Suomalaisen kuoleman historia

Useamman vuoden ajan työn alla ollut teos Suomalaisen kuoleman historia ilmestyi tällä viikolla. Kirja sai alkunsa jo reilut viisi vuotta sitten, Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran hallituksen piirissä käytyjen keskustelujen seurauksena. Seuran nyttemmin hyvin vakiintuneen ja korkeatasoisen Thanatos-lehden ohella haluja oli saada aikaiseksi jotain vielä kunnianhimoisempaa. Teoksen kirjoittamisesta päätettiin Tampereen Telakalla 11.11.2014. Kirjan toimittajakunnaksi valikoituivat seuran tuolloinen ja nykyinen puheenjohtaja ja hankkeen varsinainen primus motor Ilona Pajari, silloisena varapuheenjohtajana toiminut allekirjoittanut sekä seuran aktiivit ja erittäin hyvät kollegat Kirsi Kanerva ja Riikka Miettinen.

Opus oli ensimmäinen yhteistyöhanke, jossa olin mukana, ja samalla paras mahdollinen ensikokemus. Toimittajakunnassa yhteistyö oli saumatonta, ja hanke eteni tasaisesti. Teoksessa on mukana toimittajakunnan ohella kymmenen muuta kirjoittajaa, jotka ovat Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran perustajiin lukeutuva Anna Haverinen, seuran tämänhetkinen varapuheenjohtaja Kaarina Koski, sekä lisäksi Clare GittingsUlla Moilanen, Johanna Ilmakunnas, Antti Häkkinen, Anu Koskivirta, Olli Matikainen, Ville Kivimäki ja Tuomas Tepora.

Teos piirtää kuolemasta laajan kaaren, ja sen eräänlaisena punaisena lankana ovat kuoleman kokemus ja kuoleman modernisaatio. Artikkelit käsittelevät reformaation vaikutusta eurooppalaiseen ja suomalaiseen kuolemankulttuuriin varhaismodernilla ajalla, kuolemaan ja tuonpuoleiseen liittyviä kansanuskomuksia, hautajaisten ja suremisen kulttuuria, säätyläistön ja aatelin hautajaisperinteitä, kuoleman alueellisia eroavaisuuksia maaseuduilla ja kaupungeissa, 1860-luvun katovuosien jättämää muistoa suomalaisesta nälkäkuolemasta, suomalaista itsemurhaa, henkirikoksia ja kuolemanrangaistuksia, sotakuolemaa, ja vieläpä kuoleman, suremisen ja muistamisen merkitystä nykypäivän sosiaalisessa mediassa ja virtuaalitodellisuudessa. Kirjan sivuilla esiintyvät monenlaiset kuoleman ammattilaiset eri vuosisadoilta — ruumiinpesijät, papit, hautausurakoitsijat, sotilaat, lääkärit ja pyövelit.

Oma panokseni on ollut Tuomas Teporan kanssa laadittu yhteisartikkeli 1900-luvun suomalaisesta marttyyrikuolemasta. Painopiste on kansallismielisissä, työväenliikkeen ja muidenkin aatteiden marttyyrihahmoissa. Artikkelissa käsittelynsä saavat muun muassa Eugen Schauman, Bobi Sivén, Eetu Salin, Yrjö Mäkelin ja Arndt Pekurinen.

Teos ilmaantuu kirjakauppoihin näinä päivinä. Sen on kustantanut Gaudeamus, ja kustantamolta sen voi ostaa koska tahansa. Tiedotusvälineistä sen ehti ensimmäisenä havainnoida Kymen Sanomat, joten kuolema on saapunut Kotkaan.

Advertisements
Posted in Historia, Kulttuuri | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Apurahat, akatemia ja vapaus

money stack brand cash font art currency euro bill games many finance out of focus banknote pay bank note paper money financial world 10 euro 20 euro euro sign 100 euro 50 euro

Apurahalla työskentelevien yliopistotutkijoiden asema on herättänyt kiitettävän paljon keskustelua koko myöhäissyksyn ajan. Helsingin Sanomien kirjoitettua aiheesta siitä ovat jatkaneet Tiina Raevaara, Suomen Kuvalehden blogissaan, ja nyt viimeisimpänä Tuomas Aivelo, Tiede-lehden blogissa. Tuntuu siltä, että on aika pitää oma puheenvuoronsa.

Tätä blogia lukevat tietävät, että olen tehnyt lähestulkoon koko tutkijanurani säätiöiden ja vastaavien tahojen apurahojen turvin. Tarkkoja jos ollaan, aivan ensimmäinen gradun jälkeinen tutkimukseni oli yksityishenkilön maksama tilaustyö, nimittäin erään sukulaisen teettämä jääkärieversti Eino Polónin elämäkerta, josta tuli lisensiaatintyöni. Varsinaisen väitöskirjani rahoitus järjestyi pääosin Suomen Kulttuurirahastolta, vaikka tutkimusvaiheessa ehdin olla poikkeuksellisesti kaksi vuotta työsuhteessa yliopistoon. Väitöksen jälkeen tekemiini kirjoihin rahoitusta ovat suoneet Suomen Tietokirjailijat ry, Kaatuneiden muistosäätiö ja Tiedonjulkistamisen Neuvottelukunta, joista ainoastaan viimemainittu edustaa julkista sektoria. Puheet “verovaroilla elävistä tutkijoista” menevät siis kohdallani hieman ohitse.

Voisi luulla, että historiantutkija olisi etuoikeutetussa asemassa muihin humanistisiin ja yhteiskuntatieteellisin aloihin nähden, koska tutkimusala on niin populaari ja puhutteleva. Tämä riippuu kuitenkin rahoittajasta, ja esimerkiksi Koneen Säätiön vastikään julkistetuissa apurahoissa historia ei järin juhlinut. Eritoten Koneen vaatimat “rohkeat avaukset” ovat jo pelkästään hankkeen suunnittelun ja hakemuksen laatimisen osalta äärimmäisen työläitä. Hakemuksilta edellytetty “rohkeus” ja ainutkertaisuus merkitsee yleensä myös sitä, ettei viimeisen päälle laadittua rohkeaa avausta voi enää toista kertaa hyödyntää missään muualla, eikä liioin Koneen haussa enää seuraavana vuonna. Hankkeet ovat siis varta vasten räätälöityjä ja kertakäyttöisiä säätiölle, joka kykenee myöntämään apurahan alle viidelle prosentille laadituista hakemuksista.

Viime vuosina säätiöt ovat kokeneet entistä voimakkaammin rahoituksesta kamppailevien tutkijoiden hakemusten synnyttämän paineen. Osin tähän ovat olleet syynä yliopistoleikkaukset, osin muutkin seikat. Lainatakseni hyvää kollegaani Mikko Poutasta, tätä voi pitää osoituksena tutkijanuran prekarisaatiosta, jos moista käsitettä haluaa käyttää. Harvassa ovat joka tapauksessa työntekijäryhmät, joiden kohdalla ristiriita omatun kulttuurisen, kielellisen ja sosiaalisen pääoman ja varmojen työmahdollisuuksien välillä on näinkin jyrkkä.

Väitöskirjaansa vasta aloittavalle nuorelle tutkijalle tilanne on erityisen haasteellinen. Tohtorintutkintoa suorittavien rahoitustilanne on arvattavasti muuttunut takavuosilta, mutta omasta kokemuksestani tiedän oman väitöskirjani alkuvaiheen muistuttaneen sitä “kuolemanlaaksoa”, josta startup-yrittäjät puhuvat etsiskellessään enkelisijoittajaa oman liikeideansa tueksi. Apurahojen varassa väitöskirjaansa laativat nuoret tutkijat ovat myös korostetusti riippuvaisia ohjaajiensa ja muiden tahojen suosituksista, mutta on sattuman kauppaa, onko niillä painoarvoa. Arvuuttelut siitä, mitä tieteenalaa tai yliopistoa edustava taho kulloinkin on arvioimassa hakemuksia, olivat aikoinaan ja ovat kaiketi yhä tutkijayhteisöjen alituinen keskustelunaihe apurahapäätösten jälkeen. Säätiöiden rahoituspäätökset ovat väistämättä läpinäkymättömiä arvioinnin anonymiteetin vuoksi, kuten pitääkin, jos kohta säätiöt ovat viime vuosina halunneet hieman avata tätäkin arvoituksellista osa-aluetta.

Omalla kohdallani väitöskirjavaiheen aluksi lyhyet apurahakaudet synnyttivät tarpeen käyttää lunastettu aika tehokkaasti ja tuottaa näkyvää ja selvää tulosta, jonka turvin voisin varmistaa selviytymiseni myös myöhemmissä hauissa. Tieteenalallani on tavallista laatia väitöskirja monografiana, mutta päätin myös julkaista hankkeen edetessä jatkuvasti uusia tutkimusartikkeleita väitöskirjan keskeisistä teemoista. Niissä oli sekin hyvä puoli, että artikkelien vertaisarvioinnin yhteydessä sain jatkuvaa palautetta työni etenemisestä hyvin monelta eri taholta. Pääasiallinen syy oli kuitenkin halu kartuttaa julkaisuluetteloani ja tällä tavoin osoittaa työni edistyminen. Olen ollut valitettavasti aina toistaitoinen hakemusten kirjoittaja, joten on ollut pakko kartuttaa ansio- ja julkaisuluetteloita. Uskoisin, että samankaltainen tarve tuottaa jatkuvasti tulosta iskostuu voimakkaasti kaikkien apurahatutkijoiden mentaliteettiin. Se totta kai heijastaa laajemminkin yliopistomaailmaan iskostunutta kilpailun eetosta, jota on muun muassa yliopistorahoituksessa haluttu vain entisestään lisätä.

Tohtorin tutkinnon jälkeinen kausi on tunnetusti kohtalokkainta aikaa. Uskoisin, että monen kohdalla väitöksen jälkeen vallitsee se vaihe, jolloin vastikään kovan saavutuksen tehnyt ja tohtorin tutkintoon kavunnut tutkija on motivaationsa, työhalunsa, innostuksensa ja ajatustensa puolesta huipussaan. Mutta juuri tässä kohtaa leikkuri iskee uudelleen, ja tutkija huomaa päätyneensä jälleen uuteen kuolemanlaaksoon, jossa hänen on jälleen laadittava itselleen uusi reittikartta. Omalla kohdallani olen väitöksen jälkeisinä vuosina jatkanut itsenäistä työskentelyä parhaani mukaan. Olen laatinut kolme kirjaa, joista kaksi on jo ilmestynyt, ja kolmas odottaa vielä kustantamolla julkaisemistaan, ja olen ollut mukana toimittamassa neljättä. Tutkijan identiteettini on monin tavoin sulautunut tietokirjailijan identiteettiin, ja free-lance-eetos on korostunut entisestään. Tutkimuksen niinsanottu popularisointi ja sen näkyväksi tekeminen myös suurelle yleisölle ovat saaneet painoarvoa, mikä on jatkumoa aiempaan tarpeeseen tehdä lakkaamatta lisää tuosta.

Samalla tämä tulos on entistä selvemmin henkilökohtaista, omaa tulosta. Tiivistetysti voi todeta, että apurahatutkijana huomaa olevansa hyvin monessa asiassa täysin omien ratkaisujensa varassa. Tämän seurauksena muun muassa suhteet yliopiston ulkopuolisiin tahoihin, etenkin kustantajiin, ovat muotoutuneet itselleni merkittäviksi. Väittäisin, että nimenomaan apurahatutkijoilla saattaa olla yleisemminkin parempi tuntuma paljonpuhuttuun yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen kuin monilla muilla yliopistoissa toimivilla. Samaten myös copyright on tullut itselleni äärimmäisen tärkeäksi asiaksi. Tekijänoikeuksien kohdalla olen tullut havainneeksi senkin, että tätä nykyä tieteen edistämisen vuoksi toivottu open access ja omien julkaisujen taltiointi yliopistojen tietokantoihin on käytännössä vain kuukausipalkalla olevien luksusta. Apurahatutkijalla, jolle tekijänoikeudet ovat yksi toimeentulon kulmakivi, ei ole mitään syytä eikä mitään mieltä moista tehdä. Se, että yhä enenevä osa tutkimuksesta halutaan teettää tutkijan itsensä hankkimalla rahoituksella, mutta samalla yliopistot vaativat joko avointa julkaisua tai peräti tekijänoikeuksien siirtosopimuksia, on vain yksi monista oman aikamme akatemian epäsuhtaisuuksista ja ristiriitaisuuksista.

Yliopistoyhteisöön kuuluminen, joka on ollut paljon esillä apurahatutkijoista ja apurahalla tehdystä tutkimuksesta puhuttaessa, on silti ollut minulle aina itsestäänselvyys. Minut tuntevat ihmiset tietävät, että pitäydyn mielelläni omiin oloihini, enkä välttämättä kovinkaan usein ole läsnä oman oppiaineen tapahtumissa, mutta yliopistoyhteisö kokonaisuudessaan on ollut minulle hyvin tärkeä viitekehys. Tieteentekijöiden ammattiyhdistystoiminta, johon alun alkaen lähdin mukaan vain silkasta uteliaisuudesta ja saadakseni paremman tuntuman siihen, mitä yliopistolla oikeastaan tapahtuu, on ollut tässä aika lailla keskiössä ja edesauttanut asemoitumista yhteisön jäseneksi. Tämä on ollut oma reittini yhteisöön; muunlaisiakin varmasti on.

Apurahoilla suoritettavan tutkimuksen kohdalla olen samaa mieltä useimpien muiden kanssa siitä, ettei se pidemmän päälle voi olla vallitseva tutkimuksen tekemisen muoto. Vuoden tieteentekijän puheenvuorossani huomautin siitä, miten tutkijan itsensä hakemalla rahoituksella tehdyn tutkimustyön lisääntyminen saattaa muuttaa yliopistot pian aikaan eräänlaisiksi alustatalouden toiminimiksi. Mikäli haluaa kärjistää, niin käytännössä yliopisto voi muuttua lopulta pelkäksi brändinimeksi, joka suo kilpailutetun yksityisen rahoituksen omin avuin lunastaneelle itsenäiselle sankaritutkijalle oikeuden käyttää tunnustaan ja kuittaa siinä samalla opetusministeriöltä julkista pääomaa tästä hyvästä. Tämä ei käsittääkseni ole toivottava kehityssuunta, siis jos haluaa edelleenkin uskoa yliopiston rooliin sivistysinstituutiona. Selvää on, että akateemista tutkimusta ei voi rakentaa pelkästään apurahoilla työskentelyn varaan, vaan apurahatutkimuksen lisääntyminen ja sitä myöten kilpailutetun rahoituksen korostunut painottuminen ovat enemmänkin oireellisia ja huolestuttavia osoituksia nykytilanteesta. Tämän takana taas ovat puhtaasti poliittiset päätökset, joita olisi nyt syytä tarkastella kriittisesti. Asioita ratkoneiden poliitikkojen ja virkamiesten, joiden projektit saattavat kohtsillään olla katkolla, olisi hyvä tehdä näistä ratkaisuista oma väliselvityksensä, jonka kansalaiset voivat jokainen yksityisesti arvioida.

On selvää, että pysyvien ja reilujen työsuhteiden edistämisen pitää olla akateemisen edunvalvonnan keskiössä. Apuraharuletissa katoaa työvuosia ja resursseja; ja kuten Tieteentekijöiden liiton tuore puheenjohtaja Maija Peltola on todennut, tilanne, jossa työntekijä joutuu hakemaan rahoitusta tehdäkseen työtä, jossa hän joutuu edelleenkin hakemaan rahoitusta, on pitemmän päälle mahdoton kierre. Tästä huolimatta uskon myös, että apurahatutkimuksella on aina oltava sijansa yliopistoissa. Toisin kuin tässä ylempänä siteerattu Tuomas Aivelo, en itse pitäisi mielekkäänä tai edes toivottavana, jos Tieteentekijöiden liitto ottaisi linjakseen sen, että kaikki tutkimustyö tulisi suorittaa palkallisessa työsuhteessa. Apurahalla tehty tutkimus on ennen muuta osa tieteen ja tutkimuksen vapautta. Se on tutkimustyön muoto, jossa tutkija on itse oma mestarinsa, jossa hän päättää itse tutkimusaiheensa ilman ylempiensä sanelua, ja jossa häntä ei voi sitoa. Myönnän, että itsessäni tämä vakaumus istuu sattuneista syistä hyvin vahvana, ja uskon, että akatemia vastaavasti tarvitsee myös vapaat tutkijansa.

Vapaus ei silti tarkoita ulkopuolisuutta. Kuten sanoin, omalla kohdallani yhteisöön kuuluminen on selvä asia, ja sen on oltava taattu myös muiden apurahatutkijoiden kohdalla. Samoin on hyvä muistaa, että apurahatutkijana työskenteleminen kysyy tutkijalta ja yksilöltä hyvin paljon. Se tarjoaa vapautta; mutta se tuo mukanaan myös korostetun velvoitteen vastata omasta riippumattomuudestaan ja tuottaa tulosta itsenäisesti ja usein hyvinkin yksin. Tässä muodossa se on, rohkenisin sanoa, monin tavoin enemmänkin elämäntapa. Se sopii loistavasti joillekuille, muun muassa allekirjoittaneelle. Pidän siitä mielelläni kiinni; mutta en ole milloinkaan ajatellut, että omat henkilökohtaiset valintani sopisivat mittapuuksi tai yleiseksi normiksi sille, miten yhteiskunta tai sen tietyt osa-alueet, tässä tapauksessa yliopistotutkimus, järjestetään.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , | 2 Comments

Heikki Laurinolli: “Tampere3-johtaminen herättää kritiikkiä ja huolta”

Tampereen yliopistolla ei selvitä yhtä ainutta viikkoa ilman hämmentäviä sattumia. Tällä kertaa kyse on yliopistoyhteisölle tutun Aikalainen-lehden emerituspäätoimittaja Heikki Laurinollin kirjoittamasta artikkelista, joka käsitteli tuoretta tutkimusta Tampere3-prosessin viestinnästä, osallistamisesta ja yliopiston henkilöstön luottamuksesta prosessin toteutumiseen.

Artikkelin piti alun alkaen ilmestyä Tampereen yliopiston verkkosivuilla, mutta yliopiston taholta ilmoitettiin, että se jätettäisiin julkaisematta. Tekstiä ei siis otettu yliopiston sivuille, ei intraan, eikä Tampere3-verkkosivustolle. Syitä sopii arvuutella, mutta joka tapauksessa lopputulos on se, että ties minkä vuoksi yliopisto päätti hyllyttää artikkelin, jossa oli alaotsikkona “luottamus syntyy avoimella viestinnällä”.

Tampereen yliopiston tieteentekijät ry on julkaissut kirjoituksen kokonaisuudessaan omilla verkkosivuillaan. Kirjoittajan luvalla julkaisen sen myös tässä omassa blogissani. Alkuvuodesta, prosessin kovimmassa vaiheessa tehty ja nyt julkaistu tutkimus itsessään vaikuttaa ehdottomasti tutustumisen arvoiselta!

 

Tampere3-johtaminen herättää kritiikkiä ja huolta

Heikki Laurinolli

Tuore tutkimus kartoitti tutkijoiden ja opettajien näkemyksiä Tampereen korkeakoulujen yhdistymisprosessin johtamisesta

Tampere3-prosessin johtamisessa tehdyt ratkaisut ovat herättäneet tutkimus- ja opetushenkilökunnan keskuudessa runsaasti keskustelua, kritiikkiä ja huolta.

Näin todetaan Tampereen yliopiston kasvatustietelijöiden tutkimuksessa, jonka aineisto kerättiin eläytymismenetelmällä Tampere3-korkeakoulujen tutkimus- ja opetushenkilökunnalta maaliskuussa 2018.

Tutkijoiden tarkoituksena oli vertailla korkeakoulujen tuloksia keskenään ja etsiä toisistaan poikkeavia teemoja. Vertailu ei kuitenkaan osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi, koska korkeakoulujen keskinäinen vastausprosentti oli hyvin epätasainen.

Tutkijat pitävät vastausten määrää (27) kaiken kaikkiaan niukkana. Eniten vastauksia tuli Tampereen yliopistosta (19) ja seuraavaksi eniten teknillisestä yliopistosta (5). Ammattikorkeakoulusta saatiin vain kolme vastausta.

Vastaukset olivat teemoiltaan ja oletuksiltaan yllättävän samankaltaisia taustaorganisaatiosta riippumatta. Tutkijat arvioivat tämän kertovan siitä, että samat kysymykset ovat nousseet keskustelunaiheiksi yli kampusrajojen eikä näkemyksissä ja odotuksissa ollut merkittäviä organisaatiokohtaisia eroja.

Reviiritaistelu uhkakuvana

Henkilöstön vastauksista heijastui näkemys siitä, että viestinnän ja osallistamisen heikon tason vuoksi Tampere3 on vaarassa jakautua erillisiksi, nurkkakuntaisiksi ja omaa reviiriä puolustaviksi taisteluareenoiksi, mikä vääjäämättä heijastuu paitsi työilmapiiriin ja yhteisöllisyyden kokemukseen ja myös tutkimuksen ja opetuksen tasoon.

Vastausten mukaan top–down-tyyppiseksi kuvailtu johtamistyyli ei sitouta korkeakouluyhteisöä muutokseen, sillä henkilöstöä vaivaa tunne salailusta sekä arvostuksen ja vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Tämä tunne on luonut epäluottamuksen ilmapiirin ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Pelkoina ovat lisääntyneet vaatimukset ja työtaakka, työrauhan katoaminen, tutkimuksen ja opetuksen jääminen paitsioon sekä uudet mahdolliset organisaatiomuutokset.

Epäonnistuneen muutosjohtamisen pelättiin aiheuttavan henkilökunnan siirtymistä yritysmaailmaan ja opiskelijoiden sekä nuorten tutkijoiden hakeutumista toisiin korkeakouluihin.

Osa vastaajista uskoi yhteistyön ajan palaavan

Kysely tuotti myös vastauksia, jotka oli kirjoitettu onnistumisen odotuksen näkökulmasta. Niissä oli nähtävissä luottamusta siihen, että ajan myötä johtamisessa tavoitetaan yhteistyön ja kuuntelemisen kulttuuri suhteessa henkilöstöön. Lisäksi optimistisia näköaloja loivat henkilöstön ammatillisuus ja huippuosaamisen yhdistyminen, kansainvälisyys, avoin ja vaihteleva oppimis- ja työskentely-ympäristö ja monitieteisyys.

Nähtävillä oli myös halu uskoa yhteisöllisyyden kokemuksen syntymiseen, joka luo positiivista työilmapiiriä ja edistää organisaation tavoitteiden toteutumista.

Tutkijoiden mukaan on kannattavaa käyttää alhaalta–ylös-johtamistyyliä muutoksen johtamisessa niin paljon kuin mahdollista, jos tavoitellaan henkilöstön sitoutumista muutokseen ja sitä kautta koko organisaation menestystä. Tämä johtamistyyli tuottaa tutkimuksen mukaan yhteisöön luottamusta, vastavuoroista kunnioitusta ja sitoutumista korkeakouluyhteisön arvoihin. Se synnyttää energiaa ja halua tarjota oma osaaminen koko organisaation hyödyksi yhteisten päämäärien tavoittamiseksi.

Tutkimuksen mukaan yksisuuntainen ylhäältä–alas-johtaminen ei sovi korkeakouluorganisaatioon, sillä ilman akateemisen henkilöstön panosta korkeakoulu ei onnistu tavoitteiden saavuttamisessa.

Luottamus syntyy avoimella viestinnällä

Luottamus osoittautui tutkimuksen mukaan tutkijoille ja opettajille tärkeimmäksi asiaksi muutoksen onnistumiselle. Vastausten perusteella tamperelainen korkeakouluväki ajattelee, että luottamus saavutetaan johtamisella, jonka strategiana on salailematon viestintä ja jossa päätöksentekoon osallistetaan koko yhteisö.

Luottamus on aihe, josta ei tämän tutkimuksen mukaan korkeakoulujen rakenneuudistuksia käynnistettäessä yleensä puhuta, mutta se on kuitenkin ratkaisevassa asemassa siinä, kuinka muutoksen johtamisessa koetaan onnistuneen.

 

Pia-Christina Roth, Sini Teräsahde, Marita Mäkinen ja Jari Eskola: Muutoksen johtaminen korkeakoulujen yhdistyessä. Viestintä, osallistaminen ja luottamus tutkimus- ja opetushenkilökunnan kertomuksissa. Teoksessa Aikamme kasvatus: vain muutos on pysyvää? – 14 eläytymismenetelmätutkimusta. Toim. Jari Eskola, Ilona Nikanto ja Satu Virtanen. Tampere University Press 2018.

Posted in Yleinen, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Yliopisto, valta ja vallan käytävät

Gérôme_Eminence_grise_1873

Uuden Tampereen yliopiston palvelujohdon nimitykset ovat jatkuneet kuluneella viikolla. Toistaiseksi uudelle yliopistolle on nyt nimitetty kaikkiaan kuusitoista johtajaa. Näistä kahdeksan edustaa Tampereen teknillisen yliopiston henkilökuntaa, viisi on rekrytoitu aivan uusina ulkopuolisina, ja Tampereen yliopiston hallinnon osaaminen on laskettu meriitiksi vain kolmessa nimityksessä. Yliopistofuusio etenee siis aivan yhtä epäsuhtaisesti kuin ennenkin, mutta tämä on varsin pieni kauneusvirhe. Paljon askarruttavampaa on, että hallintoa on täydennetty myös ainakin yhdellä nimityksellä, joka ei ole nähtävästi ollut missään vaiheessa avoimessa haussa, ja josta ei ole laisinkaan selvää, millaisilla valtuuksilla se on tehty.

Viimeisimmässä nimitysuutisessa pistää erikoisena silmään “konsernikehityksen ja omistajaohjauksen” johtajanimitys, jonka merkitys tietysti käy ilmi jo nimestä. Tampere3 on yliopistokonserni, ja uusi säätiöyliopisto on pääomistaja nyt osakeyhtiöksi muutetussa Tampereen ammattikorkeakoulussa. Erikoisempaa on, ettei tätä johtajatehtävää ole ikinä näkynyt missään organisaatiokaaviossa. Aivan kaikki nyt täytetyt palvelujohdon tehtävät viestinnästä ja kampuskehityksestä tietohallintoon ja laboratoriopalveluihin ovat sisältyneet jokaiseen Tampere3-wikissä julkaistuun esitykseen. Konsernikehityksen ja omistajaohjauksen johtajan tehtävä sen sijaan on loistanut niistä poissaolollaan.

Mikään merkityksetön toimi ei ole kyseessä, sillä uudessa nimityksessä konsernikehityksen ja omistajaohjauksen johtaja kuuluu peräti rehtorin johtoryhmään. Asemaan siis kuuluu huomattava valta; tämä selittänee kaiketi senkin, miksi nimitystä ei missään kohtaa julistettu haettavaksi. Tehtävään on nimitetty Tampereen teknillisen yliopiston hallintojohtaja Tiina Äijälä, jolla uutisen mukaan on “laaja kokemus yliopiston toiminnasta ja verkostoista sekä muutosten johtamisesta yliopistossa ja muualla.”

Kokemusta Äijälällä totta vie on. Paitsi, että hänellä on taustaa kriminaalihuoltolaitoksen aluetoimistosta, hän on toteuttanut Hervannan päässä muutamatkin yt-neuvottelut ja piti aikoinaan selvänä, että tästä tulisi vallitseva käytäntö muillekin suomalaisille yliopistoille. Vuoden 2014 prosessissa Hervannasta siivottiin kilometritehtaalle professoritason väkeä, ja Äijälä julisti tuolloin TTY:n olevan “ketterä käänteissään”. Talotekniikan professori Timo Kalema vastasi tähän tokaisemalla “Hervannan hengen haisevan pahasti”. Pari vuotta myöhemmin Äijälä luonnehti yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnan irtisanomisia henkevällä kiertoilmaisulla “profilointiin liittyvinä poisvalintoina”.  Näiden ansioidensa ohella Äijälä istuu Suomen yliopistojen työnantajayhdistyksen puheenjohtajana ja tätä myöten Sivistystyönantajien hallituksessa. Näin ollen hän oli yliopistotyönantajien edustajana avainpaikalla viimetalvisissa yliopistoneuvotteluissa, jotka tunnetusti kärjistyivät työnantajapuolen kovan linjan seurauksena työriidaksi ja työtaisteluksi. Yliopiston henkilöstön näkökulmasta ansioluettelo ja verkostot ovat siis kiistatta vaikuttavia, mutteivät ehkä aivan luottamusta herättävällä tavalla.

Joka tapauksessa kaikki tämä huomattava asiantuntemus sisältyy nyt uuden rehtori Mari Wallsin johtoryhmän osaamisarsenaaliin, mistä voinemme päätellä, millaista tietotaitoa uuden säätiöyliopistomme johdossa arvostetaan. Asiaan kuuluu, ettei konsernikehityksen ja omistajaohjauksen tehtävää ole tietystikään missään vaiheessa mainittu myöskään rehtorin johtoryhmän tehtävät määrittävissä selostuksissa.

Hallintojohtajana Äijälä oli myös mukana valmistelemassa uuden yliopiston kiistanalaista johtosääntöä, johon odotetaan yhä eduskunnan oikeusasiamiehen lausuntoa. Äijälän tuore nimitys ja hänen asemansa rehtorin johtoryhmässä itse asiassa palauttavat huomion juuri samaiseen johtosääntöön, jonka 4§ toteaa yliopiston rehtorin suorien alaisten nimityksen kuuluvan yliopiston hallitukselle. Samaten hallitukselle kuuluvat Äijälän pestiin lukeutuvat päätökset yliopiston omistajapolitiikasta ja konserniohjauksesta. Olennaista on, että johtosäännön mukaan rehtori ei nimitä omia alaisiaan, vaan rehtorin alaiset nimittää yliopiston hallitus… mutta tuoreen uutisen mukaan Äijälän on nimittänyt kuitenkin rehtori itse. Uusi, konsistorin valitsema hallitus ei ole vielä ehtinyt edes kokoontua, ja tehtävänsä päättäneen siirtymäkauden hallituksen pöytäkirjoissa ei ole mitään mainintaa Äijälän valitsemisesta. Hän näyttää nousseen rehtorin johtoryhmään ohituskaistalta.

Muuten johtosääntöä on nimityksissä noudatettu, ja esimerkiksi 12. lokakuuta päivätty siirtymäkauden hallituksen pöytäkirja, jossa mainitaan niin ikään rehtorin suorana alaisena toimivan henkilöstöjohtajan valinnasta, näyttäisi viittaavan yllämainittuun neljänteen pykälään. Väkisinkin herää kysymys, millä valtuuksilla rehtori lopulta on tässä omaa johtoryhmäänsä koskevassa nimityksessä toiminut, ja onko Äijälän itsensä kirjoittamaa johtosääntöä noudatettu hänen valinnassaan? Etenkin kun tehtävä ei, tämä toistettakoon, milloinkaan ollut avoimessa haussa, eikä esiintynyt missään esitellyssä hallintoluonnoksessa, vaan se on nyt jaettu ikään kuin läänityksenä.  Ellei selvää mandaattia ole, rehtorin voi tulkita keskittäneen valtaa itselleen ohi johtosäännön, mikä lupaa taas uusia kiinnostavia aikoja tulevaisuudessa. Nimitystä voi kenties pitää hankalana myös yliopistolain 24§:n kannalta, jossa päätökset “yliopiston strategiasta” — johon konsernikehitys ja omistajaohjaus luonteensa puolesta kuuluisivat — asetetaan nimenomaan hallitukselle, ei rehtorille.

Tampereen uuden säätiöyliopiston konsernikehityksen ja omistajaohjauksen johtajan nimitysprosessi edustaa täydellistä esimerkkiä yliopistossamme harjoitetusta uudesta, tehokkaasta strategisesta johtamisesta. Eittämättä homma on melkoinen harmaan eminenssin pesti; siitä ei ole koskaan mainittu missään, sitä ei ole ilmeisesti määritelty mitenkään, se ei ole koskaan ollut haussa missään, siihen sisältyy suora pääsy rehtorin johtoryhmään, se on osoitus vallan keskittymisestä, sen nimityskuvio on epäselvä ja siinä on saatettu rikkoa hyvää hallintotapaa, mutta ainakin yksi asia on varma: siihen on valittu henkilö, joka taatusti osaa käyttää piilua ja ruoskaa. Tässä mielessä nimitys tiivistää itseensä kaikki Tampere3-prosessin ominaispiirteet.

Posted in Yleinen, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

“Wau!”-akatemia

wow-796x398

 

Perjantai-iltapäivänä Tampereen yliopiston henkilöstö sai ihmeteltävää. Uutta yhdistyvää yliopistoa luotsaava rehtori Mari Walls, joka vastikään oli esiintynyt Kauppalehdessä “Äiti Aurinkoisena”, lähetti yliopistoväelle viestiä ja kiitteli yliopistolaisia ensimmäisestä sadasta päivästä. Kiitosviesti sellaisenaan oli rehtorilta miellyttävä ja ystävällinen ele, vallankin kun Tampere3-prosessin aikana kovin ottein valtaa käytellyt siirtymäkauden hallitus ei juuri millään tavalla yliopistoyhteisöä halunnut osallistaa tai edes huomioida.

Kiitosviesti sisälsi kuitenkin myös kohdan, joka oli enemmänkin omiaan aiheuttamaan kummastelua:

“Huippukuutta” tarkoittaa rehtorimme puheenparressa usein esiintyvää “huipukkuutta”, joten kyseessä ei ole siis top six kansainvälisillä ranking-listoilla. “Wau!-kokemusta” oli aluksi vaikeampi selittää, mutta muutamat tähän pelikirja-projektiin osallistetut mainitsivat, että näitä kokemuksia oli kirjattu muistiin oikein porukalla. Wau!-kokemuksia kartoittaneet akateemiset ihmiset oli jaettu ryhmiin, jotka oli nimetty “leopardeiksi”, “karhuiksi” ja “kotkiksi”. Tai itse asiassa kyseessä eivät olleet tavalliset ryhmät, vaan suorastaan kipinäryhmät.

The Soft Parade has now begun — the eagle on my left, leopard on my right, yeah.

Neljääntoista Wau!-kokemukseen johtanutta trippiä on luotsannut Rdigo-yritys, joka mainostaa paljonpuhuvilla kotisivuillaan olevansa “seniorikonsulttien strategia-boutique”. Yliopistollamme tosin kyllä toimii omastakin takaa varsin arvostettu peli- ja organisaatiotutkimuksen huippuyksikkö, mutta ilmeisesti tässä tapauksessa konsulteilla oli jotain sellaista osaamista Wau!-kokemusten suhteen, jota Kanslerinrinteellä ei omasta takaa sittenkään ole. Tätä en epäile ollenkaan. Kokemuksen historian huippuyksikkö ei ole vielä ehtinyt ottaa kantaa “Wau!-kokemuksiin”, mutta veikkaan, että yksikön tutkimasta kolmesta eri ilmiöstä — eletty kansakunta, eletty hyvinvointivaltio ja eletty usko — tässä on kyse kategoriasta “eletty usko”.

Sotahistorian tutkijana olen kai toivoton konservatiivi, sillä en ole koskaan ymmärtänyt aikamme tsemppimanageri- ja konsulttidemokratia-ilmiöitä. Sitäkin huolestuttavampaa on tämän hiipiminen yliopiston hallintoon. Rehellisyyden nimissä on todettava, että tämä ei ole varsinaisesti mitään uutta, sillä jo vuoden 2012 koulutusuudistuksen yhteydessä oli kuulemani mukaan sovellettu hieman samanlaista pienryhmä-askarointia “strategisine rasteineen”. Eläinten mukaan nimettyjä pienryhmiä ja “Wau!” -kokemuksia ei sentään tuolloin ollut, mikä varmaankin selittyy sillä, että järjestäjänä oli yliopisto itse omine resursseineen. Yksityisen konsultin erikoisosaamista lieneekin tässä siis lähinnä se, että ainakin he osaavat laittaa reality-televisiosarjan tavoin eläinryhmiin sijoitetut koulutettavat sanomaan painokkaasti “Wau!”. Akatemian ulkopuolisilla eksperteillä voi olla paljon osaamista, mutta rehellisesti sanoen tässä tapauksessa en ole vakuuttunut, että kyse olisi jostain korvaamattomasta, johon satsauksia olisi kannattanut tehdä.

Yksittäisenä tapauksena tämäkin episodi on hämmentänyt huomattavaa osaa henkilöstöstä. Kokonaisuus tuntuu sitäkin askarruttavammalta. Huhtikuussa saimme kuulla, miten tiedemaailman pitäisi katsoa peiliin ja tutkijoita pitäisi kuulemma ravistella miettimään, miten veroeuroja käytetään; elokuussa kuulimme muutosvastarinnasta, jota kai tämäkin kirjoitus edustanee; nyt marraskuussa rehtori päätti ottaa sen kannan, että yliopistojen perusrahoitus ei ole lisääntymässä; ja heti perään seuraa “Wow!”-experience, joten ainakin konsulttifirmalle onneksi rahaa on. Uuden yliopiston johto on hyvin lyhyessä ajassa painottanut retoriikkaansa suuntaan, joka kertoo jostain aivan muusta kuin sivistysyliopiston varsinaisista tehtävistä.

Posted in Yleinen, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , | 3 Comments

Muutoskampuksen marraskuu

Kuvahaun tulos haulle tampere3    

 

Syksy on kääntymässä talveksi, ja pimeys ja pakkaspäivät ovat saapuneet myös Tampereelle. Pakkasyöt tuntuvat vaivaavan myös Tampere3-prosessia ja Tampereen yliopistoa. Ylimenovaihe, tuo pitkä keskiaika, jonka takana sarastaa säätiöyliopiston luvattu renessanssi, on päässyt loppuvaiheeseensa; ja myös tässä tapauksessa keskiajan syksy on tuonut mukanaan pienen jääkauden.

Lokakuun lopussa nimitetty uusi yliopiston hallitus, johon tunnetusti oli täysin mahdotonta nimittää yliopistoyhteisön omia jäseniä, ei täyttänyt tasa-arvolain kriteerejä. Tämän seurauksena tasa-arvovaltuutettu otti asian selvitettäväkseen ja vaati selontekoa yliopiston konsistorilta. Konsistori on tänään vastannut selvityspyyntöön toteamalla “konsistori pitää valitettavana, ettei sukupuolten tasa-arvo toteutunut ensimmäisen hallituksen valinnassa parhaalla mahdollisella tavalla”, sekä “valintaa tehdessään konsistori on huomioinut tasa-arvolain sovellusohjeet ja arvioinut, että hallituksen jäsenten toimikausien porrastuksen vuoksi vuoden kuluessa päästään tilanteeseen, jossa sukupuolten täysi tasa-arvo hallituksessa toteutuu.” 

Konsistorin jäsenistä monet tekivät parhaansa, ja heitä ei voi moittia; Tampereen yliopiston tutkijoita ja opettajia edustava Hanna Kuusela jätti hallitusvalinnasta eriävän mielipiteen. Hallitusvalinnoissa konsistorin jäsenten kädet olivat alusta asti sidottu, osin siksi, koska esitys hallitukseksi oli valmisteltu pienehkössä nimityskomiteassa, osin taas yllämainitun, yliopistoyhteisön edustajat ulossulkeneen periaatepäätöksen seurauksena. Nimityskomitean rooli perustui korkeakoulusäätiön yliopistolle istuttamaan lain kannalta kyseenalaiseen johtosääntöön, yliopistoyhteisön jäsenten ulossulkeminen puolestaan äänestykseen, jonka ratkaisi vaalien ohitse nimitetty väliaikainen puheenjohtaja. Sinänsä ei tarvitse ihmetellä, jos kyseenalainen prosessi tuottaa kyseenalaisia lopputuloksia. Kokonaan oma lukunsa ovat dekaanien nimitykset, joista kuusi paikkaa meni miehille, ja vain yksi naiselle; vaikka naispuolisia hakijoita oli selvästi vähemmän, epäsuhta hakijoiden ja valittujen välillä on silti ilmeinen.

Näennäisesti yliopistolla on kaikki kunnossa. Kauppalehti omisti vastikään palstatilaa rehtori Mari Wallsille, jonka tuoreessa haastattelussa on paljon kiintoisia osioita. Huomio kiinnittyy etenkin kohtalokkaaseen lausahdukseen ”fakta on se, että julkinen perusrahoitus yliopistoille ei tule lisääntymään.” Yliopistomaailmassa on totta kai ollut maailman sivu aihetta skeptisyyteen, ja pessimisti ei pety, mutta ehkä rehtorin pestiin valitun henkilön olisi syytä lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia valtiovaltaa lisäämään investointeja yliopistojen perusrahoitukseen. Aiemmin rehtori tuli todenneeksi, että “tiedemaailmaa pitäisi ravistella pohtimaan, miten veroeuroja käytetään.” Näin eduskuntavaalien alla yliopistoyhteisön ja ennen kaikkea siinä johtajan äänellä puhuvien olisi ehdottomasti syytä ravistella lainsäädäntövaltaa tavoittelevia tahoja sitoutumaan yliopistorahoituksen lisäämiseen ja myös pitämään lupauksensa. Missään nimessä ei kannata ainakaan hyväksyä vallitsevan tilanteen muuttumista pysyväksi. Yliopistojen rahoituksesta päättäminen on poliittinen ratkaisu; ja politiikassa mikään ei ole milloinkaan kiveen hakattu.

Yliopistomme rehtoriblogissa vararehtori Harri Melin puolestaan on vastikään haastellut siitä, miten Tampereen yliopiston DNA on vahvaa tekoa. Melinin tekstiä lukiessa huomio kiinnittyy mainintoihin siitä, miten “yliopisto on lähtökohtaisesti hidas organisaatio” ja “muutoksessa tarvitaan kärsivällisyyttä”. Mene tiedä, ovatko nämä sanankäänteet ehkä tarkoitettu henkilöstön tyynnyttelemiseksi; yhtä lailla ne kävisivät muistutukseksi uudelle rehtorille, joka on profiloitunut korostetusti muutosjohtajana, ja joka hiljattain Tampere3-neuvottelukunnan viimeiseksi jääneessä tapaamisessa tuli myös moittineeksi yliopistojen päätöksentekoa kankeudesta ja jäykkyydestä. Uusi rehtori kaipaa muutosta, mutta toteaa lähes samaan hengenvetoon, että taloudellisia resursseja ei ole, eikä tule. Tavallaan yhdistelmä kuulostaa hyvin paljon samalta viestiltä, jota istuva pääministerimme välitti toimikautensa aloittaessaan. Selvää on, että uuden Tampereen yliopiston johdon toimintakulttuuri on rakentumassa ristipaineiselle pohjalle.

Melinin huomio siitä, miten “uuden rakentamisen edellytyksenä on myös se, että tiedämme keitä olemme ja mistä tulemme” on tällä hetkellä ainakin yliopiston hallintoa koskevissa ratkaisuissa toteutumassa toispuoleisesti. Tampereen yliopiston oma “DNA”, josta rehtoriblogi mainitsi, on uuden yliopiston elonkehässä jalostumassa keinovalinnan seurauksena pois perimästä. Syystä tai toisesta hallinnon uudelleenjärjestelyissä jatkuvuus tuntuu suosivan enemmän Tampereen teknillistä yliopistoa kuin Tampereen yliopistoa. Vastikään nimitetyistä kymmenestä palvelujohtajasta viisi oli vanhan TTY:n väkeä, kolme ulkopuolisia ja vain kaksi vanhan TaY:n henkilöstöä. Eräitä näistä ratkaisuista, kuten kirjastonjohtajan nimitystä, on hankala ymmärtää. Tampereen yliopiston kirjastonjohtaja Minna Niemi-Grundström, jolla on filosofian lisensiaatin lisäksi kaksi muuta loppututkintoa, omasi vahvan kokemuksen molemmista yliopistoista, ja hän nähtävästi myös veti kirjastojen yhdistämisen loppuun Tampere3-prosessin yhteydessä. Tästä huolimatta häntä ei valittu kirjastonjohtajaksi.

Tarkoitus ei ole moittia TTY:n hallinnon edustajia, eikä vetää rajalinjoja yhdistymässä olevien yliopistojen välille. On selvää, että Hervannan päässä on runsaasti osaamista ja paljon annettavaa uudelle yliopistolle; eikä ulkopuolisiakaan kykyjä ole syytä väheksyä. Mutta kummallista on se, että yliopiston johdon mielestä keskuskampuksella vastaavaa osaamista ei näyttäisi olevan, ei edes niiden Tampereen yliopiston hallinnon ihmisten kohdalla, jotka ovat olleet avainroolissa Tampere3-prosessin eri käänteissä. Mistä tämä kertoo, on kokonaan oma kysymyksensä. TaY:n henkilöstön keskuudessa kuvio on herättänyt ymmärrettävää huolta hallinnon jatkuvuudesta uudessa yliopistossa, etenkin kun rehtorin mieltymys muutokseen an sich on tullut selväksi ja kyyti Tampere3-prosessissa on tähän asti ollut kuoppaista niin laillisuuden kuin tasa-arvon kannalta; ja nämä huolet eivät katoa vain sivuuttamalla ne. Samaten on täysin ymmärrettävää, että TTY:n suunnalla vallitsee omanlaisensa huolestuneisuus. Ei ole syytä unohtaa, että Hervannan suunnalla nykymuotoisen säätiöyliopiston kriisi on jo koettu täysimittaisena kaksien yt-neuvottelujen merkeissä, joten yhdistyessään suurempaan yliopistoon he ovat aiemmin kovia kokeneena pyrkineet turvaamaan oman asemansa. Edessä on vielä paljon asioita, jotka vaatisivat keskusteluyhteyttä yliopistojen henkilöstön välillä.

Keväisen kuohunnan jälkeen Tampereen yliopiston johdolla on ollut syksyn aikana suuri tarve viestittää ulospäin, miten yliopistolla asiat ovat hyvin. Kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan hyvin; hallituksen nimitysprosessista uupui sekä läpinäkyvyys että tasa-arvo, hallinnon nimityksissä vallitsee merkillinen epäsuhta, ja uuden rehtorin ulostulot jättävät yhä toivomisen varaa. Kun tähän yhdistää oppiaineisiin kantautuneen tiedon siitä, että tiedekuntien rahoitus on lähitulevaisuudessa pienenemässä — mutta näistä tiukoista raameista huolimatta muutos on kuitenkin yhä edelleen itsetarkoituksellisen välttämätön asia — ynnä muut epävarmuuutta synnyttävät asiat, astuminen uuteen säätiöyliopistoon on yhä edelleen vaikea asia.

Posted in Yleinen, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , | Leave a comment

Meet the new boss

Kesäkuussa #Tampere3-saaga päättyi dramaattiseen ja yliopistoinstituution autonomian kannalta kohtalokkaaseen kliimaksiin. Syyskuussa uuden yliopiston johdon nimitysruletti on lähtenyt vauhdilla käyntiin. Huhtikuussa uudelle suuryliopistolle värvättiin rehtoriksi Mari Walls, joka astui tehtäväänsä elokuussa. Tällä syysviikolla yliopistolle nimitettiin provosti ja kaksi vararehtoria, ja kaupan päälle vielä neljän tiedekunnan dekaanit.

Perinteiset humanistiset ja yhteiskuntatieteet eivät järin menestyneet vararehtorien tai provostin nimitysruletissa, mutta hyvänä puolena voi pitää Juha Teperin nimittämistä tutkimuksesta vastaavaksi vararehtoriksi. Lääketieteessä taustansa omaava Teperi on yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaanina luotsannut terveystieteistä filosofiaan ulottuvaa kokonaisuutta hyvässä hengessä ja on monitieteisyyden takuumies.

Provostiksi nimitetty Jarmo Takala on saanut maineen täysin päinvastaisena tapauksena. Konsistorissa hän on profiloitunut tinkimättömänä teknillisen yliopiston partisaanina, jolle paljonpuhuttu yliopistofuusion “synergia” ja “vuorovaikutus” merkinnevät lähinnä vain tekniikan etujen ajamista. Takala käynnisti tehtävänsä lupaavasti myöntämällä rehtorin esittelyssä suoraan, ettei tunne Tampereen yliopistoa tai sikäläisen tutkimuksen käytäntöjä. Provostin asemassaan hän toimii konsistorin puheenjohtajana, mikä merkitsee sitä, että tähän asti ruorissa ollut väliaikainen puheenjohtaja dekaani Antti Lönnqvist, jonka roolista tehtiin valitus hallinto-oikeuteen, astuu nyt sivuun. Kuvaan sopii, että Takala moitiskeli heti aluksi konsistoria siitä, kuinka toiminnassa on menty “mielipiteet edellä”, ilman “oikeaa keskustelua”, ja peräänkuulutti “siirtymistä kohti normaalitilaa konsistorin työssä”. Kommentit olivat tahattoman ironisia, kun Takalalla ei TTY:n vararehtorina olisi vaalisäännön mukaan ollut edes oikeutta asettua ehdolle konsistorivaaleissa, ja hän pääsi ehdolle vain vaalikäytäntöjen poikkeuksellisen tulkinnan kautta. Yliopiston siirtymäkauden hallituksen keväällä tekemä yksipuolinen johtosäännön muutos, jossa jo muutenkin kyseenalaista johtosääntöä hämmennettiin entisestään lisäämällä aivan kuin sattumalta nimenomaan konsistorin puheenjohtajan toimivaltaa, nähtävästi tehtiin sekin Takalan ja muiden TTY:n edustajien aloitteesta.

Siirtyminen kohti normaalitilaa etenee siis hyvin, josta lisätodisteeksi käy myös johtamisen ja talouden tiedekunnan dekaaninimitys. Tiedekunta koostuu Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun perinteisistä oppiaineista, ja aiemmin siihen oli tarkoitus liittää myös TTY:n tuotantotalouden ja tietojohtamisen oppiaineet, mutta konsistori päätti asiassa toisin etupäässä TTY:n taholta tulleen vastustuksen seurauksena. Dekaanin pestin sai viime vuonna väitellyt ja yritysmaailman taustallaan TTY:n puolella professoriksi nimitetty tekniikan tohtori Matti Sommarberg, jonka akateemiset ansiot ovat luvalla sanoen vaatimattomat. Todennäköisesti Sommarbergin nimityksellä on tarkoitus helpottaa tuotantotalouden ja tietojohtamisen lopullista liitosta uuteen tiedekuntaan, mikä voi olla sinänsä perusteltukin tavoite.

Hämmentävintä Sommarbergin tapauksessa on nimityskuvio. Kuten mainittu, hänen akateeminen portfolionsa on ohut, vain kenen tahansa vastikään väitelleen tohtorin veroinen. Sommarberg ja yliopiston siirtymäkauden hallitukseen kuuluva J. T. Bergqvist istuvat kummatkin yhdessä Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön hallituksessa, joten yliopiston siirtymäkauden hallituksen tekemässä tiedekunnan dekaanin nimityksessä on yksi Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön hallituksen jäsenistä ollut nimittämässä toista toveriaan. Sommarberg istuu lisäksi myös Tampereen kauppakamarin uuden liiketoiminnan valiokunnassa, jonka paljonpuhuva tehtävä on “vaikuttaa koulutuksen ja julkisin varoin tehtävän tutkimuksen suuntaamiseen siten, että se tukee uuden liiketoiminnan syntymistä”. Kuvioon liittyy edelleen yllämainitun Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön hallituksessa istuva Jaakko Hirvola, joka istuu yliopiston seuraavan hallituksen nimitystä valmistelevassa komiteassa. Hirvola on myös yliopistosäätiön perustajiin lukeutuvan Teknologiateollisuuden toimitusjohtaja, ja Teknologiateollisuus on käyttänyt yliopistofuusiossa hegemonista ohjausvaltaa muiden säätiön perustajien passiivisuuden seurauksena.

Yksityisen pääoman ja yritysmaailman osaamisen tulo yliopistoihin ei ole sellaisenaan paha asia. Ongelmana on se, että yliopistojen sisäiset, jo pitkään tuulettamista kaivanneet verkostot, hierarkiat ja patronus-klientti-käytännöt tuntuvat nyt korvautuvan yliopiston ulkopuolisilla kauppakamari- ja yritysmaailmakytkösten verkostoilla, jotka ovat vieläkin bysanttilaisempia. Ennen kaikkea ne hämärtävät jatkuvasti yliopiston autonomiaa, josta kiinnipitäminen olisi ainoa keino asioiden parantamiseksi. Se, miten tehdyt nimitykset heijastavat tähän asti jatkunutta Tampere3-prosessin kriisiä on oma kysymyksensä. Konsistorissa itsehallinnon puolustajina profiloituneet Tampereen yliopiston professorit, kuten vanhaa yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikköä aikoinaan johtanut Risto Kunelius, eivät näyttäisi olleen dekaaniruletissa mukana. Päättivätkö he pätevyydestään huolimatta jättää tehtävään hakemisen sikseen? Vai jätettiinkö heidät sivuraiteelle toimintansa vuoksi?

Tampereen yliopiston väistyvä johto tuntuu joka tapauksessa nostaneen kätensä pystyyn tämän kehityksen edessä. Jatkuvan oikeustaistelun keskellä yliopiston rehtoriblogi on tarjoillut lähinnä vain latteuksia siitä, miten yliopistoyhteisön kotiolot ovat kunnossa ja haasteista huolimatta katse suuntautuu rohkeasti eteenpäin. Tuore rehtori puolestaan päätti valituksi tultuaan muistuttaa, kuinka “tiedemaailmassakin on syytä katsoa välillä peiliin, ja sitä pitää ravistella pohtimaan, toimitaanko täysillä, eli miten veroeuroja käytetään”, mikä oli omintakeinen kommentti yliopistojen julkisrahoituksen varsin tiukan kontrollin huomioiden. Tutkijoiden ravistelemisen ja veroeurojen käytön syynäämisen sijasta voisi olla paikallaan enemmänkin ravistella rahoittajia ja valvoa vallankäyttöä.

Seuraava koeponnistus tulee olemaan yliopiston hallituksen nimitys, jossa vaaleilla valitun konsistorin olisi suotavaa pitää ehdottomasti koko auktoriteetistaan kiinni. Toivoa sopii, että eduskunnan oikeusasiamies tekee pitkään odotetun päätöksensä yliopiston johtosäännön perustuslaillisuudesta lähiaikoina.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment