Soihtu ja malja

un_logo_230x230px      

 

Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa keskusteluohjelma A-Talk käsitteli tänään kotimaista äärioikeistoa, ja esille nousi uusnatsistisen pohjoismaisen vastarintaliikkeen ohella myös Helsingissä järjestetty 612-marssi. Osallistujakuntaansa kohtalaisesti kasvattanut soihtukulkue on saanut alkunsa Sarastus-verkkolehden suunnalta, ja porukassa on alusta asti luonnollisesti ollut mukana myös vastarintaliikkeen väkeä. Verkkolehden tuotantoon voi jokainen itse halutessaan tutustua; kyseessä on eräänlainen fasistinen Parnasso-lehti, jonka toimittaja- ja kirjoittajakunta mieltää itsensä huomattaviksi “kansallismielisiksi” intellektuelleiksi. Soihtukulkueet ovat tälle ryhmittymälle ennen kaikkea kiehtova roolileikki, jossa he voivat kuvitella jatkavansa Akateemisen Karjala-Seuran kaltaisten järjestöjen perinnettä, sekä myös jännittävä rituaali, jolla alakulttuuri voi edistää omaa sisäisen yhteenkuuluvuuden tunnettaan. Marssi itsessään on sittemmin siirtynyt sitä varten perustetun 612-yhdistyksen vastuulle. Siihen nähden, että itsenäisyyspäivänä on mielin määrin tuiki tavallisia seppeleenlaskutilaisuuksia, kunniakulkueita ja ilotulituksia, joihin kaikki kansalaiset voivat osallistua yleisönä, niin omaa kilpailevaa soihtumarssia Hietaniemen hautausmaalle voi pitää klassisena esimerkkinä äärioikeiston päätöksestä asettua valtavirran arkisen isänmaallisuuden ulkopuolelle ja käyttää itsenäisyyspäivää ensi sijassa oman identiteettipolitiikkansa välineenä.

Tänä vuonna soihtukulkue meni jokseenkin metsään, sillä osallistujat kokosivat soihtujaan nuotioiksi Hietaniemen hautausmaalla ja onnistuivat vahingoittamaan YK:n rauhanturvaajille pystytettyä muistomerkkiä. Perussuomalaisen puolueen kansanedustaja Ari Jalosen taholta on jo vaadittu asiasta tutkintaa, mistä voi antaa populistipuolueemme edustajalle täyden tunnustuksen. Selvitys toivon mukaan myös toteutetaan. Sarastus-lehti on totta kai jo ehtinyt kirjoittaa aiheesta oman jäljittelemättömän katsauksensa, jossa hautausmaan tapahtumiin suhtaudutaan vitsikkäästi hysteerisen median paisutteluna ja puolustaudutaan hätäpäissään vihjaisemalla, että asialla ovat saattaneet olla kulkueeseen lyöttäytyneet Antifan aktiivit. Vaikka näin olisikin, niin tässä pätee se, mitä ennenkin on sanottu: viime kädessä tapahtuneesta vastaa järjestäjä, tässä tapauksessa 612-yhdistys.

Tapahtuman rekonstruointi ei ole mitenkään hankalaa, sillä 612-kulkuetta seurasi Iltalehden valokuvaaja. Riittää, että asettaa sarjaan kolme kuvaa. Rauhanturvaajien muistomerkin sellaisena, kuin se yleensä on; rauhanturvaajien muistomerkin tämän itsenäisyyspäivän soihtukulkueen jäljiltä; sekä Iltalehden ottaman valokuvan kivipaaden päällä nuotion äärellä istuskelleista hilpeistä kansallismielisistä marssijoista. Viimeksi mainittu valokuva on lehden tietojen mukaan John Palménin ottama, ja toivoakseni sen liittäminen tähän ei ole vastoin copyright-säädöksiä; sen voi katsoa myös edellisestä linkistä aukeavasta artikkelista.

 

 

Kuten kuvasta näkyy, eräs nuotiopiiriläisistä pitää vastarintaliikkeen tunnuksia kaulaliinassaan näkyvästi esillä. Ei tarvitse siis miettiä, minkä vuoksi Petri Tapio Immonen tai Jukka Kansonen kaatuivat Afganistanissa, tai minkä takia monet muut rauhanturvaajat palasivat Suomeen pahasti haavoittuneina tai mielenrauhansa menettäneinä ja itsetuhoisina. Selvästikin sen vuoksi, että heidän uhrauksiansa Yhdistyneiden Kansakuntien palveluksessa kunnioittava muistomerkki voisi palvella leppeänä leirintäpaikkana myhäileville pikku uusnatseille ja muille 612-kulkueen “isänmaallisiksi” itseään kutsuville osanottajille. Mikään ei täydennä suomalaisten reserviläisten maailmanjärjestön hyväksi henkensä uhalla tekemän työn loukkaamista yhtä mukavasti kuin soihtumarssiin kokoontuneiden kiihkokansallisten älykköjen samanaikaiset palopuheet “globalismia” vastaan.

En tiedä, millaisia toimenpiteitä Helsingin poliisi harkitsee ensi vuonna, mutta mikäli Hietaniemen hautausmaata ei voi kulkueelta sulkea, niin ehkä soihtujen takavarikoimista voisi harkita. Tai edes makkaroiden, mikäli niitäkin on nuotiolla paisteltu.

 

Posted in Media, Yleinen | Tagged , , , , , , , , , , | 6 Comments

Itsenäisyys ja kansanvalta

   image_view

Suomi viettää tänään 99-vuotispäiväänsä, ja voin todeta reilusti, ettei tämä juhlapyhä kiinnosta minua enää ollenkaan. Helsinkiin tänään pakkautuneet hämärät ja sekalaiset äärioikeistolaisporukat ovat saaneet liikkeelle vastamielenosoituksen merkeissä sankoin joukoin hyvää tarkoittavia ihmisiä, joista varsin monet ovat julistaneet itsenäisyyspäivän kuulumista kaikille kansalaisille. Ylipäätään viimeisen muutaman vuoden mittaan yksi jos toinenkin valistunut vapaamielinen intellektuelli on tasaisin väliajoin ilmaissut huolensa siitä, miten perinteisiä kansallisia symboleja ei saa hylätä vain äärioikeiston monopoliksi. Allekirjoittanutta tämä ei enää liikuta, ainakaan itsenäisyyspäivän osalta. Kun nyt kerran maamme kansalliskiihkoiset yksilöt niin kovasti hamuavat joulukuun 6. päivää omakseen, niin oma mielipiteeni on “Tuntemattoman sotilaan” alikersantti Lahtisen sanoja lainatakseni, että viekööt perkele. En minä sillä mitään tee.

Muuan hyvä ystäväni ja ammattiveljeni lausahti alkusyksystä tuoreen kirjansa julkaisutilaisuudessa huolensa siitä, että kiihkoilu saattaisi leimata itsenäisen Suomen satavuotisjuhlaa. Tämä on eittämättä aiheellinen, mutta samalla varsin myöhäsyntyinen huoli, koska kiihkoilu on jo leimannut lähestulkoon kaikkia Suomen itsenäisyyspäiviä viimeisen kolmen vuoden ajan. Tälle päivälle kaavaillut marssit ja kulkueet ovat pelkkä vääjäämätön kliimaksi jo pitkään jatkuneelle kehitykselle. Ellei itsenäisyyspäiväksi saada kadulle jotain satunnaisia anarkisteja vippaamaan poliisihevosta mielenosoituskyltillä tai pyörätelinettä kultasepän lasista sisään, tai kenties Helsingin poliisia laukomaan heitä projektiiliaseellaan, niin vähintäänkin tunnelmaa juhlistaa raiskausuhkauksistaan tunnetun hontelon esseistin airutnauha vinossa luotsaama naurettavan paatoksellinen soihtukulkue. Viimeisimpänä uutuutena on tietysti saatu ehta natsimarssi, jolle poliisi ei tee mitään, vaikka heille on annettu valtuudet sen kieltämiseen. Päinvastoin maahan ollaan laskemassa vieläpä ruotsalaisia natsiaktivisteja, ja Ylen tuoreiden uutisten uutisten perusteella voisi lähestulkoon luulla, että syynä tähän saamattomuuteen on poliisin hinku testata uusia hienoja voimankäyttövälineitä. Omasta puolestani kaikki asianosaiset voisivat painua suosiolla helvettiin, ja viime aikoina taas esiin ryömineet “tolkun ihmiset” saisivat mennä tekemään heille seuraa. Mutta koska maailma ei valitettavasti toimi omien mieltymysteni mukaan, pitää vain myöntää avoimesti, että itsenäisyyspäivä on jo aikaa sitten menettänyt alkuperäisen tarkoituksensa. Toisin kuin poliittiset populistit haluavat uskotella, Suomen itsenäisyys elää ja voi hyvin, mutta itsenäisyyspäivä on kuollut jo ajat sitten. Tätä nykyä päivämäärän merkitsevät kalentereihinsa enää vain uusnatsit, anarkistit, mellakkapoliisit, kampaajat ja vaatesuunnittelijat.

En ole enää viettänyt itsenäisyyspäivää. Takavuosina saatoin pistäytyä Tampereen keskustorilla katsomassa, mitä kaupunki on tälle juhlapäivälle järjestänyt, mutta en ole ollut moisesta kiinnostunut enää sen jälkeen kun pääkaupungillemme ominaiset rettelöinnin kilpa-ajot päätettiin ulottaa myös tähän kaupunkiin. Tämä on sikälikin helppo valinta, koska koko päivään ei liity mitään hätkähdyttävän historiallista. Joulukuun 6. päivänä maamme eduskunta sai vihdoinkin itsestään sen verran irti, että teki yhden pitkään vatvotun ja viivästyneen itsestään selvän päätöksen. Siitäkin istunnosta kaksitoista kansanedustajaa päätti olla poissa ties mistä syistä. Illalla äänestyksen jälkeen Santeri Alkio meni teatteriin katsomaan Henrik Ibsenin Kansanvihollista, ja puolisentoista kuukautta myöhemmin alkoi kansalaissota.

Itsenäisen Suomen historiassa on juhlavampiakin päivämääriä. Puolustusvoimien kalustoa voi ihastella lippujuhlan paraatissa, sankarihaudoilla voi käydä kaatuneiden muistopäivänä, ja itselläni on ollut sotaorvon poikana tapana muistella talvisodan syttymispäivää, joskin tänä vuonna pääministerimme onnistui tärvelemään senkin. Itsenäisyyden varhaisvuosien muistamiseen taas sopii oikein hyvin 17. heinäkuuta vietettävä kansanvallan päivä. Merkkipäivästä on toisinaan haluttu tehdä naurunaihe, koska se oli Kalevi Sorsan vuonna 1992 lanseeraamana eräs viimeisiä konsensus-Suomen tuotteita, ja tätä nykyä mikään ei ole tunnetusti halveksuttavampaa kuin noiden aikojen konsensus- ja hyvinvointiyhteiskunta. Vuonna 1919 säädettyä Suomen ensimmäistä tasavaltaista valtiosääntöä muistava juhlapäivä ei silti ole perusteiltaan yhtään hassumpi. Vuonna 1919 asiat eivät vielä olleet kunnossa, mutta pahimmasta oltiin vähitellen päästy ylitse. Aseet olivat vaienneet kaikkialla muualla paitsi Aunuksessa; sisällissodan jälkeisiltä vankileireiltä oli jo alettu palailla takaisin; eduskuntavaalit oli jo pidetty, ja vastikään sisällissodan kokeneessa maassa sosialidemokraatit olivat vastoin odotuksia nousseet eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Kesän aikana valtiosääntöä olivat laatimassa poliittinen oikeisto, keskusta ja vasemmisto yhdessä, valtiosäännön kirjoitti taantumuksellisten ainesten vihaama edistyksellinen lakimies Kaarlo Juho Ståhlberg, ja sen vahvisti valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim, joka hävittyään presidentinvaalit astui suosiolla syrjään sen sijaan, että olisi jäänyt muutamien eurooppalaisten virkaveljiensä tavoin harmaaksi eminenssiksi tai sotilasdiktaattoriksi. Kansanvallan päivä on muisto ajasta jolloin suomalaiset alkoivat taas opetella yhdessä elämistä, ja jotenkin jopa onnistuivat, vaikka lähtökohdat eivät kaksiset olleetkaan.

Sellaisenaan kansanvallan päivä on myös täydellinen merkkipäivä näihin aikoihin, joita sävyttää alituinen turhanpäiväinen rettelöinti, vaivalla rakennetun perustuslaillisen oikeusvaltion länsimaiden laajuinen kriisi, ja pikkusieluisten poliitikkojen autoritaarisuus. Mikä hienointa, se on myös kesällä, jolloin on valoisaa ja kaunis ilma, ja mahdollisuuksia on tarjolla muuhunkin kuin värjöttelyyn ulkosalla pakkassäässä ilotulitusten toivossa tai linnoittautumiseen kaamoksessa sisätiloihin presidentin vastaanottoa televisiosta katsellen. Itselleni heinäkuinen merkkipäivä sopii sitäkin paremmin, koska sitä juhlitaan Sastamalassa, miltä suunnalta isäni ja äitini isän suvut ovat lähtöisin.

Omasta puolestani itsenäisyyspäivä saa siis tällä puheella jäädä väliin tänään, ensi vuonna ja aina, ja jos maamme äärioikeisto haluaa vallata omakseen vuoden synkeimpään ja lohduttomimpaan aikaan osuvan historiallisesti vähämerkityksellisen päivämäärän, niin kaikin mokomin, hytiskööt Helsingin kolkoilla kaduilla, ja toivottavasti siellä on oikein helvetin huono sää. Minulle jää edelleenkin heinäkuinen Sastamala, aurinkoisen Sata-Hämeen sinitaivas ja muisto tasavallasta.

Posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka, Yleinen | Tagged , , , , , , , , , , , | 7 Comments

Kyvytön esivalta

               suomen_poliisin_miekkatunnus-svg

 

Syyskuussa pääministeri Juha Sipilän hallitus ryhtyi toimenpiteisiin Suomen vastarintaliikkeenä tunnetun natsijärjestön kieltämiseksi. Asia oli tuolloin korkealla asialistan kärjessä. Äärioikeistoliikkeen jäsen oli epäiltynä henkirikoksesta sen jälkeen, kun hänen pahoinpitelemänsä uhri oli kuollut vammoihinsa, ja “aktivistipisteiden” toivossa tehty päällekarkaus olikin muuttunut Suomen historian ensimmäiseksi kuolonuhrin vaatineeksi poliittiseksi väkivallanteoksi sitten Lapuan liikkeen päivien. Hallitus havahtui aluksi jokseenkin kohmeisesti, mikä oli tavallaan ymmärrettävää tapahtuman täydellisen yllätyksellisyyden vuoksi. Ministerit saivat kuitenkin puristettua itsestään kohtuullisessa ajassa sinänsä vieläpä oikean päätöksen, joka julkistettiin jälleen yhdessä monista Sipilän hallituskautta siivittäneistä komeista lehdistötilaisuuksista. Pääministeri, sisäministeri ja oikeusministeri totesivat, että olemassaoleva lainsäädäntö antaa kaikki mahdollisuudet puuttua väkivaltaisten ääriliikkeiden toimintaan.

Hallituksen tehtyä asiat selväksi tehtävät siirtyivät viranomaisille, ja kyse ei enää ollut lakien säätämisestä, vaan niiden toteuttamisesta ja niiden nojalla tuomitsemisesta. Tämän jälkeen seurasi hämmentävä prosessi, jonka eri vaiheet on paras siteerata ja viitteistää sellaisenaan.

26.9.2016: Valtakunnansyyttäjänvirasto ja Poliisihallitus selvittävät parhaillaan perusteita mahdollisen kanteen nostamiselle Vastarintaliikettä vastaan.

26.10.2016: Valtakunnansyyttäjänvirasto ei vaadi uusnatsistisen Suomen Vastarintaliikkeen lakkauttamista. Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen totesi Ylelle, että Poliisihallitus pohtii vielä, nostaisiko se lakkautuskanteen.

16.11.2016: Poliisihallitus pohtii edelleen, lähteekö se hakemaan kannetta yhdistyksen kieltämiseksi. – Emme ole vielä ratkaisseet asiaa, se on aidosti vielä harkinnassa. Ihan kaikki pohdinnat eivät ole vielä finaalissa, kertoo poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen Lännen Medialle. Hän arvioi, että päätös tehdään lähiaikoina, vielä tämän vuoden puolella.

29.11.2016: Kansallissosialistinen Pohjoismainen Vastarintaliike aikoo marssia Helsingin keskustassa itsenäisyyspäivänä. Laki velvoittaa poliisin turvaamaan ennaltailmoitetun kulkueen. Lokakuussa Valtakunnansyyttäjänvirasto totesi, ettei se vaadi Suomen Vastarintaliikkeen lakkauttamista. Poliisihallitus pohtii lakkauttamiskanteen esittämistä edelleen. Ylikomisario Kujalan mukaan syytökset “uusnatseja suojelevasta poliisista” tulisi suunnata poliisin sijaan lainsäätäjille. – Asia pitäisi sitten määritellä Arkadianmäellä, eikä jättää sitä yksittäisen poliisin ongelmaksi.

 

Virkakoneiston rattaat jauhavat tunnetusti pitkään, mutta harvoin näin tyhjäkäynnillä. Hallitus on julistanut olemassaolevan lainsäädännön täysin riittäväksi uusnatsijärjestön laittamiseksi ruotuun, mutta siitä huolimatta poliisin edustaja vaatii edelleenkin asiasta uusia lakeja. Ironian huippuna lakkautuskanteen nostaminen on nimenomaan poliisin ylijohdon käsissä, ja mitään ei edelleenkään ole tapahtunut. Kahdessa kuukaudessa yhteiskuntariskinä pidetty äärijärjestö, jonka toimintaan poliisi oli puuttumassa, on muuttunut kertaheitolla laillista mielenilmausta toteuttavaksi ryhmittymäksi, jonka kokoontumista poliisi suojelee. Vastaavaa käännettä saa maassamme hakea aina niistä päivistä, jolloin Valtiollinen Poliisi lakkasi heittämästä maanpetokseen syyllistyneitä kommunisteja turvasäilöön ja päättikin kutsua heidät sen sijaan työhaastatteluun.

Poliisin vitkastelu on sitäkin omituisempaa, sillä alusta asti olisi pitänyt olla selvää, että asialla on takarajansa. Itsenäisyyspäivän merkitys uusnatsijärjestölle on joltisellakin varmuudella ollut virkavallan ennakoitavissa, etenkin kun vastarintaliike on aiempina vuosina osallistunut enemmän tai vähemmän säännöllisesti itsenäisyyspäivän 612-marssiin Helsingissä. Mainittu lippusaatto, jonka ilmeisesti on kai tarkoitus olla jonkinlainen epätoivoinen jäljitelmä sotienvälisen ajan Akateemisen Karjala-Seuran kulkueista, on saanut alkunsa Sarastus-lehden suunnalta ja on tätä nykyä jo vakiinnuttanut asemansa Suomen sekavalla “kansallismielisellä” kentällä. Tällä kertaa vastarintaliike on tosin pistänyt paremmaksi ja järjestää oman kulkueensa. Tapahtumalle on tietysti vireillä vastamielenosoitus, ja poliisi on tapansa mukaan jo nyt ilmoittanut keskittävänsä voimiaan mahdollisen kahakan torjuntaan.

Esivalta ei tietysti turhaan miekkaa kanna, mutta helpommalla pääsee, jos riisuu sen vastustajansa aseista jo ennalta. Poliisi olisi todennäköisesti voinut säästää aika paljon omia vaivojansa ja resurssejansa, mikäli vatvottu kanne natsijärjestön lakkauttamiseksi olisi laitettu vireille. Pelkästään kanteen nostamisen nojalla tuomioistuin olisi voinut harkita natsijärjestön väliaikaista toimintakieltoa. Tämä olisi ollut kieltämättä kovaa toimintaa, mutta yleinen mielipide tuskin olisi järin hätkähtänyt asiasta, etenkin hiljan tapahtuneen henkirikoksen ja kaikki uusnatsijärjestön aiemmat väkivaltaisuudet mielessä pitäen. Syksyn aikana poliisi on kuitenkin onnistunut omalla toiminnallaan luomaan tilanteen, jossa väkivallantekoihin toistuvasti syyllistynyt poliittinen ääriliike pitää heitä pilkkanaan.

Toivoa sopii, että poliisin resurssit ovat riittävät itsenäisyyspäivän mielenilmauksien valvomiseen. Kuten olen aiemmin sanonut, vastuu mielenosoituksen sujuvuudesta kuuluu mielenosoittajille itselleen, mutta tällä kertaa jo ennalta vallitseva jännite on syntynyt siinä määrin virkavallan oman toimintakyvyttömyyden seurauksena, että poliisia ei voi päästää moraalisesta vastuusta. Virkavallalla oli hallituksen antama lupa, lainsäädännön suoma oikeus, ja oman arvovaltansa suomat mahdollisuudet rauhoittaa tilanne jo ennalta ja ryhtyä ratkaiseviin toimiin väkivaltaisen ääriliikkeen toiminnan suitsimiseksi silloin, kun siihen oli kaikki perusteet. Poliisi laiminlöi tämän mahdollisuuden; ja mikäli seurauksena on viikon päästä taas kerran särkyvien lasien helinää tai väkivallantekoja, syy on tällä kertaa yhtä lailla myös heidän.

Posted in Politiikka, Yleinen | Tagged , , , , , , | 5 Comments

Trump, Suomi ja NATO

donaldtrump-no-to-nato-21wire-slider  

 

Donald Trump on näemmä tänään voittanut Yhdysvaltain presidentinvaalit. Mikäs siinä; itse olin kesästä alkaen tehnyt amerikkalaisiin analyytikkoihin luottaen varsin vankkoja otaksumia Hillary Clintonin voitosta selvin lukemin, mutta kun kerran on pakko olla väärässä ennusteissaan, on ainakin hienoa olla todella massiivisella tavalla väärässä!

Seuraavien päivien ajan kolumneissa todennäköisesti hämmästellään taas sitä, mistä kummasta oman aikamme populismi oikein ammentaa voimansa, mutta itse ajattelin kirjoittaa muutaman sanan Trumpin valinnan turvallisuuspoliittisesta merkityksestä. Reilu kaksi vuotta sitten, kun olin monista asioista vielä enemmän väärässä kuin nyt ja jaksoin vielä pieksää niistä suutanikin enemmän, väsäsin tämän tekstin Suomen vaihtoehdoista, jossa huomautin, miten Yhdysvallat oli tuolloin tasaisesti etääntymässä NATO-kumppaneistaan, ja miten Atlantin takana olivat lisääntymässä äänenpainot siitä, miten Yhdysvaltain eurooppalaisten liittolaisten tulisi huolehtia omasta puolustuksestaan itse. Ei mennyt montaakaan viikkoa, kun Ukrainan kriisi muutti kirjoitukseni vanhentuneeksi, ja Venäjän uusi aggressiivinen politiikka lähialueilla elvytti hieman raihnaiset euroatlanttiset suhteet pirteämmiksi kuin koskaan. Narsistinen tarve myöntää virheeni julkisesti kirvoitti uuden bloggauksen, joka lähti olettamuksesta, että Yhdysvallat vahvistaisi rooliaan Euroopassa, ja jossa otaksuin NATO-turvatakuiden pysyvän vankkoina. Tekstistä tehtiin juttu Uuteen Suomeen, koska mainittu lehti julkaisee tunnetusti aivan mitä tahansa.

Tällä kertaa kirjoitukseni väljähtämiseen meni sentään reilut kaksi vuotta. Amerikkalaiset päättivät palauttaa tilanteen takaisin nollapisteeseen ja valita presidentin, joka on ennen vaaleja ilmoittanut sitoutumisensa republikaanien vanhaan isolationismiin ja vaatinut NATO-liittolaisia huolehtimaan omasta puolustuksestaan. Aina valpas Ulkopoliittinen Instituutti on jo vinhasti kiirehtinyt huomauttamaan, että Donald Trumpin valinta ei missään nimessä ole vienyt Suomen paljonpuhuttua NATO-optiota. Arvio on sinänsä oudon jakomielitautinen, kun pitää mielessä että instituutin omat tutkijat ovat parhaansa mukaan kiistäneet itse option olemassaolon. Mene tiedä, mikä ajatuksenjuoksu asiassa on takana; mahdollisesti meneillään on vielä kiihkeän toiveajattelun vaihe. Maailma elää, ja kuten itsekin olen huomannut, arvioiden viimeinen myyntipäivä tulee aina vastaan.

Nähtäväksi jää, millaisia presidentti Trumpin avaukset ovat, mutta lähtökohtaisesti on kaiketi aiheellisinta otaksua hänen tarkoittaneen, mitä hän kampanjansa aikana sanoi. Trumpin lupaukset protektionismista kauppapolitiikassa todennäköisesti merkitsevät sitä itseään; kun pitää mielessä, että jopa George W. Bush päätti säätää eräänä ensimmäisenä toimenaan terästariffeista ja teki poikkeuksen vapaakauppaa ajaneesta linjastaan, on vaikea uskoa, että hardcore-linjaa ajanut Trump jäisi yhtään sen huonommaksi. Sama linja kaiketikin pitää myös turvallisuuspolitiikassa. Toisin sanoen, kun Trump on vastaavasti vaatinut eurooppalaisilta NATO-liittolaisilta oman vastuun ottamista puolustuksestaan, ja kun asia on vahvistettu republikaanipuolueen pitkän linjan vaikuttajien taholta, hän melko varmasti on ollut tosissaan.

Kun tähän kuvioon lisätään Trumpin valmius sopuisampaan asenteeseen Moskovan suuntaan, niin se tietysti tarkoittaa yhtä ja toista oman kotimaisen NATO-keskustelumme kannalta. Voi olla, että Suomella on yhä NATO-optio, mutta sillä ei ole enää juuri mitään merkitystä. Se merkitys, mikä optiolla on ollut, on lähinnä hillitsevä vaikutus Venäjän suuntaan; toisin sanoen, toive siitä, että jo pelkkä mahdollisuus Suomen tekemästä, Moskovan kannalta ei-toivottavasta NATO-myönteisestä ratkaisusta saisi itänaapurin noudattamaan sopivasti maltillisempaa politiikkaa maamme suhteen. Tilanteessa, jossa Atlantin liiton vahvimman jäsenmaan ruorissa on joka tapauksessa Kremlin intresseihin ymmärtäväisesti suhtautuva ehdokas, optio on käytännössä vesittynyt. Hallituksemme oma kesäkuinen turvallisuuspoliittinen selonteko totesi suorasanaisesti “Yhdysvaltain sitoutuminen Natoon ja sotilaallinen panostus Eurooppaan on jatkossakin olennaista Suomen turvallisuuden kannalta.” Nyt kun Yhdysvaltain presidentinvaalit on voittanut näitä asioita kampanjassaan väheksynyt ehdokas, luulisi analyytikoillamme ja aina yhtä vireällä ja realismia kaipailevalla turpo-scenellä olevan nyt rohkeutta sanoa, mitä itse heinäkuussa peräänkuulutin: Yhdysvaltain vaalituloksen seurauksena Suomen turvallisuustilanne on olennaisesti heikentynyt.

Paljon tietysti riippuu siitä, millaiset neuvonantajat ja ministerit Trump nimittää. Yritin kirjoittaa aiheesta jonkinlaisen koosteen selvittääkseni, mitä mahdollisesti on luvassa. Ne ulko- ja turvallisuuspoliittiset neuvonantajat, jotka Trump kampanjansa aikana nimesi, ovat Carter Pagen ja George Papadopoulosin kaltaisia energia-alan bisnesvaikuttajia tai sitten Joe Schmitzin ja Keith Kelloggin tapaisia Pentagonin ex-silmäätekeviä, joilla on vankat siteet puolustusteollisuuden ohella myös yksityisiin sotilasfirmoihin. Walid Phares, joka oli jo Romneyn suosikki Lähi-idän neuvonantajaksi, edustanee astetta kovempaa linjaa Syyrian kriisin ja muiden vastaavien konfliktien ratkaisemisessa, mutta toisaalta hänellä voi olla yllättävällä tavalla rauhoittava vaikutus Trumpin suuntaan. Ylipäätään valinnoissa näkyy punaisena lankana rautainen linja Lähi-idässä, sovitteleva suhtautuminen Venäjään sekä kelpo bisneskytkökset puolustusteollisuuteen, yksityisiin sotilasfirmoihin ja öljyalalle. Kaikki nämä muodostavat värisuoran, joka tulevaisuudessa voi luvata eurooppalaisille kansalaisaktivisteille paljon uusia virikkeitä graffiteille ja mielenosoituksille.

Yhtä kaikki, ylipäätään viimeistään tässä kohtaa jatkuvasti hyssyttelyn lopettamista toivovassa kotimaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme olisi syytä huomioida NATO:n keskeisten jäsenmaiden huolestuttava sisäinen tilanne. Olipa kyse sitten “lustraation” myötä upseerien protestieroamisiin päätyneestä Puolasta, Brexitin riepottelemasta Britanniasta, kesäisen kaappausyrityksen myötä autoritaariseen hallintoon vajonneesta Turkista tai tällä hetkellä kohti tuntematonta suunnistavista Amerikan Yhdysvalloista, tai, tulevaisuudenkin yllätykset huomioiden, vielä odottavista Ranskan presidentinvaaleista ja Marine le Penin mahdollisesta menestykestä, on Atlantin liiton keskeisimpien jäsenmaiden tilanne ajautumassa häkellyttävään suuntaan. Tätä ei ole omassa kotimaisessa pikku kuplassamme käydyssä NATO-keskustelussa järin otettu lukuun eikä keskinäisen poliittisen nokittelun keskellä suostuttu havaitsemaan.

Se, mitä Suomi voi tehdä, ja mitä presidentti Niinistö kaiketi on tänään tarkoittanut, on entistä aktiivisemman roolin ottaminen Yhdysvaltain, NATO:n ja Venäjän välisissä keskusteluissa. Toimettomuuteen vaipuminen ei ole koskaan hyvä asia, ja tilanteessa, jossa mahdollisuus Washingtonin ja Moskovan tekemistä suorista keskinäisiä etupiirejä koskevista päätöksistä on nyt todennäköisempi, ei pienellä maalla ole juuri muita mahdollisuuksia kuin tuoda äänensä kuuluville ja vaatia näiden ratkaisujen käsittelyä ja suurpolitiikan suurempaa läpinäkyvyyttä niillä forumeilla, joilla sen voi tehdä. Mutta tässä kohtaa sopii tietysti taas kerran kysyä, edistäisikö NATO-jäsenyys tätä tavoitetta mitenkään erityisesti, ja saisiko Suomi tässä tilanteessa moisesta ratkaisusta sittenkin enemmän ylimääräistä riesaa kuin suoranaista hyötyä.

Voi olla, että tämäkin kirjoitukseni on vanhentunut jo ennen joulua. Mutta olisi silti hauskaa, jos muutamat toivomani asiat huomioitaisiin edes jollain tavalla.

 

Posted in Politiikka | Tagged , , , , , , , , | 3 Comments

… ja myyjä vastasi: “Hyllykauppa”

 

Kahden kuukauden jälkeen ajattelin poiketa vain ilmoittamassa, että bloggaaminen ei edelleenkään kiinnosta. Viime aikoina kotimainen verkkomaailma on vaikuttanut vielä aiempaakin tympäisevämmältä kaikessa tylsässä urautuneisuudessaan. Tämä tietysti kertoo vain pelkkää hyvää omasta kitkerästä elitismistäni!

Lukijoille siis tiedoksi, että tällä sivustolla vierailu on suurin piirtein yhtä hyödyllistä kuin visiitti puolalaiseen lihakauppaan 1980-luvulla. Täällä ei ole yhtään mitään. Ei niin, etteikö Puolan tilannekin minua huolestuttaisi. Mutta varmastikin sisältöä kaipaaville on jossain muualla viljalti tekstiä luettavaksi.

 

Posted in Yleinen | 1 Comment

Hiljainen kevät

 

Maaliskuun aikana en ehtinyt tuottamaan sisältöä tähän blogiin, ja tällä haavaa näyttäisi siltä, ettei aika riitä jatkossakaan. Muut kirjoitustyöt pitävät kiireisinä. Eipä niin, että minulla olisi mitään järin mielekästä sanottavaa viime aikojen tapahtumista tai asioista muutenkaan. Tässä ajassa on nykyisin tapahtunut varsin vähän mitään sellaista, mitä osaisin kommentoida, ja vaikka osaisinkin, niin fiksummat ihmiset ovat tehneet sen jo paljon paremmin.

Viime vuonna pidin alkuvuodesta taukoa, enkä kirjoittanut helmikuussa mitään. Nyt kun näemmä maaliskuu 2016 on samaten jäänyt kalenterissa vaille merkintöjä, voisin tällä puheella pistää blogini telakalle saman tien loppukevääksi. Ellei nyt jotain vallan erityistä satu, niin keväästä tulee näin verkkomaailman puolella hiljainen. Olen myös poistanut Twitter-tilini, todennäköisesti lopullisesti. Elävässä elämässä minut tietysti voi edelleenkin nähdä siellä täällä, kuten vaikkapa Kauhavalla jääkäriseminaarissa parin viikon päästä.

Edellisessä raapustuksessani puolittain lupailemani arvostelu Suomalaiset fasistit -teoksesta jää sekin tekemättä, mutta ylipäätään suosittelen kirjan lukemista. Opus on vallan hyvä, ja todennäköisesti päätynee Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Vain kirjan epilogi on hiukan toispuoleinen ja olisi ollut parempi ankkuroida paljon vankemmin tämänhetkiseen keskusteluun. Ajankohtaisia asioita sopii ilman muuta kommentoida historiateoksissa, ja muun muassa Thomas Pakenham lopetti vuonna 1979 ilmestyneen buurisotaa käsittelevän suurteoksensa silloisen apartheid-hallinnon arvosteluun. Fasistit-teos jättää oman katsauksensa tähän päivään turhan vajaaksi, vaikka sekin vähä tietysti riitti ärsyttämään joitakuita yksilöitä. Loppuluvussa on myös harmiton pikku töppäys; kirjoittajana ilmeisesti ollut Silvennoinen antaa eräässä virkkeessään ymmärtää, että ateismi kuuluisi myös tämän päivän äärioikeiston vihollisiin. Oman aikamme ateismi on enemmänkin itse uusoikeistolainen liike, ja vallankin viime päivinä puhjennut skisma oikeistopopulistien ja luterilaisen kirkon välillä riittänee tekemään selväksi, mikä instituutio on tämän päivän taantumuksellisten eräs ykkösvihollinen.

Ehätin näemmä vastoin lupauksiani kuitenkin sanoa jotain ajankohtaisistakin asioista? Mutta, pidemmittä puheitta, siirryn kevätvapaalle.

Posted in Yleinen | Leave a comment

Häivähdys sinimustaa

       Sinimusta

 

Aapo Roseliuksen, Marko Tikan ja Oula Silvennoisen vastikään ilmestynyt historiateos Suomalaiset fasistit on kirvoittanut vaatimattoman polemiikin, joka otti tänään hieman lisäkierroksia ulkoministeri Timo Soinin raivostuttua kirjoittajille. Soinin kimpaantumisen taustalla oli teoksessa esitetty kritiikki hänen puoluetoverinsa Jussi Niinistön vuonna 2003 kirjoittamaa Lapuan liikkeen kuvahistoriaa kohtaan. On syytä korostaa, että Suomalaiset fasistit sivuaa ohimennen nimenomaan Niinistön tulkintoja historioitsijana, ei hänen toimintaansa poliitikkona. Tästä huolimatta Soini on katsonut tarpeelliseksi syöksyä suojattinsa tueksi. Tilanne on siis vähintäänkin erikoinen; sitten Paavo Lipposen päivien ei hallituksen ministeri ole katsonut aiheelliseksi ärhennellä historiantutkijoille siitä hyvästä, että nämä tekevät jokapäiväistä työtään.

Olen itse lukenut teoksen, mutta säästän sen yksityiskohtaisemman arvioinnin tuonnemmaksi. Kimmo Rentola on jo arvostelussaan huomioinut, että kyseessä on ensimmäinen kattava kokoomateos 1920- ja 1930-lukujen äärioikeistosta, joka on sellaisenaan saavutus; ylipäätään sotienvälisen ajan oikeistoradikalismi ja äärikansallisuus on muutenkin selvästi rajattava Suomen historian ilmiö. Oman lukemani nojalla teos näyttäisi kontekstualisoivan uudesta näkökulmasta ainakin kolme seikkaa; herännäisliikkeiden taustavaikutuksen Lapuan liikkeen synnyssä, Vapaussodan rintamamiesliiton toiminnan sekä suomalaisen SS-pataljoonan poliittisen merkityksen. Teos on selvästi pitkäaikaisen työn tulos, sillä kirjoittajista Roselius käsitteli Suomen ja Viron rintamamiesjärjestöjen aktivistien yhteyksiä jo vuonna 2006; kuten tunnettua, virolainen veljesjärjestö muodosti sikäläisen äärioikeistolaisen liikehdinnän etujoukon.

Kirjassa on myös historiografinen osuutensa, jossa tarkastellaan aiempaa tutkimusta ja historiankirjoitusta. Tämä tietysti edellyttää myös aiheesta niin ikään kirjoittaneen Jussi Niinistön tuotannon nostamista tarkasteluun, täysin riippumatta siitä mikä hänen nykyinen työnkuvansa on. Ministerin asemansa vuoksi Niinistön ruotiminen on tietysti saanut mediassa huomiota, mutta teos käy läpi muidenkin tutkijoiden tuotantoa sinimustaa historiankautta koskien. Puntarissa ovat muun muassa dosentti Mikko Uolan tulkinnat, jotka suoraan sanoen olisivat sietäneet saada enemmänkin kritiikkiä osakseen.

Filosofian tohtori Niinistö vastasi teoksen esittämään kritiikkiin tuoreeltaan varsin ristiriitaisesti. Niinistön kysymys, olisiko hänen pitänyt “mitätöidä Lapuan liikkeen historiallinen merkitys sen väkivallantekojen takia?” on jokseenkin absurdi. Uudessa teoksessahan on Niinistöä kritisoitu siitä, että hän siloitteli Lapuan liikkeen harjoittamaa terroria ja onnistui täten luovasti itse mitätöimään Lapuan liikkeen kenties keskeisimmän historiallisen merkityksen, joka oli juuri poliittisen väkivallan ilmapiirin ylläpitämisessä. Niinistön ykskantaan esittämä kysymys, olisiko hänen pitänyt “demonisoida” liikettä on samaten merkillinen, kun pitää mielessä Niinistön teoksille ominaisen tunteikkaan kirjallisen ilmaisun. Mikäli pitää demonisointia vältettävänä asiana, niin vastavuoroisesti kannattaisi kenties myös pidättäytyä korulauseista, kuten terrorin kutsumisesta “kansanhuumorilla ryyditetyksi hevosenleikiksi”. Tiettyä huvittavuutta on Niinistön viittauksissa “nykyiseen tutkijapolveen”, kun kirjoittajista kaksi on hänen vuonna 1970 syntyneitä ikätovereitaan ja kolmaskin vaivaiset viisi vuotta nuorempi. Niinistön verhoutuminen rankelaiseen viittaan ja oman tuotannon esittäminen “objektiivisuuteen pyrkimisenä” sen jälkeen kun se on jo osoitettu politisoituneeksi ja hän itse on todennut kirjansa vain kuvahistoriaksi, on puolestaan melkoisen kehno kilpikonnapuolustus. Viesti on kuitenkin riittävän selvä; Niinistön oma työ historioitsijana on moitteiden yläpuolella, ja hänen tulkintojensa arvosteluun ei voi olla mitään muuta syytä kuin poliittinen ajojahti.

Ulkoministeri Soinin interventio ja viittaus fasismista ulvojiin” ei auta asiaa, vaan lisää kiistaan uuden naurettavuuden asteen. Syystä tai toisesta perussuomalaisten puoluejohtaja on päättänyt tulkita asian niin, että hänen vanhaa toveriaan on kutsuttu fasistiksi, mitä tietystikään ei kukaan ole tehnyt. Suomalaiset fasistit -teoksen sisällössä ei ole edes mitään puoluepoliittista, mutta Soini päätti silti itse viedä keskustelun tälle tasolle, vyöryen koko vallantäyteisellä auktoriteetillaan historiatieteellisen debatin osapuoleksi. Ulkoministerin reaktio tihkuu muutenkin roimaa tahatonta ironiaa. Kirjoituksessaan Soini tekee aluksi dramaattisen viittauksen presidentti Kekkosen ajan fasismisyytöksiin, mutta toimiikin samalla itse kuten Kekkosen halpakopio ja laatii myllykirjeen puolustaakseen ystäväänsä ja näyttääkseen vähäpätöisille pikku historiantutkijoille kaapin paikan. Kannattajia Soini toki saa varmasti tälläkin peliliikkeellä muutamista vanhoista äreistä herroista, jotka haluavat historiansa mieluummin turvallisina kiiltokuvina samalla kuvitellen, että ne edustavat historiankirjoituksen korkeinta, kriittisintä ja ennen kaikkea puolueettominta astetta.

Viime kädessä Soinin kirjoitus tekee hänelle kuitenkin enemmän vahinkoa. Asiat, jotka liittyvät Jussi Niinistön suorituksiin historiantutkijana eivät kosketa ulkoministerin tai puoluejohtajan toimenkuvaa. Poliitikkokin voi totta kai osallistua historiantutkimuksesta käytyyn keskusteluun, mutta siinä tapauksessa hänen olisi kyllä uskottavuutensa kannalta paras tietää, mistä ylipäätään puhutaan ja varustautua kunnon asiatiedoilla. Soinin ylhäinen tuomio ja pöyhkeä julistaminen “vaaleissa saaduista yli 500 000 äänestä” on omiaan vain luomaan kuvaa, että peruspomon mielestä historiantutkimuksenkin pätevyys ratkaistaan vaaliuurnilla. Yliopistoleikkauksien ja hallituksen taholta “kaiken maailman dosenteista” esitettyjen lausahdusten aikana tämä kömpelö ulostulo asettunee vielä erityisen ikävään asiayhteyteen. Herkkä reagointi fasismista käydyn historiakeskustelun yhteydessä palauttaa myös mieleen sananlaskun kalikasta ja koirasta. Kovin hyvää pelisilmää ei Soini tällä kertaa ole siis osoittanut, ja ulkoministerinä ja puoluejohtajana hänen olisi ollut järkevämpää jättäytyä sivuun koko episodista.

Posted in Historia, Media | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , | 7 Comments