… ja myyjä vastasi: “Hyllykauppa”

 

Kahden kuukauden jälkeen ajattelin poiketa vain ilmoittamassa, että bloggaaminen ei edelleenkään kiinnosta. Viime aikoina kotimainen verkkomaailma on vaikuttanut vielä aiempaakin tympäisevämmältä kaikessa tylsässä urautuneisuudessaan. Tämä tietysti kertoo vain pelkkää hyvää omasta kitkerästä elitismistäni!

Lukijoille siis tiedoksi, että tällä sivustolla vierailu on suurin piirtein yhtä hyödyllistä kuin visiitti puolalaiseen lihakauppaan 1980-luvulla. Täällä ei ole yhtään mitään. Ei niin, etteikö Puolan tilannekin minua huolestuttaisi. Mutta varmastikin sisältöä kaipaaville on jossain muualla viljalti tekstiä luettavaksi.

 

Posted in Yleinen | Leave a comment

Hiljainen kevät

 

Maaliskuun aikana en ehtinyt tuottamaan sisältöä tähän blogiin, ja tällä haavaa näyttäisi siltä, ettei aika riitä jatkossakaan. Muut kirjoitustyöt pitävät kiireisinä. Eipä niin, että minulla olisi mitään järin mielekästä sanottavaa viime aikojen tapahtumista tai asioista muutenkaan. Tässä ajassa on nykyisin tapahtunut varsin vähän mitään sellaista, mitä osaisin kommentoida, ja vaikka osaisinkin, niin fiksummat ihmiset ovat tehneet sen jo paljon paremmin.

Viime vuonna pidin alkuvuodesta taukoa, enkä kirjoittanut helmikuussa mitään. Nyt kun näemmä maaliskuu 2016 on samaten jäänyt kalenterissa vaille merkintöjä, voisin tällä puheella pistää blogini telakalle saman tien loppukevääksi. Ellei nyt jotain vallan erityistä satu, niin keväästä tulee näin verkkomaailman puolella hiljainen. Olen myös poistanut Twitter-tilini, todennäköisesti lopullisesti. Elävässä elämässä minut tietysti voi edelleenkin nähdä siellä täällä, kuten vaikkapa Kauhavalla jääkäriseminaarissa parin viikon päästä.

Edellisessä raapustuksessani puolittain lupailemani arvostelu Suomalaiset fasistit -teoksesta jää sekin tekemättä, mutta ylipäätään suosittelen kirjan lukemista. Opus on vallan hyvä, ja todennäköisesti päätynee Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Vain kirjan epilogi on hiukan toispuoleinen ja olisi ollut parempi ankkuroida paljon vankemmin tämänhetkiseen keskusteluun. Ajankohtaisia asioita sopii ilman muuta kommentoida historiateoksissa, ja muun muassa Thomas Pakenham lopetti vuonna 1979 ilmestyneen buurisotaa käsittelevän suurteoksensa silloisen apartheid-hallinnon arvosteluun. Fasistit-teos jättää oman katsauksensa tähän päivään turhan vajaaksi, vaikka sekin vähä tietysti riitti ärsyttämään joitakuita yksilöitä. Loppuluvussa on myös harmiton pikku töppäys; kirjoittajana ilmeisesti ollut Silvennoinen antaa eräässä virkkeessään ymmärtää, että ateismi kuuluisi myös tämän päivän äärioikeiston vihollisiin. Oman aikamme ateismi on enemmänkin itse uusoikeistolainen liike, ja vallankin viime päivinä puhjennut skisma oikeistopopulistien ja luterilaisen kirkon välillä riittänee tekemään selväksi, mikä instituutio on tämän päivän taantumuksellisten eräs ykkösvihollinen.

Ehätin näemmä vastoin lupauksiani kuitenkin sanoa jotain ajankohtaisistakin asioista? Mutta, pidemmittä puheitta, siirryn kevätvapaalle.

Posted in Yleinen | Leave a comment

Häivähdys sinimustaa

       Sinimusta

 

Aapo Roseliuksen, Marko Tikan ja Oula Silvennoisen vastikään ilmestynyt historiateos Suomalaiset fasistit on kirvoittanut vaatimattoman polemiikin, joka otti tänään hieman lisäkierroksia ulkoministeri Timo Soinin raivostuttua kirjoittajille. Soinin kimpaantumisen taustalla oli teoksessa esitetty kritiikki hänen puoluetoverinsa Jussi Niinistön vuonna 2003 kirjoittamaa Lapuan liikkeen kuvahistoriaa kohtaan. On syytä korostaa, että Suomalaiset fasistit sivuaa ohimennen nimenomaan Niinistön tulkintoja historioitsijana, ei hänen toimintaansa poliitikkona. Tästä huolimatta Soini on katsonut tarpeelliseksi syöksyä suojattinsa tueksi. Tilanne on siis vähintäänkin erikoinen; sitten Paavo Lipposen päivien ei hallituksen ministeri ole katsonut aiheelliseksi ärhennellä historiantutkijoille siitä hyvästä, että nämä tekevät jokapäiväistä työtään.

Olen itse lukenut teoksen, mutta säästän sen yksityiskohtaisemman arvioinnin tuonnemmaksi. Kimmo Rentola on jo arvostelussaan huomioinut, että kyseessä on ensimmäinen kattava kokoomateos 1920- ja 1930-lukujen äärioikeistosta, joka on sellaisenaan saavutus; ylipäätään sotienvälisen ajan oikeistoradikalismi ja äärikansallisuus on muutenkin selvästi rajattava Suomen historian ilmiö. Oman lukemani nojalla teos näyttäisi kontekstualisoivan uudesta näkökulmasta ainakin kolme seikkaa; herännäisliikkeiden taustavaikutuksen Lapuan liikkeen synnyssä, Vapaussodan rintamamiesliiton toiminnan sekä suomalaisen SS-pataljoonan poliittisen merkityksen. Teos on selvästi pitkäaikaisen työn tulos, sillä kirjoittajista Roselius käsitteli Suomen ja Viron rintamamiesjärjestöjen aktivistien yhteyksiä jo vuonna 2006; kuten tunnettua, virolainen veljesjärjestö muodosti sikäläisen äärioikeistolaisen liikehdinnän etujoukon.

Kirjassa on myös historiografinen osuutensa, jossa tarkastellaan aiempaa tutkimusta ja historiankirjoitusta. Tämä tietysti edellyttää myös aiheesta niin ikään kirjoittaneen Jussi Niinistön tuotannon nostamista tarkasteluun, täysin riippumatta siitä mikä hänen nykyinen työnkuvansa on. Ministerin asemansa vuoksi Niinistön ruotiminen on tietysti saanut mediassa huomiota, mutta teos käy läpi muidenkin tutkijoiden tuotantoa sinimustaa historiankautta koskien. Puntarissa ovat muun muassa dosentti Mikko Uolan tulkinnat, jotka suoraan sanoen olisivat sietäneet saada enemmänkin kritiikkiä osakseen.

Filosofian tohtori Niinistö vastasi teoksen esittämään kritiikkiin tuoreeltaan varsin ristiriitaisesti. Niinistön kysymys, olisiko hänen pitänyt “mitätöidä Lapuan liikkeen historiallinen merkitys sen väkivallantekojen takia?” on jokseenkin absurdi. Uudessa teoksessahan on Niinistöä kritisoitu siitä, että hän siloitteli Lapuan liikkeen harjoittamaa terroria ja onnistui täten luovasti itse mitätöimään Lapuan liikkeen kenties keskeisimmän historiallisen merkityksen, joka oli juuri poliittisen väkivallan ilmapiirin ylläpitämisessä. Niinistön ykskantaan esittämä kysymys, olisiko hänen pitänyt “demonisoida” liikettä on samaten merkillinen, kun pitää mielessä Niinistön teoksille ominaisen tunteikkaan kirjallisen ilmaisun. Mikäli pitää demonisointia vältettävänä asiana, niin vastavuoroisesti kannattaisi kenties myös pidättäytyä korulauseista, kuten terrorin kutsumisesta “kansanhuumorilla ryyditetyksi hevosenleikiksi”. Tiettyä huvittavuutta on Niinistön viittauksissa “nykyiseen tutkijapolveen”, kun kirjoittajista kaksi on hänen vuonna 1970 syntyneitä ikätovereitaan ja kolmaskin vaivaiset viisi vuotta nuorempi. Niinistön verhoutuminen rankelaiseen viittaan ja oman tuotannon esittäminen “objektiivisuuteen pyrkimisenä” sen jälkeen kun se on jo osoitettu politisoituneeksi ja hän itse on todennut kirjansa vain kuvahistoriaksi, on puolestaan melkoisen kehno kilpikonnapuolustus. Viesti on kuitenkin riittävän selvä; Niinistön oma työ historioitsijana on moitteiden yläpuolella, ja hänen tulkintojensa arvosteluun ei voi olla mitään muuta syytä kuin poliittinen ajojahti.

Ulkoministeri Soinin interventio ja viittaus fasismista ulvojiin” ei auta asiaa, vaan lisää kiistaan uuden naurettavuuden asteen. Syystä tai toisesta perussuomalaisten puoluejohtaja on päättänyt tulkita asian niin, että hänen vanhaa toveriaan on kutsuttu fasistiksi, mitä tietystikään ei kukaan ole tehnyt. Suomalaiset fasistit -teoksen sisällössä ei ole edes mitään puoluepoliittista, mutta Soini päätti silti itse viedä keskustelun tälle tasolle, vyöryen koko vallantäyteisellä auktoriteetillaan historiatieteellisen debatin osapuoleksi. Ulkoministerin reaktio tihkuu muutenkin roimaa tahatonta ironiaa. Kirjoituksessaan Soini tekee aluksi dramaattisen viittauksen presidentti Kekkosen ajan fasismisyytöksiin, mutta toimiikin samalla itse kuten Kekkosen halpakopio ja laatii myllykirjeen puolustaakseen ystäväänsä ja näyttääkseen vähäpätöisille pikku historiantutkijoille kaapin paikan. Kannattajia Soini toki saa varmasti tälläkin peliliikkeellä muutamista vanhoista äreistä herroista, jotka haluavat historiansa mieluummin turvallisina kiiltokuvina samalla kuvitellen, että ne edustavat historiankirjoituksen korkeinta, kriittisintä ja ennen kaikkea puolueettominta astetta.

Viime kädessä Soinin kirjoitus tekee hänelle kuitenkin enemmän vahinkoa. Asiat, jotka liittyvät Jussi Niinistön suorituksiin historiantutkijana eivät kosketa ulkoministerin tai puoluejohtajan toimenkuvaa. Poliitikkokin voi totta kai osallistua historiantutkimuksesta käytyyn keskusteluun, mutta siinä tapauksessa hänen olisi kyllä uskottavuutensa kannalta paras tietää, mistä ylipäätään puhutaan ja varustautua kunnon asiatiedoilla. Soinin ylhäinen tuomio ja pöyhkeä julistaminen “vaaleissa saaduista yli 500 000 äänestä” on omiaan vain luomaan kuvaa, että peruspomon mielestä historiantutkimuksenkin pätevyys ratkaistaan vaaliuurnilla. Yliopistoleikkauksien ja hallituksen taholta “kaiken maailman dosenteista” esitettyjen lausahdusten aikana tämä kömpelö ulostulo asettunee vielä erityisen ikävään asiayhteyteen. Herkkä reagointi fasismista käydyn historiakeskustelun yhteydessä palauttaa myös mieleen sananlaskun kalikasta ja koirasta. Kovin hyvää pelisilmää ei Soini tällä kertaa ole siis osoittanut, ja ulkoministerinä ja puoluejohtajana hänen olisi ollut järkevämpää jättäytyä sivuun koko episodista.

Posted in Historia, Media | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , | 7 Comments

Puola ja perussuomalaiset

    

Kansainvälisessä politiikassa tapahtuu aika ajoin muutoksia, jotka vaikuttavat myös Suomen asemaan. Näissä tilanteissa kansalaisemme ovat tottuneet odottamaan omalta poliittiselta johdoltaan, etenkin maan ulkoministeriltä, vastauksia ja arvioita siitä, mitä tuleman pitää. Koska ulkoministerin salkkua on yleensä pidetty verraten tärkeänä, ovat viranhaltijat tavallisesti omanneet riittävästi kykyjä selviytyäkseen tästä tehtävästään vähintään tyydyttävästi. Kompasteluistaan huolimatta Alexander Stubb pysyi kohtalaisen hyvin tilanteen tasalla Libyan vallankumouksen aikana, ja Erkki Tuomioja suoriutui varsin tyylipuhtaasti Ukrainan kriisin seurannasta.

Viime aikojen eräs merkittävä muutos Euroopan mannermaan politiikassa, millä on niin ikään vaikutuksensa Suomenkin asemaan, on ollut kansallismielisen populismin siivittämä muutos kohti autoritaarisempaa hallintoa ja yhteiskuntaa. Unkarin tilanne on jo pitkään herättänyt huolta Suomessa, ja viime aikoina valokeilaan on noussut Puola. Puolan tilanne tosin poikkeaa Unkarista sikäli, että maassa vallitseva poliittinen polarisaatio on erilainen. Unkarissa sikäläinen konservatiivipuolue Fidesz nousi valtaan päihitettyään talouskriisin myötä epäsuosioon joutuneet sosialistit, minkä jälkeen puolue on kyennyt hallitsemaan Unkaria lähes yksinvaltaisesti. Puolassa sen sijaan on vuoden 2005 vaaleista asti vallinnut suhteellisen tasavahva vastakkainasettelu kahden oikeistopuolueen, Kansalaisforumin ja Laki ja Oikeus -puolueen välillä, joista jälkimmäinen on nyttemmin hallitusvastuussa.

Tomasz Oryński on V4Revue-lehdelle kirjoittamassaan artikkelissa selostanut Puolan poliittisen tilanteen kehittymistä viime vuosien aikana. Marraskuun vaalien jälkeisissä tapahtumissa on kyse paljolti vuonna 2007 valtansa menettäneen ex-pääministeri Jarosław Kaczyńskin kostosta. Kuluneiden vuosien aikana Laki ja Oikeus on rakentanut oman paranoidin poliittisen narratiivinsa, jolla on tukenaan Radio Maryjan ja Gazeta Polska Codziennie -sanomalehden edustama vaihtoehtoinen mediakoneisto. Kuvio muistuttaa verkostoa, jota Laki ja Oikeus -puolueen sisarpuolueena tunnetut perussuomalaiset ovat pyrkineet rakentamaan Suomessa, ja puolueiden retoriikassakin on yhtäläisyyksiä. Timo Soini voi tulevaisuudessa haastella puolalaisen virkaveljensä Witold Wasczykowskin kanssa kulttuurimarxilaisuuden vaaroista.

Presidenttiveljensä Lechin menehdyttyä Smolenskin lentoturmassa on Jarosław Kaczyński hakenut määrätietoisesti revanssia Puolan kulttuurisodassa ja politiikassa, mihin vaalivoitto on nyt tarjonnut kelpo tilaisuuden. Perustuslakituomioistuimen kaltaisen instituution valikoituminen hallituksen toimien kohteeksi ei ole Laki ja Oikeus -puolueen historiassa mitään uutta. Vuoden 2005 jälkeisen “moraalisen vallankumouksen” aikana ensimmäinen Kaczyńskin hallituksen toimenpide oli tasa-arvovaltuutetun tehtävän lakkauttaminen, koska se nähtiin oletettavasti haitalliseksi puolalaisten naisten velvollisuuksien kannalta.

Koska Puola sijaitsee Itämeren alueella ja on keskeinen EU- ja NATO-maa, on maan valtiollisten olojen kehityksellä hyvin paljon merkitystä myös Suomen kannalta. Vaikka Puolan tilannetta onkin verrattu Unkariin, niin maassa vallitseva jyrkkä poliittinen polarisaatio tasavahvojen kilpakumppanien välillä tuo huolestuttavalla tavalla enemmänkin mieleen Ukrainan. Laki ja Oikeus -puolueen hegemonia-asema ei ole mitenkään ehdoton, ja toisin kuin Unkarissa, puolueella ei ole mahdollisuuksia lujittaa asemaansa säätämällä vaalipiirien rajoja uudestaan. Puolassa ei ole käytössä Unkarin yhden hengen vaalipiirejä, ja historiallisista syistä Puolan poliittiseen polarisaatioon yhdistyy myös maantieteellinen polarisaatio toisaalta Preussin, toisaalta Venäjän ja Itävallan alaisuuteen kuuluneiden alueiden välillä. Unkarin kaltaisen autoritaarisen hallinnon pystyttäminen ei siis ole mitenkään ennaltamäärätty lopputulos, mutta poliittisen tilanteen pysyvä kärjistyminen voi sellaisenaan olla muuten kohtalokasta, etenkin kun molemmat osapuolet ovat selvästi valmiita pelaamaan kovin panoksin.

Puolan hallituksen puuttumisesta oikeuslaitokseen ja mediaan on jo nyt nähty esimerkkejä. Tässä on syytä kuitenkin muistaa, että Puolassa on vahva poliittisten protestien perinne, eikä vähemmistömielipiteen merkitystä idealistisesti vaalinut puolalainen kansalaisyhteiskunta ole koskaan katsonut hyvällä pyrkimystä yksinvaltiuteen. On siis varsin turvallinen veikkaus, että istuvan hallituksen toimet tulevat aiheuttamaan maassa jatkuvaa poliittista kuohuntaa. Tällä taas on vääjäämättä vaikutuksensa moniin asioihin. Kyse ei ole niinkään “eurooppalaisista arvoista” vaan poliittisesta epävakaudesta ja jatkuvista kriiseistä eräässä Atlantin liiton ja Euroopan Unionin merkittävimmässä valtiossa, tilanteessa jossa itäisen Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne on jo muutenkin huolestuttava. Nämä ovat käytännön asioita. Koska Puolan armeija on Euroopan ensi suoja Venäjää vastaan, niin asialla on vaikutuksensa myös keskusteluun Suomen mahdollisesta NATO-jäsenyydestä, joka melko varmasti käynnistyy taas uudestaan jossain vaiheessa.

Tämän kaiken olisi Suomen ulkoministeri voinut kertoa maamme kansalaisille, mutta minkäänlaista ennustetta tai tasapuolista arviota Puolan tilanteesta ei ole tältä taholta saatu. Sen sijaan ulkoministeri Timo Soinilla on ollut kiire kohentaa mainettaan EU-vastaisena populistina ja moitiskella EU-komissiota Puolaan kohdistetusta valvontamenettelystä. Soinin osoittama sympatia ja tuki perussuomalaisten puolalaiselle sisarpuolueelle ei tietysti ole mitenkään tavatonta, ja samalla tavoin Juha Sipilä on keskustan puheenjohtajana aikoinaan lähettänyt terveisensä presidentti Obamalle. Ulkoministerin tehtävä asettaa Soinille kuitenkin ensisijaisesti velvoitteen tarkastella Puolan tilannetta laajemmasta näkökulmasta ja huomioida myös maan poliittisen kehityksen ongelmakohdat. Tällä kertaa näin ei ole tehty, vaan Soini on päättänyt laiminlyödä tehtävänsä ja uhrata ulkoministerin asemansa yksisilmäisesti vain hurmokselliselle puoluehengelle. Oma surkuhupaisuutensa on perussuomalaisen puolueen europarlamentaarikko Halla-ahon kommentissa siitä, miten Puolan hallituksen arvostelu on “vasemmalle värittynyttä”. Lausahdus palauttaa mieleen ne ajat, jolloin toisen laidan poliitikot olivat kärkkäästi julistamassa Puolan hallituksen arvostelun erheelliseksi, koska se oli oikeistolaista. Perussuomalaisen puolueen ulkopoliittinen osaaminen on siis vahvoissa käsissä.

Soinin päätös lähteä puoluepolitikoimaan ulkoministerin asemastaan juontanee osaltaan perussuomalaisen puolueen romahtaneesta kannatuksesta. Viime vaalikaudella hän ei ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana vastaavaan sortunut, vaan kykeni hetkittäin osoittamaan selonteoissaan jopa valtiomiesmäisyyttä. Nyttemmin karu gallup-tilanne pakottaa Soinin hakemaan irtopisteitä asiasta kuin asiasta, minkä lisäksi mukana on myös Soinille ominaisesti henkilökohtainen ulottuvuus. Laki ja Oikeus -puolueen sympatisoiminen on ennen kaikkea osa Soinin teennäisen arvokonservatiiviseen identiteettipolitiikkaan nojaavaa roolipeliä. Nähtäväksi jää, miten hyvin tämä taktiikka puree meikäläiseen äänestäjäkuntaan, mutta ainakaan aiempi esimerkki sitä, miten vasemmistoliitto päätti Arhinmäen johdolla kokeilla sitoutumista Kreikan veljeshallitukseen ei anna aihetta odottaa yritykselle järin suurta menestystä.

Posted in Politiikka, Puola | Tagged , , , , , , , , , , , , | 2 Comments

Kirja-arvostelu: “Infosota”

   

Lokakuussa ilmestynyt sotatieteiden tohtori Saara Jantusen Infosota on kirvoittanut keskustelua tasaisesti koko syksyn ja kohahduttanut vielä joulun allakin. Eilisessä kolumnissaan julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström säpsähti tavasta, jolla Jantunen oli käsitellyt hänen hieman omintakeista kesällä julkaistua Helsingin Sanomien pääkirjoitustaan. Grundströmin mukaan hänen kolumniaan oli käytetty esimerkkinä puolustelevasta asenteesta Venäjän toimia kohtaan, mitä hän piti epäreiluna. Sikäli kun itse olen lukemani ymmärtänyt, teos viittasi Grundströmin kolumniin puhtaasti maanpuolustusta käsittelevässä osiossa; Jantunen tyytyi arvostelemaan JSN:n puheenjohtajan tapaa tulkita hävittäjähankinnat ja reserviläiskirjeet oireiksi Suomea uhkaavasta huolestuttavasta poikkeustilasta. Alkuperäisen pääkirjoituksen tyylin huomioiden tämä oli uskoakseni kohtuullisen aiheellinen sivustahuomautus.

Tulin itse lukaisseeksi Infosodan aiemmin syksyllä ostettuani sen Vanhan Rauman kirjakaupasta. Olen samaa mieltä kriitikkojen kanssa yhdestä asiasta; kirja on paikka paikoin hieman raskaslukuinen, tosin ei niinkään tyylillisesti vaan enemmänkin aiheen vuoksi. Kirjassa on silti enemmän vauhdikkaita hetkiä, ja teoksena se on kiinnostava sekoitus kansantajuista tietokirjaa, pamflettia ja julkisuudessa paljon esiintymään joutuneen tutkijan henkilökohtaisia kertomuksia saamastaan huomiosta. Yliopistoissa työskenteleville henkilöille viimemainittu osuus on tervetullutta luettavaa, sillä tutkijat puhuvat loppujen lopuksi liian harvoin näistä kokemuksistaan ja siitä, millaista palautetta he ovat saaneet. Grundströmin kolumnin arvostelu liittyy teoksen pamflettimaiseen osioon, jossa Jantunen pyrkii osallistumaan tutkijana päivänpoliittiseen keskusteluun. Tämä osa kirjasta on herättänyt luultavasti eniten huomiota, ja käytännössä jokainen Infosodasta nimensä bongannut on syksyn aikana sännännyt päivittelemään sitä, millaisessa sävyssä heidät on opuksessa mainittu.

Infosota on silti kiinnostavimmillaan tietokirjana. Kirjoittaessaan puhtaasti omasta tutkimusalastaan Jantunen on toisinaan suorastaan kadehdittavan lahjakas popularisoija. Teoksen kuvaus sotatieteellisen teoriakentän paradigmaeroista, Jantusen omasta suhteesta tieteenalansa koulukuntien näkemyseroihin ja “hybridisota”-käsitteen läpimurrosta sekä sen kohtaamasta kritiikistä on mukaansatempaavasti kirjoitettu. Vielä tätäkin vetävämmin laadittu on teoksen loppupuolella esitetty katsaus viestinnän historiaan, joka ulottuu behaviorismista aina “kielelliseen käänteeseen” ja sitä kautta omiin päiviimme. Jantunen käyttää tutkijan puheenvuoronsa tehokkaasti ja taidokkaasti, luonnostellen vakuuttavasti humanistisista tutkimusaloista tutun paradigman mahdollisuuksia strategisen viestinnän kehittämisessä. Kirjan kritiikki suuntautuu tässä osassa korostetusti perinteistä “hierarkkista” valtion ja sotilasorganisaatioiden viestintää vastaan.

Yleisen mediakritiikin peräänkuuluttamisen ohella teoksen varsinainen kulmakivi onkin nimenomaan toive strategisen viestinnän kehittämisestä ja usko siihen, että Suomella voisi olla mahdollisuudet toimia tässä edelläkävijänä. Molemmissa tapauksissa Jantusen lähtökohta on hyvin vahvasti yhteiskunnallinen, tavalla jota voinee kutsua korostetun demokraattiseksi. Mediakritiikki näyttäytyy teoksessa vapaan kansalaisyhteiskunnan elinehtona, ja strateginen viestintä puolestaan valtion velvollisuutena kansalaisiaan kohtaan. Populaarina tietokirjana teos ajaa asiansa paremmin kuin hyvin, ja samassa yhteydessä julkituotu sanoma valtiovallalle ja kansalaisille on tarpeellinen.

Nimensä mukaisesti kirjassa on viljalti esimerkkejä informaatiosodankäynnistä. Julkisuudessa on huomioitu lähinnä kirjan havainnot Venäjän toimista ja Krimin miehityksestä, jotka ovatkin pääteema, mutta teoksessa on myös kohtuullisen mittava Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia käsittelevä osuus. Tämän lisäksi narratiivissa käsitellään amerikkalaista strategista viestintää ja muutamia kiintoisia epämääräisiksi jääneiden tahojen suorittamia operaatioita, kuten Columbian Chemicals -tehtaan kuuluisaa räjähdyshuijausta. Keskiöön tarkastelussa nousee Venäjä. Jantunen ei varsinaisesti ole Venäjän tai Itä-Euroopan tutkija, mutta käsittelee itänaapurin mediakenttää ja Venäjän valtion harjoittamaa informaationhallintaa tyydyttävästi. Samassa yhteydessä hän tekee myös tavallaan kiintoisaa, hetkittäin enemmän sosiologian suuntaan liippaavaa analyysia suomalaisen verkkomaailman Kremlille myötämielisistä tahoista.

Venäjä-myönteistä alakulttuuria kuvatessaan Jantunen on onnistunut kohtalaisesti, joskin lukeminen tuottaa väistämättä Nietzschen mainitseman elämyksen siitä, miten syvyyteen katsellessa näkee sen tuijottavan takaisin. Muutamat kriitikot ovat moittineet Jantusta siitä, ettei hän ole suoranaisesti osoittanut mitään selvää kytköstä, joka todistaisi meikäläisen sosiaalisen median kyberdesantit itänaapurin suoriksi käskyläisiksi. Arvostelu on nähdäkseni mennyt ohi maalin, koska Jantunen ei kirjassa moista juuri vihjaa, vaan tarkastelee tätä alakulttuuria rinnakkaisilmiönä kansainvälisessä infotaistelussa. Tässä mielessä on jotakuinkin samantekevää, kokevatko vaikkapa Vastavalkean kirjoittajat käyvänsä erillissotaa ilman muodollista sopimuksella vahvistettua liittosuhdetta Venäjän kanssa, mahdollisesti vieläpä ajopuina Kremlin vanaveteen päätyneinä. Heidän aatteellinen ja poliittinen viitekehyksensä on muutenkin riittävän selvä. Selvää toki on, että yltiöymmärtävä asenne Venäjän politiikkaan ei useimmille Jantusen kuvaamille verkkovaikuttajille ole mikään primääri määrittävä tekijä. Enemmänkin kyse lienee vain siitä, että erilaisiin salaliittoteorioihin ja muunlaiseen hurahtaneisuuteen haksahtaneet internetin suurkuluttajat ovat myös Venäjän kysymyksessä ottaneet luontevasti sen näkökannan, joka heidän omassa usvaisessa mielessään edustaa “tervettä kriittisyyttä”. Myös Jantunen nostaa esille Bilderberg-klikkiä ja “uutta maailmanjärjestystä” koskevat salaliittoteoriat ilmiöinä, jotka ovat ennakoineet ja edistäneet tätä kehitystä.

Suomalainen itänaapurin politiikkaa myötäilevä scene on sinänsä kiehtova aihe, josta voisi tekaista kokonaan oman tietokirjansa. Mikäli itse käsittelisin aihetta, erottaisin luultavasti neljä tätä suuntausta edustavaa kategoriaa. Ensimmäistä ryhmää edustavat vanhan koulun konservatiivit, jotka paheksuvat länsimaista massakulttuuria ja oletettavasti rappeutunutta länsimaista yhteiskuntaa, ja suhtautuvat Venäjään joko inhorealistisista syistä varoen tai sitten muuten myötämielisesti. Esimerkkejä tästä on kaksi, professori Timo Vihavainen ja eversti Sampo Ahto. Toiseen ryhmään kuuluvat EU-vastaiset populistit, jotka tapaavat Venäjän ja Euroopan Unionin välisissä kiistakysymyksissä ottaa vähintäänkin häilyvän tai sitten Kremlille myötämielisen asenteen. Tämä ryhmä on suurin ja vaikuttaa tällä hetkellä etupäässä perussuomalaisen puolueen keskuudessa. Kolmantena voi erottaa yksittäiset Venäjän politiikalle ymmärrystä osoittavat vasemmistolaiset toimijat, joihin kuuluvat lähinnä Antero Eerola ja muutamat kommunistien pienpuolueiden vaikuttajat. Näissä kolmessa ryhmässä ei ole niinkään kyse suoranaisesta sitoutumisesta itänaapuriin, vaan enemmänkin vihasta joko länsimaista vapaamielisyyttä, Euroopan Unionia tai kapitalismia kohtaan, jolloin Venäjä määrittyy pienemmäksi pahaksi. Neljänteen ryhmään, joka on asenteessaan kaikkein vannoutunein ja yksiselitteisesti Kremlin asialla, kuuluvat sekalaiset opportunistit ja eksentrikot dosentti Johan Bäckmanista ja Janus Putkosesta aina itäisen Ukrainan separatistien joukoissa taistelevaan Petri Viljakaiseen.

Jantunen on käsitellyt Venäjä-myönteistä kenttää etupäässä sosiaalisen median kautta ja on saanut nyreää palautetta etenkin valiokuntasihteeri Peter Saramolta. En puutu tähän parin kuukauden takaiseen väittelyyn sen yksityiskohtaisemmin; totean vain Saramon tulkintojen Ukrainan kriisistä osuneen liian usein harhaan tavalla, joka hänen myöhemmän käytöksensä valossa ei anna aihetta luottaa siihen, että erheet olisi tehty hyvässä uskossa. Ukrainan sotaa koskevissa kirjoituksissaan Saramo teki itseään tykö  tyynen mietteliäänä ja puolueettomuuteen pyrkivänä kommentaattorina ja onnistui nähtävästi myös saamaan varsin paljon lukijoita. Kirjoitusten yksityiskohdat olivat kuitenkin häkellyttäviä; Saramo muun muassa tarinoi siitä, miten itäisen Ukrainan separatistien toiminta kohdistui “vain sotilaskohteisiin” samalla kun ETYJ:n ja Punaisen ristin työntekijöitä oli otettu panttivangeiksi ja ensimmäisissä ihmisoikeusjärjestöjen raporteissa oli jo kerrottu paikallisten siviilien pidätyskeskuksista Donetsin alueella. Venäjän poliittisia toimia Saramo kuvaili varhaisissa kirjoituksissaan tavan takaa laatusanalla “rationaalinen”, ja aihetodisteet Venäjän interventiosta Ukrainassa hän kuittasi olemattomiksi vielä silloinkin, kun asia alkoi olla päivänselvä. Lopputulokseksi jää, että kärkevyydestään huolimatta Jantunen on ollut kirjassaan Saramolle aivan liian kiltti.

Jantusen lanseeraama käsite “resonaattori”, jolla kuvataan valmiiksi laadittua disinformaatiota tiedostamattaan toistavaa henkilöä, on vakiintunut nopeasti. Verkkoviestintään liittyvänä käsitteenä se on erinomainen, ja sitä voi vaivatta soveltaa myös kansainväliseen islamofobiseen alakulttuuriin, jonka merkittävimmät kotimaiset resonaattorit ovat suoriutuneet eduskuntaan ja europarlamenttiin. Toisaalta kaikkiin Infosodassa käsiteltyihin hahmoihin termi ei välttämättä sovellu. Ennen muuta dosentti Johan Bäckman on siinä määrin itseoikeutettu yhden miehen disinformaatiotehdas, että hänen kohdallaan kuvio kääntyy ylösalaisin ja häntä alkaa heiluttaa koiraa; Bäckmanin näkemyksiä kritiikittä toistava venäläinen media on itse asiassa yhden miehen resonaattori. Nimenomaan kohudosentin kyky manipuloida mediakenttää koko Euraasian mantereella tekee hänestä vastenmielisyydestään huolimatta demonisen kiehtovan hahmon. Dosentti esiintyy tiuhaan myös Infosotaan jäljennetyissä Twitter-keskusteluissa, jotka saavat lukijan hetkellisesti naurahtamaan. Jantunen on kirjoittajana ja tutkijana sparrannut siinä määrin itse kyseisen eriskummallisen alakulttuurin edustajien kanssa, että paikoin Infosota tuo mieleen gonzojournalismin.

Kirjassa on tietysti puutteensa ja sudenkuoppansa. Jantusen ajatusleikki siitä, miten Säteilyturvakeskuksen sivut voitaisiin kaapata ja niiden kautta levittää suomalaisille erheellistä tietoa Leningradin ydinvoimalassa tapahtuneesta onnettomuudesta on sinänsä kiintoisa ja asiantuntevasti kuvattu, mutta herättää väistämättä kysymyksen mikä taho moisen infosotaiskun tekisi, ja miksi? Ydinvoimaloidensa mainetta varjeleva Venäjä, joka kaiken lisäksi parhaillaan on rakentamassa reaktoria Suomeen, tuskin moiseen ryhtyisi. Vaikka dosentti Arto Luukkanen onkin saanut kirjassa ansaittuja pyyhkeitä, niin dosentin kesäistä kolumnia hybridisodasta on Jantunen pitänyt hyvinkin lukemisen arvoisena ja ilmaissut olevansa “samoilla linjoilla”. Oma luentani kolumnista oli enemmänkin se, että perussuomalaisissa vaikuttava Luukkanen pyrki jo etukäteen vihjaamaan istuvan hallituksen leikkauspolitiikkaa vastustavien syksyisten mielenosoitusten ajavan Venäjän asiaa. Dosentti siis kävi kolumnilla omaa infosotaansa. Kansalaisaloitetta Suomen euroerosta on Jantunen pitänyt “Venäjän narratiiviin sopivana”, mikä olisi vähintäänkin perusteluja kaipaava kommentti. Infosota on tosin mennyt painoon ennen Kreikan kriisiä, jolloin kävi selväksi, että edes Kreikan euroero ei ollut Venäjän etujen mukaista.

Jantunen on nähnyt myös “sisällissota”-ilmaisun käyttämisen Ukrainan selkkauksen yhteydessä harhaanjohtavana. Kyseessä kuitenkin on myös sisällissota, johon toki liittyy olennaisena Venäjän interventio, ja jota todennäköisesti ei olisi syttynyt ilman Venäjän toimia. Kirjassa kuvailtu länsimaisten tiedotusvälineiden tapa viitata Ukrainan puolustusvoimiin ilmaisulla pro-Kiev forces ei välttämättä sekään kerro mistään haksahtamisesta Kremlin masinoimaan propagandaan, vaan enemmänkin vain tyypillisestä länsimedian ylimielisyydestä, jossa hierarkian alemmalla askelmalla olevien maiden sisäisiä oloja kuvaillaan stereotyyppisesti. Amerikkalaisissa verkkojulkaisuissa ajatusleikit siitä, miten länsimaiden sisäiset tapahtumat voitaisiin esittää samalla tavalla, ovat vakiintuneet jo vitsailun aiheeksiInfosodan yleisestä pamflettiosuudesta voi mainita vielä julkista keskustelua kirvoittaneen provosoivan toteamuksen Paasikiven ja Kekkosen kuolemasta. Edesmenneen presidentti Paasikiven perspektiivissä maailma oli paikka, jossa kansainvälinen oikeus toimi lopulta vain protokolla-asioissa ja suurvallan hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio harvemmin sai oikeutta. Kun katsoo kansainvälisen yhteisön hampaatonta suhtautumista Krimin miehitykseen, niin voisi kaiketi kitkerästi todeta, että Jantusen tiedot Paasikiven kuolemasta ovat vähintäänkin ennenaikaisia.

Infosodan pääaiheen, eli Venäjän ja länsimaiden välisen vastakkainasettelun osalta tilanne on tällä hetkellä sikäli kiintoisa, että Pariisin taannoiset terrori-iskut ovat muuttaneet hyvin sukkelaan kansainvälistä tilannetta. Ranska on lähentynyt nopeasti Venäjää, Yhdysvallat ja Venäjä ovat viritelleet tiedusteluyhteistyötä Daeshin vastaisessa taistelussa, ja myös paine Euroopan Unionin Venäjän-vastaisten pakotteiden purkamiseen on lisääntynyt. Venäjän mahdollinen infosota ja pakkaa hämmentävät resonaattorit ovat jääneet hetkittäin taka-alalle samalla kun läntisessä mediassa on muovautunut täysin omaehtoinen uusi narratiivi yhteisrintamasta Venäjän kanssa. Toisinaan ilmassa on voinut aistia Orwellin romaania muistuttavan tunnelman, jossa Euraasian sijasta viholliseksi nousee käden käänteessä Itäaasia. Syyrian konflikti voi kaikessa mutkikkuudessaan vielä sekoittaa tilannetta, mutta jo tässä vaiheessa vaikuttaa siltä, että Ukrainan kysymys on vuonna 2016 jäämässä taka-alalle. Donetsin sota on muuttunut matalan intensiteetin konfliktiksi, ja jäljellä on sekavassa ja lohduttomassa tilassa oleva rajamaa. Vielä tämän vuoden alussa muutamat kotimaisetkin kommentaattorit, kuten Charly Salonius-Pasternak, odottivat Venäjän vääjäämätöntä “keväthyökkäystä” Ukrainassa. Keväthyökkäystä odotellaan vielä jouluaattonakin, mutta sen sijaan Venäjä on nyt pahemman kerran kietoutunut Syyrian sisällissotaan. Tämä tietysti on lisännyt infosotaan kokonaan uuden ulottuvuden, jossa ukrainalaiset skribentit ovat vihjailleet Venäjän masinoineen Pariisin terrori-iskun.

Saara Jantusen Infosota on tietokirjana tehnyt hyvin tehtävänsä sikäli, että se on osaltaan selvästi edesauttanut laajemman keskustelun avaamista erilaisista “vastamedioista” ja sosiaalisen median alakulttuureista. Samalla aiemmin “vihapuheen” ympärille jumiutunut julkinen keskustelu on siirtynyt käsittelemään enemmän sitä, miten propaganda syntyy, miten se leviää, ja millaisia ovat informaatiovaikuttamisen mekanismit. Vaikkei jakaisi kirjoittajan mielipiteitä kaikissa asioissa, valtamedian havahduttaminen tässä asiassa on hyvinkin hatunnoston arvoinen saavutus. Samaten myös Jantusen kirjan keskeisimmät toiveet kansalaisten mediakritiikin kohentamisesta, disinformaation kyseenalaistamisesta kansalaiskeskustelun kautta ja strategisen viestinnän demokraattisesta kehittämisestä ovat arvoltaan pysyviä.

 

Saara Jantunen: “Infosota. Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan.” Otava, Helsinki 2015, 318 s.

 

Posted in Media, Politiikka, Sota | Tagged , , , , , , , , , , , , | 19 Comments

Huojuva hegemonia

    

Viikonvaihteen polttava puheenaihe on ollut valtiovarainministeri Alexander Stubbin sokaistuminen ja lankeaminen hallintarekisteri-projektissaan. Tapausta itseään on käsitelty jo varsin paljon, joten sen yksityiskohtia ei tarvinne erikseen kerrata. Aamulehden hiljan julkistama muistio valtiovarainministeriön medianhallinnasta antaa vaikutelman muustakin kuin tavanomaisesta strategisesta viestinnästä, etenkin kun pitää mielessä tiedotustilaisuudessa yksittäiselle kriittiselle toimittajalle langetetun porttikiellon. Tässä valossa valtiovarainministerin nyttemmin surullisenkuuluisaksi tullut erhe 90% ja 10% kannatuksen välillä ei näytä enää niinkään harmittomalta kömmähdykseltä kuin orwellilaiselta yritykseltä selittää todellisuus peilikuvakseen.

Miksi valtiovarainministeri Stubb sitten on toiminut kuvatulla tavalla? Tampereella vaikuttava vasemmistoliiton aktiivi Tatu Ahponen on huomauttanut, että kyse on pitemmästä kehityskulusta, jossa hallinto ei enää niinkään nojaa käytettävissä olevaan tietoon, vaan päinvastoin tosiasiat muokataan tarpeen vaatiessa omaan poliittiseen narratiiviin sopivaksi. Tässä on paljon perää, ja tämä menettelytapa muuttuu sitäkin ymmärrettävämmäksi kun pitää mielessä kokoomuksen erityisen aseman suomalaisessa politiikassa. Puolueella on ollut Jyrki Kataisen päivistä alkaen enemmän tai vähemmän katkeamaton hegemonia Suomen valtiollisessa elämässä, mutta samalla puolueessa on tiedostettu, että kokomus nauttii tästä asemastaan lainatulla ajalla.

Kokoomuksen etuoikeutettu asema ja sen myötä hankittu hegemonia ei ole 2000-luvulla perustunut enemmistöasemaan, vaan kyvykkääseen valtapeliin. Vaalimenestyksen ei tarvitse kokoomukselle koskaan olla mitenkään ehdoton, sillä kokoomuksen kannalta kyse on enemmänkin eräänlaisesta nurkanvaltauksesta. Puolue on itse asiassa menettänyt äänestäjiä jo kaksissa vaaleissa, mutta onnistunut molemmilla kerroilla selviytymään kärkisijalle tai kärjen tuntumaan, varmistaen täten paikkansa hallituskoalitiossa. Kahdeksan vuoden ajan on kuitenkin ollut itsestään selvää, että onni ei ole myötä ikuisesti. Tämän vuoksi jokainen mahdollisuus valtaan on käytetty perinpohjaisesti hyväksi.

Vaalien nurkanvaltauksen jälkeen kysymys on ollut ennen muuta hallitusneuvotteluista, ja sen pelin kokoomus on osannut. Taidokkaat kompromissit, näppärästi hankitut ministerinsalkut ja varsinkin taustatukea tarjoava kohtuullinen suosio joukkotiedotusvälineissä ovat aina olleet avainasemassa. Sen jälkeen, kun valta on saatu, sitä on myös käytetty, määrätietoisesti ja tiukassa aikataulussa. Puolueen tavoite on aina ollut toteuttaa niin paljon ideologiansa mukaista politiikkaa kuin neljässä vuodessa on vain mahdollista. Kohteena ovat olleet suomalaisen hyvinvointi- ja konsensusyhteiskunnan keskeisimmät instituutiot; koululaitos, yliopistot, aluehallinto, ay-liike ja viimeisenä nähtävästi myös terveydenhoito. Kuten taannoinen hallituskriisi osoitti, kokoomus on ainutlaatuisella tavalla kyennyt saamaan tahtonsa läpi ehdottomissa kärkitavoitteissaan silloinkin kun puolue on näennäisesti joutunut luopumaan jostain.

Suorasukaisimmissa uudistuksissa  kokoomuksen modus operandi on ajaa suunnitellut muutokset läpi pikaisesti, siten että ne esitellään julkisuudessa ainoina oikeina ja ainoina pragmaattisina vaihtoehtoina. Muutokset pyritään toteuttamaan myös mielellään mahdollisimman peruuttamattomina. Tavoite on itsestäänselvä: suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden purkaminen ja muovaaminen uudestaan kokoomuksen ideologiaa vastaavaan suuntaan. Tässä ei voi liiaksi korostaa sitä, että kokoomus ei ollut aikoinaan osallinen siinä konsensuksessa, josta suomalainen sopimusyhteiskunta sai alkunsa, joten sen purkaminen on puolueelle historiallinen tehtävä. Askeleet otetaan yksi kerrallaan keskeisillä sektoreilla, mutta koska aikaa on aina vain neljä vuotta kerrallaan ja puolueen hegemonia on lunastettu pelin politiikalla, ne ovat nopeita harppauksia.

Toisinaan näissä askeleissa kompastellaan, ja näin on käynyt myös nyt. Valtiovarainministeri Stubbin toiminnassa ei ole kyse vain “debatin tuoksinassa” tapahtuneista yksittäisen ministerin pikku erehdyksistä, saati sitten ministeriön normaalista toimintatavasta. Kyse on valtansa lakipisteen saavuttaneen puolueen kiireestä toteuttaa suurta aatteellista suunnitelmaansa hinnalla millä hyvänsä ennen tämän hegemonian vääjäämätöntä iltaruskoa. Hallintarekisteri puolestaan on kokoomukselle mitä suurimmassa määrin keskeinen aatteellinen tavoite, koska sen uskotaan liittyvän kansantalouden kulmakiveksi katsotun yksityisen pääoman vapauteen. Nykyinenkään käytäntö ei tätä vapautta oikeastaan millään tavoin kahlehdi, mutta kuten todettu, kyse onkin ideologiasta.

Mitään seuraamuksia tapahtuneesta ei tietenkään ole, sillä pääministeri Sipilä on jo lojaalisti antanut tukensa valtiovarainministerilleen. Kolmas hallituspuolue perussuomalaiset on aikoinaan oppositiokautenaan ollut hyvinkin aktiivinen edellyttäessään ministereiltä ehdotonta rehellisyyttä, ja puolue haistoi aikoinaan kärkkäästi veren Stefan Wallinin tapauksessa. Tällä erää hallitusvastuuseen nousseen puolueen tärkein tehtävä lienee kuitenkin Timo Soinin ministerieläkkeen varmistaminen, joten mitään vastaavaa draamaa tuskin on siltä suunnalta tiedossa. Hallitus siis jatkaa kuten ennenkin, kolhittuna ja huojuen, mutta edelleenkin tiiviisti yhteen hitsattuna ja suosiotaan suurempaa valtaa käyttäen.

Posted in Media, Politiikka | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kirjahanke: Summan tarina

  1966933_703169569733981_313164062_n

Aloitin viime kuussa uuden tietokirjan kirjoittamisen. Tällä kertaa aiheena oli vaihteeksi talvisota. Keskityn teoksessa Summan taisteluun kokemushistoriallisesta näkökulmasta, ja teoksen työnimenä on Summan tarina.

Olin miettinyt kirjan kirjoittamista Summan taistelusta jo pitkään. Asiaan vaikuttivat etupäässä perhesyyt; olen aiemminkin maininnut, että äidinpuoleinen isoisäni Matti Vikman, jonka nimi on kaiverrettu ylläolevaan Nokian kummitehtaan kaatuneiden työläisten muistolaattaan, kaatui Summassa 6. helmikuuta 1940, taistelujen saavutettua ankarimman vaiheensa. Väitöskirjaa laatiessani mietiskelin, missä määrin olisi joskus mahdollista tuottaa mikrohistoriallinen kuvaus kyseisen päivän tapahtumista sekä rintamalta että isoäitini perheestä, ja ehdin tuolloin jo luonnostella tätä ajatustani kirjalliseen asuun. Sittemmin alkoi saman kuvauksen laajentaminen tietokirjaksi tuntua hyvältä ajatukselta. Viime vuosina ilmestyneiden uusien talvisodan yksittäisiä taisteluja käsitelleiden kirjojen jälkeen ehdin jo huolestua, ehtisinkö palata tähän teemaan riittävän ajoissa. Nähtävästi kenttä on kuitenkin vielä vapaa, ja Summan taisteluun ei ole kukaan muu ammattitutkija nyt lähiaikoina tarttumassa.

Tarkoitukseni on luodata sotakokemusta etenkin päiväkirjojen ja kirjeaineiston kautta. Arkistoissa on säilynyt aiheesta runsain mitoin materiaalia, mutta olen huomannut, että myös yksityisillä kansalaisilla on yhä vieläkin muistoja sota-ajalta. Verkkomaailman kautta on helppo lähestyä suurta yleisöä, joten tämä kirjoitukseni onkin julkinen aineistopyyntö. Mikäli hallussanne on talvisodan aikaisia kirjeitä tai päiväkirjoja, jotka liittyvät tavalla tai toisella Summassa joulukuusta 1939 helmikuuhun 1940 käytyihin taisteluihin, tai muuten Kannaksen länsiosissa käytyihin taisteluihin, niin olisin hyvin kiitollinen, jos voisitte ottaa yhteyttä minuun. Myös lehtileikkeistä saa ilmoittaa; sanomalehtiin pääsee toki helposti käsiksi muutenkin, mutta esimerkiksi perheiden varta vasten kokoamissa ja säilyttämissä leikekirjoissa on kokonaan toisenlainen kokemuksellinen sisältö. Kirjallista aineistoa otan vastaan mielihyvin vaikka miten paljon, mutta mahdollisten haastattelujen osalta joudun olemaan valikoivampi aiheen mittavuuden takia. Mikäli teillä, omaisillanne tai tutuillanne olisi jotain muistoja Summaan liittyen, niistä saa siis kertoa minulle.

Kirjan ei ole tarkoitus olla yksinomaan taistelukuvaus, vaan haluan peilata samalla myös kotirintaman tuntoja. Rintamalla taistelleiden miesten kokemusten ohella tarkoituksena on keskittyä myös heidän perheidensä ja omaistensa läpikäymiin tuntemuksiin ja siihen, miten Summan taistelut heijastuivat heidän arkielämäänsä. Kaikki kirjeaineisto, jonka kautta voi jollain tavoin hahmottaa vuorovaikutusta etulinjan ja kodin välillä taistelun aikana, on siis erittäin arvokasta. Lähtökohtani on sosiaalihistoriallinen, mutta samalla yksilökeskeinen.

Se uusi elementti, minkä haluan tuoda Summan taistelujen käsittelyyn, on alueellisen sotakokemuksen ja sen merkityksen aiempaa yksityiskohtaisempi tarkastelu. Talvisodan aikana armeijan yksiköt koottiin maakunnallisesti, minkä seurauksena esimerkiksi Taipaleen taisteluista muotoutui leimallisesti pohjalaisten ja keskisuomalaisten sotilaiden taistelu. Vastaavalla tavalla Summan taistelut olivat ennen muuta länsisuomalaisten, eli hämäläisten, satakuntalaisten ja varsinaissuomalaisten sotilaiden taistelu, jolle antoivat erityissävynsä taisteluun osallistuneet alueellisesti kootut yksiköt. Eräs paikallisesti tuttu esimerkki on JR 8:n ensimmäinen pataljoona, joka tunnettiin nimellä ”Porin pirut”. Nimenomaan Porissa näyttäisi kokemus Kannaksen ratkaisutaisteluista sulautuneen yhteen kotirintaman omien dramaattisten kokemusten kanssa. Summan taistelujen ratkaisevan vaiheen käynnistyessä 2. helmikuuta neuvostoilmavoimat tekivät rajun hyökkäyksen Poria vastaan surmaten 21 kaupunkilaista. Suhteellisesti ottaen olivat pommituksen tuhot kaksi kertaa rajummat kuin Helsingissä. Summassa taistelleet satakuntalaiset rintamamiehet ja pommitusten keskellä elänyt kotirintaman väki olivat siis täsmälleen samanaikaisesti hyökkäyksen kohteena, mikä merkitsi sotakokemuksen kollektiivisuutta ja kertautumista.

Summan taisteluun liittyy myös muutamia seikkoja, joita ei vielä ole tietokirjallisuudessa tai tutkimuksissa aivan täysin kattavasti selvitetty. Eräs näistä on viipurilaisten sotilaspoikien hätäinen kokoaminen reserviksi sen jälkeen, kun pääpuolustuslinja oli murtunut Lähteen lohkolla. Kaikki tähän liittyvä muistitieto on niin ikään tervetullutta. Viime aikoina olen tutkimuksen yhteydessä ollut erityisen kiinnostunut sodanaikaisten sosialidemokraattisten paikallisyhdistysten muistokirjoituksista rintamalla kaatuneille nuorisojäsenilleen. Länsi-Suomen tehdaskaupungeissa työväenliikkeellä oli vahva asema, joten taisteluun liittyvä alueellinen perspektiivi sisältää täten myös paikallista poliittista erityisluonnetta sivuavan perspektiivin. Työväenlehdistön muistokirjoitukset eroavat korostetun aatteellisessa paatoksessaan kiintoisalla tavalla porvarillisten lehtien tai maakuntalehtien perinteisestä runebergilaisesta hartaudesta. Tarkoitus on nostaa kirjassa esille myös yksittäisiä henkilöitä, joista viime aikoina tutustumiseni kohteena ovat olleet Summassa kaatunut aikansa huippu-urheilija Gunnar Höckert sekä porilainen hävittäjä-ässä Kelpo Virta, joka saavutti ensimmäiset ilmavoittonsa läntisen Kannaksen taivaalla.

Mutta lyhyesti, vielä kerran: mikäli omaisillanne, tuttavillanne tai teillä itsellänne on jotain sota-ajalta säilyneitä muistoja tai kirjallista aineistoa Summan taisteluihin liittyen, niin ottakaa yhteyttä. Allekirjoittaneen sähköpostiosoite on, kuten aina j.o.jalonen@gmail.com

Posted in Historia, Satakunta, Sota | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , | 15 Comments