Sata vuotta tasavaltaa

 

Tasan sata vuotta sitten, torstaina 17. heinäkuuta 1919, vastaitsenäistynyt Suomi sai ensimmäisen oman perustuslakinsa, kun valtionhoitajana toiminut ratsuväenkenraali C. G. E. Mannerheim vahvisti reilu kolme viikkoa aiemmin parlamentaarisesti hyväksytyn valtiosäännön. Korkeinta valtiollista valtaa käyttäneen valkoisen kenraalin allekirjoitus oli lopullinen silaus Suomen itsenäisyydelle tasavaltaisena ja kansanvaltaisena maana. Sanomalehdet kautta maan tyytyivät mainitsemaan alkukesän ajan käsittelyssä olleen valtiosäännön vahvistamisesta vaatimattomana uutisena, hyvin usein ykskantaan sisäsivuillaan. Tapahtumassa oli kyse enemmänkin pitkään kestäneen ja vaivalloiseksi koetun draaman lopullisesta päätöksestä kuin suuresta kansanvallan riemujuhlasta.

Vuoden 2019 perspektiivistä sadan vuoden takaisen valtiosääntökeskustelun vaiheet tarjoavat lukijalleen omanlaistaan hupia. Kansalaissodan jälkeen tasavaltaisen valtiosäännön asettaminen ei ollut yksinkertainen asia, eikä edes haikailu vuoden 1772 kustavilaista hallitusmuotoa kohtaan ollut vielä hävinnyt. Oikeustieteen professori Rabbe Axel Wrede, muuan Ruotsalaisen kansanpuolueen perustajista, oli vielä 13.6. kirjoittanut Uusi Suomi -lehteen synkeän ennusteen siitä, miten tasavaltainen ja edustuksellinen valtiosääntö “repisi rikki” maamme valtiojärjestyksen aikana, jolloin “anarkistinen kapinaliike” edellyttäisi kaitsevaa ja vastuullista parhaimpien hallintoa. Taattuun suomalaiseen tapaan jopa kysymys valtioelinten nimityksistä synnytti omanlaistansa kinastelua, ja hiljattain monarkiaa kannattaneelle konservatiiviselle oikeistolle olivat tasavallan ulkoiset symbolit hankalia hyväksyä. Valtiosäännön käsittelyssä kokoomuksen kansanedustaja, valtio-opin professori Rafael Erich, suhtautui nihkeästi “presidentin” arvonimeen ja ehdotti sen sijaan “valtakunnan esimiestä”. Emil Nestor Setälä, toinen kokoomuksen professorikansanedustaja, säesti puoluetoveriaan ja toivoi, että “tasavallan” sijasta Suomesta tulisi “kansanvaltio”. Yliopiston promootiosaarnassaan arkkipiispa ja arkkikonservatiivi Gustaf Johansson vetosi itse kaikkivaltiaaseen julistaen “Auta meitä rakentamaan Suomen valtiosääntö iankaikkisen oikeuden pohjalle”.

Vuoden 1919 valtiosäännön historia oman aikansa keskustaa ja edistysmielistä porvaristoa edustaneiden poliitikkojen hankkeena on useimmille suomalaisille tuttu. Maassa, jossa sosialistit olivat hävinneet kansalaissodan ja yksinvallasta haaveillut vanhoillinen oikeisto vastaavasti menettänyt keisarillisen Saksan tuen, olivat Maalaisliitto ja Edistyspuolue nousseet avainasemaan, ja molempien ryhmien sovittelunhalu todennäköisesti oli välttämätön elementti Suomen tasavallan syntyhistoriassa. Valtiosäännön sisällöstä vastasi perustuslakikomitean puheenjohtaja, edistyspuoluetta edustanut juristi K. J. Ståhlberg; ja valtiosäännön etenemisestä parlamentaarisessa käsittelyssä puolestaan vastasi saman puolueen kansanedustaja, perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Heikki Ritavuori, niin ikään edistysmielinen juristi, joka sittemmin tunnetusti sai surmansa äärioikeistolaisen salamurhan uhrina. Molempia miehiä voi perustellusti pitää kansanvaltaisen Suomen keskeisinä arkkitehteinä.

Eduskunnan hyväksynnän valtiosääntö sai 21. kesäkuuta, jolloin “edustaja Ritavuoren y.m. eduskuntaesitys n:o 1” läpäisi ratkaisevan käsittelyn kiireellisenä. Siihen asti valtiosäännön käsittelyä jarruttaneet kokoomuksen edustajat hyväksyivät esitykseen sisällytetyt oikeiston suuntaan tehdyt myönnytykset, joihin lukeutui muun muassa alun alkaen eduskunnalle kaavaillun presidentin erottamisoikeuden poistaminen. Pitkä tinkiminen vahvan toimeenpanovallan puolesta oli tuottanut tulosta, ja kokoomusta edustanut pappismies Paavo Virkkunen kuvaili puheenvuorossaan ryhmänsä taktiikkaa avoimesti ja rehellisesti lausahtaen “Me olemme jännittäneet jousen kireälle, ja se on kestänyt. Mutta meiltä ei jää huomaamatta katkeamisen vaara. Sen me tahdomme välttää.” Tasavaltainen valtiosääntö läpäisi äänestyksen äänin 165-22, Eric Walter von Rettigin johtaman RKP:n eduskuntaryhmän jäädessä valtiomuodon viimeiseksi vastustajaksi. Edistyspuoluelainen pääministeri Kaarlo Castrén sinetöi käsittelyn huudolla “Eläköön Suomen tasavalta!”, jonka eduskunta toisti kolminkertaisena tervehdyksenä ja kunnianosoituksena voimaan astuneelle valtiosäännölle.

Maalaisliiton profeetalle Santeri Alkiolle päivä oli ylivertainen voiton päivä, ja päiväkirjoissaan hän suhtautui tapahtumaan intohimolla. Arkkipiispa Johanssonin tavoin myös Alkio oli toivonut Jumalan johdatusta valtiosääntöä valmisteltaessa, ja taivaanisän suoma vastaus osoittautui mieluisammaksi talonpoikaisjohtajalle kuin arkkipiispalle:

“Se on juhlahetki! Historiallinen hetki. Maalaisliittolaiset ovat johtaneet tasavallan vaikeuksien läpi vapauteen. Maalaisliittolaiset hallituksessa ovat ajaneet painolla sitä politiikkaa joka voi johtaa tulokseen, maalaisliittolainen oli puhemiehen vasarassa… Se on valmis! Olen joka aamu ja ilta rukoillut Jumalaa hallitusmuotomme puolesta. En ole rukoillut tasavaltaa, vaan hyvää hallitusmuotoa. Minä uskon että se on saatu. Kunhan vain nyt kykenisimme nousemaan hallitusmuotomme toteuttajaksi! […] Vieriköön nyt riemuviesti yli maan — maailman. Suomen eduskunta on voittanut itsensä.”

Alkio ei ollut väärässä. Se, että vastikään poikkeuksellisen verisen kansalaissodan kokenut Suomi oli kyennyt valmistelemaan ja hyväksymään tasavaltaisen valtiosäännön oikeiston, keskustan ja vasemmiston sovitteluratkaisuna ei ollut itsestään selvä lopputulos. Sitäkin yllättävämpää maailmansodan jälkeisessä Euroopassa oli se, että valtiosääntö tuli myös korkeinta valtaa käyttäneen sotilasjohtajan hyväksymäksi, etenkin kun Suomi oli yhä edelleen de facto sotaakäyvä maa. Vain päivää ennen kuin tasavaltainen valtiosääntö oli saanut eduskunnan hyväksynnän, oli kansallisen suuruuden unelmissa käynnistetty Aunuksen retki saavuttanut taitekohtansa suomalaisten vapaajoukkojen hyökätessä kohti Petroskoita. Valtionhoitaja, kenraali Mannerheim, helli yhä edelleen omia haaveuniaan, joissa suomalaiset rientäisivät kenraali Judenitšin valkoisten venäläisten armeijan tueksi ja kukistaisivat bolševikkivallan Petrogradissa. Tasavaltaisen valtiosäännön lopullinen kohtalo oli sidoksissa kysymykseen interventiosta, ja kesällä 1919 aktivisti Kai Donner rohkaisi Mannerheimia jättämään valtiosäännön hyväksymättä, hajottamaan eduskunnan kustavilaisen perustuslain nojalla, kaappaamaan vallan ja käynnistämään hyökkäyksen punaista Pietaria vastaan. Entinen tsaarin kenraali eittämättä koki tilanteen houkuttelevana, mutta toimi viimein samoin kuin pastori Virkkunen; arvioi tilanteen parhaansa mukaan, ymmärsi jousen jännittämiseen sisältyvän katkeamisen vaaran, täytti velvollisuutensa hyväksymällä sen mikä sovittu oli, ja siunatuksi lopuksi vetäytyi politiikasta hävittyään uuden valtiosäännön puitteissa järjestetyt presidentinvaalit.

Vuoden 1919 valtiosäännön hyväksymispäivä ei ole ollut vakiintunut suomalainen juhlapäivä, mutta sitä on yritetty saada sellaiseksi. Maamme valmistautuessa juhlimaan 75-vuotista itsenäisyyttään juhlatoimikunnan puheenjohtaja, entinen pääministeri Kalevi Sorsa, ehdotti heinäkuun 18. päivää kalentereihin “kansanvallan päiväksi”, joulukuista itsenäisyyspäivää tasapainottavaksi kesäiseksi kansanjuhlaksi. Ajatus Yhdysvaltain tai Ranskan kaltaisesta viihtyisästä keskelle suvea osuvasta kansallispäivästä kuulostaa paljon paremmalta ajanvietteeltä ja ennen kaikkea huomattavasti tasavaltalaisemmalta kuin presidentinlinnan pukujuhlien seuraaminen televisiosta, mutta toimikunnan ehdotus sai alusta asti peräti ynseän vastaanoton. Juhlatoimikunnan jäsenistä akateemikko Matti Kuusi totesi heti kättelyssä “kansanvallan” kuulostavan “porvarin korvassa vasemmistolaiselta sanalta, ennen kaikkea sosialidemokraattiselta sanalta”. Vaikka päivä almanakkaan päätyikin, se ei saanut pysyvää jalansijaa, ja tätä nykyä sitä juhlitaan vain ja ainoastaan Sastamalassa, jossa sattumalta omatkin isänpuoleiset sukujuureni ovat. Muualla Suomessa juhlapäivästä ei erityisemmin piitata.

Sata vuotta ensimmäisen tasavaltaisen valtiosääntönsä vahvistamisen jälkeen Suomi ei edelleenkään juhlista perustuslaillista hallitusmuotoaan sen ihmeemmin. Sastamalassa vietetty perinteinen juhla on vasta viikonloppuna, ja tapahtuman merkitystä protokollassa kuvannee se, että pääministerin sijasta puhujana on Eurooppa-ministeri. Vuoden 1919 valtiosääntö oli kuitenkin ainutlaatuinen ja ansaitsisi vähintään saman muistamisen kuin itsenäisyys tai itsenäisyyttämme halkoneet sotavuodet. Kaikista ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneiden valtioiden demokraattisista perustuslaeista vain Suomen tasavallan valtiosääntö jäi voimaan, ja selvisi niin 1930-luvun äärioikeistolaisesta kuohunnasta kuin toisesta maailmansodasta. Se valtiosääntö, joka puheenjohtaja Ritavuoren luotsaamana ja poliittisten kompromissien seurauksena läpäisi kolmannen käsittelyn ja sai valtionhoitaja Mannerheimin vahvistuksen 17.7.1919, takasi Suomelle huikean 81 vuoden mittaisen perustuslaillisen kansanvallan kauden. Tämä aika ei ollut vailla ongelmiaan, ja voi miettiä, miten vuonna 1919 valtionpäämiehen valtaoikeuksia korostaneet kokoomuslaiset edustajat olisivat suhtautuneet siihen tapaan, jolla presidentti Kekkonen näitä valtaoikeuksiaan käytti. Yhtä kaikki, eurooppalaisittain Suomen valtiosääntö osoittautui pysyvyydessään ja jatkuvuudessaan omanlaisekseen menestystarinaksi.

Historiallisesti vuoden 1919 valtiosääntö näyttäytyy yhä edelleen hämmästyttävänä ja ainutkertaisena. Vaikka suurmieshistoria olisikin aikansa elänyt, valtiosäännön tarinassa tulee väistämättä kiinnittäneeksi huomiota myös päähenkilöiden persoonallisuuksiin. Valtiosääntö sai hahmonsa vapaamielisen ja vaatimattoman professorin kynästä; sitä vei eduskunnassa eteenpäin mies, joka maksoi poliittisesta urastaan lopulta hengellään murhamiehen uhrina; ja lopullisen hyväksyntänsä sille antoi hallituksen joukkoja sisällissodassa johtanut voittoisa kenraali, joka yhdellä allekirjoituksella päätti hylätä haaveensa vallankaappauksesta ja sotilasdiktatuurista. Valtiosääntö oli poliittisen tinkimisen ja henkilökohtaisen pidättyvyyden erikoislaatuinen lopputulos.

Perustuslain merkitys itsenäisen valtion ominaispiirteenä tietysti ei ole kadonnut mihinkään, ja vuoden 1919 valtiosäännön pääkohdat säilyttänyt vuoden 2000 perustuslaki on pysynyt poliittisen kädenväännön kohteena. Vanhan valtiosäännön kirjoitti aikoinaan oikeustieteen professori, ja kuluneina vuosina poliitikot ehtivät ryöpyttää uutta perustuslakia lainvalmistelun ohessa tulkinneita professoreita liiasta kireydestä, “perustuslakifundamentalismista” tai peräti “perustuslakitalebanismista”. Hallituksen vaihduttua skisma on laantunut, mutta kysymys itsessään on akuutti; tätä blogia seuranneet muistavat myös perustuslain tulkinnan merkityksen Tampereen yliopistofuusion ja siihen liittyneen oikeustaistelun yhteydessä. Sata vuotta kestäneen tasavaltaisen hallinnon jälkeen Suomen perustuslain puolesta kamppaillaan yhä, ja kansalaisaktivismille tuskin voi keksiä parempaa motiivia.

Kansanvallan päivänä ja Suomen tasavaltaisen hallinnon satavuotispäivänä 17.7.2019 voi kerrata tuolloin 35-vuotiaan eduskunnan puhemies Lauri Kristian Relanderin sanat, joita Santeri Alkio haltioituneena kuunteli. Relanderissa oli poliitikkona puutteensa, eikä hän kenties ollut retorisesti kaikkein taidokkain, mutta jotain olennaista hän ehkä sittenkin onnistui tuolloin sanomaan.

“Se valtioteko, jota eduskunnan nyt tekemät päätökset hallitusmuotoasiassa tietävät, on merkitykseltään tärkeimpiä, mitä Suomen historia tietää kertoa. Meidän kansastamme on sanottu, että se on puoluetaistelujen rikkirepimä, hajalleen lyöty kansa. Nyt suoritettu valtioteko on kumminkin omiaan osoittamaan, että tämä väite vain osaltaan pitää paikkansa. Äsken tekemistämme päätöksistä käy ilmi, että löytyy asioita, joissa keskinäiset riitaisuudet siirtyvät syrjään ja tilalle tulee pyrkimys, joka kaikkia yhdistää, pyrkimys asettaa kaiken yläpuolelle yhteisen isänmaamme onni ja sen tulevaisuus. Se seikka, että me suurissa asioissa voimme löytää toisemme, voimme tuntea olevamme saman kansan jäseniä, se seikka osoittaa, että me kykenemme tarvittaessa kokoamaan voimamme yhteen. Olkoon tietoisuus tästä takeena siitä, että tämä kansa lähtiessään uuden hallitusmuotonsa turvissa kulkemaan tulevaisuuttaan kohti, on myöskin kykenevä itsenäisenä kansana itsenäistä elämäänsä elämään.”

Advertisements
Posted in Historia, Politiikka, Satakunta | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 1 Comment

Tiedeministeri ja tiedepolitiikka

Kuvahaun tulos haulle helsingin yliopiston pylväät 

Veikko Huovinen kuvaili eräässä “lyhyinä erikoisina” tunnetuista tarinoistaan toimeensa astuneen ympäristöministerin ensimmäistä työpäivää. Vuonna 1982 kirjoitetun kertomuksen aikoihin ministeriö oli vasta hiljan perustettu, ja Huovinen maalaili novellissaan kuvan edelläkävijän tehtävänsä tiedostaneesta, mietteliäästä viranhaltijasta, jonka ajatuksissa kangasteli haave ympäristöministeristä luontoon itseensä suorassa, olemuksellisessa yhteydessä olevana uudenlaisena virkamiehenä. Haaveissaan ministeri näki itsensä osana kansallismaisemaa, samanlaisena hahmona kuin vuortenrinteisiin veistetyt Yhdysvaltain presidenttien kasvokuvat.

Uudessa hallituksessa vastaavanlaista mietiskelyä harjoittanee uusi varta vasten nimitetty tiede- ja kulttuuriministeri. Yliopistoinstituution, kulttuurin ja kirkollisasiat yhdistävä salkku ei ole ensimmäinen lajissaan, jos kohta aiemmin portfolion nimityksenä on yleensä ollut “kulttuuri- ja tiedeministeri”; sisällöltään vastaavanlaista pestiä hoiti viimeksi Sorsan neljännessä hallituksessa RKP:n Gustav Björkstrand. Tällä kertaa salkun otti omakseen eduskuntavaalit dramaattisesti hävinnyt ja vielä vaalien jälkeen oppositioon menossa ollut Suomen Keskusta, ja tehtävään on nimitetty Annika Saarikko, eräs puolueen vahvoista nimistä, jota sijaistaa syksystä alkaen sivistysvaliokunnassa aiemmin toiminut Hanna Kosonen. Saarikko itse piti varsinaisen linjapuheensa ministerinä eilen, korkeakoulujen johtoa tavatessaan, ja sai Laurea-ammattikorkeakoulun rehtori Jouni Kosken mukaan massiiviset suosionosoitukset.

Saarikko on onnistunut siis jo lyhyessä ajassa herättämään ainakin varovaisia toiveita sivistysyhteisössä. En tiedä, miettiikö hän jo nyt Huovisen ministerin tavoin oman persoonansa sulautumista akatemiasalien maisemaan klassisten veistosten tai yliopistojen rehtorien muotokuvien jatkoksi, mutta ministerikauden aloitus luo toiveita. Kauas on ainakin tultu viime vaalikaudesta, jolloin sivistysyhteisö tottui kuulemaan Suomen Keskustan taholta lähinnä puoluejohtajan sadattelua “kaiken maailman dosenteista” ja tuhahtelua siitä, miten professorien lausunnoilla yritettiin epädemokraattisesti kampittaa Sipilän hallitusta. Siitäkin huolimatta, että iltapäivälehdet lähes päivittäin julistavat hallitusohjelman “jakavan kansaa”, niin tässä tapauksessa jälleenrakennus ja välien korjaaminen on alkanut hyvissä merkeissä. Uusi hallitus on vieläpä kirjannut tämän tavoitteen hyvin tyhjentävästi ohjelmaansa sanoilla “Sitoudumme tietopohjaisen politiikan tekoon sekä systemaattiseen vaikutusarviointiin kaikessa lainvalmistelussa. Syvennämme yhteistyötä tiedeyhteisön kanssa.

Hallitusohjelman erityisesti yliopistosektoriin liittyvät kohdat herättävät omanlaistaan mielenkiintoa. Eräs ehkä yllättäväkin kohta on “Selvitetään, miten voidaan varmistaa, että yliopistojen tutkimushenkilökunnan sivutoimet ja muut vastaavat taloudelliset intressiyhteydet tulevat ilmoitusvelvollisuuden sekä yleisjulkisuuden piiriin”. Virke herätti aluksi itsessäni hämmennystä, kunnes kollegani muistuttivat minua vastikään pinnalla olleesta vero-oikeuteen erikoistuneiden professorien jokseenkin mutkikkaasta toiminnasta toisaalta eduskunnan lainvalmisteluun vaikuttavina oppineina, toisaalta taas verosuunnittelua harjoittaville yrityksille palveluksiaan myyvinä asiantuntijoina. Hallitusohjelman tässä merkinnässä näkyy arvatenkin pääministeripuolue SDP:n kädenjälki, ja tämän kuvatun vaivihkaisen käytännön tekemistä mahdollisimman avoimeksi voinee pitää aiheellisena.

Tamperelaisen tutkijan kannalta ehkä merkittävin hallitusohjelman kohta kuuluu “Toteutetaan arviointi eri hallintomuotoisten yliopistojen sisällä hallinnollisen autonomian tilasta ja sen suhteesta perustuslain vaatimuksiin. Arvioinnissa otetaan huomioon kolmikantainen yliopistodemokratia”. Kysymys yliopistoautonomiasta on hallinnut nykymuotoisen Tampereen säätiöyliopiston syntyprosessia alusta asti — olen kirjoittanut tästä sattuneista syistä itse säännöllisesti, ja tässä kohtaa suosittelen taas tutustumaan kokoamaani mediaseurantaan — ja tänä keväänä saapunut eduskunnan oikeusasiamiehen päätös yliopiston johtosäännön lainmukaisuutta koskevasta kantelusta jätti ratkaisun asiasta nimenomaan opetus- ja kulttuuriministeriön vastuulle. Kysymys säätiöyliopiston hallituksen nimitysprosessista, yliopistoyhteisön vaaleilla valitseman konsistorin oikeudesta valita oma puheenjohtajansa, ja yliopistoyhteisön oikeudesta edustukseen säätiöyliopiston hallituksessa ovat kaikki asioita, jotka odottavat selvitystä ja kaipaavat ratkaisua. Tampereen ohella niillä on vaikutuksensa myös Aalto-yliopiston hallintoon, ja tiede- ja kulttuuriministerin on otettava tässä vääjäämättä itselleen tuomarin rooli.

Yliopistojen ja korkeakoulujen toive vakaudesta ja rauhasta on toistunut vuodesta toiseen, ja Saarikko itse kertasi tämän toivomuksen eilisessä puheessaan. Toive “vakaudesta” on aiheellinen siinä mielessä, että yliopistokenttä ei kaipaa uusia mullistuksia, mutta samalla on varottava sitä, ettei nykyisestä horjuneesta ja haavoitetusta autonomiasta tule uusi status quo “vakauden” säilyttämisen nimissä. Tampereen yliopistossa mielialat ovat myös jakautuneet sikäli, että vanhan Teknillisen yliopiston suunnalta valitut konsistorijäsenet esittivät jokin aika sitten saman toiveen “rauhasta” puolustaessaan voimassa olevaa johtosääntöä — johtosääntöä, joka nimenomaan on kaventanut autonomiaa, ja jota hallitusohjelman edellyttämän selvityksenkin nyt on käsiteltävä. Tehtävä edellyttää tiede- ja kulttuuriministeriltä samanaikaisesti sekä tahdikkuutta että määrätietoisuutta, mutta toivotun “vakauden” ei pidä merkitä nykyisen epämääräisen limbotilan vakiinnuttamista.

Keskustalaisille ministereille ja kansanedustajille “kentän kuuleminen” on aina ollut kunnia-asia, ja kaikista akateemisen kuplan stereotypioista huolimatta yliopistoyhteisö on hyvin moniääninen kenttä. Hallituksen edellyttämä “tietopohjainen politiikan teko” tuo korostetusti esille kysymyksen tiedon itsensä poliittisuudesta, joten etenkin yliopistoissa koko yhteisön äänen on tultava esille näkemysten riittävän kirjon takaamiseksi. Huovisen ympäristöministeri ennakoi kohtaavansa “takametsien uhoa huokuvia lähetystöjä”, ja uuden tiede- ja kulttuuriministerin on syytä varautua samanlaiseen palautteeseen omalta kentältään. Tärkeää on, että ministeriöön kantautuu viesti kautta linjan; ei ainoastaan yliopistojen johdolta, vaan myös rivitutkijoilta, tuntiopettajilta ja apurahahakemustensa kanssa yhä kamppailevilta väitöskirjantekijöiltä. Liittoaktiivina näen yliopistojen järjestökentän eräänä luontevana tahona tämän kanavoimiseksi, mutta yliopistoyhteisö on kyettävä tavoittamaan vieläkin laajemmin.

Ennen muuta tiede- ja kulttuuriministerin on saatava toimessaan selvä kuva yliopistoyhteisön sisäisistä ristiriitaisuuksista. Apurahatutkijoiden herkästä asemasta ja palkkasuhteessa työskentelevien ponnistelusta alituisten määräaikaisuuksien keskellä; tuntiopettajien työkuormasta ja tutkijoiden loppumattomasta hakemusten savotasta; kirjastotyöntekijöiden ja informaatikkojen vaateliaasta työstä yliopistojen ja arkistojen tietomäärän varjelijoina; ja ennen muuta niistä portinvartijoista ja verkostoista, joilla on yhä edelleen vallitseva roolinsa yliopistojen institutionaalisessa kulttuurissa. Monet näistä asioista liittyvät myös laajempiin kysymyksiin — apurahatutkijoiden asema sosiaaliturvan uudistamiseen, ja vaikkapa kansainvälisten tutkijoiden asema maahantulon käytäntöihin, jotka ovatkin huomattavasti parantuneet — ja niillä on tätä myöten yhä kytköksensä muidenkin ministeriöiden vastuualueisiin.

Ministerin on siis oltava toimessaan osallistava, ja löydettävä tähän oikeat, toimivat keinot. Vuosien ajan opetus- ja kulttuuriministeriön rooli on suhteessa yliopistoihin ollut hyvin autoritaarinen ja saneleva, viime vuosina erittäin paljon elinkeinoelämän vaikutuksen seurauksena. Keskustan saatua tiedeministerin salkun huostaansa kysymys ministeriön ohjausvallasta on yhä akuutti, sillä puolueella on tässä hallituksessa myös elinkeinoministerin salkku, ja elinkeinoelämän intressit yliopistosektorin suhteen ovat aika ajoin olleet varsin rajut ja suorasukaiset. Puolueella on kuitenkin hyvät mahdollisuudet ottaa itselleen sovitteleva rooli, ja monissa suhteissa Suomen Keskustan perinteiset aluepoliittiset linjaukset merkinnevät irtautumista niistä takavuosien keskittämisistä ja yliopistofuusioista, joita elinkeinoelämä on ajanut. Todennäköisesti ministeriön ohjausvalta tuleekin tällä vaalikaudella näkymään aluepolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä, etenkin kun tuleva virkaatekevä tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen esitti tämänlaisia näkemyksiä jo Savonlinnan OKL:n tapauksessa. Ohjausvaltaa voi siis käyttää myös yliopistosektorin eduksi, mutta keskustalaisen ministerin olisi hyvä hahmottaa sivistyspolitiikka omana kokonaisuutenaan, ei vain aluepolitiikan välineenä.

On selvää, että ministeriöllä on aina valtansa, mutta yliopistojen autonomia mielessä pitäen sen on oltava kaitseva, ei käskevä. Tällä vaalikaudella tieteen vapaus on kirjattu hallitusohjelmaan yksiselitteisemmin kuin moniin aikoihin, ja vanhasta itsevaltaisuuden perinteestä irtautuminen voisi olla Suomen Keskustalle ensisijainen tavoite puolueen etsiskellessä nyt itselleen mahdollisesti pysyvämpää roolia sivistyspuolueena. Osallistavuus, kentän kuuleminen, sovittelu ja ohjausvallan käyttö ensisijaisesti yliopistoautonomian suojaamiseksi ja turvaamiseksi olisivat myös täydellisesti sopusoinnussa puolueen aikoinaan hellimien alkiolaisten arvojen ja Kustaa Vilkunan perinnön kanssa. Molemmilla tällä vaalikaudella tehtävää hoitavilla ministereillä on kaikki edellytykset pyrkiä tähän. Ne ovat se perintö, johon tiede- ja kulttuuriministeri voi nojata, ja jotka tällä hallituskaudella voivat tuottaa paljon hyvää, jos niin vain halutaan.

 

Posted in Politiikka, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 2 Comments

Sipilän perintö

Kuvahaun tulos haulle suomen keskusta Kuvahaun tulos haulle election defeat symbol

Seitsemän vuotta sitten, pääsiäisviikolla 2012, Suomen Keskusta kärsi vajavasta johtajuuskriisistä. Puheenjohtaja Mari Kiviniemi oli ilmoittanut vastikään palmusunnuntaina vetäytyvänsä puolueensa puheenjohtajakilvasta, johon hän siihen asti oli ollut hyvin sitoutunut. Kiviniemen vetäytyminen jätti kisaan mukaan enää puolueen vanhat veteraanit, kuten Paavo Väyrysen ja myöhemmin yhtä lailla ehdokkuudestaan luopuneen Mauri Pekkarisen. Vajaa viikkoa myöhemmin haastajaksi ilmaantui uusi tulokas, useimmille tuntematon ensimmäisen kauden kansanedustaja, oululainen diplomi-insinööri Juha Sipilä. Tänään samainen Sipilä, joka ehti toimia puoluejohtajana seitsemän vuotta ja pääministerinä yhden vaalikauden ja viedä Suomen Keskustan ennennäkemättömään vaalitappioon, on ilmoittanut jättävänsä puolueensa puheenjohtajan tehtävät, ja puolue on palannut sinne, mistä lähti.

Sipilän erottua on epilogin aika, ja on syytä palauttaa mieleen se, miten hän puoluejohtajaksi ja pääministeriksi aikoinaan nousi. Mari Kiviniemen eroaminen keväällä 2012 oli puolueelle vähemmän dramaattinen tapahtuma kuin Sipilän ero nyt, mutta ehkä silti paljon suurempi takaisku. Vuoden 2011 eduskuntavaalien murskatappion jälkeen oli Kiviniemi onnistunut vaivalloisesti puurtaen kääntämään puolueen kannatuksen hyvin varovaiseen nousuun kuntauudistuksen vastaisella kamppailulla. Kiviniemi ei sinänsä ollut vastuussa vaalirahoitusskandaalin aiheuttamasta puolueensa romahduksesta, mutta hän joutui lopulta entisenä pääministerinä ja puoluejohtajana kantamaan sen seuraukset. Keskustan kannatuksen pohja oli mielipidemittauksissa saavutettu lokakuussa 2011, jolloin se näytti 12,7% lukemia. Tässä vaiheessa Kiviniemi onnistui kuitenkin profiloimaan puolueensa Kataisen hallituksen kuntauudistuksen vastavoimana, ja kannatus alkoi hyvin hitaasti nousta. Omanlaistaan vetoapua hän sai kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanjasta, ja etenkin mediassa Väyrynen haluttiin mieltää “keskustan pelastajaksi”. Tosiasiassa Väyrysen loputon egoismi vain kääntyi puoluetta vastaan, ja piristyttyään presidentinvaalien tuloksesta nimenomaan hän avasi puoluejohtajapelin, joka antoi Kiviniemen toimintaan tyytymättömälle puolueväelle tilaisuuden lähettää puheenjohtajalle “viestiä kentältä”.

Blogiani lukeneet tietävät, että olin itse tuolloin Suomen Keskustan jäsen ja äänestin kevään 2012 neuvoa-antavassa jäsenäänestyksessä tuolloin vahvaksi kandidaatiksi katsottua keskipohjalaista kansanedustaja Tuomo Puumalaa, joka pärjäsi jäsenäänestyksessä kohtalaisesti. Lopulliset lukemat olivat tuolloin hyvin tasaiset, ja sekä Väyrynen, Sipilä että Puumala saivat kukin noin kolmasosan jäsenvaalissa annetuista äänistä. Varsinaisessa kesän 2012 puoluekokouksessa jo tuolloin kohtalaisessa medianosteessa ollut Sipilä kuitenkin voitti Puumalan äänin 1275-872. Puumala ei enää viimeisimmissä eduskuntavaaleissa saanut kansanedustajan paikkaansa uusittua, ja häntä voi ehkä tavallaan pitää oman poliittisen lojaaliutensa uhrina. Keskustalaisena hänellä oli vahva tausta sivistyksen ja koulutuksen puolestapuhujana, mutta Sipilän hallituksen aloitettua aikanaan työnsä hän joutui puolustelemaan hallituksen koulutusleikkauksia. Vastaavasti hän tähdensi vuoden 2012 puheenjohtajakampanjansa aikana, miten “pikkukokoomuslaisuuden aika on ohi”, mutta joutui aikanaan tukemaan Sipilän politiikkaa, joka sai kokoomuksenkin punastumaan.

Keskustan kesän 2012 Rovaniemen kokousta, jossa Sipilä voitti ja Puumala hävisi, voi hyvin perustein pitää eräänä Suomen poliittisen lähihistorian merkittävimpänä käännekohtana, sillä se myös ratkaisi keskustan linjan vuosiksi eteenpäin kohtalokkain seurauksin. Käytännössä kesällä 2012 Sipilä oli Oulun seudun ja eteläisen Suomen kasvukeskusten keskustalaisten ehdokas, joka tasaisessa kisassa suoriutui voittajaksi Seppo Kääriäisen annettua hänelle tukensa. Puoluejohtajaksi nousseen Sipilän menestys ei ollut mitenkään itsestään selvä asia. Kokeneen puheenjohtajan vetäytyminen ja uuden, täysin tuntemattoman miehen valitseminen johtoon eivät auttaneet puolueen kannatuksen elpymisessä, ja koko kesän ja alkusyksyn 2012 keskustan suosio laahasi paikallaan, samalla kun jopa SDP nautti lähihistoriansa tuolloin parhaimpia kannatuslukemia. Itse asiassa näinä aikoina Sipilä aiheutti jopa omassa puolueessaan pettymyksen tuntemuksia, siinä määrin että hänet johtajaksi voidelleen Seppo Kääriäisen piti erikseen kehottaa puolueväkeä antamaan Sipilälle työrauha ja tilaisuus tottua tehtäviinsä. Kukaan ei vielä mieltänyt Sipilää juuri minkäänlaiseksi sateentekijäksi, ja syksyn 2012 kunnallisvaalien tulos katsottiin puolueen sisällä hyväksyttäväksi keskitason tulokseksi, jolla puolue oli pitänyt asemansa kunnissa.

Varsinainen käänne tapahtui vuoden 2013 kevään kehysriihen aikana, jolloin vasemmistoliitto oli aikeissa lähteä hallituksesta. Yleisradion A-Studion haastattelussa vasemmistoliiton silloinen puoluejohtaja Paavo Arhinmäki tuli ohimennen maininneeksi “saaneensa Juha Sipilältä vihjeen” Kataisen hallituksen rivejä tuolloin hajottaneen osinkoveroesityksen vaikutuksista. Sipilän vinkillä Arhinmäelle tuskin oli vasemmistoliiton ratkaisujen kannalta mitään kovin keskeistä merkitystä, mutta tämä oli lopulta toissijaista; narratiivi oli olemassa, siihen tartuttiin halukkaasti, ja seuranneet tapahtumat olisivat olleet aivan täysin valmista analysoitavaa “Kertomuksen vaarat” -projektille, jos sellainen olisi tuolloin ollut olemassa. Osinkovero-episodin seurauksena oppositiossa siihen asti toista viulua soittanut Sipilä sai kertaheitolla enemmän näkyvyyttä kuin milloinkaan aiemmin, ja hänen henkilökuvansa nousi nopeasti suomalaisen suuren yleisön tietoon. Yleisradion Pekka Ervasti kutsui Sipilää “hallituksen pelastajaksi ja eheyttäjäksi”, ja MTV3:n Timo Haapala puolestaan suitsutti Kempeleen miehen ehdotonta talousosaamista vastapainona sixpack-hallituksen onnahtelulle.

Mielikuva Juha Sipilästä rakentavana oppositiojohtajana, joka yritti parhaansa mukaan korjata hallituksen esityksiä sen sijaan, että vain huutelisi oppositiosta niitä vastaan, oli kertomus, jota suomalaiset tiedotusvälineet ja myös monet suomalaiset äänestäjät tuolloin kaipasivat. Vaikka se nyt tuntuu kenties vaikealta uskoa, niin noina aikoina Sipilän persoona oli muistutus kadotetusta konsensuksesta, jota moni haikaili. Ennen muuta hän oli kaivattu kontrasti Timo Soinin repivälle ja aggressiiviselle oppositiopolitiikalle. Soini itse, joka oli tölväissyt keskustaa “näennäisoppositioksi”, oli ymmärrettävästi nyreissään. Osinkovero-tapauksen aikaan asemansa valokeilassa menettänyt tuohtunut peruspomo kutsuikin Sipilää kitkerästi “hallituksen kuiskaajaksi”, mihin Sipilä itse totesi tyynesti aikovansa antaa hallitukselle vinkkejä jatkossakin. Perussuomalaisten suurvoiton huolestuttavien jälkimaininkien ja Kataisen hallituksen toistaitoisuuden keskellä tuskastelleet suomalaiset äänestäjät halusivat vuonna 2013 uskoa, että Sipilä olisi se vapahtaja, joka tarjoaisi maalle kaivatun vaihtoehdon ja ulospääsyn.

Monet myös uskoivat niin. Medianarratiivi rakentavasta oppositiojohtajasta toimi, ja Sipilä itse tarttui siihen mielihyvin ja löi lisää löylyä. Menestys oli välitön ja kestävä. Toukokuuhun 2013 mennessä Suomen Keskustan kannatus oli nousujohteinen, ja saman tien se rikkoi Taloustutkimuksen gallupissa ensi kerran vaalitappion jälkeen 20% haamurajan, eikä enää kertaakaan ennen seuraavia eduskuntavaaleja painunut sen alle. Poikkeuksena oli vain kesä 2014, jolloin tapahtuneen notkahduksen voinee laittaa Sipilän ennenaikaisten leikkauspuheiden ja niiden jälkeisen epävarmuuden ajan piikkiin. Näihin aikoihin tulin itse eronneeksi puolueesta, koska merkit Sipilän politiikan sisällöstä olivat riittävän selvät. Muuten tie vuoden 2015 vaalivoittoon oli suora ja auki, etenkin kun Sipilä oppi nopeasti pitämään suunsa kiinni leikkausten tarpeesta. Samalla hänen esityksensä Kataisen hallitukselle kompromissista sote-reformissa oli jälleen uusi sujuva ja onnistunut mediamanööveri. Suomen Keskusta oli löytänyt sateentekijänsä, mutta suosiossa oli myös ongelmansa. Melkoinen osa kannatuksesta vaikutti tuolloin tulleen paitsi perinteisiltä keskustalaisilta, myös ennen muuta maakuntien kokoomuslaisilta äänestäjiltä, joille Alexander Stubb oli puoluejohtajana liian epämieluisa, mutta Sipilän olemus juuri sopiva.

Yrittäjäporras luki Sipilän persoonan täsmälleen oikein, sillä Sipilän tapa hahmottaa maailmaa oli hyvin teknokraattinen, hyvin yksinkertainen, ja siinä samalla myös hyvin oikeistolainen. Moni muu puoluejohtaja olisi miettinyt keskustan talouden saattamista paremmalle tolalle jäsenkampanjalla, mutta Sipilä maksoi itse puolueen velat. Epäilemättä hän yritysjohtajana tuolloin myös katsoi itse ostaneensa itselleen puolueen. Tilanteessa, jossa vasemmistopuolueet ja vihreät kaipailivat elvytystä, Sipilän ratkaisuna olivat rajut leikkaukset ja strategisesti kohdennetut kasvupaketit. Samalla hän oli puoluejohtaja, joka tuntui innostuvan aina yhdestä teknokraattisesta projektista kerrallaan ja halusi yleensä välittömästi saada tahtonsa läpi; vuonna 2013 Sipilä innostui kasvurahastoista, vuonna 2014 sote-kompromissista, lopulta pääministeriksi noustuaan vuonna 2015 suuresta yhteiskuntasopimuksesta. Ennen muuta Sipilä myös uskoi esikuvien voimaan ja siihen, että massat seuraisivat yksilöitä, olipa kyse sitten pyörätaipaleesta Puolangalta Kajaaniin tai mistä tahansa muusta tempauksesta.

Kaikki tämä merkitsi viime kädessä sitä, että kansanliikkeeksi itsensä mieltänyt ja ohjelmissaan jonkinlaista sosiaalista oikeudenmukaisuutta hellinyt Suomen Keskusta huomasi saaneensa johtajakseen hyvin erikoisen hahmon. Paradoksi ei pitkään aikaan haitannut puoluetta, koska se näytti tuottavan kansansuosiota ja valtaa, ja harva puolue tämän maan historiassa on ollut niin perso vallalle ja niin kärkäs humaltumaan siitä kuin Suomen Keskusta. Vuoden 2015 vaaleissa nähtiin omintakeinen näytelmä, jossa Sipilän johtama puolue nousi ylivoimaiseksi voittajaksi vähiten koulutettujen, vähiten ansaitsevien ja kovia kokeneilla syrjäseuduilla asuvien ihmisten äänillä. Sipilän johtamaan keskustaan laittoivat toivonsa kaikki ne osat Suomesta, joissa eniten kärsitään työttömyydestä, ikääntymisestä, sairauksista, koulutuksen puutteesta ja ylipäätään köyhyydestä. Vastineeksi äänestäjät saivat raakaa politiikkaa tehneen keskustaoikeiston ja populistien koalitiohallituksen. Lopputulosta voi pitää traagisena; Sipilä muokkasi Suomen Keskustasta puolueen, jossa paljonpuhuttu unohdettu kansa jäi kovan rahan politiikan panttivangiksi. Pitemmän päälle tilanne oli täysin kestämätön.

Vallankäyttäjänä Sipilä oli omaa luokkaansa. Perustuslain kaltainen triviaali pikkuseikka jäi jo alkuvaiheessaan pois Sipilän prosessikaaviosta. Puolueensa sisällä hän käytti yhä valtaa suvereenisti ja tiesi myös, miten tämä valta tulisi lujittaa; vuonna 2015 nimitetyn hallituksen lähestulkoon kaikki ministerit edustivat keskustan oikeistolaisempaa linjaa, poislukien vain Juha Rehula ja Annika Saarikko. Ministerinimityksillä Sipilä sinetöi puolueelleen talous- ja elinkeinopoliittisen värisuoran hallituksessa ja siinä samalla pelasi kaikki oman puolueensa mahdolliset soraäänet kerralla paitsioon vallasta, nostaen vieläpä vasta ennen vaaleja jäsenkirjan ottaneen Anne Bernerin ohituskaistalta ministeriksi omana suosikkinaan. Hallitusneuvotteluissa Sipilä päätti vetää oma-aloitteisesti ja sen enempiä suostuttelematta kokoomuksenkin toiveista ohitse, siinä määrin, ettei hallituskumppanin tarvinnut edes esittää juuri mitään talouspolitiikkaan liittyviä vaatimuksia. Vaikka Sipilä oli oman puolueensa sisällä kova valtapoliitikko, hän oli muuten poliittinen diletantti tavalla, joka kävi varsin pian ilmi. Maakuntauudistuksen yksityiskohtien jääminen hallitusneuvotteluissa avoimeksi tuotti jo alle puolessa vuodessa heti ensimmäisen hallituskriisin, jossa ennen vaaleja johtajankyvyistään ylistetty Sipilä mietti avoimesti oman hallituksensa hajottamista. Aiemmin luontevat välit mediaan tunnetusti tärveltyivät Yle-gaten seurauksena, ja paluuta tiedotusvälineiden tai edes äänestäjien mielisuosioon ei enää ollut.

Kaikella tällä on ollut vaikutuksensa. Keskustan kenttäväen ja toimijoiden joukko on kuluvalla vaalikaudella nähtävästi oikeistolaistunut. Vastikään pidettyjen vaalien alla tehdyissä kyselyissä keskustalaisten ehdokkaiden suosituin hallituskokoonpano oli yhä punamulta, mutta kenttäväki oli selvästi paljon valmiimpi porvariyhteistyöhön kuin vielä neljä vuotta sitten. Vuoden 2015 vaalien alla vain 23% haastatelluista keskustatoimijoista olisi kelpuuttanut kokoomuksen hallitukseen; neljä vuotta myöhemmin lukemat olivat 37%, epäonnistuneesta ja umpikujaan ajautuneesta hallitusyhteistyöstä huolimatta. Kyselyt eivät ole menetelmiltään tai haastateltaviensa osalta yhteneväisiä, mutta jotain ne kenties kertovat siitä, miten Sipilä on onnistunut äänestäjien ohella karkottamaan myös perinteisempiä keskustan aktiiveja ja jäljelle ovat jääneet lähinnä vain hänelle uskolliset. Tavallaan voi sanoa, että vuonna 2015 Sipilä astui tielle, jolla saattoi olla vain kaksi loppupistettä; joko Suomen Keskustan nousu valtakunnan johtavaksi oikeistopuolueeksi tai sitten savuavat rauniot. Koska puolue on kaikesta huolimatta alun alkaen perustettu yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kansanliikkeeksi, jälkimmäinen vaihtoehto oli alusta asti todennäköisempi, ja tällä hetkellä se näyttää miltei toteutuneen.

Sipilän uraa puoluejohtajana ja pääministerinä ei voi pitää menestystarinana. Hänen hallituksensa onnistui vain harvoissa asioissa, ja niissä, missä se menestystä saavutti, vaikutus oli tuhoisa. Kauan odotettu sote-reformi jäi toteutumatta, ja vaikka Sipilä onnistui kilpailukykysopimuksensa läpiviemisessä, hän kärsi kouraisevan tappion ay-liikkeelle syksyn 2018 irtisanomislaki-jupakassa. Sivistyksessä ja koulutuksessa Sipilä antoi alusta asti kokoomukselle vapaat kädet, ja näiltä osin seuraukset on voinut nähdä aivovuotona ja suomalaista koulutusta tukevien rakenteiden markkinaehtoistamisena. Vanha kuntapuolue hävisi vuoden 2017 kunnallisvaalit kovassa nousussa olleille vihreille, ja Sipilän aikoinaan johtajaksi nostanut Seppo Kääriäinen vaati puolueelta tilintekoa epäonnistumisesta. Sipilän oma toimintakyky alkoi selvästi murentua tilanteen aiheuttamassa paineessa. Vastikään käytyjä eduskuntavaaleja edeltäneen viikon aikana Suomea kiersi eronnut pääministeri, joka kiukutteli ihmisille siitä, miten äänestäjät saisivat “pitää tunkkinsa”, miten tutkimusrahoituksen leikkauksia ja aivovuotoa ei oikeasti ole tapahtunut, ja vieläpä siitä, miten hallituksen sote-reformin kaataneet lehmänkaupat eivät olleet lehmänkauppoja. Lopputulos oli Sipilän ja hänen puolueensa romahdus.

Omasta puolestani toivon Suomen Keskustalle kaikkea hyvää. Puolueen entisenä jäsenenä tiedän, että puolueessa on mukana vilpittömiä ja kyvykkäitä ihmisiä. Vuoden 2011 tappion jälkeen puolueella oli kaikki mahdollisuudet itsekritiikkiin, uudistumiseen, edistykseen ja puolueen perinteisten arvojen elvyttämiseen. Tämä mahdollisuus haaskattiin perin pohjin, ja seurauksena on nyt vain entistä syvempi perikato. Pahinta, mitä nyt voisi puolueelle tapahtua on se, jos Sipilän ympärille syntyisi Esko Ahoon vertautuva marttyyrilegenda kovia, mutta tarpeellisia päätöksiä tehneestä ja maansa pelastaneesta pääministeristä. Tiettyjä merkkejä tähän on ikävä kyllä jo nähtävissä. Itse korostaisin ehkä mieluummin vuosina 2014-2015 ääntänsä käyttäneiden keskustanuorten, kuten Joonas Köntän, Katja Asikaisen ja Elina Lappalaisen, sekä nyttemmin myös nuorisojärjestön puheenjohtaja Suvi Mäkeläisen ja jossain määrin puolueen varapuheenjohtajaksi nousseen Katri Kulmunin puheenvuoroja, kansanedustajaksi noussutta Hilkka Kemppiä unohtamatta. He ylläpitivät puolueensa parasta aatteellista perintöä aikana, jolloin se oli puoluejohdossa kateissa. Keskustan on mahdollisuus löytää uudelleen se myönteinen olemus, mikä sillä voisi olla, ja se rooli suomalaisella poliittisella kentällä, mikä sille voisi kuulua.

Suomen Keskustan itsensä valittavissa on, millainen on Juha Sipilän kauden perintö. Sipilän kaudesta voi tulla puolueen tulevaisuutta pysyvästi määrittävä tekijä, ja tällöin se väistämättä merkitsee ensimmäistä naulaa Santeri Alkion perustaman kansanliikkeen arkkuun. Toisaalta se voi olla myös pelkkä hetkellisesti tuhoisa interregnum, josta puolue voi hitaasti ja tyynesti, reflektoinnin ja katumuksen kautta etsiä itselleen tien uudistumiseen. Vuonna 2012 puolue valitsi johtajakseen teknokraatin, ja seuraukset ovat nyt nähtävissä. Ehkäpä seuraavaksi kannattaa kokeilla idealistia.

Posted in Politiikka, Yleinen | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 1 Comment

Sivistysvaalit

Aiheeseen liittyvä kuva

Hyvin alkanut kevät katkesi, ja maa muuttui Tampereella valkoiseksi. Samalla koitti eduskuntavaalien viimeinen ennakkoäänestyspäivä. Sunnuntaina ajattelin tehdä jotain muuta, joten pitänee kaiketi tänään äänestääkin.

En ole kovin innokas äänestäjä, ja vuonna 2017 kirjoitin siitä, miten kunnallisvaaleissa äänestäminen on itselleni erityisen hankalaa, siitäkin huolimatta, että olen kerran ollut sellaisissa jopa ehdolla. Eduskuntavaaleissa äänestäminen ei välttämättä ole juuri sen helpompaa, vaikka maan asiat näyttäytyvätkin suurempina tapahtumina. Henry David Thoreau vertasi äänestämistä uhkapeliin ja totesi “a wise man will not leave the right to the mercy of chance”. Hän oli oikeassa. Ayn Rand näki äänioikeuden yhtenä vapaan yhteiskuntajärjestyksen seurauksena, ei niinkään syynä, ja muistutti, miten yksilön perusoikeudet eivät milloinkaan saisi olla kauppatavaraa uurnilla. Eipä hänkään väärässä ollut. Vakaumuksensa nojalla Rand päätyi vuoden 1976 New Yorkin senaattorinvaalissa äänestämään demokraattien Daniel Moynihanin puolesta, koska vastaehdokkaana ollut republikaanien ja konservatiivien James Buckley oli kiivas abortin vastustaja. Randin viesti omille kannattajilleen Buckleyn persoonan osalta oli selvä: “He got in by a fluke; get him out by the only means you have: the ballot.”

Näissä vaaleissa itselleni tärkeä arvo on sivistys. Koulutus, tutkimus, opetustyö. Muut asiat, kuten ilmastokysymys, talous, kansalaisoikeudet, vieläpä turvallisuuspolitiikka, käytännössä yhdistyvät siihen; viime kädessä kyse on siitä, olemmeko sivistysvaltio. Pienen kansakunnan voima on lähes yksinomaan sen henkisessä ja inhimillisessä pääomassa. Kuluneen neljän vuoden aikana tätäkin on tuhottu avohakkuilla.  Kyse ei ole yksinomaan resursseista, vaikka siinäkin menetys on huomattava; kaksi hallitusta on leikannut yhteensä puolitoista miljardia opetussektorilta. Näiden toimien seurauksista on mahdotonta sanoa vielä mitään, koska ne näkyvät vasta pitkällä aikavälillä, mutta kahdeksan vuotta on aivan riittävä aika yhden sukupolven menettämiseksi. Kuluneina vuosina oireilu on jo näkynyt koulutuksen alueellisen epätasa-arvon lisääntymisenä.

Vasta eronneessa hallituksessa istuneiden kahden puolueen suhtautuminen saavutuksiinsa käy riittäväksi perusteeksi siirtää molemmat vaihtopenkille, ja kolmannesta puolueesta on turha edes puhua. Valtiovarainministerin salkkua kaitsenut vanhan sivistystehtävänsä haudannut puolue markkinoi tehtyjä leikkauksia totuttuun tapaan “vastuullisen taloudenpidon” nimissä. Pääministeripuolueen kellokkaat ovat yhä ylpeitä siitä, miten heidän puoluejohtajansa muka pelasti Suomen kaaokselta. Itse lähetin samaisen puolueen jäsenkirjani takaisin jo ennen edellisiä vaaleja kun kuvio alkoi näyttää selvältä, ja viiden vuoden jälkeen voin todeta, etten ollut väärässä.  Hanskat tiskiin lyönyt pääministeri Sipilä suorastaan puolusti vaalikirjassaan “Koko Suomen taajuudella” tutkimukseen tehtyjä leikkauksia “täysin oikeana päätöksenä“. Pari päivää sitten Aalto-yliopiston taloustieteen emeritusprofessori huomautti, miten leikkaukset todennäköisesti olivat “massiivinen virhe”, ja monen muun asian ohella niillä on työllisyyskehityksestä huolimatta soitettu alkusävelet uudelle taloudelliselle taantumalle. Viimeistään näiden vaalien alla on käynyt selväksi, kuinka eniten talousasioista suutaan pieksävät poliitikon tekeleet eivät järin hahmota omaksi osaamisalueekseen julistamansa alan perusteita. Sivistys maksaa itsensä, ja siinä samalla kaiken muunkin.

Kaiken tämän seurauksena nykytilanne on väistämättä tienhaara suomalaiselle sivistykselle. Ne ratkaisut, jotka seuraavan ja sitä seuraavan vaalikauden aikana sivistyksen osalta tehdään, ovat hyvin mahdollisesti historiallisesta perspektiivistä toimenpiteitä, jotka määrittävät koko tätä vuosisataa, samalla tavoin kuin vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki määritti Suomen sivistystä ja edistystä 1900-luvun aikana. Resurssit on helppo palauttaa, jos siihen vain on poliittista tahtoa; ja samalla on ymmärrettävä, että opetus ja sivistys ovat investointeja, jotka eivät kuluta, vaan tuottavat. Poliittista tahtoa on syytä olla, koska vaihtoehtoja ei pitemmän päälle ole. Yliopistojen perusrahoitus on yhä herkässä tilassa, lukioilla on vaikeuksia suoriutua perustehtävistään ja peruskouluilla on omat moninaiset ongelmansa. Tämä kierre pitää katkaista, ja se voidaan katkaista.

Sivistykselle vihamieliseksi muuttunut asenneilmapiiri on haasteellisempi muutettava. “Koulutuksen ja tutkimuksen kunnianpalautus” on tämän hetken muodikas iskulause. Tämä on kiitettävä lupaus, joskin omasta mielestäni sivistyksen tekijöiltä ei missään vaiheessa ole riistetty kunniaa; se on jotain, mikä sisältyy tässä työssä eetokseen ja olemukseen muutenkin. Se, miten palautamme sivistykselle itseisarvon sen nykyisen välinearvon sijasta, ja miten voitamme sille vihamieliset asenteet, edellyttää sivistyksen tekijöiden omaa jatkuvaa liikehdintää ja moniäänisyyttä myös vaalien välisenä aikana. Kuluneena neljänä vuotena, jolloin sivistysalan tekijät ovat kerta toisensa jälkeen ryhmittyneet puolustamaan tekemäänsä työtä ja kutsumusta mielenosoituksilla ja työtaisteluilla uhaten, tähän on saatu hyvät valmiudet. Jälleen kerran Thoreauta mukaillen: asioita ei tosiaankaan kannata jättää sattuman varaan.

Mutta samalla pitää kuitenkin myös käydä äänestämässä. Eri puolueet ja ehdokkaat ovat ilmeisen vilpittömästi tuoneet julki halunsa sivistyksen jälleenrakentamiseen omissa koulutuspoliittisissa ohjelmissaan, ja muun muassa perinteisesti sivistys- ja opetussektorilla profiloituneilla vihreillä on varsin hyvä ohjelma. Vaalipiiriin liittyvistä syistä ja todennäköiset läpimenijät huomioiden päädyin kuitenkin itse äänestämään näissä vaaleissa SDP:n ainoaa opettajaehdokasta, Tampereen apulaispormestari Johanna Loukaskorpea, joka on monasti osoittanut kykynsä toimia itsenäisesti, ja joka sattumalta on myös tuttu ihminen.

Muut tehkööt valintansa parhaan arvostelukykynsä mukaan. Omasta puolestani jättäydyn odottamaan vaali-iltaa.

Posted in Politiikka | Tagged , , , , , , , | 1 Comment

Uusi johtosääntö, uusi yliopistolaki

 

Tampereen yliopiston oikeustaistelun eräs vaihe päättyi tiistaina, eduskunnan oikeusasiamiehen annettua pitkään odotetun päätöksensä uuden yliopiston johtosääntöä koskeneessa kiistassa. Kuten vanhan Tampereen yliopistoyhteisön jäsenet muistavat, autonomiaa rikkovaksi katsottu johtosääntö laukaisi vuosi sitten ulosmarssin, ja yliopiston henkilöstöjärjestöt tekivät lopulta johtosäännöstä kantelun oikeusasiamiehelle. Päätös oli sellaisenaan hyvin selvä: oikeusasiamiehen mukaan johtosääntö ei ole lainvastainen.

Se, että asia “ei ole lainvastainen” ei tietysti kerro vielä mitään siitä, onko asia lain hengen mukainen. Tampereen yliopiston rehtori oli päätöksestä kuitenkin innoissaan, ja kiiruhti yliopiston tiedotteessa oitis paikalla toteamaan: – Apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu vastaa yliopiston omaa käsitystä ja toimintamalliamme. On hyvä että asia on nyt tutkittu ja voimme suunnata eteenpäin ja keskittyä rakentamaan uutta yliopistoa.

Sikäli kun eteenpäin suuntaaminen kiinnostaa, niin oikeusasiamiehen päätös tarjoaa tätä varten varsin paljon eväitä, jos siis vain viitsii sen lukea. Yleisradio ehti uutisoida tuoreeltaan sekä päätöksen sisällöstä että konsistorin jäsenen Hanna Kuuselan ja professori Mari Hatavaran kommenteista. Oikeusasiamies totesi pitkässä selvityksessään kantelun perusteet aiheellisiksi, mutta päätti ratkaisussaan pidättäytyä ottamasta kantaa puoleen tai toiseen, koska itse kantelu liittyi yliopistoautonomiaan. Tämä puolestaan on vahvasti perustuslaillinen kysymys, mikä edellyttäisi suorastaan yliopistolain avaamista. Oikeusasiamies myös käytännössä totesi tämän vastatessaan kysymykseen siitä, onko yliopistoyhteisön vaaleilla valitulla konsistorilla oikeus valita oma puheenjohtajansa keskuudestaan:

Käytännössä sama huomio yliopistojen autonomisesta asemasta toistui lausunnon myöhemmässä osuudessa, joka liittyi kysymykseen konsistorin oikeudesta nimittää hallitus ja yliopistosäätiön perustajien hallitseman nimityskomitean roolista.

Oikeusasiamiehen päätöksestä seuraa kaksi asiaa, joista ensimmäinen koskettaa valtiovaltaa. Tampere3-prosessin kyseenalaisuuksia on käsitelty tässä blogissa useampaan otteeseen; tässä riittää, kun toteaa vielä kerran nykyisen opetus- ja kulttuuriministeriön käyttäneen huomattavaa ohjausvaltaa yliopistofuusion toteutuksessa, mikä sinänsä oli jo yliopistoautonomian kannalta kyseenalaista. Kuten oikeusasiamies on huomauttanut, tulevan ministeriön on syytä korjata tilanne; ja koska säätiöyliopistomallin hallinnollinen kriisi on seurausta yliopistolain monitulkintaisuudesta, tämä korjaaminen merkitsee yliopistolain avaamista siten, että säätiöyliopistojen hallintoa koskevat pykälät kirjoitetaan yksiselitteisiksi ja autonomian kannalta raudanlujiksi. Tämä on asia, joka tulevan opetusministerin, kuka hän sitten onkaan, on syytä huomioida; maamme tieteentekijöiden on myös aiheellista pitää tämä kysymys mielessään äänestyspäätöksiä tehdessään.

Lain pyörät jauhavat kuitenkin hitaasti, mistä pääsemmekin toiseen asiaan. Kantelu koski Tampere3-prosessin aikaisen siirtymäkauden hallituksen toimintaa, jonka seurauksena johtosääntö syntyi; siirtymäkauden hallitus on sittemmin väistynyt, ja uusi yliopisto on saanut uuden hallituksen. Hallituksen nimitykseen liittyi totta kai omat ongelmansa, mutta viime kädessä se on kuitenkin legitiimi hallitus, vaaleilla valitun konsistorin omien valtaoikeuksiensa puitteissa nimittämä. Ennen kaikkea sillä on hallituksena täysi valta avata johtosääntö uudestaan. Tätä ei tietystikään pidä tehdä kevyesti; siirtymäkauden hallitus tunnetusti muutti jo lähtökohtaisesti epäkelpoa johtosääntöään ad hoc vielä uudestaan kesken prosessin, mistä ei seurannut mitään hyvää. Uuden hallituksen on silti perusteltua aloittaa valmistelu johtosäännön muokkaamiseksi tavalla, jossa tarkastellaan uudelleen konsistorin puheenjohtajan ja hallituksen nimityskomitean roolia, samoin kuin mahdollista tasakolmikantaa konsistorin edustuksessa. Nämä kaikki liittyvät olennaisesti yliopistoautonomiaan.

Siihen nähden, että nykyinen johtosääntö on siirtymäkauden hallituksen peruja ja siihen on vaikuttanut toisaalta opetusministeriön painostus, toisaalta taas korkeakoulusäätiön perustajien myötävaikutus, uuden yliopistomme hallituksen suoranainen velvollisuus on ryhtyä valmistelemaan sen tilalle uutta. Siirtymäkausi ei ole päättynyt ennen kuin uudella yliopistolla on uusi, vanhat epäkohdat korjannut johtosääntö. Kansliapäällikkö Anita Lehikoinen pyrki vuosi sitten johtosääntöä esiteltäessä tyynnyttelemään yliopistolaisia lausahduksellaan “Seuraavat hallitukset voivat [johtosääntöä] uudistaa, jos kaikki ei tule kerralla ratkaistuksi oikealla tavalla.” Kaikki ei tullut kerralla ratkaistuksi, mutta nyt meillä on tuolloin mainittu seuraava hallitus. Uudistaminen edellyttää valmistelua, jossa tulee olla kärsivällinen, perinpohjainen ja tarkka. Kun työ on tehty, uuden johtosäännön voi saattaa voimaan, ja katso! Rehtori Mari Walls on saanut toivomansa; olemme suunnanneet eteenpäin ja rakentaneet uutta yliopistoa, ensi kerran autonomiamme puitteissa, ilman ulkopuolista ohjausta tai painostusta, todellisena yhteisönä!

Tämä tietysti riittää ratkaisuksi Tampereella. Muilta osin säätiöyliopistojen asema edellyttää lainsäädännöllisiä täsmennyksiä, ja maan uuden eduskunnan ja hallituksen on syytä tarttua vaalien jälkeen haasteeseen. Luonnollisesti yliopistoja kuunnellen.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Suomalaisen kuoleman historia

Useamman vuoden ajan työn alla ollut teos Suomalaisen kuoleman historia ilmestyi tällä viikolla. Kirja sai alkunsa jo reilut viisi vuotta sitten, Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran hallituksen piirissä käytyjen keskustelujen seurauksena. Seuran nyttemmin hyvin vakiintuneen ja korkeatasoisen Thanatos-lehden ohella haluja oli saada aikaiseksi jotain vielä kunnianhimoisempaa. Teoksen kirjoittamisesta päätettiin Tampereen Telakalla 11.11.2014. Kirjan toimittajakunnaksi valikoituivat seuran tuolloinen ja nykyinen puheenjohtaja ja hankkeen varsinainen primus motor Ilona Pajari, silloisena varapuheenjohtajana toiminut allekirjoittanut sekä seuran aktiivit ja erittäin hyvät kollegat Kirsi Kanerva ja Riikka Miettinen.

Opus oli ensimmäinen yhteistyöhanke, jossa olin mukana, ja samalla paras mahdollinen ensikokemus. Toimittajakunnassa yhteistyö oli saumatonta, ja hanke eteni tasaisesti. Teoksessa on mukana toimittajakunnan ohella kymmenen muuta kirjoittajaa, jotka ovat Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran perustajiin lukeutuva Anna Haverinen, seuran tämänhetkinen varapuheenjohtaja Kaarina Koski, sekä lisäksi Clare GittingsUlla Moilanen, Johanna Ilmakunnas, Antti Häkkinen, Anu Koskivirta, Olli Matikainen, Ville Kivimäki ja Tuomas Tepora.

Teos piirtää kuolemasta laajan kaaren, ja sen eräänlaisena punaisena lankana ovat kuoleman kokemus ja kuoleman modernisaatio. Artikkelit käsittelevät reformaation vaikutusta eurooppalaiseen ja suomalaiseen kuolemankulttuuriin varhaismodernilla ajalla, kuolemaan ja tuonpuoleiseen liittyviä kansanuskomuksia, hautajaisten ja suremisen kulttuuria, säätyläistön ja aatelin hautajaisperinteitä, kuoleman alueellisia eroavaisuuksia maaseuduilla ja kaupungeissa, 1860-luvun katovuosien jättämää muistoa suomalaisesta nälkäkuolemasta, suomalaista itsemurhaa, henkirikoksia ja kuolemanrangaistuksia, sotakuolemaa, ja vieläpä kuoleman, suremisen ja muistamisen merkitystä nykypäivän sosiaalisessa mediassa ja virtuaalitodellisuudessa. Kirjan sivuilla esiintyvät monenlaiset kuoleman ammattilaiset eri vuosisadoilta — ruumiinpesijät, papit, hautausurakoitsijat, sotilaat, lääkärit ja pyövelit.

Oma panokseni on ollut Tuomas Teporan kanssa laadittu yhteisartikkeli 1900-luvun suomalaisesta marttyyrikuolemasta. Painopiste on kansallismielisissä, työväenliikkeen ja muidenkin aatteiden marttyyrihahmoissa. Artikkelissa käsittelynsä saavat muun muassa Eugen Schauman, Bobi Sivén, Eetu Salin, Yrjö Mäkelin ja Arndt Pekurinen.

Teos ilmaantuu kirjakauppoihin näinä päivinä. Sen on kustantanut Gaudeamus, ja kustantamolta sen voi ostaa koska tahansa. Tiedotusvälineistä sen ehti ensimmäisenä havainnoida Kymen Sanomat, joten kuolema on saapunut Kotkaan.

Posted in Historia, Kulttuuri | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Apurahat, akatemia ja vapaus

money stack brand cash font art currency euro bill games many finance out of focus banknote pay bank note paper money financial world 10 euro 20 euro euro sign 100 euro 50 euro

Apurahalla työskentelevien yliopistotutkijoiden asema on herättänyt kiitettävän paljon keskustelua koko myöhäissyksyn ajan. Helsingin Sanomien kirjoitettua aiheesta siitä ovat jatkaneet Tiina Raevaara, Suomen Kuvalehden blogissaan, ja nyt viimeisimpänä Tuomas Aivelo, Tiede-lehden blogissa. Tuntuu siltä, että on aika pitää oma puheenvuoronsa.

Tätä blogia lukevat tietävät, että olen tehnyt lähestulkoon koko tutkijanurani säätiöiden ja vastaavien tahojen apurahojen turvin. Tarkkoja jos ollaan, aivan ensimmäinen gradun jälkeinen tutkimukseni oli yksityishenkilön maksama tilaustyö, nimittäin jääkärieversti Eino Polónin elämäkerta, joka valmistui erään edesmenneen everstin sukulaisen teettämänä, ja josta tuli lisensiaatintyöni. Varsinaisen väitöskirjani rahoitus järjestyi pääosin Suomen Kulttuurirahastolta, vaikka tutkimusvaiheessa ehdin olla poikkeuksellisesti kaksi vuotta työsuhteessa yliopistoon. Väitöksen jälkeen tekemiini kirjoihin rahoitusta ovat suoneet Suomen Tietokirjailijat ry, Kaatuneiden muistosäätiö ja Tiedonjulkistamisen Neuvottelukunta, joista ainoastaan viimemainittu edustaa julkista sektoria. Puheet “verovaroilla elävistä tutkijoista” menevät siis kohdallani hieman ohitse.

Voisi luulla, että historiantutkija olisi etuoikeutetussa asemassa muihin humanistisiin ja yhteiskuntatieteellisin aloihin nähden, koska tutkimusala on niin populaari ja puhutteleva. Tämä riippuu kuitenkin rahoittajasta, ja esimerkiksi Koneen Säätiön vastikään julkistetuissa apurahoissa historia ei järin juhlinut. Eritoten Koneen vaatimat “rohkeat avaukset” ovat jo pelkästään hankkeen suunnittelun ja hakemuksen laatimisen osalta äärimmäisen työläitä. Hakemuksilta edellytetty “rohkeus” ja ainutkertaisuus merkitsee yleensä myös sitä, ettei viimeisen päälle laadittua rohkeaa avausta voi enää toista kertaa hyödyntää missään muualla, eikä liioin Koneen haussa enää seuraavana vuonna. Hankkeet ovat siis varta vasten räätälöityjä ja kertakäyttöisiä säätiölle, joka kykenee myöntämään apurahan alle viidelle prosentille laadituista hakemuksista.

Viime vuosina säätiöt ovat kokeneet entistä voimakkaammin rahoituksesta kamppailevien tutkijoiden hakemusten synnyttämän paineen. Osin tähän ovat olleet syynä yliopistoleikkaukset, osin muutkin seikat. Lainatakseni hyvää kollegaani Mikko Poutasta, tätä voi pitää osoituksena tutkijanuran prekarisaatiosta, jos moista käsitettä haluaa käyttää. Harvassa ovat joka tapauksessa työntekijäryhmät, joiden kohdalla ristiriita omatun kulttuurisen, kielellisen ja sosiaalisen pääoman ja varmojen työmahdollisuuksien välillä on näinkin jyrkkä.

Väitöskirjaansa vasta aloittavalle nuorelle tutkijalle tilanne on erityisen haasteellinen. Tohtorintutkintoa suorittavien rahoitustilanne on arvattavasti muuttunut takavuosilta, mutta itselleni on jäänyt mieleen, miten oman väitöskirjani alkuvaihe muistutti sitä “kuolemanlaaksoa”, josta startup-yrittäjät puhuvat etsiskellessään enkelisijoittajaa oman liikeideansa tueksi. Apurahojen varassa väitöskirjaansa laativat nuoret tutkijat ovat myös korostetusti riippuvaisia ohjaajiensa ja muiden tahojen suosituksista, mutta on sattuman kauppaa, onko niillä painoarvoa. Arvuuttelut siitä, mitä tieteenalaa tai yliopistoa edustava taho kulloinkin on arvioimassa hakemuksia, olivat aikoinaan ja ovat kaiketi yhä tutkijayhteisöjen alituinen keskustelunaihe apurahapäätösten jälkeen. Säätiöiden rahoituspäätökset ovat väistämättä läpinäkymättömiä arvioinnin anonymiteetin vuoksi, kuten pitääkin, jos kohta säätiöt ovat viime vuosina halunneet hieman avata tätäkin arvoituksellista osa-aluetta.

Omalla kohdallani väitöskirjavaiheen alun lyhyet apurahakaudet synnyttivät tarpeen käyttää lunastettu aika tehokkaasti ja tuottaa näkyvää ja selvää tulosta, jonka turvin voisin varmistaa selviytymiseni myös myöhemmissä hauissa. Tieteenalallani on tavallista laatia väitöskirja monografiana, mutta päätin myös julkaista hankkeen edetessä jatkuvasti uusia tutkimusartikkeleita väitöskirjan keskeisistä teemoista. Niissä oli sekin hyvä puoli, että artikkelien vertaisarvioinnin yhteydessä sain jatkuvaa palautetta työni etenemisestä hyvin monelta eri taholta. Pääasiallinen syy oli kuitenkin halu kartuttaa julkaisuluetteloani ja tällä tavoin osoittaa työni edistyminen. Olen ollut valitettavasti aina toistaitoinen hakemusten kirjoittaja, joten on ollut pakko kartuttaa ansio- ja julkaisuluetteloita. Uskoisin, että samankaltainen tarve tuottaa jatkuvasti tulosta iskostuu voimakkaasti kaikkien apurahatutkijoiden mentaliteettiin. Se totta kai heijastaa laajemminkin yliopistomaailmaan iskostunutta kilpailun eetosta, jota on muun muassa yliopistorahoituksessa haluttu vain entisestään lisätä.

Tohtorin tutkinnon jälkeinen kausi on tunnetusti kohtalokkainta aikaa. Uskoisin, että monen kohdalla väitöksen jälkeen vallitsee se vaihe, jolloin vastikään kovan saavutuksen tehnyt ja tohtorin tutkintoon kavunnut tutkija on motivaationsa, työhalunsa, innostuksensa ja ajatustensa puolesta huipussaan. Mutta juuri tässä kohtaa leikkuri iskee uudelleen, ja tutkija huomaa päätyneensä jälleen uuteen, entistä vielä ankarampaan kuolemanlaaksoon, jossa hänen on jälleen laadittava itselleen uusi reittikartta. Omalla kohdallani olen väitöksen jälkeisinä vuosina jatkanut itsenäistä työskentelyä parhaani mukaan. Olen laatinut kolme kirjaa, joista kaksi on jo ilmestynyt, ja kolmas odottaa vielä kustantamolla julkaisemistaan, ja olen ollut mukana toimittamassa neljättä. Tutkijan identiteettini on monin tavoin sulautunut tietokirjailijan identiteettiin, ja free-lance-eetos on korostunut entisestään. Tutkimuksen niinsanottu popularisointi ja sen näkyväksi tekeminen myös suurelle yleisölle ovat saaneet painoarvoa, mikä on jatkumoa aiempaan tarpeeseen tehdä lakkaamatta lisää tulosta.

Samalla tämä tulos on entistä selvemmin henkilökohtaista, omaa tulosta. Tiivistetysti voi todeta, että apurahatutkijana huomaa olevansa hyvin monessa asiassa täysin omien ratkaisujensa varassa. Tämän seurauksena muun muassa suhteet yliopiston ulkopuolisiin tahoihin, etenkin kustantajiin, ovat muotoutuneet itselleni merkittäviksi. Väittäisin, että nimenomaan apurahatutkijoilla saattaa olla yleisemminkin parempi tuntuma paljonpuhuttuun yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen kuin monilla muilla yliopistoissa toimivilla. Samaten myös copyright on tullut itselleni äärimmäisen tärkeäksi asiaksi. Tekijänoikeuksien kohdalla olen tullut havainneeksi senkin, että tätä nykyä tieteen edistämisen vuoksi toivottu open access ja omien julkaisujen taltiointi yliopistojen tietokantoihin on käytännössä vain kuukausipalkalla olevien luksusta. Apurahatutkijalla, jolle tekijänoikeudet ovat yksi toimeentulon kulmakivi, ei ole mitään syytä eikä mitään mieltä moista tehdä. Se, että yhä enenevä osa tutkimuksesta halutaan teettää tutkijan itsensä hankkimalla rahoituksella, mutta samalla yliopistot vaativat joko avointa julkaisua tai peräti tekijänoikeuksien siirtosopimuksia, on vain yksi monista oman aikamme akatemian epäsuhtaisuuksista ja ristiriitaisuuksista.

Yliopistoyhteisöön kuuluminen, joka on ollut paljon esillä apurahatutkijoista ja apurahalla tehdystä tutkimuksesta puhuttaessa, on silti ollut minulle aina itsestäänselvyys. Minut tuntevat ihmiset tietävät, että pitäydyn mielelläni omiin oloihini, enkä välttämättä kovinkaan usein ole läsnä oman oppiaineen tapahtumissa, mutta yliopistoyhteisö kokonaisuudessaan on ollut minulle hyvin tärkeä viitekehys. Tieteentekijöiden ammattiyhdistystoiminta, johon alun alkaen lähdin mukaan vain silkasta uteliaisuudesta ja saadakseni paremman tuntuman siihen, mitä yliopistolla oikeastaan tapahtuu, on ollut tässä aika lailla keskiössä ja edesauttanut asemoitumista yhteisön jäseneksi. Tämä on ollut oma reittini yhteisöön; muunlaisiakin varmasti on.

Apurahoilla suoritettavan tutkimuksen kohdalla olen samaa mieltä useimpien muiden kanssa siitä, ettei se pidemmän päälle voi olla vallitseva tutkimuksen tekemisen muoto. Vuoden tieteentekijän puheenvuorossani huomautin siitä, miten tutkijan itsensä hakemalla rahoituksella tehdyn tutkimustyön lisääntyminen saattaa muuttaa yliopistot pian aikaan eräänlaisiksi alustatalouden toiminimiksi. Mikäli haluaa kärjistää, niin käytännössä yliopisto voi muuttua lopulta pelkäksi brändinimeksi, joka suo kilpailutetun yksityisen rahoituksen omin avuin lunastaneelle itsenäiselle sankaritutkijalle oikeuden käyttää tunnustaan ja kuittaa siinä samalla opetusministeriöltä julkista pääomaa tästä hyvästä. Tämä ei käsittääkseni ole toivottava kehityssuunta, siis jos haluaa edelleenkin uskoa yliopiston rooliin sivistysinstituutiona. Selvää on, että akateemista tutkimusta ei voi rakentaa pelkästään apurahoilla työskentelyn varaan, vaan apurahatutkimuksen lisääntyminen ja sitä myöten kilpailutetun rahoituksen korostunut painottuminen ovat enemmänkin oireellisia ja huolestuttavia osoituksia nykytilanteesta. Tämän takana taas ovat puhtaasti poliittiset päätökset, joita olisi nyt syytä tarkastella kriittisesti. Asioita ratkoneiden poliitikkojen ja virkamiesten, joiden projektit saattavat kohtsillään olla katkolla, olisi hyvä tehdä näistä ratkaisuista oma väliselvityksensä, jonka kansalaiset voivat jokainen yksityisesti arvioida.

On selvää, että pysyvien ja reilujen työsuhteiden edistämisen pitää olla akateemisen edunvalvonnan keskiössä. Apuraharuletissa katoaa työvuosia ja resursseja; ja kuten Tieteentekijöiden liiton tuore puheenjohtaja Maija Peltola on todennut, tilanne, jossa työntekijä joutuu hakemaan rahoitusta tehdäkseen työtä, jossa hän joutuu edelleenkin hakemaan rahoitusta, on pitemmän päälle mahdoton kierre. Tästä huolimatta uskon myös, että apurahatutkimuksella on aina oltava sijansa yliopistoissa. Toisin kuin tässä ylempänä siteerattu Tuomas Aivelo, en itse pitäisi mielekkäänä tai edes toivottavana, jos Tieteentekijöiden liitto ottaisi linjakseen sen, että kaikki tutkimustyö tulisi suorittaa palkallisessa työsuhteessa. Apurahalla tehty tutkimus on ennen muuta osa tieteen ja tutkimuksen vapautta. Se on tutkimustyön muoto, jossa tutkija on itse oma mestarinsa, jossa hän päättää itse tutkimusaiheensa ilman ylempiensä sanelua, ja jossa häntä ei voi sitoa. Myönnän, että itsessäni tämä vakaumus istuu sattuneista syistä hyvin vahvana, ja uskon, että akatemia vastaavasti myös tarvitsee vapaat tutkijansa.

Vapaus ei silti tarkoita ulkopuolisuutta. Kuten sanoin, omalla kohdallani yhteisöön kuuluminen on selvä asia, ja sen on oltava taattu myös muiden apurahatutkijoiden kohdalla. Samoin on hyvä muistaa, että apurahatutkijana työskenteleminen kysyy tutkijalta ja yksilöltä hyvin paljon. Se tarjoaa vapautta; mutta se tuo mukanaan myös korostetun velvoitteen vastata omasta riippumattomuudestaan ja tuottaa tulosta itsenäisesti ja usein hyvinkin yksin. Tässä muodossa se on, rohkenisin sanoa, monin tavoin enemmänkin elämäntapa. Se sopii loistavasti joillekuille, muun muassa allekirjoittaneelle. Pidän siitä mielelläni kiinni; mutta en ole milloinkaan ajatellut, että omat henkilökohtaiset valintani sopisivat mittapuuksi tai yleiseksi normiksi sille, miten yhteiskunta tai sen tietyt osa-alueet, tässä tapauksessa yliopistotutkimus, järjestetään.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , | 2 Comments