilleen, jotka olivat ehdokkaina perussuomalaisten listalla. Nämä olivat aiemmin uudelleenperustetun IKL:n riveissä toiminut Teemu Lahtinen ja kielitieteilijä Jussi Halla-aho, joiden “Kuuma peruna” -vaalimainos herättikin hienoista huomiota avoimen islam-kammoisella sanomallaan. Kansan Uutiset tiedusteli tuolloin Timo Soinilta, miten hän suhtautuu kiihkokansallisen järjestön toimintaan perussuomalaisten vaalikampanjassa. Soinin vastaus oli perinteinen kansanomainen aforismi: “Kyllä reki varsan kolaa”.

Kymmenisen vuotta myöhemmin Soini käveli ulos perussuomalaisten Jyväskylän-kokouksesta, jossa Jussi Halla-aho oli huudettu puheenjohtajaksi murskaäänin. Uusi puheenjohtaja oli myös tehnyt selväksi, että Soinin kausi ulkoministerinä olisi lopussa. Varsa oli kasvanut täyteen mittaansa, ei enää vetänyt rekeä, ja passitti liimatehtaalle isäntänsä.

Perussuomalaisten eilisestä puoluekokouksesta on kirjoitettu jo nyt rivikaupalla. En aio lisätä tähän aiheeseen mitään erityistä. Bloggauksiani seuranneet kaiketikin tietävät, että olen useaan otteeseen aiemmin — siis hyvin usein, silloin kun vielä jaksoin ja kuvittelin, että se voisi ehkä osaltaan edesauttaa julkista keskustelua — kommentoinut perussuomalaisiin pesiytynyttä muukalaisvihamielistä ja kiihkokansallista alakulttuuria. Takavuosina kirjoitin muutamaan otteeseen tohtori Halla-ahon omaleimaisesta islam-kammosta, jolle aikoinaan oli luonteenomaista usko muslimien uhkaavaan väestöräjähdykseen Euroopassa sekä ajatus siitä, että “monikultturistinen” tai “marksilainen” eliitti masinoivat tätä maahanmuttoa. Samaten kirjoitin aikoinani Suomen Sisusta ja kommentoin perussuomalaisten jatkuvaa tapaa väistää rasismisyytökset, silloinkin kun Halla-ahon kirjoitukset “negridisen rodun psykometrisissa mittauksissa saamista heikommista tuloksista” saattoi edelleenkin lukea hänen blogistaan ja vieraskirjastaan.

Meikäläisessä poliittisessa historiassa Halla-ahon kuningastie on ainutlaatuinen. Vielä kymmenen vuotta sitten, ollessaan ensi kerran sitoutumattomana ehdolla perussuomalaisten listalla, mies oli kellariblogisti, joka takoi päivät pääksytysten verkkosivulleen merkintöjä muslimien ja islaminuskon uhasta sekä älykkyysosamäärän yhteydestä rotuperimään. Hänen varsinaisena poliittisena viitekehyksenään olivat suomalaisen verkkomaailman nuhjuisimmat kolkat, ja merkittävimmän kamppailunsa hän kävi Turun vanhaa mustapartaista äärioikeistojohtaja Olavi Mäenpäätä vastaan. Parissa vuodessa hänestä tuli oikeudenkäyntinsä seurauksena kertaheitolla poliittinen superjulkkis, ja ensimmäisenä eduskuntavuotenaan hän harjaantui myös esiintymään hieman hallitummin, joskin yhä välttämättömän ja seuraajiensa kannalta olennaisen kuivakkaan särmikkyyden säilyttäen. Ensimmäisenä kansanedustajasyksynä tulleet kurinpitotoimet Timo Soinilta olivat monin tavoin seremoniallinen toimenpide; muutamassa vuodessa Soini itse oli omaksunut suojattinsa mieliksi halla-aholaisen retoriikan ja täydensi iänikuisia kansanomaisia sutkauksiaan jutustelulla “suvaitsevaistosta” ja lopulta myös “kulttuurimarxilaisista”. Kukaan ei vakiinnuttanut nuivan alakulttuurin voittokulkua perussuomalaisissa tehokkaammin kuin Soini itse, ja kuten puolueen oma kuolematon slogan kuuluu, sitä saa mitä tilaa, ja Soinin tapauksessa ansionsa mukaan.

Mediassa nuiva tähdenlento sai lisäsäihkettä. Tiedotusvälineiden suhdetta Halla-ahoon voikin pitää kiintoisan ambivalenttina. Aikoinaan kotimaamme toimittajat suhtautuivat Halla-ahon näkemyksiin helposti pöyristyvän vapaamielisen kaupunkilaisen kauhulla, mutta toisaalta miehessä oli myös jotain jännittävää. Äärioikeiston vaikutus politiikkaan ei ollut vielä vuonna 2007 tai edes vuonna 2009 vallinneessa sinivihreässä unelmassa mikään merkittävä kysymys, ja pienehkön verkkomaailman alakulttuuriprofeetan sparraaminen oli helsinkiläisille journalisteille ja intellektuelleille trendiurheilulajin kaltainen kiehtova elämys, jossa vastustajalle haluttiin vielä tuolloin antaa myös tasoitusta. Vitsi on siinä, että Halla-ahon kommentit hyveellisten ihmisten moraaliposeeraamisesta pitivät tavallaan paikkansa. Lehdistölle, toimittajille ja maamme pääkaupungin niinsanotulle älymystölle hän oli se henkilö, jonka tekemisiä oli helppo kulloinkin päivitellä näennäisen henkevään sävyyn ja osoittaa täten huolensa suomalaisen yhteiskunnan lieveilmiöitä kohtaan. Pahimmat jutut tosin jätettiin suosiolla käsittelemattä, koska niistä ei ole mukava jutella brunssilla. Todennäköisesti monikaan meikäläinen journalisti ei edes tuolloin lukenut vaikkapa slavistiikan tohtorin bloggausta siitä, miten hän oli katsellut New Orleansin hurrikaanituhoja hekotustaan pidätellen. Parin vaalivoiton jälkeen media oli jo pedannut Mestarille oman etuoikeutetun paikkansa kotimaan politiikassa. “Analyyttisyys” ja “argumentaatio” ovat sanoja, jotka saa usein lukea Halla-ahoa käsittelevissä lehtijutuissa. Osin tämä on seurausta siitä, että Halla-aho on uransa aikana osannut valita helpot maalit, ja niistähän ei ole suomalaisessa politiikassa puutetta. Viimeisimpänä maaliksi asettui kaikessa toistaitoisuudessaan itse pääministeri.

Tätä nykyä, kymmenen vuotta sen jälkeen kun Halla-aho teki poliittisen debyyttinsä vaalilistoilla ja äärioikeistolainen virtaus on maassamme vakiintunut siinä määrin, että se on ottanut haltuunsa yhden hallituspuolueen, olemme vihdoinkin päässeet tilanteeseen, jossa julkisessa keskustelussa kaivataan lisää dialogia. Kymmenen vuoden pitkän julkisen arvo- ja asiakeskustelun jälkeen dialogista on tullut vuoden 2017 muoti-ilmiö. Loppukevään ja alkukesän aikana ääriainesten kanssa käytävän dialogin merkitystä ovat painottaneet tahoillaan ainakin politiikan tutkija Mari K. Niemi, taiteilija Pirkko Saisio, elokuvaohjaaja Elina Hirvonen, toimittaja Reetta Räty ja mahdollisesti muutama muukin. Juha Sipilä ja Petteri Orpo ovat ehtineet ilmaista huolestuneisuutensa perussuomalaisten nyt kokemasta eläinten vallankumouksesta, mutta pidän itse melkoisen varmana, että hekin löytävät kohtsillään dialogin ihanuuden ja istuvat juomaan viskiä rekensä lempanneen varsan kanssa. Itse en ajatellut dialogitalkoisiin enää osallistua, koska on muitakin töitä, mutta varaan totta kai jatkossakin itselleni oikeuden ulkopuoliseen piruiluun.

Kaksi päivää myöhemmin tehty lisäys: Viimeisessä kappaleessä esittämäni aavistus meni pieleen. Perussuomalaisten hallitustaival katkesi eilen, kun Sipilä ja Orpo totesivat Halla-ahon esittämän toimintasuunnitelman täysin epäkelvoksi. Halla-aho itse väittää, että Sipilä ei hyväksynyt maahanmuuttolinjausten kiristämisiä. Sipilä itse on ilmoittanut, että ongelmia aiheuttivat monet eri seikat, kuten Halla-ahon vaatimus siitä, että hän johtaisi puoluetta Brysselistä käsin ja hoitaisi hallituksen päivittäisen työn puheenjohtajistoa tai puoluesihteeriään apuna käyttäen. Orpo on maininnut syyksi selvemmin periaatteelliset asiat. Keskustan ja kokoomuksen ilmoitettua, ettei hallitusyhteistyö perussuomalaisten kanssa käy enää päinsä, on perussuomalaisen puolueen eduskuntaryhmä ja koko puolue hajonnut. Kaikki tämä vaikuttaa jotenkin täydelliseltä epilogilta Halla-ahon niinsanotulle poliittiselle uralle, josta tuossa ylempänä kirjoitin. Mutta asiat tietysti eivät ole saaneet päätöstään vielä.

Posted in Media, Politiikka | Tagged , , , , , , , , , , , , , , | 3 Comments

Paluu Atlantikseen

   

Blogiani kevättalvella 2014 lueskelleet muistanevat tuolloin julkaisemani lukupäiväkirjan Ayn Randin romaanista Atlas Shrugged. Lukupäiväkirjan viimeisessä osassa lupasin vielä julkaista esseenomaisen epilogin teoksesta ja Randin aatemaailmasta. Kuten hyvin usein käy, ajatus kehkeytyi alkuperäistä suuremmaksi ja tämän seurauksena olen nyt laatimassa kokonaista esseekokoelmaa Ayn Randista, hänen elämäntyöstään ja aatemaailmastaan. Suomen Tietokirjailijat ry on tänään suosiollisesti myöntänyt hankkeelle kolmentoista tuhannen euron apurahan, mistä yhdistykselle kiitokset!

Kirjan tekemiseen menee jonkin aikaa. Valmistuessaan se tulee käsittääkseni olemaan ensimmäinen suomenkielinen tietoteos Ayn Randista. Väittäisin, että tilausta kirjalle tästä aiheesta on hyvinkin olemassa, kun pitää mielessä miten Randin persoona mainitaan aika ajoin myös meikäläisessä poliittisessa keskustelussa. Randin perintöön ovat viime vuosina viitanneet muun muassa Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström sekä kirjailija Sirpa Kähkönen. Suomessa puhutaan Randista tätä nykyä käytännössä jatkuvasti, mutta suomenkielistä tietokirjallisuutta Randin aatteista, elämästä ja hänen historiallisesta merkityksestään ei ole olemassa.

Ellei suomenkielistä tietokirjallisuutta ole, sellaista voi onneksi kirjoittaa itse! Eritoten, kun sille on vielä rahoituskin. Kirjan esseissä on tarkoitus käsitellä muun muassa Randin suhdetta amerikkalaisuuteen ja hänen rooliaan amerikkalaisen markkinahenkisen oikeiston taustavaikuttajana, Randin näkemyksiä sankarillisesta miehisyydestä ja kapitalismin etiikasta, hänen asemaansa populaarina kulttihahmona, sekä hänen aatteittensa kanavoitumista valtavirran politiikkaan Yhdysvalloissa ja muualla.

Pääosa työajasta menee tästä lähin Randin seurassa, mutta blogissani jatkan vielä talvisota-aiheesta kirjoittamista ja Summan taistelua käsittelevän kirjani esittelemistä. Suomen talvisota ja Ayn Rand kietoutuvat muuten sikäli yhteen, että Rand teki sodan aikana kohtuullisen rahalahjoituksen Fighting Funds For Finland -rahastolle. Lahjoitukset eivät tavoittaneet Suomea ennen kuin sota oli jo ohi, mutta niistä oli apua sen jälkeenkin. Maanmiestensä tavoin myös Rand oli tehnyt onnistuneen ja tervetulleen sijoituksen kansakuntaan, joka oli sodan myötä vähitellen löytämässä tiensä kohti sosialidemokratiaa ja sopimusyhteiskuntaa.

Posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka | Tagged , , , , , , , , | 1 Comment

Summan tarina, talvisota ja suomalainen miehisyys

 

Ajattelin jatkaa aiemmin aloittamaani kirjoittelua uuden Summan taistelua käsittelevän tietoteokseni tiimoilta. Viimeksi juttelin siitä, millaisia näkymiä kirjoittaminen Summan taistelusta avasi kysymykseen suomalaisen yhteiskunnan yhteiskunnallisista ja poliittisista jakolinjoista sekä talvisodan hengestä. Tällä kertaa sivuan aivan toista aihetta, miehisyyttä. Miehisyys ja sukupuoli eivät ole uusia asioita kotimaisen sotahistorian tutkimuksessa, ja perusteos tällä saralla on yhä edelleenkin Åbo Akademista väitelleen Anders Ahlbäckin kansainvälisestikin kiitetty Manhood and the Making of Military, joka pureutui Suomen sotienvälisen kauden asevelvollisuusinstituutioon ja sen puitteissa tuotettuihin visioihin ja ihanteisiin miehisyydestä.

Ahlbäckin teesi oli, että sotienvälinen keskustelu asevelvollisuudesta ei varsinaisesti koskaan kyennyt tuottamaan kansallisella tasolla vallitsevaa yksiselitteistä “hegemonista maskuliinisuutta”. Luokkarajat, aatteelliset rajat ja kulttuuriset rajat säilyivät vielä rauhan oloissa siinä määrin vahvoina, etteivät asevelvollisuusinstituutio tai aikakauden sotilasopit varsinaisesti pystyneet murtamaan niitä tai luomaan yhdenmukaista muottia, jossa olisi ollut mahdollista valaa raa’asta ja monimuotoisesta suomalaisesta miehisyydestä selvästi tasalaatuinen malli, jossa kansallismielisyys, uskonnollisuus ja porvarilliset sankaruusarvot olisivat sulautuneet toisiinsa. Summa-kirjaa laatiessani tulin monien muiden tavoin siihen lopputulokseen, että talvisota onnistui lopulta vakiinnuttamaan tietynlaisen käsityksen suomalaisesta miehisyydestä, jota voi kutsua hegemoniseksi.

Liikaa ei voi korostaa sitä, että rintamaoloissa miehisyyden ihanteet syntyivät prosessissa, joka tapahtui entistä korostetummin alhaalta ylös. On tärkeää muistaa, että talvisota oli mitä suurimmassa määrin kansan sota. Sodan syttyessä Suomi oli jäänyt vaille liittolaisia, joten sekä hallituksen että sodanjohdon oli asetettava luottamuksensa yksinomaan maan omiin kansalaisiin, ja rintamalla vastaavasti esimiesten oli luotettava alaisiinsa. Tilanne oli osapuilleen sama kuin vuotta myöhemmin Britanniassa, jossa kansakunnan saaminen sotaponnistusten tueksi edellytti herramentaliteetin siirtämistä suosiolla taka-alalle. Tässä tilanteessa oli jokseenkin vääjäämätöntä, että sota kohensi huomattavasti työväenluokkaa tai maalaisväestöä edustaneiden reserviläisten omanarvontuntoa. Viime kädessä he olivat se kansanosa, jonka käsissä oli koko maan kohtalo.

Tämän seurauksena talvisodan armeija sai korostetun luonteen kansanarmeijana. Juha Mälkki on teoksessaan Herrat, jätkät ja sotataito kuvaillut tätä kehitystä varsin pätevästi, jos kohta ehkä sotatieteille ominaisesti hieman teknokraattiseen sävyyn; Mälkin lähtökohtana on kansalaissotilaiden sopeutuminen ammattisotilaiden johtajuuteen. Omassa kirjassani kiinnitin enemmänkin huomiota siihen, millaisia moraalisia velvoitteita rivimiehet ja reserviläiset asettivat päällystölle, ja miten päällystön oli kyettävä vastaamaan näihin vaatimuksiin. Reserviläiset arvostelivat rintamaoloissa esimiehiään säännöllisesti lähtökohdista, joissa korostuivat armeijan julistamista sotilashyveistä kaikkein tasavertaisimmat ja kansanvaltaisimmat arvot. Näihin lukeutuivat esimiehen vastuu miehistään, esimiehen velvollisuus näyttää omaa esimerkkiä, esimiehen läsnäolo etulinjassa, sekä esimiehen valmius jakaa tasaveroisesti alaistensa kokemukset ja pitää mielialoja yllä. Talvisodan aikana armeijan käytännöt alkoivat kansanvaltaisessa maassa vähitellen nojata myös kansanvaltaisiin ihanteisiin. Tämä oli merkittävä käänne; kuten Ahlbäck on huomauttanut, sotaa edeltäneen ajan sotilasaikakausjulkaisuissa se tosiasia, että Suomi oli kansanvaltaisen valtiosäännön omannut tasavalta, ei ollut käytännössä koskaan noussut esille. Sotilaskoulutuksessa korostetut kansallismieliset arvot eivät vielä tuolloin järin usein merkinneet kansanvaltaisia arvoja.

Talvisota muutti tämän tilanteen, ja koska rintamayhteisön jäsenet olivat kaikki miehiä, nämä asetoverille ja esimiehelle asetetut moraaliset vaatimukset vakiintuivat sodan aikana miehisiksi arvoiksi. Koska reserviläisten enemmistö oli Summassakin lähtöisin työväenluokkaisista oloista tai maaseutyhteisöistä, maaseutuväestön ja työväenluokan käsitys miehisyydestä muotoutui sodan myötä yleisellä tasolla hallitsevaksi. Kirjassa en rohjennut näin pitkälle menevää hypoteesia vielä tehdä, mutta tavallaan voi sanoa, että talvisota mursi kerralla vanhan luokkakantaisen patriarkaatin ja tuotti ja vakiinnutti siinä samalla uuden kansanvaltaisen ja kansanomaisen hegemonisen maskuliinisuuden, jonka voi katsoa edustaneen myös väestön enemmistön keskuudessa vallinnutta hegemonista maskuliinisuutta.

Talvisodan sotilaiden esimiehilleen asettamat kovat odotukset kohdistuivat rykmenttien ja pataljoonien komentajiin asti. Miehistön silmissä komentavalle upseerille saattoi olla eduksi, jos hänellä oli niinsanotusti kansanmiehinen tausta, ja jos hän oli kokenut jo aiemmin sodan ja noussut asemaansa rivimiehestä. Käytännössä tämä tarkoitti yleensä jääkäriupseereita, joista Summan rintamalla kaksi pataljoonankomentajaa nousee esille lähestulkoon ikonisina hahmoina. Ensimmäinen oli Loimaan seudun III/JR 13:n komentaja jääkärikapteeni Viljo August Laakso, joka oli syntynyt torpparin poikana Pälkäneellä ja lähtenyt 20-vuotiaana Saksaan vapaaehtoiseksi, ja joka joulukuun 1939 torjuntataisteluissa saavutti kuuluisuutta miestensä keskuudessa. Laakson arvonanto perustui ennen muuta hänen säännölliseen läsnäoloonsa etulinjassa, ja hän otti vieläpä aktiivisesti osaa taisteluihin ja vihollisen puolelle suuntautuneisiin partioihin. Laakson suhde alaisiinsa oli omaa luokkaansa, ja rivimiesten kertomuksissa häntä kutsuttiin jo ennen sodan syttymistä toverillisesti kehaisten ”tallirengin pojaksi, jota herrat pilkallaan olivat käskeneet lähtemään Saksaan jääkäriksi, ja joka oli ottanut sen toden kannalta” ja joka oppikoulua käymättömänä ei rauhan aikana ylenisi, mutta saisi sodassa varmasti ”leijonia leukapieleen”. Komentajana hän oli enemmänkin primus inter pares ja säilytti arvonantonsa rintamamiesyhteisössä koko loppuelämänsä. Toinen vastaava hahmo oli kantahämäläisen I/JR 15:n pataljoonankomentaja, niin ikään maalaistalon poikana syntynyt jääkärikapteeni Auno Kuiri, jonka maine perustui tykistökeskityksissä ja taistelutilanteissa osoitettuun hirtehiseen tyyneyteen, mustan huumorin ryydittämään elämänasenteeseen ja lahjakkuuteen miehistön kouluttajana. Kuirin ympärille muotoutui sodan aikana kokonainen kaskuperinne.

Molemmat jääkärikapteenit, Laakso ja Kuiri, edustivat talvisodan Summan rintamakomentajan ihannetta todennäköisesti nimenomaan siksi, koska heidän sosiaalinen taustansa vastasi läheisesti heidän komentamiensa miesten taustaa. Aikana, jolloin upseeri-ihannetta vastasi liian usein olympiaratsastuksessa kunnostautunut säihkyväkannuksinen herrasmies — ideaali, joka on noussut uudelleen jalustalle oman aikamme uuspatriotismin synnyttämien popularien elämäkertateosten myötä — edustivat Laakso ja Kuiri kansanomaisempaa ja suorasukaisempaa miehisyyttä, jossa sotilaat saattoivat tunnistaa selvemmin oman itsensä, joka täytti ne odotukset jotka he oman kansanomaisen arvomaailmansa puitteissa komentajalleen asettivat, ja jolla oli inspiroiva vaikutus.

Kaikilta esimiehiltä tämä ei onnistunut. Summassa, kuten muillakin talvisodan rintamanosilla, nähtiin tapauksia, joissa esimies ei kyennyt vastaamaan alaistensa vaatimuksiin, joko henkilökohtaisen kyvyttömyytensä tai traagisempien asioiden, kuten pintaan nousseen taistelustressin tai hermoromahduksen takia. Rintamamiesten muistelmissa ja Summan taistelua koskevassa kirjallisuudessa aikanaan mainittuihin esimerkkeihin toistaitoisista tai stressistä kärsineistä esimiehistä lukeutuivat muun muassa teiskolaisia sotilaita jonkin aikaa komentanut 3./JR 7:n komppanianpäällikkönä ollut kapteeni Toivo Reinhold Mantua, raumalaisen II/JR 8:n pataljoonankomentaja Ragnar Gustafsson sekä Porista ja Ulvilasta kootun, keskeisellä Lähteen lohkolla taistelleen 1./JR 8:n komppanianpäällikkö, luutnantti Eino Sainio. Sattumaa eli ei, kaikki olivat rauhanajan ammattiupseereita; Mantuan tilalle laitettiin sittemmin reserviluutnantti Eero Lampén, joka osoittautui erinomaiseksi ja miestensä kunnioittamaksi komppanianpäälliköksi, ja Gustafssonin korvasi jääkärikapteeni Lasse Kumlin, epäsovinnainen mutta äärimmäisen pätevä mies. Sainio jäi tehtäviinsä sodan loppuun asti, mutta käytännössä hänen yksikössään vallitsi johtajuusvajaus. Vallinneessa tilanteessa rivimiehet etsivät itselleen uuden kiintopisteen alipäällystön keskuudesta, ja 1./JR 8:n eräänlainen henkinen johtaja oli neljännen joukkueen komentoonsa ottanut ulvilalainen kersantti Kalle Hakanen, joka sai Lähteen lohkon edustalla käydyissä Miljoonalinnakkeen taisteluissa myyttistä mainetta. Hakanen täytti onnistuneesti komppaniassa vallinneen tyhjiön johtajana, esimiehenä ja miehenä ylipäätään, klassisena esimerkkinä siitä miten miehinen yhteisö tuottaa itselleen omasta joukostaan omia arvojaan, luottamustaan ja odotuksiaan vastaavan johtajan.

Ruohonjuuritasolla muovautuneine miehisyyskäsityksineen rintamayhteisö oli lähestulkoon autonominen yhteisö; tässä suhteessa talvisodan Summa rinnastuu niin vanhoihin siirtotyöläisten yhteisöihin kuin myöhempien aikojen talonvaltaajaporukoihin. Talvisodan rintamayhteisön miehisyysihanteet, jotka nojasivat kansanomaisiin arvoihin, vakiintuivat aikanaan yleisen suomalaisen miehisyyskäsityksen kulmakiviksi ja ovat jossain määrin säilyttäneet arvonsa vielä nykyisinkin. Työväenluokkaa ja maaseutuväestöä edustaneiden reserviläisten vakiinnuttama miehisyyskäsitys, jossa solidaarisuus toveria kohtaan on elinehto ja jossa esimiehen tulee pystyä samoihin asioihin mitä hän alaisiltaan vaatii, kanavoituivat yhteiskuntaan monin eri tavoin. Poliittisessa historiassa on jo vanhastaan havainnoitu kehityskulku, jossa asevelihenki ja miehinen toveruus olivat osatekijöitä sodanjälkeisen hyvinvointiyhteiskunnan synnyssä. Hyvinvointiyhteiskunta veteraanien perintönä onkin asia, joka on nostettu korostetusti esille uudemmassa sotahistoriassa. Kun yhdistää tähän näkökulmaan sukupuolen, siitä seuraa varsin luonteva johtopäätös, että sopimusyhteiskunta, sen mahdollistama hyvinvointi ja ylipäätään kansanvaltainen kansalaisyhteiskunta olivat omalta osaltaan seurausta sodassa rintamayhteisön itsensä tuottamista miehisyysihanteista ja sodanajan miehisestä yhteisöllisyydestä. Vain vähän kärjistäen voi todeta, että etulinjojen hegemoninen maskuliinisuus — joka siis muokkautui alhaalta ylös — kanavoitui pohjimmiltaan myönteiseksi yhteiskunnalliseksi kehitykseksi.

Mikäli hyvinvointiyhteiskunnan synnyn yhdistää rintamayhteisön miehisyyteen, ei ole välttämättä mitenkään ihmeellistä, että hyvinvointiyhteiskuntamme on alkanut rapautua ja horjahdella täsmälleen samoihin aikoihin kun kysymys miehisyyden kriisistä on noussut uudella tavalla valokeilaan. Miehisyyden kriisi ja yhteiskunnan kriisi kulkevat käsi kädessä. Eräänlainen historiallinen paradoksi on siinä, että kaikkein voimakkaimmin paluuta talvisodan henkeen ja kadotettuun suomalaiseen miehuuteen saarnaa tämän päivän oikeistopopulismi, jossa miehisyyden ikonisina esikuvina ovat työmies ja veteraani. Talvisodan rintamalla johtovallan saaneen miehisyyden pohja oli kuitenkin juuri niissä kansanryhmissä, jotka muodostivat aikanaan vahvimman vastuksen oman aikansa oikeistoradikalismille; toisin sanoen, enimmäkseen sosialidemokraatteja ja maalaisliittoa äänestäneissä työmiehissä ja talonpoikaisväestössä, joiden kansanvaltaiset arvot asettivat myös esimiehille tasaveroisuuden velvoitteet. Mikäli haluamme tavoitella kadotetun miehisyyden kunnianpalautusta, se merkitsisi samalla vanhojen punamultakauden arvojen rehabilitaatiota — niiden samojen arvojen, joista rintamatoveruuden ja esimiehen esimerkin ohella versoi ajatus kansanvallasta, yhteiskunnallisesta tasa-arvosta, ja monista muista asioista, jotka tänä päivänä on liian usein haluttu nähdä miehisyyttä rapauttavan pehmeän holhousyhteiskunnan piirteinä.

Kirjassa en vie ajatuksiani näin pitkälle. Historioitsijakin voi silti asettaa oman aikansa yhteiskunnallisen keskustelun laajempiin asiayhteyksiinsä. Tavallaan omalle ajallemme on kuvaavaa sekin, että sodanajan miehisyys näyttäytyy meille nykyisin etupäässä sodanjohtajia ja ansioituneita yksittäisiä sankarihahmoja esittelevien elämäkertojen kautta. Miehistä yhteisöä esittelevät kuvaukset ovat jääneet parrasvaloissa vähemmälle huomiolle. Olennaista on joka tapauksessa se, että talvisota tuotti oman vallitsevan miehisyytensä, joka merkitsi kansanvaltaisten arvojen lopullista vakiintumista ja siivitti aikanaan samaa kehitystä, joka synnytti meikäläisen hyvinvointiyhteiskunnan. Se, kuka tai ketkä määrittelevät miehisyyden ja millä ehdoin, on säilynyt yhtä lailla tärkeänä kysymyksenä. Sodan synnyttämän miehisyyskäsityksen kulmakivet ovat yhä edelleen olemassa, ja niiden nimeen vannotaan edelleenkin: kaveria ei jätetä, älä vaadi muilta sellaista mihin et itse pysty, mutta rohkaise heitä tekemään parhaansa. Eri asia on, miten nämä arvot toteutuvat nykyisin käytännössä, ja miten hyvin kaikki ne oman aikamme poliitikot, jotka julistavat “johtavansa esimerkillä” tosiasiassa näin tekevät.

 

Posted in Historia, Sota | Tagged , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Summan tarina ja talvisodan henki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sivustolleni ilmaantunutta bibliografia-osuutta lueskelleet ovat jo huomanneetkin, että olen saanut valmiiksi uuden kirjan. Teoksen nimeksi tuli Summan tarina — talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia, ja kuten nimestä voi arvata, kirja käsittelee Summan taistelua Suomen talvisodassa. Kirjahanke sai alkunsa syksyllä 2015, jolloin julkaisin myös tässä blogissani aineistopyynnön. Teoksen varsinainen syntytarina ulottuu kauemmaksi, ja koska kirja ilmestyy virallisesti muutaman kuukauden sisään — sen voi jo halutessaan tilata Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta — ajattelin kirjoittaa muutaman sanan aiheesta jo nyt. Myöhäiskevät ja varhaiskesä, johon osuvat sopivasti kaatuneiden muistopäivä, helatorstai, helluntai ja puolustusvoimain lippujuhla, tekevät asiasta sopivan ajankohtaisen. Olen useamman kerran sanonutkin, että äidinpuoleinen isoisäni, 9./JR 9:n riveissä ryhmänjohtajana sotinut Matti Vikman, kaatui Summassa, ja mietiskelin jo kymmenisen vuotta sitten, olisiko mahdollista kirjoittaa mikrohistoriallinen kuvaus hänen viimeisistä päivistään sotapäiväkirjoja ja veteraanihaastatteluja hyödyntäen. Ajatus kokonaisesta kirjasta lähti liikkeelle tätä kautta. Halusin vaihteeksi kirjoittaa jotain henkilökohtaista.

Miten kirja sitten eroaa monista muista talvisotaa käsittelevistä historiateoksista? Sen verran mitä minulta on viime aikoina tätä kyselty — ja koska sotahistoriaa koskevissa keskusteluissa ihmiset ymmärtävät asiat aina paremmin jos ottaa esimerkkejä kulttuurista tai kirjallisuudesta — olen yleensä lähtenyt purkamaan tätä asiaa hyvin uudenaikaisesti erään takavuosina sosiaalisessa mediassa käymäni keskustelun kautta, jonka aiheena oli Pekka Parikan vanhan Talvisota-elokuvan uusintaesitys. Huomautin tuolloin, että leffa itse asiassa antaa yksinomaan Pohjanmaan maisemiin keskittyvänä varsin kapean kuvan vuoden 1939 Suomesta, vaikka sen nimi viittaa kuitenkin talvisotaan kokonaisuudessaan. Olen tästä maininnut ohimennen aiemminkin. Antti Tuurin kirjaan perustuva elokuva, joka keskittyy etupäässä Taipaleen taisteluihin itäisellä Kannaksella, viittaa otsikkonsa ja kuvauksensa tasolla talvisotaan selvästi kansallisena kokemuksena, mutta sen esittämä sotakokemus on maakunnallisesti omaleimaista ja erityislaatuista. Sellaisenaan se on lopulta vain yksi pieni kaistale kansakunnastamme sellaisena kuin se tuolloin oli. Elokuvassa valtaosa sotilaista on suojeluskuntalaisia, vääpeli ja muuan vanhempi reserviläinen ovat “vapaussodan käyneitä miehiä” (sic), dialogissa viitataan Mäntsälän kapinaan ja Amerikan-sukulaisiin, ja miesten kotiseutu välittyy näkyviimme vanhatestamentillisen järkähtämättömänä aavana lakeutena ja syvänä maalaismaisemana. Elokuva tarjoaa meille välähdyksen valkoisen Suomen pastoraalisesta, arkadialaisesta ja samalla enemmän tai vähemmän sosiaalisesti ja poliittisesti yhdenmukaisesta maisemasta, mikä tosiaan on verraten osuva hahmotelma tuon aikakauden eteläisestä Pohjanmaasta.

Summan taistelussa sotineet miehet olivat lähtöisin toisenlaisista oloista ja toisenlaisesta osasta maata. Summan rintamanosaa puolustivat enimmäkseen hämäläiset, satakuntalaiset ja varsinaissuomalaiset sotilaat. Näiden maakuntien asevelvolliset ja reserviläiset olivat lähtöisin kotimaansa suhteellisesti vauraimmilta, hyvinvoivilta ja teollistuneilta alueilta, ja hyvin monet komppaniat oli koottu tehdaspaikkakunnilta. Ensimmäisinä Summassa joulukuussa 1939 sotineen kantahämäläisen Jalkaväkirykmentti 15:n yksiköissä Jokioisten, Forssan ja Kalvolan miehet olivat kotoisin lanka-, tekstiili- ja lasitehtaiden ympärille rakentuneilta paikkakunnilta. Helmikuussa 1940 kovimpiin läpimurtotaisteluihin osallistuneen Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin alueelta kootun Jalkaväkirykmentti 7:n komppanioiden nokialaiset, valkeakoskelaiset ja hämeenkyröläiset miehet olivat lähtöisin kumitehtaan ja paperitehtaiden hallitsemista yhteisöistä. Satakuntalaisen JR 8:n ja varsinaissuomalaisen JR 14:n porilaiset, raumalaiset ja turkulaiset sotilaat olivat länsisuomalaisten satama- ja teollisuuskaupunkien työmiehiä ja ammatinharjoittajia. Suomalaisen yhteiskunnan maatalousvaltaisuuden huomioiden Summassa sotineista miehistä huomattavan monet olivat teollistuneen maailman kasvatteja, tehdasyhteisöjen, puutarhakauppaloiden ja satamakaupunkien miehiä. He olivat modernin yhteiskunnan miehiä, ja heistä tuli modernin suurtaistelun sotilaita.

Tehdasyhteisöistä kootuissa komppanioissa oli vahva työväen edustus. Vuoden 1939 Suomessa tämä merkitsi käytännössä sitä, että huomattava osa Summan sotilaista oli lähtöisin alueilta, joissa sosialidemokraattisen puolueen asema oli hyvin vahva, ja joita parisenkymmentä vuotta aiemmin käyty kansalaissota oli koskettanut suhteellisesti voimakkaimmin. Maan vallankumouksellisimpia kaupunkeja olivat olleet Turku, Pori ja Tampere, ja sodan aikana sekä punainen että valkoinen terrori olivat osuneet suhteessa rajuimmin Hämeenkyrön, Tyrvään, Akaan ja Sääksmäen kaltaisiin paikkakuntiin. Nämä kaikki olivat Summan sotilaiden kotiseutuja. Ei ole mitenkään liian kärjistettyä todeta, että juuri Summan rintama, joka kaiken lisäksi oli pääpuolustuslinjan keskeisin alue, oli sotilaidensa alueellisen ja poliittisen taustan seurauksena se näyttämö, jossa kysymys niinsanotusta talvisodan hengestä asetettiin varsinaiseen tulikokeeseensa. Rintamalla tämä tapahtui monin tavoin. Sääksmäen ja Valkeakosken komppaniassa sikäläiseen suojeluskuntaan kuulunut luutnantti, joka oli ennen sotaa osallistunut Tampereella työväenliikkeen lippujen repimiseen vuoden 1933 SDP:n puoluekokouksen aikana, huomasi sodassa joutuneensa ammattiyhdistysaktiivin ja punakaartilaisperheen pojan esimieheksi, ja kummallakaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa toisiinsa. Hämeenkyrön komppaniassa päällikkönä oli reservinluutnantti, joka saavutti miestensä luottamuksen paljolti siksi, koska hän oli lähtöisin talollisperheestä, joka oli vuoden 1918 kokeneessa pitäjässä pyrkinyt alusta asti edistämään kansalaissovintoa. Lähteen lohkoa puolustaneet porilaiset työmiehet ja ulvilalaiset suojeluskuntalaiset löysivät niin ikään keskinäisen yhteishengen ankarissa oloissa syntyneen keskinäisen kunnioituksen kautta.

Tässä mielessä Summan taistelu on kiintoisa tutkimuskohde. Taistelu avaa näkymän siihen, miten paljonpuhuttu talvisodan henki muotoutui yksilötasolla, pääpuolustuslinjan taisteluhaudoissa, sotilaiden itsensä keskuudessa, ja miten sota täydellisti työväen emansipaation. Tässä suhteessa kirja on osin velkaa Tuomas Teporan teokselle Sodan henki, kaunis ja ruma. Talvisodan aikana vallinnut yhteishenki ei ollut itsestään selvä asia, ja sikäli kun se oli olemassa, sillä oli myös omat tekijänsä. Summassa, joka oli Viipurin portti ja Kannaksen taistelujen polttopiste, ja jossa sotilaat oli koottu niiltä Suomen seuduilta, joilla poliittinen vastakkainasettelu oli säilynyt voimakkaimpana, tämä oli ratkaiseva kysymys.

Kirjoitan jatkossa todennäköisesti tässä blogissa vielä hieman lisää niistä näkökulmista, jotka itselleni aukenivat kun teosta kirjoitin. Vuoden 1918 perinnön ja poliittisten jakolinjojen ohella olen kirjassa tullut käsitelleeksi myös sellaisia asioita kuin miehisyys, uskonto, haavoittumisen ja tappamisen kokemukset sekä suhde viholliseen. Ylipäätään tutkimusaihe kehkeytyi varsin moniulotteiseksi, ja vaikka talvisodasta onkin kirjoitettu jo hyllymetreittäin, uskaltaisin väittää, että siitä voi yhä edelleen kirjoittaa uudenlaisin tavoin.

Posted in Historia, Satakunta, Sota | Tagged , , , , , , , , , | Leave a comment

Mauno Koiviston muistolle

     

Kiireisen viikon jälkeen nukahdin eilen illalla aikaisin, joten sain kuulla presidentti Mauno Koiviston kuolemasta vasta tänään aamulla. Blogiani seuranneet muistanevat, että nelisen vuotta sitten välitin 90-vuotispäiviään juhlineelle Koivistolle onnentoivotukset ja kirjoitin lyhyen katsauksen hänen elämäntyöstään. Kuriositeettina mainittakoon, että vastikään kirjoittamani Summa-teoksen yhteydessä haastattelin myös erästä presidentti Koiviston rintamamiesyhteisöön kuulunutta veteraania, Summassa taistelulähettinä palvellutta Tarmo Ahtia. Nuoren Mauno Koiviston vaiheet Törnin jääkärinä ovat suurelle yleisölle tuttu asia; itse pidin kiinnostavana, että välirauhan aikana Koiviston alokasaikaisina kouluttajina olivat Summassa taistelleen varsinaissuomalaisen JR 14:n soturit, joista eräät olivat olleet koviakin höykyttäjiä.

Muutaman vuoden takaista onnittelukirjoitustani presidentille ei tarvitse erikseen toistaa liian yksityiskohtaisesti. Arvostukseni presidentti Koiviston poliittista toimintaa ja ylipäätään hänen elämäntyötään kohtaan lienee tullut selväksi. Ennen muuta Koivisto oli ensimmäinen kansan presidentti. Rintamamies, työmies, ammattiyhdistysmies, itseoppinut aina tohtorin tutkintoon asti, omalla työllään ja vertaistensa luottamuksella asemaansa kohonnut, ja ensimmäinen presidentti, jonka kannatusta punnittiin suorassa kansanvaalissa, ja joka pyrki toisen tasavallan jälkeen uudelleen vahvistamaan kansanvaltaa ja parlamentarismia. Koivisto oli presidenttinä mies, jonka persoona on jälkikäteen helppo mieltää heijastumaksi siitä ihannekuvasta, jonka sodanjälkeinen Suomi oli muovannut itsestään. Hän oli mies, jonka arvomaailmassa näkyi niin sotakokemus kuin jälleenrakennuskausi; yksi niistä monista, joka oli työllään luomassa ja osoittamassa sitä tulevaisuutta, jossa elämme.

Kuten aiemmin sanoin, Mauno Henrik Koivisto oli todennäköisesti eräs viimeisistä suurista presidenteistämme. Ennen muuta hänen uransa kuvasti sitä suuruutta, jonka suomalaiset aikoinaan saavuttivat kansakuntana, ja joka tällä hetkellä on kadotettu, mutta yhä vielä palautettavissa. Apostolin kirjettä vapaasti lainaten, protestantiksi tunnustautunut mutta lakia enemmän kuin evankeliumia ohjenuoranaan pitänyt presidentti Koivisto kilvoitteli hyvän kilvoituksen, saavutti päämääränsä ja säilytti vakaumuksensa. Eduard Bernsteinin oppien mukaan hän teki tämän hitaasti ja varmasti, mutta toisin kuin oppi-isänsä, Koivisto piti päämäärää yhtä tärkeänä kuin liikettä.

Posted in Historia, Politiikka, Sota | Tagged | Leave a comment