Sipilän perintö

Kuvahaun tulos haulle suomen keskusta Kuvahaun tulos haulle election defeat symbol

Seitsemän vuotta sitten, pääsiäisviikolla 2012, Suomen Keskusta kärsi vajavasta johtajuuskriisistä. Puheenjohtaja Mari Kiviniemi oli ilmoittanut vastikään palmusunnuntaina vetäytyvänsä puolueensa puheenjohtajakilvasta, johon hän siihen asti oli ollut hyvin sitoutunut. Kiviniemen vetäytyminen jätti kisaan mukaan enää puolueen vanhat veteraanit, kuten Paavo Väyrysen ja myöhemmin yhtä lailla ehdokkuudestaan luopuneen Mauri Pekkarisen. Vajaa viikkoa myöhemmin haastajaksi ilmaantui uusi tulokas, useimmille tuntematon ensimmäisen kauden kansanedustaja, oululainen diplomi-insinööri Juha Sipilä. Tänään samainen Sipilä, joka ehti toimia puoluejohtajana seitsemän vuotta ja pääministerinä yhden vaalikauden ja viedä Suomen Keskustan ennennäkemättömään vaalitappioon, on ilmoittanut jättävänsä puolueensa puheenjohtajan tehtävät, ja puolue on palannut sinne, mistä lähti.

Sipilän erottua on epilogin aika, ja on syytä palauttaa mieleen se, miten hän puoluejohtajaksi ja pääministeriksi aikoinaan nousi. Mari Kiviniemen eroaminen keväällä 2012 oli puolueelle vähemmän dramaattinen tapahtuma kuin Sipilän ero nyt, mutta ehkä silti paljon suurempi takaisku. Vuoden 2011 eduskuntavaalien murskatappion jälkeen oli Kiviniemi onnistunut vaivalloisesti puurtaen kääntämään puolueen kannatuksen hyvin varovaiseen nousuun kuntauudistuksen vastaisella kamppailulla. Kiviniemi ei sinänsä ollut vastuussa vaalirahoitusskandaalin aiheuttamasta puolueensa romahduksesta, mutta hän joutui lopulta entisenä pääministerinä ja puoluejohtajana kantamaan sen seuraukset. Keskustan kannatuksen pohja oli mielipidemittauksissa saavutettu lokakuussa 2011, jolloin se näytti 12,7% lukemia. Tässä vaiheessa Kiviniemi onnistui kuitenkin profiloimaan puolueensa Kataisen hallituksen kuntauudistuksen vastavoimana, ja kannatus alkoi hyvin hitaasti nousta. Omanlaistaan vetoapua hän sai kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanjasta, ja etenkin mediassa Väyrynen haluttiin mieltää “keskustan pelastajaksi”. Tosiasiassa Väyrysen loputon egoismi vain kääntyi puoluetta vastaan, ja piristyttyään presidentinvaalien tuloksesta nimenomaan hän avasi puoluejohtajapelin, joka antoi Kiviniemen toimintaan tyytymättömälle puolueväelle tilaisuuden lähettää puheenjohtajalle “viestiä kentältä”.

Blogiani lukeneet tietävät, että olin itse tuolloin Suomen Keskustan jäsen ja äänestin kevään 2012 neuvoa-antavassa jäsenäänestyksessä tuolloin vahvaksi kandidaatiksi katsottua keskipohjalaista kansanedustaja Tuomo Puumalaa, joka pärjäsi jäsenäänestyksessä kohtalaisesti. Lopulliset lukemat olivat tuolloin hyvin tasaiset, ja sekä Väyrynen, Sipilä että Puumala saivat kukin noin kolmasosan jäsenvaalissa annetuista äänistä. Varsinaisessa kesän 2012 puoluekokouksessa jo tuolloin kohtalaisessa medianosteessa ollut Sipilä kuitenkin voitti Puumalan äänin 1275-872. Puumala ei enää viimeisimmissä eduskuntavaaleissa saanut kansanedustajan paikkaansa uusittua, ja häntä voi ehkä tavallaan pitää oman poliittisen lojaaliutensa uhrina. Keskustalaisena hänellä oli vahva tausta sivistyksen ja koulutuksen puolestapuhujana, mutta Sipilän hallituksen aloitettua aikanaan työnsä hän joutui puolustelemaan hallituksen koulutusleikkauksia. Vastaavasti hän tähdensi vuoden 2012 puheenjohtajakampanjansa aikana, miten “pikkukokoomuslaisuuden aika on ohi”, mutta joutui aikanaan tukemaan Sipilän politiikkaa, joka sai kokoomuksenkin punastumaan.

Keskustan kesän 2012 Rovaniemen kokousta, jossa Sipilä voitti ja Puumala hävisi, voi hyvin perustein pitää eräänä Suomen poliittisen lähihistorian merkittävimpänä käännekohtana, sillä se myös ratkaisi keskustan linjan vuosiksi eteenpäin kohtalokkain seurauksin. Käytännössä kesällä 2012 Sipilä oli Oulun seudun ja eteläisen Suomen kasvukeskusten keskustalaisten ehdokas, joka tasaisessa kisassa suoriutui voittajaksi Seppo Kääriäisen annettua hänelle tukensa. Puoluejohtajaksi nousseen Sipilän menestys ei ollut mitenkään itsestään selvä asia. Kokeneen puheenjohtajan vetäytyminen ja uuden, täysin tuntemattoman miehen valitseminen johtoon eivät auttaneet puolueen kannatuksen elpymisessä, ja koko kesän ja alkusyksyn 2012 keskustan suosio laahasi paikallaan, samalla kun jopa SDP nautti lähihistoriansa tuolloin parhaimpia kannatuslukemia. Itse asiassa näinä aikoina Sipilä aiheutti jopa omassa puolueessaan pettymyksen tuntemuksia, siinä määrin että hänet johtajaksi voidelleen Seppo Kääriäisen piti erikseen kehottaa puolueväkeä antamaan Sipilälle työrauha ja tilaisuus tottua tehtäviinsä. Kukaan ei vielä mieltänyt Sipilää juuri minkäänlaiseksi sateentekijäksi, ja syksyn 2012 kunnallisvaalien tulos katsottiin puolueen sisällä hyväksyttäväksi keskitason tulokseksi, jolla puolue oli pitänyt asemansa kunnissa.

Varsinainen käänne tapahtui vuoden 2013 kevään kehysriihen aikana, jolloin vasemmistoliitto oli aikeissa lähteä hallituksesta. Yleisradion A-Studion haastattelussa vasemmistoliiton silloinen puoluejohtaja Paavo Arhinmäki tuli ohimennen maininneeksi “saaneensa Juha Sipilältä vihjeen” Kataisen hallituksen rivejä tuolloin hajottaneen osinkoveroesityksen vaikutuksista. Sipilän vinkillä Arhinmäelle tuskin oli vasemmistoliiton ratkaisujen kannalta mitään kovin keskeistä merkitystä, mutta tämä oli lopulta toissijaista; narratiivi oli olemassa, siihen tartuttiin halukkaasti, ja seuranneet tapahtumat olisivat olleet aivan täysin valmista analysoitavaa “Kertomuksen vaarat” -projektille, jos sellainen olisi tuolloin ollut olemassa. Osinkovero-episodin seurauksena oppositiossa siihen asti toista viulua soittanut Sipilä sai kertaheitolla enemmän näkyvyyttä kuin milloinkaan aiemmin, ja hänen henkilökuvansa nousi nopeasti suomalaisen suuren yleisön tietoon. Yleisradion Pekka Ervasti kutsui Sipilää “hallituksen pelastajaksi ja eheyttäjäksi”, ja MTV3:n Timo Haapala puolestaan suitsutti Kempeleen miehen ehdotonta talousosaamista vastapainona sixpack-hallituksen onnahtelulle.

Mielikuva Juha Sipilästä rakentavana oppositiojohtajana, joka yritti parhaansa mukaan korjata hallituksen esityksiä sen sijaan, että vain huutelisi oppositiosta niitä vastaan, oli kertomus, jota suomalaiset tiedotusvälineet ja myös monet suomalaiset äänestäjät tuolloin kaipasivat. Vaikka se nyt tuntuu kenties vaikealta uskoa, niin noina aikoina Sipilän persoona oli muistutus kadotetusta konsensuksesta, jota moni haikaili. Ennen muuta hän oli kaivattu kontrasti Timo Soinin repivälle ja aggressiiviselle oppositiopolitiikalle. Soini itse, joka oli tölväissyt keskustaa “näennäisoppositioksi”, oli ymmärrettävästi nyreissään. Osinkovero-tapauksen aikaan asemansa valokeilassa menettänyt tuohtunut peruspomo kutsuikin Sipilää kitkerästi “hallituksen kuiskaajaksi”, mihin Sipilä itse totesi tyynesti aikovansa antaa hallitukselle vinkkejä jatkossakin. Perussuomalaisten suurvoiton huolestuttavien jälkimaininkien ja Kataisen hallituksen toistaitoisuuden keskellä tuskastelleet suomalaiset äänestäjät halusivat vuonna 2013 uskoa, että Sipilä olisi se vapahtaja, joka tarjoaisi maalle kaivatun vaihtoehdon ja ulospääsyn.

Monet myös uskoivat niin. Medianarratiivi rakentavasta oppositiojohtajasta toimi, ja Sipilä itse tarttui siihen mielihyvin ja löi lisää löylyä. Menestys oli välitön ja kestävä. Toukokuuhun 2013 mennessä Suomen Keskustan kannatus oli nousujohteinen, ja saman tien se rikkoi Taloustutkimuksen gallupissa ensi kerran vaalitappion jälkeen 20% haamurajan, eikä enää kertaakaan ennen seuraavia eduskuntavaaleja painunut sen alle. Poikkeuksena oli vain kesä 2014, jolloin tapahtuneen notkahduksen voinee laittaa Sipilän ennenaikaisten leikkauspuheiden ja niiden jälkeisen epävarmuuden ajan piikkiin. Näihin aikoihin tulin itse eronneeksi puolueesta, koska merkit Sipilän politiikan sisällöstä olivat riittävän selvät. Muuten tie vuoden 2015 vaalivoittoon oli suora ja auki, etenkin kun Sipilä oppi nopeasti pitämään suunsa kiinni leikkausten tarpeesta. Samalla hänen esityksensä Kataisen hallitukselle kompromissista sote-reformissa oli jälleen uusi sujuva ja onnistunut mediamanööveri. Suomen Keskusta oli löytänyt sateentekijänsä, mutta suosiossa oli myös ongelmansa. Melkoinen osa kannatuksesta vaikutti tuolloin tulleen paitsi perinteisiltä keskustalaisilta, myös ennen muuta maakuntien kokoomuslaisilta äänestäjiltä, joille Alexander Stubb oli puoluejohtajana liian epämieluisa, mutta Sipilän olemus juuri sopiva.

Yrittäjäporras luki Sipilän persoonan täsmälleen oikein, sillä Sipilän tapa hahmottaa maailmaa oli hyvin teknokraattinen, hyvin yksinkertainen, ja siinä samalla myös hyvin oikeistolainen. Moni muu puoluejohtaja olisi miettinyt keskustan talouden saattamista paremmalle tolalle jäsenkampanjalla, mutta Sipilä maksoi itse puolueen velat. Epäilemättä hän yritysjohtajana tuolloin myös katsoi itse ostaneensa itselleen puolueen. Tilanteessa, jossa vasemmistopuolueet ja vihreät kaipailivat elvytystä, Sipilän ratkaisuna olivat rajut leikkaukset ja strategisesti kohdennetut kasvupaketit. Samalla hän oli puoluejohtaja, joka tuntui innostuvan aina yhdestä teknokraattisesta projektista kerrallaan ja halusi yleensä välittömästi saada tahtonsa läpi; vuonna 2013 Sipilä innostui kasvurahastoista, vuonna 2014 sote-kompromissista, lopulta pääministeriksi noustuaan vuonna 2015 suuresta yhteiskuntasopimuksesta. Ennen muuta Sipilä myös uskoi esikuvien voimaan ja siihen, että massat seuraisivat yksilöitä, olipa kyse sitten pyörätaipaleesta Puolangalta Kajaaniin tai mistä tahansa muusta tempauksesta.

Kaikki tämä merkitsi viime kädessä sitä, että kansanliikkeeksi itsensä mieltänyt ja ohjelmissaan jonkinlaista sosiaalista oikeudenmukaisuutta hellinyt Suomen Keskusta huomasi saaneensa johtajakseen hyvin erikoisen hahmon. Paradoksi ei pitkään aikaan haitannut puoluetta, koska se näytti tuottavan kansansuosiota ja valtaa, ja harva puolue tämän maan historiassa on ollut niin perso vallalle ja niin kärkäs humaltumaan siitä kuin Suomen Keskusta. Vuoden 2015 vaaleissa nähtiin omintakeinen näytelmä, jossa Sipilän johtama puolue nousi ylivoimaiseksi voittajaksi vähiten koulutettujen, vähiten ansaitsevien ja kovia kokeneilla syrjäseuduilla asuvien ihmisten äänillä. Sipilän johtamaan keskustaan laittoivat toivonsa kaikki ne osat Suomesta, joissa eniten kärsitään työttömyydestä, ikääntymisestä, sairauksista, koulutuksen puutteesta ja ylipäätään köyhyydestä. Vastineeksi äänestäjät saivat raakaa politiikkaa tehneen keskustaoikeiston ja populistien koalitiohallituksen. Lopputulosta voi pitää traagisena; Sipilä muokkasi Suomen Keskustasta puolueen, jossa paljonpuhuttu unohdettu kansa jäi kovan rahan politiikan panttivangiksi. Pitemmän päälle tilanne oli täysin kestämätön.

Vallankäyttäjänä Sipilä oli omaa luokkaansa. Perustuslain kaltainen triviaali pikkuseikka jäi jo alkuvaiheessaan pois Sipilän prosessikaaviosta. Puolueensa sisällä hän käytti yhä valtaa suvereenisti ja tiesi myös, miten tämä valta tulisi lujittaa; vuonna 2015 nimitetyn hallituksen lähestulkoon kaikki ministerit edustivat keskustan oikeistolaisempaa linjaa, poislukien vain Juha Rehula ja Annika Saarikko. Ministerinimityksillä Sipilä sinetöi puolueelleen talous- ja elinkeinopoliittisen värisuoran hallituksessa ja siinä samalla pelasi kaikki oman puolueensa mahdolliset soraäänet kerralla paitsioon vallasta, nostaen vieläpä vasta ennen vaaleja jäsenkirjan ottaneen Anne Bernerin ohituskaistalta ministeriksi omana suosikkinaan. Hallitusneuvotteluissa Sipilä päätti vetää oma-aloitteisesti ja sen enempiä suostuttelematta kokoomuksenkin toiveista ohitse, siinä määrin, ettei hallituskumppanin tarvinnut edes esittää juuri mitään talouspolitiikkaan liittyviä vaatimuksia. Vaikka Sipilä oli oman puolueensa sisällä kova valtapoliitikko, hän oli muuten poliittinen diletantti tavalla, joka kävi varsin pian ilmi. Maakuntauudistuksen yksityiskohtien jääminen hallitusneuvotteluissa avoimeksi tuotti jo alle puolessa vuodessa heti ensimmäisen hallituskriisin, jossa ennen vaaleja johtajankyvyistään ylistetty Sipilä mietti avoimesti oman hallituksensa hajottamista. Aiemmin luontevat välit mediaan tunnetusti tärveltyivät Yle-gaten seurauksena, ja paluuta tiedotusvälineiden tai edes äänestäjien mielisuosioon ei enää ollut.

Kaikella tällä on ollut vaikutuksensa. Keskustan kenttäväen ja toimijoiden joukko on kuluvalla vaalikaudella nähtävästi oikeistolaistunut. Vastikään pidettyjen vaalien alla tehdyissä kyselyissä keskustalaisten ehdokkaiden suosituin hallituskokoonpano oli yhä punamulta, mutta kenttäväki oli selvästi paljon valmiimpi porvariyhteistyöhön kuin vielä neljä vuotta sitten. Vuoden 2015 vaalien alla vain 23% haastatelluista keskustatoimijoista olisi kelpuuttanut kokoomuksen hallitukseen; neljä vuotta myöhemmin lukemat olivat 37%, epäonnistuneesta ja umpikujaan ajautuneesta hallitusyhteistyöstä huolimatta. Kyselyt eivät ole menetelmiltään tai haastateltaviensa osalta yhteneväisiä, mutta jotain ne kenties kertovat siitä, miten Sipilä on onnistunut äänestäjien ohella karkottamaan myös perinteisempiä keskustan aktiiveja ja jäljelle ovat jääneet lähinnä vain hänelle uskolliset. Tavallaan voi sanoa, että vuonna 2015 Sipilä astui tielle, jolla saattoi olla vain kaksi loppupistettä; joko Suomen Keskustan nousu valtakunnan johtavaksi oikeistopuolueeksi tai sitten savuavat rauniot. Koska puolue on kaikesta huolimatta alun alkaen perustettu yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kansanliikkeeksi, jälkimmäinen vaihtoehto oli alusta asti todennäköisempi, ja tällä hetkellä se näyttää miltei toteutuneen.

Sipilän uraa puoluejohtajana ja pääministerinä ei voi pitää menestystarinana. Hänen hallituksensa onnistui vain harvoissa asioissa, ja niissä, missä se menestystä saavutti, vaikutus oli tuhoisa. Kauan odotettu sote-reformi jäi toteutumatta, ja vaikka Sipilä onnistui kilpailukykysopimuksensa läpiviemisessä, hän kärsi kouraisevan tappion ay-liikkeelle syksyn 2018 irtisanomislaki-jupakassa. Sivistyksessä ja koulutuksessa Sipilä antoi alusta asti kokoomukselle vapaat kädet, ja näiltä osin seuraukset on voinut nähdä aivovuotona ja suomalaista koulutusta tukevien rakenteiden markkinaehtoistamisena. Vanha kuntapuolue hävisi vuoden 2017 kunnallisvaalit kovassa nousussa olleille vihreille, ja Sipilän aikoinaan johtajaksi nostanut Seppo Kääriäinen vaati puolueelta tilintekoa epäonnistumisesta. Sipilän oma toimintakyky alkoi selvästi murentua tilanteen aiheuttamassa paineessa. Vastikään käytyjä eduskuntavaaleja edeltäneen viikon aikana Suomea kiersi eronnut pääministeri, joka kiukutteli ihmisille siitä, miten äänestäjät saisivat “pitää tunkkinsa”, miten tutkimusrahoituksen leikkauksia ja aivovuotoa ei oikeasti ole tapahtunut, ja vieläpä siitä, miten hallituksen sote-reformin kaataneet lehmänkaupat eivät olleet lehmänkauppoja. Lopputulos oli Sipilän ja hänen puolueensa romahdus.

Omasta puolestani toivon Suomen Keskustalle kaikkea hyvää. Puolueen entisenä jäsenenä tiedän, että puolueessa on mukana vilpittömiä ja kyvykkäitä ihmisiä. Vuoden 2011 tappion jälkeen puolueella oli kaikki mahdollisuudet itsekritiikkiin, uudistumiseen, edistykseen ja puolueen perinteisten arvojen elvyttämiseen. Tämä mahdollisuus haaskattiin perin pohjin, ja seurauksena on nyt vain entistä syvempi perikato. Pahinta, mitä nyt voisi puolueelle tapahtua on se, jos Sipilän ympärille syntyisi Esko Ahoon vertautuva marttyyrilegenda kovia, mutta tarpeellisia päätöksiä tehneestä ja maansa pelastaneesta pääministeristä. Tiettyjä merkkejä tähän on ikävä kyllä jo nähtävissä. Itse korostaisin ehkä mieluummin vuosina 2014-2015 ääntänsä käyttäneiden keskustanuorten, kuten Joonas Köntän, Katja Asikaisen ja Elina Lappalaisen, sekä nyttemmin myös nuorisojärjestön puheenjohtaja Suvi Mäkeläisen ja jossain määrin puolueen varapuheenjohtajaksi nousseen Katri Kulmunin puheenvuoroja, kansanedustajaksi noussutta Hilkka Kemppiä unohtamatta. He ylläpitivät puolueensa parasta aatteellista perintöä aikana, jolloin se oli puoluejohdossa kateissa. Keskustan on mahdollisuus löytää uudelleen se myönteinen olemus, mikä sillä voisi olla, ja se rooli suomalaisella poliittisella kentällä, mikä sille voisi kuulua.

Suomen Keskustan itsensä valittavissa on, millainen on Juha Sipilän kauden perintö. Sipilän kaudesta voi tulla puolueen tulevaisuutta pysyvästi määrittävä tekijä, ja tällöin se väistämättä merkitsee ensimmäistä naulaa Santeri Alkion perustaman kansanliikkeen arkkuun. Toisaalta se voi olla myös pelkkä hetkellisesti tuhoisa interregnum, josta puolue voi hitaasti ja tyynesti, reflektoinnin ja katumuksen kautta etsiä itselleen tien uudistumiseen. Vuonna 2012 puolue valitsi johtajakseen teknokraatin, ja seuraukset ovat nyt nähtävissä. Ehkäpä seuraavaksi kannattaa kokeilla idealistia.

Advertisements
Posted in Politiikka, Yleinen | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 1 Comment

Sivistysvaalit

Aiheeseen liittyvä kuva

Hyvin alkanut kevät katkesi, ja maa muuttui Tampereella valkoiseksi. Samalla koitti eduskuntavaalien viimeinen ennakkoäänestyspäivä. Sunnuntaina ajattelin tehdä jotain muuta, joten pitänee kaiketi tänään äänestääkin.

En ole kovin innokas äänestäjä, ja vuonna 2017 kirjoitin siitä, miten kunnallisvaaleissa äänestäminen on itselleni erityisen hankalaa, siitäkin huolimatta, että olen kerran ollut sellaisissa jopa ehdolla. Eduskuntavaaleissa äänestäminen ei välttämättä ole juuri sen helpompaa, vaikka maan asiat näyttäytyvätkin suurempina tapahtumina. Henry David Thoreau vertasi äänestämistä uhkapeliin ja totesi “a wise man will not leave the right to the mercy of chance”. Hän oli oikeassa. Ayn Rand näki äänioikeuden yhtenä vapaan yhteiskuntajärjestyksen seurauksena, ei niinkään syynä, ja muistutti, miten yksilön perusoikeudet eivät milloinkaan saisi olla kauppatavaraa uurnilla. Eipä hänkään väärässä ollut. Vakaumuksensa nojalla Rand päätyi vuoden 1976 New Yorkin senaattorinvaalissa äänestämään demokraattien Daniel Moynihanin puolesta, koska vastaehdokkaana ollut republikaanien ja konservatiivien James Buckley oli kiivas abortin vastustaja. Randin viesti omille kannattajilleen Buckleyn persoonan osalta oli selvä: “He got in by a fluke; get him out by the only means you have: the ballot.”

Näissä vaaleissa itselleni tärkeä arvo on sivistys. Koulutus, tutkimus, opetustyö. Muut asiat, kuten ilmastokysymys, talous, kansalaisoikeudet, vieläpä turvallisuuspolitiikka, käytännössä yhdistyvät siihen; viime kädessä kyse on siitä, olemmeko sivistysvaltio. Pienen kansakunnan voima on lähes yksinomaan sen henkisessä ja inhimillisessä pääomassa. Kuluneen neljän vuoden aikana tätäkin on tuhottu avohakkuilla.  Kyse ei ole yksinomaan resursseista, vaikka siinäkin menetys on huomattava; kaksi hallitusta on leikannut yhteensä puolitoista miljardia opetussektorilta. Näiden toimien seurauksista on mahdotonta sanoa vielä mitään, koska ne näkyvät vasta pitkällä aikavälillä, mutta kahdeksan vuotta on aivan riittävä aika yhden sukupolven menettämiseksi. Kuluneina vuosina oireilu on jo näkynyt koulutuksen alueellisen epätasa-arvon lisääntymisenä.

Vasta eronneessa hallituksessa istuneiden kahden puolueen suhtautuminen saavutuksiinsa käy riittäväksi perusteeksi siirtää molemmat vaihtopenkille, ja kolmannesta puolueesta on turha edes puhua. Valtiovarainministerin salkkua kaitsenut vanhan sivistystehtävänsä haudannut puolue markkinoi tehtyjä leikkauksia totuttuun tapaan “vastuullisen taloudenpidon” nimissä. Pääministeripuolueen kellokkaat ovat yhä ylpeitä siitä, miten heidän puoluejohtajansa muka pelasti Suomen kaaokselta. Itse lähetin samaisen puolueen jäsenkirjani takaisin jo ennen edellisiä vaaleja kun kuvio alkoi näyttää selvältä, ja viiden vuoden jälkeen voin todeta, etten ollut väärässä.  Hanskat tiskiin lyönyt pääministeri Sipilä suorastaan puolusti vaalikirjassaan “Koko Suomen taajuudella” tutkimukseen tehtyjä leikkauksia “täysin oikeana päätöksenä“. Pari päivää sitten Aalto-yliopiston taloustieteen emeritusprofessori huomautti, miten leikkaukset todennäköisesti olivat “massiivinen virhe”, ja monen muun asian ohella niillä on työllisyyskehityksestä huolimatta soitettu alkusävelet uudelle taloudelliselle taantumalle. Viimeistään näiden vaalien alla on käynyt selväksi, kuinka eniten talousasioista suutaan pieksävät poliitikon tekeleet eivät järin hahmota omaksi osaamisalueekseen julistamansa alan perusteita. Sivistys maksaa itsensä, ja siinä samalla kaiken muunkin.

Kaiken tämän seurauksena nykytilanne on väistämättä tienhaara suomalaiselle sivistykselle. Ne ratkaisut, jotka seuraavan ja sitä seuraavan vaalikauden aikana sivistyksen osalta tehdään, ovat hyvin mahdollisesti historiallisesta perspektiivistä toimenpiteitä, jotka määrittävät koko tätä vuosisataa, samalla tavoin kuin vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki määritti Suomen sivistystä ja edistystä 1900-luvun aikana. Resurssit on helppo palauttaa, jos siihen vain on poliittista tahtoa; ja samalla on ymmärrettävä, että opetus ja sivistys ovat investointeja, jotka eivät kuluta, vaan tuottavat. Poliittista tahtoa on syytä olla, koska vaihtoehtoja ei pitemmän päälle ole. Yliopistojen perusrahoitus on yhä herkässä tilassa, lukioilla on vaikeuksia suoriutua perustehtävistään ja peruskouluilla on omat moninaiset ongelmansa. Tämä kierre pitää katkaista, ja se voidaan katkaista.

Sivistykselle vihamieliseksi muuttunut asenneilmapiiri on haasteellisempi muutettava. “Koulutuksen ja tutkimuksen kunnianpalautus” on tämän hetken muodikas iskulause. Tämä on kiitettävä lupaus, joskin omasta mielestäni sivistyksen tekijöiltä ei missään vaiheessa ole riistetty kunniaa; se on jotain, mikä sisältyy tässä työssä eetokseen ja olemukseen muutenkin. Se, miten palautamme sivistykselle itseisarvon sen nykyisen välinearvon sijasta, ja miten voitamme sille vihamieliset asenteet, edellyttää sivistyksen tekijöiden omaa jatkuvaa liikehdintää ja moniäänisyyttä myös vaalien välisenä aikana. Kuluneena neljänä vuotena, jolloin sivistysalan tekijät ovat kerta toisensa jälkeen ryhmittyneet puolustamaan tekemäänsä työtä ja kutsumusta mielenosoituksilla ja työtaisteluilla uhaten, tähän on saatu hyvät valmiudet. Jälleen kerran Thoreauta mukaillen: asioita ei tosiaankaan kannata jättää sattuman varaan.

Mutta samalla pitää kuitenkin myös käydä äänestämässä. Eri puolueet ja ehdokkaat ovat ilmeisen vilpittömästi tuoneet julki halunsa sivistyksen jälleenrakentamiseen omissa koulutuspoliittisissa ohjelmissaan, ja muun muassa perinteisesti sivistys- ja opetussektorilla profiloituneilla vihreillä on varsin hyvä ohjelma. Vaalipiiriin liittyvistä syistä ja todennäköiset läpimenijät huomioiden päädyin kuitenkin itse äänestämään näissä vaaleissa SDP:n ainoaa opettajaehdokasta, Tampereen apulaispormestari Johanna Loukaskorpea, joka on monasti osoittanut kykynsä toimia itsenäisesti, ja joka sattumalta on myös tuttu ihminen.

Muut tehkööt valintansa parhaan arvostelukykynsä mukaan. Omasta puolestani jättäydyn odottamaan vaali-iltaa.

Posted in Politiikka | Tagged , , , , , , , | 1 Comment

Uusi johtosääntö, uusi yliopistolaki

 

Tampereen yliopiston oikeustaistelun eräs vaihe päättyi tiistaina, eduskunnan oikeusasiamiehen annettua pitkään odotetun päätöksensä uuden yliopiston johtosääntöä koskeneessa kiistassa. Kuten vanhan Tampereen yliopistoyhteisön jäsenet muistavat, autonomiaa rikkovaksi katsottu johtosääntö laukaisi vuosi sitten ulosmarssin, ja yliopiston henkilöstöjärjestöt tekivät lopulta johtosäännöstä kantelun oikeusasiamiehelle. Päätös oli sellaisenaan hyvin selvä: oikeusasiamiehen mukaan johtosääntö ei ole lainvastainen.

Se, että asia “ei ole lainvastainen” ei tietysti kerro vielä mitään siitä, onko asia lain hengen mukainen. Tampereen yliopiston rehtori oli päätöksestä kuitenkin innoissaan, ja kiiruhti yliopiston tiedotteessa oitis paikalla toteamaan: – Apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu vastaa yliopiston omaa käsitystä ja toimintamalliamme. On hyvä että asia on nyt tutkittu ja voimme suunnata eteenpäin ja keskittyä rakentamaan uutta yliopistoa.

Sikäli kun eteenpäin suuntaaminen kiinnostaa, niin oikeusasiamiehen päätös tarjoaa tätä varten varsin paljon eväitä, jos siis vain viitsii sen lukea. Yleisradio ehti uutisoida tuoreeltaan sekä päätöksen sisällöstä että konsistorin jäsenen Hanna Kuuselan ja professori Mari Hatavaran kommenteista. Oikeusasiamies totesi pitkässä selvityksessään kantelun perusteet aiheellisiksi, mutta päätti ratkaisussaan pidättäytyä ottamasta kantaa puoleen tai toiseen, koska itse kantelu liittyi yliopistoautonomiaan. Tämä puolestaan on vahvasti perustuslaillinen kysymys, mikä edellyttäisi suorastaan yliopistolain avaamista. Oikeusasiamies myös käytännössä totesi tämän vastatessaan kysymykseen siitä, onko yliopistoyhteisön vaaleilla valitulla konsistorilla oikeus valita oma puheenjohtajansa keskuudestaan:

Käytännössä sama huomio yliopistojen autonomisesta asemasta toistui lausunnon myöhemmässä osuudessa, joka liittyi kysymykseen konsistorin oikeudesta nimittää hallitus ja yliopistosäätiön perustajien hallitseman nimityskomitean roolista.

Oikeusasiamiehen päätöksestä seuraa kaksi asiaa, joista ensimmäinen koskettaa valtiovaltaa. Tampere3-prosessin kyseenalaisuuksia on käsitelty tässä blogissa useampaan otteeseen; tässä riittää, kun toteaa vielä kerran nykyisen opetus- ja kulttuuriministeriön käyttäneen huomattavaa ohjausvaltaa yliopistofuusion toteutuksessa, mikä sinänsä oli jo yliopistoautonomian kannalta kyseenalaista. Kuten oikeusasiamies on huomauttanut, tulevan ministeriön on syytä korjata tilanne; ja koska säätiöyliopistomallin hallinnollinen kriisi on seurausta yliopistolain monitulkintaisuudesta, tämä korjaaminen merkitsee yliopistolain avaamista siten, että säätiöyliopistojen hallintoa koskevat pykälät kirjoitetaan yksiselitteisiksi ja autonomian kannalta raudanlujiksi. Tämä on asia, joka tulevan opetusministerin, kuka hän sitten onkaan, on syytä huomioida; maamme tieteentekijöiden on myös aiheellista pitää tämä kysymys mielessään äänestyspäätöksiä tehdessään.

Lain pyörät jauhavat kuitenkin hitaasti, mistä pääsemmekin toiseen asiaan. Kantelu koski Tampere3-prosessin aikaisen siirtymäkauden hallituksen toimintaa, jonka seurauksena johtosääntö syntyi; siirtymäkauden hallitus on sittemmin väistynyt, ja uusi yliopisto on saanut uuden hallituksen. Hallituksen nimitykseen liittyi totta kai omat ongelmansa, mutta viime kädessä se on kuitenkin legitiimi hallitus, vaaleilla valitun konsistorin omien valtaoikeuksiensa puitteissa nimittämä. Ennen kaikkea sillä on hallituksena täysi valta avata johtosääntö uudestaan. Tätä ei tietystikään pidä tehdä kevyesti; siirtymäkauden hallitus tunnetusti muutti jo lähtökohtaisesti epäkelpoa johtosääntöään ad hoc vielä uudestaan kesken prosessin, mistä ei seurannut mitään hyvää. Uuden hallituksen on silti perusteltua aloittaa valmistelu johtosäännön muokkaamiseksi tavalla, jossa tarkastellaan uudelleen konsistorin puheenjohtajan ja hallituksen nimityskomitean roolia, samoin kuin mahdollista tasakolmikantaa konsistorin edustuksessa. Nämä kaikki liittyvät olennaisesti yliopistoautonomiaan.

Siihen nähden, että nykyinen johtosääntö on siirtymäkauden hallituksen peruja ja siihen on vaikuttanut toisaalta opetusministeriön painostus, toisaalta taas korkeakoulusäätiön perustajien myötävaikutus, uuden yliopistomme hallituksen suoranainen velvollisuus on ryhtyä valmistelemaan sen tilalle uutta. Siirtymäkausi ei ole päättynyt ennen kuin uudella yliopistolla on uusi, vanhat epäkohdat korjannut johtosääntö. Kansliapäällikkö Anita Lehikoinen pyrki vuosi sitten johtosääntöä esiteltäessä tyynnyttelemään yliopistolaisia lausahduksellaan “Seuraavat hallitukset voivat [johtosääntöä] uudistaa, jos kaikki ei tule kerralla ratkaistuksi oikealla tavalla.” Kaikki ei tullut kerralla ratkaistuksi, mutta nyt meillä on tuolloin mainittu seuraava hallitus. Uudistaminen edellyttää valmistelua, jossa tulee olla kärsivällinen, perinpohjainen ja tarkka. Kun työ on tehty, uuden johtosäännön voi saattaa voimaan, ja katso! Rehtori Mari Walls on saanut toivomansa; olemme suunnanneet eteenpäin ja rakentaneet uutta yliopistoa, ensi kerran autonomiamme puitteissa, ilman ulkopuolista ohjausta tai painostusta, todellisena yhteisönä!

Tämä tietysti riittää ratkaisuksi Tampereella. Muilta osin säätiöyliopistojen asema edellyttää lainsäädännöllisiä täsmennyksiä, ja maan uuden eduskunnan ja hallituksen on syytä tarttua vaalien jälkeen haasteeseen. Luonnollisesti yliopistoja kuunnellen.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Suomalaisen kuoleman historia

Useamman vuoden ajan työn alla ollut teos Suomalaisen kuoleman historia ilmestyi tällä viikolla. Kirja sai alkunsa jo reilut viisi vuotta sitten, Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran hallituksen piirissä käytyjen keskustelujen seurauksena. Seuran nyttemmin hyvin vakiintuneen ja korkeatasoisen Thanatos-lehden ohella haluja oli saada aikaiseksi jotain vielä kunnianhimoisempaa. Teoksen kirjoittamisesta päätettiin Tampereen Telakalla 11.11.2014. Kirjan toimittajakunnaksi valikoituivat seuran tuolloinen ja nykyinen puheenjohtaja ja hankkeen varsinainen primus motor Ilona Pajari, silloisena varapuheenjohtajana toiminut allekirjoittanut sekä seuran aktiivit ja erittäin hyvät kollegat Kirsi Kanerva ja Riikka Miettinen.

Opus oli ensimmäinen yhteistyöhanke, jossa olin mukana, ja samalla paras mahdollinen ensikokemus. Toimittajakunnassa yhteistyö oli saumatonta, ja hanke eteni tasaisesti. Teoksessa on mukana toimittajakunnan ohella kymmenen muuta kirjoittajaa, jotka ovat Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran perustajiin lukeutuva Anna Haverinen, seuran tämänhetkinen varapuheenjohtaja Kaarina Koski, sekä lisäksi Clare GittingsUlla Moilanen, Johanna Ilmakunnas, Antti Häkkinen, Anu Koskivirta, Olli Matikainen, Ville Kivimäki ja Tuomas Tepora.

Teos piirtää kuolemasta laajan kaaren, ja sen eräänlaisena punaisena lankana ovat kuoleman kokemus ja kuoleman modernisaatio. Artikkelit käsittelevät reformaation vaikutusta eurooppalaiseen ja suomalaiseen kuolemankulttuuriin varhaismodernilla ajalla, kuolemaan ja tuonpuoleiseen liittyviä kansanuskomuksia, hautajaisten ja suremisen kulttuuria, säätyläistön ja aatelin hautajaisperinteitä, kuoleman alueellisia eroavaisuuksia maaseuduilla ja kaupungeissa, 1860-luvun katovuosien jättämää muistoa suomalaisesta nälkäkuolemasta, suomalaista itsemurhaa, henkirikoksia ja kuolemanrangaistuksia, sotakuolemaa, ja vieläpä kuoleman, suremisen ja muistamisen merkitystä nykypäivän sosiaalisessa mediassa ja virtuaalitodellisuudessa. Kirjan sivuilla esiintyvät monenlaiset kuoleman ammattilaiset eri vuosisadoilta — ruumiinpesijät, papit, hautausurakoitsijat, sotilaat, lääkärit ja pyövelit.

Oma panokseni on ollut Tuomas Teporan kanssa laadittu yhteisartikkeli 1900-luvun suomalaisesta marttyyrikuolemasta. Painopiste on kansallismielisissä, työväenliikkeen ja muidenkin aatteiden marttyyrihahmoissa. Artikkelissa käsittelynsä saavat muun muassa Eugen Schauman, Bobi Sivén, Eetu Salin, Yrjö Mäkelin ja Arndt Pekurinen.

Teos ilmaantuu kirjakauppoihin näinä päivinä. Sen on kustantanut Gaudeamus, ja kustantamolta sen voi ostaa koska tahansa. Tiedotusvälineistä sen ehti ensimmäisenä havainnoida Kymen Sanomat, joten kuolema on saapunut Kotkaan.

Posted in Historia, Kulttuuri | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Apurahat, akatemia ja vapaus

money stack brand cash font art currency euro bill games many finance out of focus banknote pay bank note paper money financial world 10 euro 20 euro euro sign 100 euro 50 euro

Apurahalla työskentelevien yliopistotutkijoiden asema on herättänyt kiitettävän paljon keskustelua koko myöhäissyksyn ajan. Helsingin Sanomien kirjoitettua aiheesta siitä ovat jatkaneet Tiina Raevaara, Suomen Kuvalehden blogissaan, ja nyt viimeisimpänä Tuomas Aivelo, Tiede-lehden blogissa. Tuntuu siltä, että on aika pitää oma puheenvuoronsa.

Tätä blogia lukevat tietävät, että olen tehnyt lähestulkoon koko tutkijanurani säätiöiden ja vastaavien tahojen apurahojen turvin. Tarkkoja jos ollaan, aivan ensimmäinen gradun jälkeinen tutkimukseni oli yksityishenkilön maksama tilaustyö, nimittäin jääkärieversti Eino Polónin elämäkerta, joka valmistui erään edesmenneen everstin sukulaisen teettämänä, ja josta tuli lisensiaatintyöni. Varsinaisen väitöskirjani rahoitus järjestyi pääosin Suomen Kulttuurirahastolta, vaikka tutkimusvaiheessa ehdin olla poikkeuksellisesti kaksi vuotta työsuhteessa yliopistoon. Väitöksen jälkeen tekemiini kirjoihin rahoitusta ovat suoneet Suomen Tietokirjailijat ry, Kaatuneiden muistosäätiö ja Tiedonjulkistamisen Neuvottelukunta, joista ainoastaan viimemainittu edustaa julkista sektoria. Puheet “verovaroilla elävistä tutkijoista” menevät siis kohdallani hieman ohitse.

Voisi luulla, että historiantutkija olisi etuoikeutetussa asemassa muihin humanistisiin ja yhteiskuntatieteellisin aloihin nähden, koska tutkimusala on niin populaari ja puhutteleva. Tämä riippuu kuitenkin rahoittajasta, ja esimerkiksi Koneen Säätiön vastikään julkistetuissa apurahoissa historia ei järin juhlinut. Eritoten Koneen vaatimat “rohkeat avaukset” ovat jo pelkästään hankkeen suunnittelun ja hakemuksen laatimisen osalta äärimmäisen työläitä. Hakemuksilta edellytetty “rohkeus” ja ainutkertaisuus merkitsee yleensä myös sitä, ettei viimeisen päälle laadittua rohkeaa avausta voi enää toista kertaa hyödyntää missään muualla, eikä liioin Koneen haussa enää seuraavana vuonna. Hankkeet ovat siis varta vasten räätälöityjä ja kertakäyttöisiä säätiölle, joka kykenee myöntämään apurahan alle viidelle prosentille laadituista hakemuksista.

Viime vuosina säätiöt ovat kokeneet entistä voimakkaammin rahoituksesta kamppailevien tutkijoiden hakemusten synnyttämän paineen. Osin tähän ovat olleet syynä yliopistoleikkaukset, osin muutkin seikat. Lainatakseni hyvää kollegaani Mikko Poutasta, tätä voi pitää osoituksena tutkijanuran prekarisaatiosta, jos moista käsitettä haluaa käyttää. Harvassa ovat joka tapauksessa työntekijäryhmät, joiden kohdalla ristiriita omatun kulttuurisen, kielellisen ja sosiaalisen pääoman ja varmojen työmahdollisuuksien välillä on näinkin jyrkkä.

Väitöskirjaansa vasta aloittavalle nuorelle tutkijalle tilanne on erityisen haasteellinen. Tohtorintutkintoa suorittavien rahoitustilanne on arvattavasti muuttunut takavuosilta, mutta itselleni on jäänyt mieleen, miten oman väitöskirjani alkuvaihe muistutti sitä “kuolemanlaaksoa”, josta startup-yrittäjät puhuvat etsiskellessään enkelisijoittajaa oman liikeideansa tueksi. Apurahojen varassa väitöskirjaansa laativat nuoret tutkijat ovat myös korostetusti riippuvaisia ohjaajiensa ja muiden tahojen suosituksista, mutta on sattuman kauppaa, onko niillä painoarvoa. Arvuuttelut siitä, mitä tieteenalaa tai yliopistoa edustava taho kulloinkin on arvioimassa hakemuksia, olivat aikoinaan ja ovat kaiketi yhä tutkijayhteisöjen alituinen keskustelunaihe apurahapäätösten jälkeen. Säätiöiden rahoituspäätökset ovat väistämättä läpinäkymättömiä arvioinnin anonymiteetin vuoksi, kuten pitääkin, jos kohta säätiöt ovat viime vuosina halunneet hieman avata tätäkin arvoituksellista osa-aluetta.

Omalla kohdallani väitöskirjavaiheen alun lyhyet apurahakaudet synnyttivät tarpeen käyttää lunastettu aika tehokkaasti ja tuottaa näkyvää ja selvää tulosta, jonka turvin voisin varmistaa selviytymiseni myös myöhemmissä hauissa. Tieteenalallani on tavallista laatia väitöskirja monografiana, mutta päätin myös julkaista hankkeen edetessä jatkuvasti uusia tutkimusartikkeleita väitöskirjan keskeisistä teemoista. Niissä oli sekin hyvä puoli, että artikkelien vertaisarvioinnin yhteydessä sain jatkuvaa palautetta työni etenemisestä hyvin monelta eri taholta. Pääasiallinen syy oli kuitenkin halu kartuttaa julkaisuluetteloani ja tällä tavoin osoittaa työni edistyminen. Olen ollut valitettavasti aina toistaitoinen hakemusten kirjoittaja, joten on ollut pakko kartuttaa ansio- ja julkaisuluetteloita. Uskoisin, että samankaltainen tarve tuottaa jatkuvasti tulosta iskostuu voimakkaasti kaikkien apurahatutkijoiden mentaliteettiin. Se totta kai heijastaa laajemminkin yliopistomaailmaan iskostunutta kilpailun eetosta, jota on muun muassa yliopistorahoituksessa haluttu vain entisestään lisätä.

Tohtorin tutkinnon jälkeinen kausi on tunnetusti kohtalokkainta aikaa. Uskoisin, että monen kohdalla väitöksen jälkeen vallitsee se vaihe, jolloin vastikään kovan saavutuksen tehnyt ja tohtorin tutkintoon kavunnut tutkija on motivaationsa, työhalunsa, innostuksensa ja ajatustensa puolesta huipussaan. Mutta juuri tässä kohtaa leikkuri iskee uudelleen, ja tutkija huomaa päätyneensä jälleen uuteen, entistä vielä ankarampaan kuolemanlaaksoon, jossa hänen on jälleen laadittava itselleen uusi reittikartta. Omalla kohdallani olen väitöksen jälkeisinä vuosina jatkanut itsenäistä työskentelyä parhaani mukaan. Olen laatinut kolme kirjaa, joista kaksi on jo ilmestynyt, ja kolmas odottaa vielä kustantamolla julkaisemistaan, ja olen ollut mukana toimittamassa neljättä. Tutkijan identiteettini on monin tavoin sulautunut tietokirjailijan identiteettiin, ja free-lance-eetos on korostunut entisestään. Tutkimuksen niinsanottu popularisointi ja sen näkyväksi tekeminen myös suurelle yleisölle ovat saaneet painoarvoa, mikä on jatkumoa aiempaan tarpeeseen tehdä lakkaamatta lisää tulosta.

Samalla tämä tulos on entistä selvemmin henkilökohtaista, omaa tulosta. Tiivistetysti voi todeta, että apurahatutkijana huomaa olevansa hyvin monessa asiassa täysin omien ratkaisujensa varassa. Tämän seurauksena muun muassa suhteet yliopiston ulkopuolisiin tahoihin, etenkin kustantajiin, ovat muotoutuneet itselleni merkittäviksi. Väittäisin, että nimenomaan apurahatutkijoilla saattaa olla yleisemminkin parempi tuntuma paljonpuhuttuun yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen kuin monilla muilla yliopistoissa toimivilla. Samaten myös copyright on tullut itselleni äärimmäisen tärkeäksi asiaksi. Tekijänoikeuksien kohdalla olen tullut havainneeksi senkin, että tätä nykyä tieteen edistämisen vuoksi toivottu open access ja omien julkaisujen taltiointi yliopistojen tietokantoihin on käytännössä vain kuukausipalkalla olevien luksusta. Apurahatutkijalla, jolle tekijänoikeudet ovat yksi toimeentulon kulmakivi, ei ole mitään syytä eikä mitään mieltä moista tehdä. Se, että yhä enenevä osa tutkimuksesta halutaan teettää tutkijan itsensä hankkimalla rahoituksella, mutta samalla yliopistot vaativat joko avointa julkaisua tai peräti tekijänoikeuksien siirtosopimuksia, on vain yksi monista oman aikamme akatemian epäsuhtaisuuksista ja ristiriitaisuuksista.

Yliopistoyhteisöön kuuluminen, joka on ollut paljon esillä apurahatutkijoista ja apurahalla tehdystä tutkimuksesta puhuttaessa, on silti ollut minulle aina itsestäänselvyys. Minut tuntevat ihmiset tietävät, että pitäydyn mielelläni omiin oloihini, enkä välttämättä kovinkaan usein ole läsnä oman oppiaineen tapahtumissa, mutta yliopistoyhteisö kokonaisuudessaan on ollut minulle hyvin tärkeä viitekehys. Tieteentekijöiden ammattiyhdistystoiminta, johon alun alkaen lähdin mukaan vain silkasta uteliaisuudesta ja saadakseni paremman tuntuman siihen, mitä yliopistolla oikeastaan tapahtuu, on ollut tässä aika lailla keskiössä ja edesauttanut asemoitumista yhteisön jäseneksi. Tämä on ollut oma reittini yhteisöön; muunlaisiakin varmasti on.

Apurahoilla suoritettavan tutkimuksen kohdalla olen samaa mieltä useimpien muiden kanssa siitä, ettei se pidemmän päälle voi olla vallitseva tutkimuksen tekemisen muoto. Vuoden tieteentekijän puheenvuorossani huomautin siitä, miten tutkijan itsensä hakemalla rahoituksella tehdyn tutkimustyön lisääntyminen saattaa muuttaa yliopistot pian aikaan eräänlaisiksi alustatalouden toiminimiksi. Mikäli haluaa kärjistää, niin käytännössä yliopisto voi muuttua lopulta pelkäksi brändinimeksi, joka suo kilpailutetun yksityisen rahoituksen omin avuin lunastaneelle itsenäiselle sankaritutkijalle oikeuden käyttää tunnustaan ja kuittaa siinä samalla opetusministeriöltä julkista pääomaa tästä hyvästä. Tämä ei käsittääkseni ole toivottava kehityssuunta, siis jos haluaa edelleenkin uskoa yliopiston rooliin sivistysinstituutiona. Selvää on, että akateemista tutkimusta ei voi rakentaa pelkästään apurahoilla työskentelyn varaan, vaan apurahatutkimuksen lisääntyminen ja sitä myöten kilpailutetun rahoituksen korostunut painottuminen ovat enemmänkin oireellisia ja huolestuttavia osoituksia nykytilanteesta. Tämän takana taas ovat puhtaasti poliittiset päätökset, joita olisi nyt syytä tarkastella kriittisesti. Asioita ratkoneiden poliitikkojen ja virkamiesten, joiden projektit saattavat kohtsillään olla katkolla, olisi hyvä tehdä näistä ratkaisuista oma väliselvityksensä, jonka kansalaiset voivat jokainen yksityisesti arvioida.

On selvää, että pysyvien ja reilujen työsuhteiden edistämisen pitää olla akateemisen edunvalvonnan keskiössä. Apuraharuletissa katoaa työvuosia ja resursseja; ja kuten Tieteentekijöiden liiton tuore puheenjohtaja Maija Peltola on todennut, tilanne, jossa työntekijä joutuu hakemaan rahoitusta tehdäkseen työtä, jossa hän joutuu edelleenkin hakemaan rahoitusta, on pitemmän päälle mahdoton kierre. Tästä huolimatta uskon myös, että apurahatutkimuksella on aina oltava sijansa yliopistoissa. Toisin kuin tässä ylempänä siteerattu Tuomas Aivelo, en itse pitäisi mielekkäänä tai edes toivottavana, jos Tieteentekijöiden liitto ottaisi linjakseen sen, että kaikki tutkimustyö tulisi suorittaa palkallisessa työsuhteessa. Apurahalla tehty tutkimus on ennen muuta osa tieteen ja tutkimuksen vapautta. Se on tutkimustyön muoto, jossa tutkija on itse oma mestarinsa, jossa hän päättää itse tutkimusaiheensa ilman ylempiensä sanelua, ja jossa häntä ei voi sitoa. Myönnän, että itsessäni tämä vakaumus istuu sattuneista syistä hyvin vahvana, ja uskon, että akatemia vastaavasti myös tarvitsee vapaat tutkijansa.

Vapaus ei silti tarkoita ulkopuolisuutta. Kuten sanoin, omalla kohdallani yhteisöön kuuluminen on selvä asia, ja sen on oltava taattu myös muiden apurahatutkijoiden kohdalla. Samoin on hyvä muistaa, että apurahatutkijana työskenteleminen kysyy tutkijalta ja yksilöltä hyvin paljon. Se tarjoaa vapautta; mutta se tuo mukanaan myös korostetun velvoitteen vastata omasta riippumattomuudestaan ja tuottaa tulosta itsenäisesti ja usein hyvinkin yksin. Tässä muodossa se on, rohkenisin sanoa, monin tavoin enemmänkin elämäntapa. Se sopii loistavasti joillekuille, muun muassa allekirjoittaneelle. Pidän siitä mielelläni kiinni; mutta en ole milloinkaan ajatellut, että omat henkilökohtaiset valintani sopisivat mittapuuksi tai yleiseksi normiksi sille, miten yhteiskunta tai sen tietyt osa-alueet, tässä tapauksessa yliopistotutkimus, järjestetään.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , | 2 Comments

Heikki Laurinolli: “Tampere3-johtaminen herättää kritiikkiä ja huolta”

Tampereen yliopistolla ei selvitä yhtä ainutta viikkoa ilman hämmentäviä sattumia. Tällä kertaa kyse on yliopistoyhteisölle tutun Aikalainen-lehden emerituspäätoimittaja Heikki Laurinollin kirjoittamasta artikkelista, joka käsitteli tuoretta tutkimusta Tampere3-prosessin viestinnästä, osallistamisesta ja yliopiston henkilöstön luottamuksesta prosessin toteutumiseen.

Artikkelin piti alun alkaen ilmestyä Tampereen yliopiston verkkosivuilla, mutta yliopiston taholta ilmoitettiin, että se jätettäisiin julkaisematta. Tekstiä ei siis otettu yliopiston sivuille, ei intraan, eikä Tampere3-verkkosivustolle. Syitä sopii arvuutella, mutta joka tapauksessa lopputulos on se, että ties minkä vuoksi yliopisto päätti hyllyttää artikkelin, jossa oli alaotsikkona “luottamus syntyy avoimella viestinnällä”.

Tampereen yliopiston tieteentekijät ry on julkaissut kirjoituksen kokonaisuudessaan omilla verkkosivuillaan. Kirjoittajan luvalla julkaisen sen myös tässä omassa blogissani. Alkuvuodesta, prosessin kovimmassa vaiheessa tehty ja nyt julkaistu tutkimus itsessään vaikuttaa ehdottomasti tutustumisen arvoiselta!

 

Tampere3-johtaminen herättää kritiikkiä ja huolta

Heikki Laurinolli

Tuore tutkimus kartoitti tutkijoiden ja opettajien näkemyksiä Tampereen korkeakoulujen yhdistymisprosessin johtamisesta

Tampere3-prosessin johtamisessa tehdyt ratkaisut ovat herättäneet tutkimus- ja opetushenkilökunnan keskuudessa runsaasti keskustelua, kritiikkiä ja huolta.

Näin todetaan Tampereen yliopiston kasvatustietelijöiden tutkimuksessa, jonka aineisto kerättiin eläytymismenetelmällä Tampere3-korkeakoulujen tutkimus- ja opetushenkilökunnalta maaliskuussa 2018.

Tutkijoiden tarkoituksena oli vertailla korkeakoulujen tuloksia keskenään ja etsiä toisistaan poikkeavia teemoja. Vertailu ei kuitenkaan osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi, koska korkeakoulujen keskinäinen vastausprosentti oli hyvin epätasainen.

Tutkijat pitävät vastausten määrää (27) kaiken kaikkiaan niukkana. Eniten vastauksia tuli Tampereen yliopistosta (19) ja seuraavaksi eniten teknillisestä yliopistosta (5). Ammattikorkeakoulusta saatiin vain kolme vastausta.

Vastaukset olivat teemoiltaan ja oletuksiltaan yllättävän samankaltaisia taustaorganisaatiosta riippumatta. Tutkijat arvioivat tämän kertovan siitä, että samat kysymykset ovat nousseet keskustelunaiheiksi yli kampusrajojen eikä näkemyksissä ja odotuksissa ollut merkittäviä organisaatiokohtaisia eroja.

Reviiritaistelu uhkakuvana

Henkilöstön vastauksista heijastui näkemys siitä, että viestinnän ja osallistamisen heikon tason vuoksi Tampere3 on vaarassa jakautua erillisiksi, nurkkakuntaisiksi ja omaa reviiriä puolustaviksi taisteluareenoiksi, mikä vääjäämättä heijastuu paitsi työilmapiiriin ja yhteisöllisyyden kokemukseen ja myös tutkimuksen ja opetuksen tasoon.

Vastausten mukaan top–down-tyyppiseksi kuvailtu johtamistyyli ei sitouta korkeakouluyhteisöä muutokseen, sillä henkilöstöä vaivaa tunne salailusta sekä arvostuksen ja vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Tämä tunne on luonut epäluottamuksen ilmapiirin ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Pelkoina ovat lisääntyneet vaatimukset ja työtaakka, työrauhan katoaminen, tutkimuksen ja opetuksen jääminen paitsioon sekä uudet mahdolliset organisaatiomuutokset.

Epäonnistuneen muutosjohtamisen pelättiin aiheuttavan henkilökunnan siirtymistä yritysmaailmaan ja opiskelijoiden sekä nuorten tutkijoiden hakeutumista toisiin korkeakouluihin.

Osa vastaajista uskoi yhteistyön ajan palaavan

Kysely tuotti myös vastauksia, jotka oli kirjoitettu onnistumisen odotuksen näkökulmasta. Niissä oli nähtävissä luottamusta siihen, että ajan myötä johtamisessa tavoitetaan yhteistyön ja kuuntelemisen kulttuuri suhteessa henkilöstöön. Lisäksi optimistisia näköaloja loivat henkilöstön ammatillisuus ja huippuosaamisen yhdistyminen, kansainvälisyys, avoin ja vaihteleva oppimis- ja työskentely-ympäristö ja monitieteisyys.

Nähtävillä oli myös halu uskoa yhteisöllisyyden kokemuksen syntymiseen, joka luo positiivista työilmapiiriä ja edistää organisaation tavoitteiden toteutumista.

Tutkijoiden mukaan on kannattavaa käyttää alhaalta–ylös-johtamistyyliä muutoksen johtamisessa niin paljon kuin mahdollista, jos tavoitellaan henkilöstön sitoutumista muutokseen ja sitä kautta koko organisaation menestystä. Tämä johtamistyyli tuottaa tutkimuksen mukaan yhteisöön luottamusta, vastavuoroista kunnioitusta ja sitoutumista korkeakouluyhteisön arvoihin. Se synnyttää energiaa ja halua tarjota oma osaaminen koko organisaation hyödyksi yhteisten päämäärien tavoittamiseksi.

Tutkimuksen mukaan yksisuuntainen ylhäältä–alas-johtaminen ei sovi korkeakouluorganisaatioon, sillä ilman akateemisen henkilöstön panosta korkeakoulu ei onnistu tavoitteiden saavuttamisessa.

Luottamus syntyy avoimella viestinnällä

Luottamus osoittautui tutkimuksen mukaan tutkijoille ja opettajille tärkeimmäksi asiaksi muutoksen onnistumiselle. Vastausten perusteella tamperelainen korkeakouluväki ajattelee, että luottamus saavutetaan johtamisella, jonka strategiana on salailematon viestintä ja jossa päätöksentekoon osallistetaan koko yhteisö.

Luottamus on aihe, josta ei tämän tutkimuksen mukaan korkeakoulujen rakenneuudistuksia käynnistettäessä yleensä puhuta, mutta se on kuitenkin ratkaisevassa asemassa siinä, kuinka muutoksen johtamisessa koetaan onnistuneen.

 

Pia-Christina Roth, Sini Teräsahde, Marita Mäkinen ja Jari Eskola: Muutoksen johtaminen korkeakoulujen yhdistyessä. Viestintä, osallistaminen ja luottamus tutkimus- ja opetushenkilökunnan kertomuksissa. Teoksessa Aikamme kasvatus: vain muutos on pysyvää? – 14 eläytymismenetelmätutkimusta. Toim. Jari Eskola, Ilona Nikanto ja Satu Virtanen. Tampere University Press 2018.

Posted in Yleinen, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Yliopisto, valta ja vallan käytävät

Gérôme_Eminence_grise_1873

Uuden Tampereen yliopiston palvelujohdon nimitykset ovat jatkuneet kuluneella viikolla. Toistaiseksi uudelle yliopistolle on nyt nimitetty kaikkiaan kuusitoista johtajaa. Näistä kahdeksan edustaa Tampereen teknillisen yliopiston henkilökuntaa, viisi on rekrytoitu aivan uusina ulkopuolisina, ja Tampereen yliopiston hallinnon osaaminen on laskettu meriitiksi vain kolmessa nimityksessä. Yliopistofuusio etenee siis aivan yhtä epäsuhtaisesti kuin ennenkin, mutta tämä on varsin pieni kauneusvirhe. Paljon askarruttavampaa on, että hallintoa on täydennetty myös ainakin yhdellä nimityksellä, joka ei ole nähtävästi ollut missään vaiheessa avoimessa haussa, ja josta ei ole laisinkaan selvää, millaisilla valtuuksilla se on tehty.

Viimeisimmässä nimitysuutisessa pistää erikoisena silmään “konsernikehityksen ja omistajaohjauksen” johtajanimitys, jonka merkitys tietysti käy ilmi jo nimestä. Tampere3 on yliopistokonserni, ja uusi säätiöyliopisto on pääomistaja nyt osakeyhtiöksi muutetussa Tampereen ammattikorkeakoulussa. Erikoisempaa on, ettei tätä johtajatehtävää ole ikinä näkynyt missään organisaatiokaaviossa. Aivan kaikki nyt täytetyt palvelujohdon tehtävät viestinnästä ja kampuskehityksestä tietohallintoon ja laboratoriopalveluihin ovat sisältyneet jokaiseen Tampere3-wikissä julkaistuun esitykseen. Konsernikehityksen ja omistajaohjauksen johtajan tehtävä sen sijaan on loistanut niistä poissaolollaan.

Mikään merkityksetön toimi ei ole kyseessä, sillä uudessa nimityksessä konsernikehityksen ja omistajaohjauksen johtaja kuuluu peräti rehtorin johtoryhmään. Asemaan siis kuuluu huomattava valta; tämä selittänee kaiketi senkin, miksi nimitystä ei missään kohtaa julistettu haettavaksi. Tehtävään on nimitetty Tampereen teknillisen yliopiston hallintojohtaja Tiina Äijälä, jolla uutisen mukaan on “laaja kokemus yliopiston toiminnasta ja verkostoista sekä muutosten johtamisesta yliopistossa ja muualla.”

Kokemusta Äijälällä totta vie on. Paitsi, että hänellä on taustaa kriminaalihuoltolaitoksen aluetoimistosta, hän on toteuttanut Hervannan päässä muutamatkin yt-neuvottelut ja piti aikoinaan selvänä, että tästä tulisi vallitseva käytäntö muillekin suomalaisille yliopistoille. Vuoden 2014 prosessissa Hervannasta siivottiin kilometritehtaalle professoritason väkeä, ja Äijälä julisti tuolloin TTY:n olevan “ketterä käänteissään”. Talotekniikan professori Timo Kalema vastasi tähän tokaisemalla “Hervannan hengen haisevan pahasti”. Pari vuotta myöhemmin Äijälä luonnehti yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnan irtisanomisia henkevällä kiertoilmaisulla “profilointiin liittyvinä poisvalintoina”.  Näiden ansioidensa ohella Äijälä istuu Suomen yliopistojen työnantajayhdistyksen puheenjohtajana ja tätä myöten Sivistystyönantajien hallituksessa. Näin ollen hän oli yliopistotyönantajien edustajana avainpaikalla viimetalvisissa yliopistoneuvotteluissa, jotka tunnetusti kärjistyivät työnantajapuolen kovan linjan seurauksena työriidaksi ja työtaisteluksi. Yliopiston henkilöstön näkökulmasta ansioluettelo ja verkostot ovat siis kiistatta vaikuttavia, mutteivät ehkä aivan luottamusta herättävällä tavalla.

Joka tapauksessa kaikki tämä huomattava asiantuntemus sisältyy nyt uuden rehtori Mari Wallsin johtoryhmän osaamisarsenaaliin, mistä voinemme päätellä, millaista tietotaitoa uuden säätiöyliopistomme johdossa arvostetaan. Asiaan kuuluu, ettei konsernikehityksen ja omistajaohjauksen tehtävää ole tietystikään missään vaiheessa mainittu myöskään rehtorin johtoryhmän tehtävät määrittävissä selostuksissa.

Hallintojohtajana Äijälä oli myös mukana valmistelemassa uuden yliopiston kiistanalaista johtosääntöä, johon odotetaan yhä eduskunnan oikeusasiamiehen lausuntoa. Äijälän tuore nimitys ja hänen asemansa rehtorin johtoryhmässä itse asiassa palauttavat huomion juuri samaiseen johtosääntöön, jonka 4§ toteaa yliopiston rehtorin suorien alaisten nimityksen kuuluvan yliopiston hallitukselle. Samaten hallitukselle kuuluvat Äijälän pestiin lukeutuvat päätökset yliopiston omistajapolitiikasta ja konserniohjauksesta. Olennaista on, että johtosäännön mukaan rehtori ei nimitä omia alaisiaan, vaan rehtorin alaiset nimittää yliopiston hallitus… mutta tuoreen uutisen mukaan Äijälän on nimittänyt kuitenkin rehtori itse. Uusi, konsistorin valitsema hallitus ei ole vielä ehtinyt edes kokoontua, ja tehtävänsä päättäneen siirtymäkauden hallituksen pöytäkirjoissa ei ole mitään mainintaa Äijälän valitsemisesta. Hän näyttää nousseen rehtorin johtoryhmään ohituskaistalta.

Muuten johtosääntöä on nimityksissä noudatettu, ja esimerkiksi 12. lokakuuta päivätty siirtymäkauden hallituksen pöytäkirja, jossa mainitaan niin ikään rehtorin suorana alaisena toimivan henkilöstöjohtajan valinnasta, näyttäisi viittaavan yllämainittuun neljänteen pykälään. Väkisinkin herää kysymys, millä valtuuksilla rehtori lopulta on tässä omaa johtoryhmäänsä koskevassa nimityksessä toiminut, ja onko Äijälän itsensä kirjoittamaa johtosääntöä noudatettu hänen valinnassaan? Etenkin kun tehtävä ei, tämä toistettakoon, milloinkaan ollut avoimessa haussa, eikä esiintynyt missään esitellyssä hallintoluonnoksessa, vaan se on nyt jaettu ikään kuin läänityksenä.  Ellei selvää mandaattia ole, rehtorin voi tulkita keskittäneen valtaa itselleen ohi johtosäännön, mikä lupaa taas uusia kiinnostavia aikoja tulevaisuudessa. Nimitystä voi kenties pitää hankalana myös yliopistolain 24§:n kannalta, jossa päätökset “yliopiston strategiasta” — johon konsernikehitys ja omistajaohjaus luonteensa puolesta kuuluisivat — asetetaan nimenomaan hallitukselle, ei rehtorille.

Tampereen uuden säätiöyliopiston konsernikehityksen ja omistajaohjauksen johtajan nimitysprosessi edustaa täydellistä esimerkkiä yliopistossamme harjoitetusta uudesta, tehokkaasta strategisesta johtamisesta. Eittämättä homma on melkoinen harmaan eminenssin pesti; siitä ei ole koskaan mainittu missään, sitä ei ole ilmeisesti määritelty mitenkään, se ei ole koskaan ollut haussa missään, siihen sisältyy suora pääsy rehtorin johtoryhmään, se on osoitus vallan keskittymisestä, sen nimityskuvio on epäselvä ja siinä on saatettu rikkoa hyvää hallintotapaa, mutta ainakin yksi asia on varma: siihen on valittu henkilö, joka taatusti osaa käyttää piilua ja ruoskaa. Tässä mielessä nimitys tiivistää itseensä kaikki Tampere3-prosessin ominaispiirteet.

Posted in Yleinen, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment