Sodan pääsiäinen

Wojciech Kossak: Kevät 1813 (Wiosna 1813, 1904), Wikimedia Commons, alkuperäinen maalaus näytteillä Boris Voznytskyin galleria Lvivissä.

Helmikuun 11. päivänä kirjoitin pitkän ja yksityiskohtaisen tekstin siitä, miksi uskoin Venäjän ryhtyvän sotatoimiin Ukrainassa. Kaksi viikkoa myöhemmin aavistukseni toteutuivat, kun presidentti ja diktaattori Vladimir Putin aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaa vastaan.

Tätä kirjoitettaessa sotaa on nyt jatkunut jo lähes kaksi kuukautta, ja vastoin monien länsimaisten kommentaattorien ennusteita Ukraina on pitänyt puoliaan urheasti ja menestyksekkäästi. Pääkaupunki Kiovaa kohti hyökänneet venäläiset joukot on pakotettu vetäytymään takaisin Valko-Venäjän puolelle. Vapautetuille alueille edenneet ukrainalaiset joukot ovat löytäneet jälkiä Putinin sotilaiden suorittamista joukkomurhista Butšan ja Motyžynin pikkukaupungeissa sekä Tšernihivin alueella. Murhatyöt itsessään, samoin kuin niiden aiheuttama kansainvälinen järkytys, merkitsevät uutta askelta sodassa, jonka laajeneminen yleiseurooppalaiseksi ei edelleenkään ole poissuljettu mahdollisuus. Sodan painopiste on tällä hetkellä jälleen siirtymässä kohti itää, Donetskin laakion alueelle, jossa nyt kenraali Aleksandr Dvornikovin komentama Venäjän armeija yrittänee vielä kerran uutta suurhyökkäystä saavuttaakseen edes jonkinlaisen voiton taistelukentällä. Todennäköinen ajankohta hyökkäykselle on, kuten jokin aika sitten itse lehtihaastattelussa otaksuin, ortodoksisen pääsiäisen ja 9. toukokuuta Venäjällä juhlitun Voitonpäivän välinen kahden viikon mittainen ajanjakso. Euroopan maat ovat toimittamassa Ukrainalle aiemman puolustusmateriaalin ohella nyt entistä raskaampaa aseistusta, kuten ilmatorjuntajärjestelmiä, ja myös panssarivaunujen kaltaista hyökkäyksellistä kalustoa.

Historiantutkijana on helppo huomata sodan ilmeisin piirre, joka on tuttu jo 1900-luvun konflikteista; myös nyt siirtomaasotien kauhut ovat ulottuneet Eurooppaan. Aikoinaan molemmissa maailmansodissa Euroopassa tutuksi tulleet keskitysleirit ja joukkotuhonta olivat käytäntönä eurooppalaisten suurvaltojen merentakaisissa sodissa jo imperialismin aikana; espanjalaisten toimesta Kuubassa 1898, brittien toteuttamana Etelä-Afrikassa 1900, ja saksalaisten suorittamana Lounais-Afrikassa 1904-1908. Venäjä ei ole historiassaan kaihtanut terroria omalla valtioalueellaan, mutta Ukrainan sodan joukkomurhien ja sotarikosten tausta on kiistatta maan omissa siirtomaasotiin rinnastuneissa konflikteissa Afganistanissa, Tšetšeniassa ja Syyriassa. Yhdysvaltain joukot syyllistyivät Irakissa yhtä lailla siviilien summittaiseen surmaamiseen taistelujoukkojen tunkeutuessa asuinalueille; Venäjän sotavoimien harjoittamat murhat Ukrainassa ovat kuitenkin olleet järjestelmällisiä ja mittasuhteiltaan omaa luokkaansa. Ukrainalaisten lasten pakkoadoptiot puolestaan ovat ilmiö, jota ei ole maanosassamme nähty sitten natsi-Saksan päivien, ja tällä hetkellä lähin vastaava tapaus on Kiinan harjoittama uiguurilasten pakkosijoittaminen “valtiollisiin orpokoteihin”. Yhtä kaikki, olipa kyse sitten Harkovassa räjäytetyistä termobaarisista pommeista tai siviilien massamurhaamisesta Butšassa, kaikki maanosamme ulkopuolella tapahtuneet raakuudet toistuvat jälleen kerran Euroopassa, eurooppalaisen suurvallan asevoimien suorittamana, osana sotaa, joka on kuin muistuma menneisyydestä; ja tälläkin kertaa uhrina on viaton kansakunta.

Ukraina on kuitenkin taistellut vastaan, menestyksellä. Helmikuussa jätin itse tarkemmat ennusteet maan vastarintakyvystä tekemättä ja tyydyin vain toteamaan Ukrainan olevan paljon paremmin varustautunut kuin vuonna 2014. Kirjoituksessani mainitsin, että “maa kykenisi tarjoamaan Venäjälle ainakin jonkin aikaa kovan vastuksen”, mikä piti paikkansa, moninkertaisesti. Nykyinen sota jatkuu vähintäänkin yli kesän, ja uudelleen varustetulla Ukrainalla on ajan mittaan myös kaikki mahdollisuudet pakottaa Venäjän armeija vetäytymään ja voittaa sotansa. Muista helmikuisista aavistuksistani kitkerä ennusteeni länsivaltain haluttomuudesta langettaa riittävän kovia pakotteita tai sitoutua kyllin tehokkaasti Venäjän eristämiseen oli puolestaan täysin erheellinen. Olen pelkästään tyytyväinen siitä, että olin väärässä.

Keväällä 2022 Eurooppa ja maailma jatkavat kulkuaan kohti tuntematonta. Keskeisiä kysymyksiä on useita. Miten pitkään lähes täysin saarrettu ja parhaat voimansa jo uhrannut Venäjä kykenee jatkamaan sotaa, ja millaisiin toimiin Putin on valmis? Ovatko minkäänlaiset rauhanneuvottelut enää Butšan murhien jälkeen edes mahdollisia, ja millaiseen vastahyökkäykseen ja voittoon Ukraina pyrkisi? Länsivaltain sitoutumista Ukrainan tukemiseen on tuskin syytä epäillä, vaikka sota jatkuisikin vielä kuukausia, mutta voiko tilanne vielä johtaa suoranaiseen lännen interventioon tai sodan laajenemiseen, esimerkiksi Venäjän mahdollisesti käyttäessä joukkotuhoaseita, tai kenties sodan provosoiman uhkaavan maailmanlaajuisen ruokakriisin vuoksi?

En ole selvänäkijä, joten en ryhdy esittämään tässä arvioitani näistä seurauksista. Helmikuisen esseeni tavoin käyn myös tässä läpi lähihistoriaan ja kaukaisempiin vuosiin liittyviä asioita, joilla uskoakseni on merkityksensä nykyisen konfliktin alkusyiden käsittämisen ja sodan ratkeamisen kannalta. Olen pitänyt eräänlaisena ylpeydenaiheenani sitä, että historioitsija näkee maailman tapahtumat humanistin perspektiivistään aina syvemmin kuin yhteiskuntatieteilijät milloinkaan. Nykyinen sota on kaikkien muiden eurooppalaisten suursotien tavoin monen kehityskulun yhteenliittymä. Siihen vaikuttavat ja sen ovat synnyttäneet nationalismin kaltaiset aatteelliset voimavirrat; siinä kuultaa teollistuneen maailman iltahämärä; ja kuten jo viimeksi mainitsin, sen voi nähdä kamppailuna, jossa modernisaatio ja taantumus ovat toisaalta vastatusten, toisaalta sulautuvat toisiinsa.

Tapani mukaan kirjoitan asiat avoimeksi myös käsittääkseni ne itse paremmin. Tutkijalle asiat on helpointa etäännyttää niistä kirjoittamalla.



Modernisaation jättömaat

Ukrainaa vastaan helmikuussa 2022 hyökännyt Venäjän armeija on suunnaton anakronismi. Taisteluun lähetetty Venäjän sotavoima on koottu kasaan keskenään epäsuhtaisista elementeistä; vuosituhannen vaihteen jälkeisten sotilasreformien myötä vakiintuneista ammatikseen taistelevista sopimussotilaista, mutta myös 1900-lukulaisen armeijan tavoin varusväestä ja asevelvollisista. Runsaasti huomiota herättäneet tšetšenien vapaaehtoisjoukot puolestaan ovat eriskummallinen muistuma 1800-luvun imperiumin aikojen etnisistä yksiköistä, joita Venäjä jo tuolloin käytti uskoen “villeistä” kansoista koottujen sotilaiden aiheuttavan vihollisessa kauhua ja pelkoa. Vain vähän liioitellen voi todeta, että Vladimir Putin yrittää käydä 2000-luvun sotaa 1900-luvun armeijalla, motiivinaan 1800-luvun imperiumi-ajattelu.

Mikä hämmentävintä, kalustoltaan Venäjän armeija ei ole päässyt viime vuosisadalta eteenpäin, eikä liioin taistelukyvyltään. Sotatutkija Rod Thornton kirjoitti jo vuonna 2011 aiempaa Georgian sotaa arvioidessaan Venäjän maavoimien silloisista heikkouksista, jotka nykyisessä sodassa ovat toistuneet. Aselajien ja puolustushaarojen välinen yhteistyö oli Etelä-Ossetian operaatioiden aikana olematonta, satelliittipaikannus toimi onnettomasti tai ei lainkaan, venäläiset tankit olivat haavoittuvaisia georgialaisten panssarintorjunnalle, eikä panssarivaunuilla ollut lämpökameroita tai maajoukoilla ylipäätään pimeänäkölaitteita. Neljäntoista vuoden aikana Venäjän armeija on korjannut puutteensa vain osittain. Georgiassa venäläiset saavuttivat voiton vihollisen keskuudessa vallinneen vielä suuremman kaaoksen vuoksi, mutta Ukrainassa kenraali Valeri Zalužnyn järjestämä puolustus on osoittautunut vastukseksi, jota Venäjä ei ole kyennyt murtamaan.

Venäjän maavoimien tila ja Ukrainan aroille romuraudaksi ammuttujen panssarivaunujen hylyt ovat omanlaisensa kuva siitä, miten Ukrainan sota on eräänlainen teollistumisen ja nationalismin ajan viimeinen murheellinen tuote. Se on muisto aikakaudesta, jonka Eurooppa uskoi jo jättäneensä taakseen tai vähintäänkin eristäneensä suojattuun turvalliseen nurkkaukseen. Ristiriita on pysäyttävä; jälkiteollisessa, tietoteknologian vallankumouksen kokeneessa ja energiamurrokseen pyrkivässä maailmassa Vladimir Putin käy diktaattorina suursotaansa uutta maailmanjärjestystä vastaan perinteisellä teollisen ajan armeijalla, sotaponnistuksensa öljyllä ja kaasulla rahoittaen. Maailma ei ole nähnyt vastaavanlaista sitten Yhdysvaltain sisällissodan, jolloin aseisiin tarttui niin ikään kehityksessä paitsioon jäänyt taantuva talousmahti, tuolloin puuvillalla ulkomaanvaluuttansa hankkinut maatalousvaltainen orjayhteiskunta. Aiemmat 1900-luvun totalitaariset valtiot perustivat voimansa uusimman teknologian varaan, mutta Venäjän sota Ukrainassa on näyttänyt samalta kuin jos Stalin olisi käynnistänyt 1950-luvulla hyökkäyksen länteen panssarijunilla ja ratsuarmeijoilla. Vain harvoin maailmanhistoriassa taantumus on ollut yhtä konkreettisella tavalla edistystä vastassa.

Nykyisyyttä yhä vainoavan, iltahämäränsä saavuttaneen teollisen ajan muistot ovat olleet läsnä myös sodan syttymisessä omaa rooliaan näytelleen Donetskin ja Luhanskin alueilla. Donetskin laakion teollisuusalue rakennettiin aikoinaan holodomorin, Ukrainan 1930-luvun nälänhädän, autioittamalle seudulle, jossa vanha kasakka-ajoista periytynyt maanviljelyselinkeino oli tuhoutunut Stalinin pakkokollektivisoinnin kurimuksessa. Kadonneiden yhteisöjen tilalle nousi uusi, kukoistava tehdasyhteiskunta, oman aikansa teollisen sivilisaation kulminaatio, joka neuvostojärjestelmän alamäen ja luhistumisen myötä vajosi lopulta periferiaksi. Paikallisten asukkaiden vankka usko omaan merkityksellisyyteensä ja teollisuustyön muokkaamaan arvomaailmaan, joka oli ollut lähestulkoon ainoa neuvostoajoilta jäänyt kiinnekohta, kuitenkin säilyi järkähtämättömänä. Vuoden 2014 Maidanin vallankumouksen jälkeen se purkautui separatismina, joka soi Vladimir Putinille riittävän verukkeen lähettää joukkonsa Ukrainaan.

Donetskin ja Luhanskin alueen separatismi on tavallisesti esitetty yksinomaan Kremlin masinoimana ilmiönä, mutta se pohjasi todellisiin mielialoihin, joihin tutustuminen alleviivaa nykyisen konfliktin olemusta teollisen maailman viimeisenä perimyssotana. Kiovan kansainvälinen sosiologian instituutti ehti huhtikuussa 2014, aivan Donbassin selkkauksen ensi kuukauden aikana, toteuttaa separatismin syitä valottaneen mielipidetutkimuksen alueen asukkaiden keskuudessa. Vastaukset olivat ennalta-arvattavia. Donbassin asukkaille Kiovan protestit näyttäytyivät metropolin hemmotellun eliitin rettelöintinä, joka oli ristiriidassa teollisuusalueen työntekoa idealisoineen arvomaailman kanssa. Berkut-mellakkapoliisiin suhtauduttiin velvollisuuttaan täyttäneinä kuuliaisina viranomaisina. Kiinnostavaa kyllä, pelko venäjän kielen asemasta oli paljon vähäisempää kuin yleensä on uskottu. Huomattava osa vastanneista kuitenkin vastusti EU-assosiaatiota, jonka pelättiin vievän työpaikat.

Donbassin mielipidetutkimuksen tulokset saattavat kuulostaa tutuilta. Vastauksissa kuulsi läpi halveksunta protestoivia pääkaupunkilaisia kohtaan; vanhan teollisuusalueen työväestön vakaumus omasta roolistaan maan suolana ja yhteiskunnan nettomaksajina; horjumaton luottamus poliisilaitokseen silloinkin kun se toimii väkivaltaisesti; ja pelko taloudellisen integraation uhasta omille työpaikoille. Kaikki nämä ovat määrittäneet vastaavalla tavalla modernisaation ja globalisaation häviäjiksi itsensä kokeneen palkansaajaväestön mielialoja myös länsimaissa, olipa kyse sitten Brexitin puolesta äänestäneistä Britannian vanhoista teollisuusalueista tai Donald Trumpille tukensa antaneesta Yhdysvaltain rustbelt-vyöhykkeestä. Länsimaissa nämä periferiat ovat uusliberalistisen talouspolitiikan seurauksena paitsioon jääneitä alueita, joilla aiemmin modernisaation soihtua kantanut teollisuustyöväki on nyttemmin osin taantunut oikeistopopulismin etujoukoksi; Donbassissa taustalla puolestaan on neuvostojärjestelmän romahdusta seurannut pitkä jälkitila, jonka korjaamiseen Ukrainalle ei ole milloinkaan annettu edes mahdollisuutta. Kaikilla näillä seuduilla katkeroituneisuus on kanavoitunut epäluottamukseen demokratiaa kohtaan, autoritaarisiin taipumuksiin ja vahvojen kansanjohtajien etsimiseen, jotka kuitenkin ovat yleensä vain pettäneet odotukset. Donbassissa he löysivät tuekseen vierasmaalaisen diktaattorin, ja lopputulos on yhtä lailla ollut näille alueille huonompi.

Kapinamieliala oli silti alusta asti vähemmistön mielialaa. Donetskin laakion alueella vain noin 20-30% asukkaista kannatti irtautumista Ukrainasta, mutta tämä oli lopulta kriittisen massan muodostanut määrävähemmistö, joka riitti Vladimir Putinille vipuvarreksi. Venäjän puoleen kääntyneet Donbassin separatistit saivat vielä viimeisen kerran kokea olevansa sankareita, ja modernisaation jättömaaksi taantunut vanha teollisuusalue päätyi säätämään maailmanhistorian suuntaa. Käytännössä seurauksena oli teollisen sivilisaation lopullinen vajoaminen barbariaan, pohjimmiltaan osa samaa ilmiötä, joka tammikuussa 2021 purkautui Yhdysvalloissa Trumpin kannattajien rynnäkkönä Capitoliin. Dynamiikka on maailmanlaajuinen, ja kaikkialla kyse on samasta asiasta: menneisyydestä, joka ei halua päästää irti, viimeisistä teollisen aikakauden haamuista, modernisaation epäkuolleista esikoisista, jotka nyt ovat kääntyneet kehityksen ja edistyksen vastavoimaksi. Seurauksena tästä liikehdinnästä on lopulta ollut sota, terrori ja joukkotuho.

Tapahtuneeseen on syytä suhtautua moniulotteisena murhenäytelmänä. Fasismin käyttövoimana on aina ollut katkeroituneen keskiluokan ohella myös vääristyneen luokkatietoisuuden omannut työväestön osa. Tämän kehityksen alkusyyt eivät ole olleet yksin taloudelliset, vaan myös moraaliset; Yhdysvalloissa taustalla on ollut yhtä lailla valkoisen väestön identiteettipolitiikka, Donbassissa ja laajemmin kaikkialla Venäjällä puolestaan Suuren Isänmaallisen Sodan muistoon ripustautunut uuspatriotismi. Tämän ilmiön tulisi olla länsimaille muistutus siitä, millaisista korjaamattomista talouden ja yhteiskunnan rakenteista taantumuksellinen protesti ammentaa käyttövoimansa, mistä se kumpuaa, ja mitkä voivat olla sen pahimmat seuraukset. Aikanaan sodan päätyttyä Ukraina ja mahdollisesti myös Venäjä tullaan rakentamaan uudelleen, toivon mukaan oikeudenmukaisesti. Samalla tavoin myös länsimaissa on syytä toteuttaa vähintäänkin henkinen jälleenrakennus, jonka turvin on mahdollista kohottaa viimeiset jättömaat jälleen osaksi modernia maailmaa.



Jeltsinin Weimar

Watergate-skandaalissa tahraantunut Yhdysvaltain entinen presidentti Richard M. Nixon ei kuulunut kotimaansa kunnioitetuimpiin valtiomiehiin, mutta maaliskuussa 1992 hän esitti kaukonäköisen varoituksen. Boris Jeltsin oli vasta edeltävän vuoden kesäkuussa noussut Venäjän presidentiksi, ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen maan demokratia oli hauraassa tilassa. Nixonin arvion mukaan Jeltsinin epäonnistuminen kansanvaltaisen ja perustuslaillisen hallinnon vakiinnuttamisessa merkitsisi “uuden, vaarallisemman, venäläiseen äärinationalismiin nojaavan despotismin valtaannousua” ja “sodan syttymistä entisen Neuvostoliiton alueella uusien despoottien yrittäessä palauttaa historiallisen Venäjän rajat voimakeinoin”.

Kveekaripresidentin pessimismi osoittautui profeetalliseksi. “Despotismi” on sana, jota on viime aikoina käytetty paljon Vladimir Putinin hallinnon yhteydessä, hyvin perustein. Kysymys nationalismin ja itsevaltiuden välisestä suhteesta on silti Venäjälläkin ollut moniselitteisempi, eikä kansalliskiihko ole milloinkaan tarvinnut diktatuuria välikappaleekseen sen enempää kuin länsimaissakaan, jos kohta nämä kaksi tuntuvat sopivat hyvin yhteen. Nykyisen sodan eräs keskeinen syy, näkemys Ukrainasta historiallisena Venäjän kansakunnan osana, ei ole kuitenkaan Putinin itsensä luoma, eikä liioin yksinomaan konservatiivinen tai taantumuksellinen historiatulkinta. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1990-luvulla lähes kaikki silloisen demokraattisen Venäjän poliitikot jakoivat samat ajatukset Ukrainasta ja Valko-Venäjästä valtioina, jotka oli keinotekoisesti erotettu Venäjästä, ja joiden palauttamisen takaisin Moskovan alaisuuteen tulisi olla Venäjän ulkopolitiikan päämäärä.

Vuosien 1993-1996 aikana, välittömästi sen jälkeen kun Nixon oli ennusteensa esittänyt, Venäjän duuma kävi toistuvia keskusteluja Sevastopolin, Krimin ja koko Ukrainan kysymyksestä. Kaikissa näissä kyse oli Venäjän ylivallan säilyttämisestä Ukrainassa. Lokakuussa 1996 duuma julisti lopulta äänin 110-14 Sevastopolin kaupungin “Venäjän yksiselitteiseksi valtioalueeksi”. Jälkineuvostolaisen Venäjän alun alkaenkin vähäiset liberaalit olivat jo tässä vaiheessa haipuva voima, mutta näistä jäljelle jääneistä vaikuttajista Jabloko-puolueen edustajat, kuten duuman varapuhemies Mihail Jurjev, pitivät itsestään selvänä, ettei Ukraina varsinaisesti edes ollut kansakunta. Jurjevin mukaan uuden Venäjän tavoitteena pitäisi olla “Ukrainan ja Valko-Venäjän palauttaminen Venäjän federaation osaksi, samanlaisilla ehdoilla kuin vaikkapa Tatarstan” (sic). Sevastopolia koskeneen päätöslauselman valmistelusta oli vastannut Moskovan pormestari Juri Lužkov, jota markkinahenkisyytensä vuoksi vielä tuolloin pidettiin myös lännessä hyvin uudistusmielisenä; sittemmin hän tuli tunnetuksi Pride-paraateja “saatanalliseksi” kutsuneena vanhan koulun kansallismielisenä.

Näiden aikojen paradoksi oli, että Jurjevin kaltaisten liberaalien visiot Ukrainan palauttamisesta menivät tosiasiassa jopa pitemmälle kuin monien “isänmaallisten” poliitikkojen haaveet. Kenraali Aleksandr Lebed, jota vuoden 1996 presidentinvaaleissa oli pidetty mahdollisena Jeltsinin haastajana, oli kaikkien venäläisten patrioottien tavoin vakuuttunut siitä, että Ukraina ja Venäjä olivat “saman uskon, saman sotilaallisen loiston perillisiä”, jotka oli “revitty irti toisistaan”. Lebed kuitenkin näki molempien maiden tulevaisuuden partnereina yhteisessä “konfederaatiossa”, minkä voinee tulkita viitanneen Jurjevin kaavailemaa Tatariaan rinnastunutta statusta tasa-arvoisempaan järjestelyyn.

Venäjän 1990-luvun poliitikoista todennäköisesti vain harva olisi ollut valmis käyttämään suoranaista sotilaallista voimaa Ukrainan palauttamiseksi osaksi Venäjää. Tätä ei silti missään vaiheessa myöskään suljettu pois. Jo vuonna 1994 Krasnaja Zvezda -lehti piti selvänä, että Venäjän tulisi varata itselleen oikeus sotilaalliseen interventioon missä tahansa Itsenäisten Valtioiden Yhteisön alueella tilanteissa, joissa venäjänkielisten väestön oikeudet olisivat uhattuna. Historioitsija Jevgeni Kožokin, joka toimi Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin johtajana 1994-2009, oli silti maltillisempi. Hän katsoi Ukrainan ja Venäjän jälleenyhdistymisen edellyttävän “demokraattista prosessia”, joka rinnastuisi aiempaan Saksojen yhdistymiseen. Kožokin piti kaikkien maanmiestensä tavoin itsestään selvänä, että ukrainalaisten enemmistö olisi tähän unioniin valmis ja halukas, vain länsialueiden asukkaat mahdollisesti poislukien. Ukrainalaisten mahdollisia omia mielipiteitä ei tuolloinkaan juuri mietitty, ja kaikki, mikä ei tuntunut sopivan venäläiseen suureen visioon jälleenyhdistymisestä, oli helppo kuitata nopeasti pois päiväjärjestyksestä hoidettavana asiana.

Vaikka usko Ukrainan vapaaehtoiseen paluuseen Venäjän valtioyhteyteen oli vahva, oli mahdollisuus suorasukaisemmastakin toiminnasta esillä. Ehkä rajuimmat — ja enteellisimmät — ennusteet esitettiin Nezavisimaja gazeta -sanomalehdessä vuonna 1997, jolloin vastaperustetun IVY-maiden instituutin johtajat Konstantin Fedorovitš Zatulin ja Andranik Migranian julkaisivat omat mietteensä Ukrainan tulevaisuudesta. Molemmat tutkijat esittivät Ukrainan aseman “proto-valtiona” perustuvan yksinomaan länsivaltain rahoittamiin “venäläisvastaisiin” mielialoihin, mikä oli jälleen yksi osoitus Venäjällä syvään iskostuneesta pyrkimyksestä kiistää Ukrainan asema kansakuntana ja valtiona. Kummatkin myös pitivät mahdollisena, että Venäjän federaatio saattaisi joutua turvautumaan Ukrainan kohdalla vastatoimina “brutaaliin terapiaan”, kenties jopa valtiorakenteiden romahtamisen vauhdittamiseen.

Vladimir Putinin näkemyksiä esiteltäessä on viime aikoina toistuvasti viitattu Aleksandr Duginin tai Ivan Iljinin kaltaisiin esoteerisiin mystikoihin, minkä tarkoituksena on kaiketikin esittää Putinin ajatusten kumpuavan fasismia lähellä olevista isovenäläisistä aatevirtauksista. Tässä on perää, mutta samalla se on uskoakseni väärinarviointi. Tosiasia on, että kaikki tällä hetkellä Kremlin suunnasta esitetyt Ukrainan kansallista tai valtiollista asemaa kyseenalaistavat historiatulkinnat olivat vallitsevia jo 1990-luvun Jeltsinin Venäjällä, liberaalipoliitikoista ja markkinahenkisistä uudistajista aina patrioottisiin kenraaleihin ja akateemisiin piireihin. Kyse oli valtavirtaisen venäläisen nationalismin ilmentymistä, jotka läpäisivät koko yhteiskunnan ja määrittivät yleistä ajattelutapaa — seikka, mitä on mahdoton sivuuttaa silloin kun tämän sodan loppuselvitys on aikanaan käsillä. Viime kädessä edes liberaalit eivät ole olleet immuuneja nationalismin pimeille puolille, mistä käypä esimerkki on toinen maa, Unkari, jonka itsevaltainen pääministeri Viktor Orbàn oli aikoinaan muuan 1990-luvun ylistetyistä nuorekkaista vapaamielisistä demokraateista.

Jeltsinin Venäjällä vakiintumattoman demokratian oloissa versoneilla nationalistisilla pyrkimyksillä on myös ilmeinen ennakkotapauksensa Euroopan historiassa. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen asteittain muovautunut venäläinen revisionismi muistuttaa hyvin paljon sotienvälisen Saksan Weimarin tasavallan ilmapiiriä. Maailmansodassa tappion kärsineessä Saksassa demokraattiset poliitikot kuten rauhannobelisti Gustav Stresemann ylläpitivät tukeaan maan uusien rajojen taakse jääneille saksalaisille vähemmistöille voidakseen joskus palauttaa nämä alueet osaksi valtakuntaa. Myös Itävallan liittäminen osaksi Saksaa oli asialistalla jo Weimarin aikana. Tuolloinkin älymystö jakoi nämä katsantokannat, ja Max Weberin kaltaiset oppineet teroittivat Versailles’n “häpeärauhan” jälkeen kärkkäästi Puolan ja Tšekkoslovakian saksalaisvähemmistöille kansallismielisyyden hyveitä. Sotienvälisen ajan demokraattinen Saksa oli niin ikään täysin valmis “brutaaliin terapiaan” naapurimaitaan kohtaan ja aloitti vuonna 1925 pitkän tulli- ja kauppasodan Puolaa vastaan, tavoitteenaan romahduttaa maan talous ja pakottaa Varsova antautumaan Danzigin ja Ylä-Sleesian kysymyksessä. Kauppasota jatkui vuoteen 1934, kunnes omanlaistaan brutaalia terapiaa kaavaillut Adolf Hitler lopetti sen.

Suhteessaan Ukrainaan on Venäjä kulkenut 1990-luvun alusta samanlaisen historiallisen kaaren kuin Weimarin Saksa omissa aluevaatimuksissaan. Jeltsinin aikana suunnitelmat Ukrainan palauttamiseksi keskittyivät taloudelliseen ja diplomaattiseen painostukseen. Putinin kaudella keskiössä on entistä selvemmin sotilaallinen voima. Jeltsinin ajan historioitsijoille esikuva Venäjän ja Ukrainan valtioyhteyden palauttamiseksi oli Saksojen yhdistyminen; Putinin kaudella samaa päämäärää ajetaan pakolla toteutetuin alueliitoksin ja hyökkäyssodalla. Vertaukset kolmannen Rooman ja kolmannen valtakunnan välillä eivät ole kaukaa haettuja, mutta kuten myös aikoinaan Saksassa, nationalismilla itsessään on pitempi perinne. Venäjän itsevaltainen järjestelmä on kiistatta mahdollistanut entistä raaemmat keinot, mutta päämäärien osalta historiallinen jatkuvuus ulottuu jo 1990-luvun lyhyen demokratian aikoihin.

Samasta syystä on myös erehdys kuvitella nykyisin taajaan siteeratun John Mearsheimerin tavoin, että NATO:n itälaajeneminen olisi ollut ratkaiseva tekijä, joka sysäsi Venäjän toimintaan Ukrainan kohdalla. Venäjän tavoitteet Ukrainassa olivat jo Neuvostoliiton luhistumisen jälkeisistä ensi vuosista asti täysin samat. On totta, että itäisen Euroopan maita jäsenikseen hyväksynyt NATO on muodostanut haasteen Venäjän pyrkimykselle ylläpitää etupiiriään, mutta koko etupiiriajattelu ei ole alun alkaenkaan ollut tervettä. Sen pohjana on ollut yksinomaan kansalliskiihkoinen suurvaltakompleksi, jonka uhriksi Ukraina nyt on joutunut.



Historiariidat ja sovinnonteot

Venäläisen nationalismin yllämainitut piirteet eivät tarkoita sitä, että nationalismin — edes venäläisen nationalismin — olisi pakko olla vääjäämättä alistavaa ja assimiloivaa. Lähes kaikilla itäisen Euroopan kansakunnilla on keskinäisissä suhteissaan historiallista painolastia, jota 1800-luvun kansallinen herääminen ja 1900-luvun sodat ja vallankumoukset kärjistivät entisestään. Viime kädessä kyse on ollut siitä, miten historian jättämän taakan kanssa on haluttu menetellä. Miten tunnustaa toisen kansakunnan oikeus omaan kansalliseen historiaansa, silloinkin kun tämä historia näyttäytyy iskulta vasten oman kansallisen identiteetin kasvoja? Miten saavuttaa kompromissi, miten luoda moniääninen kertomus historiasta, ja miten päästä yli menneisyyden kipukohdista, etenkin kun nationalismin käyttövoimana on useimmiten kansallinen marttyyrikertomus? Jättävätkö kansallismieliset tuntemukset sovinnolle edes mahdollisuuksia?

Nykyisessä sodassa yksikään maa ei ole suonut itsenäisyytensä puolesta taistelevalle Ukrainalle yhtä horjumatonta tukea kuin Puola, mutta vielä kommunistivallan kukistuessa näillä kahdella maalla oli paljon selvitettävää. Maailmansotien välinen aika oli jättänyt läntisen Ukrainan alueet, aiemmin Itävalta-Unkarille kuuluneen Galitsian provinssin, uudelleen itsenäistyneen Puolan hallintaan, ja seudusta tuli erään sotienvälisen ajan Euroopan verisimmän etnisen konfliktin näyttämö. Ukrainalaisen terroristijärjestö OUN:n sabotaasit ja puolalaisten poliittikkojen salamurhat sysäsivät Varsovan autoritaarisen hallituksen raakoihin kostotoimiin, ja “rauhoitusoperaatiot” pitivät sisällään muun muassa keskitysleirin perustamisen Bereza Kartuskaan ja ukrainalaisväestön karkottamisen puolalaisten sotilassiirtolaisten tieltä. Toisen maailmansodan natsimiehityksen oloissa vallinnut yleinen laittomuus merkitsi uutta vaihetta välienselvittelyssä, ukrainalaisten partisaanien murhatessa kymmeniä tuhansia siviilejä Volhynian ja Galitsian rajaseudun puolalaiskylien etnisessä puhdistuksessa. Sirpin ja vasaran noustua hakaristin tilalle kierre sai päätöksensä Stalinin määräämillä ukrainalaisten pakkosiirroilla, joihin myös vasta perustettu Puolan kommunistihallinto osallistui halukkaasti “Operaatio Wisłan” nimellä. Tapahtumien jättämät haavat säilyivät pitkään.

Se, miten Puola ja Ukraina pääsivät 1990-luvulla menneisyytensä yli oli oma tarinansa. Sosialismin murtuminen merkitsi Balkanilla vanhojen toisen maailmansodan aikaisten kipukohtien nousemista uudelleen pintaan ja vanhojen etnisten ristiriitojen leimahtamista uudelleen, mutta pohjoisempana kehitys oli päinvastainen. Välittömästi vuonna 1990 Puolan senaatti teki päätöksen “Operaatio Wisłan” tuomitsemisesta, johon Ukrainan Rada vastasi omalla kiittävällä lauselmallaan. Kommunismin aikaisten vääryyksien tuomitseminen oli kahdelle vapautuksen kokeneelle kansakunnalle helppoa, mutta syvemmälle maailmansotaa edeltäneeseen aikaan ulottuneet arvet umpeutuivat hitaammin. Puola ja Ukraina ovat molemmat maita, joissa kansallisylpeys juontaa historiasta, ja kommunismin luhistuttua sitä edeltäneestä historiasta tuli entistä keskeisempi osa identiteetin rakentamisessa — ja juuri tässä osassa historiaa piilivät kaikki ristiriidat.

Ristiriidat konkretisoituivat kaupunkikuvassa, mistä eräs esimerkki olivat Lytšakivin hautausmaalla Lvivissä sijainneet vuoden 1921 puolalaiset sankarihaudat. Marraskuussa 1919 Lviv, silloinen Lwów, oli ollut enemmistöltään puolankielinen kaupunki, ja Länsi-Ukrainan kansantasavallan julistauduttua itsenäiseksi puolalaisväestö oli aloittanut kansannousun kaupungin liittämiseksi isänmaahansa. Hautausmaalla taistelleet teini-ikäiset puolalaiset vapaaehtoiset — orlęta lwowskie, “Lwówin kotkanpoikaset” — ja heidän hautansa olivat päätyneet osaksi itsenäisen Puolan kansallista marttyyrigalleriaa. Ukrainan näkökulmasta nuorukaiset olivat taistelleet vanhan emämaan ylivallan puolesta, ja neuvostoaikana hautamonumentit oli jätetty rapistumaan ja myös tuhottu niitä aktiivisesti. Vasta vuonna 2005, vuosi Ukrainan oranssin vallankumouksen jälkeen, Lvivin kaupunginvaltuusto hyväksyi puolalaisten sankarihautojen uudelleenvihkimisen. Päätös ei ollut yksinkertainen, mutta Puolan osoitettua tukensa Ukrainan uudelle demokratialle oli tie kohti sovintoa avattu. Hautausmaan uudelleen vihkimisestä vastasivat Puolan katolinen kirkko ja Ukrainan uniaattikirkko, ennen muuta Lvivin arkkipiispa Lubomyr Husar, joka sovintorukouksissaan kutsui kummatkin kansakunnat muistamaan ihanteidensa vuoksi kaatuneita vainajiaan anteeksiannon merkeissä, keskinäiset syntinsä tunnustaen, mutta syyllisyyden ja syytökset unohtaen. Puolaksi ja ukrainaksi julkaistun piispallisen kiertokirjeen otsikko oli yksiselitteinen: “Rauha kansakuntien kesken on mahdollinen”.

Toisen maailmansodan osalta puolalais-ukrainalaisen sovinnon saavuttaminen on ollut paljon vaikeampaa. Maidanin vallankumouksen jälkeen Puola tuki varauksetta Ukrainaa sen taistelussa Venäjää vastaan, mutta uuden Ukrainan entistä kansallismielisemmät ja sodanaikaista Ukrainan partisaaniarmeijaa ylistäneet äänenpainot eivät olleet helppo pala Laki ja Oikeus -puolueen johtajalle Jarosław Kaczyńskille. Ukrainan presidentti Porošenko polvistui vuonna 2016 Varsovassa UPA:n surmaamien puolalaisten muistomerkille, mutta riita sai uutta vauhtia Sejmin todettua Volhynian sodanaikaiset joukkomurhat kansanmurhaksi, mikä ei sopinut ukrainalaiseen tulkintaan. Molemmat osapuolet hyväksyivät tapahtumat “etniseksi puhdistukseksi”, mutta kansanmurha oli liian politisoitunut käsite. Kiistan kulminaationa Kaczyński puuskahti, ettei “Ukraina tulisi milloinkaan pääsemään Eurooppaan Banderan kanssa”. Tilanne muuttui uuden presidentti Volodymir Zelenskyin hyväksyttyä Volhyniassa surmattujen puolalaisten joukkohautojen avaamisen uudelleen tutkimuksia varten. Vain kolme vuotta ennen nykyisen sodan puhkeamista tehdyllä eleellä oli todennäköisesti kauaskantoinen merkitys.

Historiallisten kipukohtien sopiminen Ukrainan ja Venäjän välillä ajautui sen sijaan heti 2000-luvun alussa umpikujaan, jo monasti mainitusta syystä; koska Venäjän hallinto ja eliitit olivat haluttomia tunnustamaan Ukrainaa ylipäätään kansakunnaksi, Ukrainan ja Venäjän suhteissa ei sitä myöten voinut olla mitään erityisiä historiallisia kipukohtia, jotka olisivat edellyttäneet mitään tarkastelua, saati sitten sovittelunhalua Venäjän taholta. Erityisen selväksi tämä tuli 1930-luvun nälänhätää, holodomoria, koskeneessa historiakiistassa. Oranssin vallankumouksen jälkeisen Ukrainan hallituksen vaatimukset Stalinin kauden nälänhädän tunnustamisesta kansanmurhaksi olivat alusta asti Venäjän johdolle mahdottomia hyväksyä. Moskovan vastaus ukrainalaiseen keskusteluun oli ripeä, ja historianarratiiville tuotettiin välittömästi vastanarratiivi. Vuodesta 2007 alkaen Venäjän federaation arkistolaitos linjasi vuosien 1930-1933 nälänhädän “yleisliittolaiseksi nälänhädäksi”, kaikkien neuvostokansojen, myös ja etenkin venäläisten tragediana, ja presidentti Dimitri Medvedev viittasi Ukrainan nälänhätään käyttäen siitä nimitystä “niinsanottu” holodomor. Kyse ei ollut suorasta nälänhädän kiistämisestä, vaan siitä, ettei Moskova suostunut tunnustamaan sitä erityisesti Ukrainaa koskettaneena tapahtumana.

Venäläisten tutkijoiden kuten Viktor Kondrašinin huomiot nälänhädästä stalinismin väistämättömänä seurauksena ja Venäjän ja Ukrainan “yhteisenä murhenäytelmänä” eivät sinänsä olleet vailla perusteita. Ymmärrettävää myös on, ettei venäläisiä tutkijoita miellyttänyt ajatus siitä, että pakkokollektivisoinnin seuraukset vaikkapa Volgan alueella olisi todettu vähämerkityksellisemmiksi. Lopulta nälänhätään liittyvä historiakeskustelu polarisoitui ja politisoitui, enteellisellä tavalla. Medvedev syytti avoimessa kirjeessä presidentti Viktor Juštšenkoa “pyrkimyksestä hyödyntää historiallista murhenäytelmää Ukrainan erottamiseksi kulttuurisesti, taloudellisesti ja historiallisesti yhtenäisestä omaleimaisesta itäslaavilaisesta sivilisaatiosta”. Sanavalinnat olivat paljonpuhuvia, ja ongelma oli ylitsepääsemätön. Ukrainan seuraava presidentti Viktor Janukovytš, jonka historiapolitiikka pyrki välttämään irtiottoja neuvostoajoista, katsoi parhaaksi lausua julkisesti, ettei nälänhätää tai sen aikaisia tapahtumia voinut pitää erityisesti mihinkään kansanryhmään kohdistuneena murhatoimena. Vasta tämän seurauksena Medvedev osoitti hänelle suosiotaan vierailemalla nälänhädän uhrien muistomerkillä Kiovassa vuonna 2010. Sovitteluun oli keinonsa — mutta vain Venäjän ehdoilla, vain siten, että Ukrainan historianarratiivi noudattaisi venäläisiä linjauksia ja pidättäytyisi “itäslaavilaisen sivilisaation” puitteissa, Venäjän määrittelemällä tavalla.

Suomalaisesta näkökulmasta itäisen Euroopan historiariidat eivät ole merkityksettömiä. Suhteessaan Suomen ja jopa Puolan historiaan Venäjän hallinto on ollut suostuvaisempi vuoropuheluun kuin Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden kohdalla, mutta näissä tapauksissa aiemmat puheet on ajan mittaan pyörretty. Vuonna 1989 professori Mihail Semirjaga totesi Tampereen yliopistolla suomalais-neuvostoliittolaisessa seminaarissa talvisodan olleen yksiselitteisesti hyökkäyssota, ja Stalinin Neuvostoliiton rikkoneen kansainvälistä lakia. Vielä vuonna 2001 presidentti Vladimir Putin laski seppeleen marsalkka Mannerheimin haudalle. Mutta jo vuonna 2013, vain vuosi ennen Krimin miehitystä, Putin totesi talvisodan aloittamisessa olleen yksiselitteisesti kyse “vuoden 1917 rajavirheiden korjaamisesta” — aivan kuten vuosien 2014 ja 2022 hyökkäyksissä Ukrainaa vastaan on niin ikään ollut kyse rajavirheiden oikaisusta. Vastaavasti vuonna 2009 Putin tuomitsi kirjeessään Gazeta Wyborcza -lehdelle Katynissa tapahtuneen puolalaisten upseerien joukkomurhan Stalinin tekemänä rikoksena. Tätä kirjoitettaessa Smolenskissa valtiollisen propagandan villitsemät sikäläiset “aktivistit” valmistautuvat tuhoamaan Katynin uhrien muistomerkkiä.

Lopputulos on uhkaava. Uusi Venäjä ei enää sovittele tai neuvottele historiasta, se määrää sen suunnan, tarvittaessa puskutraktorein tai panssarivaunuin. Päätös on tehty tietoisesti, ja historianarratiiveissa ajetut hegemoniapyrkimykset ovat säestäneet poliittisia hegemoniapyrkimyksiä. Olennaista on, että vaikkapa Puolan ja Ukrainan sovinnon esimerkki osoittaa, että toisenlainenkin kehityskulku olisi ollut mahdollinen. Kyse on valinnoista; ja Venäjän hallinto on valintansa tehnyt.



Kohti lunastusta

Pääsiäissunnuntaina 2022 on Ukrainan taistelu itsenäisyytensä puolesta jatkunut 52 päivää. Lukeudun niihin suomalaisiin, joilla on ystäviä sodan keskellä. Muuan akateeminen kollegani ja hyvä ystäväni vuoden 2006 Varsovan tutkijakesäkoulusta on viime aikoina vetänyt filosofian luentonsa Ivan Frankon yliopistolla hetkittäin pommisuojassa. Osa hänen opiskelijoistaan on rintamalla. Sivistystehtävä ja valmius puolustaa kotimaan itsenäisyyttä ovat, kuten niin monasti ennenkin historiassa, kulkeneet käsi kädessä. Sodasta palattuaan — ja toivon, että suurin osa heistä palaa — nämä opiskelijat tulevat olemaan osa Ukrainan “suurta sukupolvea”, ensimmäistä kotimaansa itsenäisyyden puolesta taistellutta eurooppalaista sukupolvea sitten toisen maailmansodan. Aivan kuten suomalainen sodan kokenut sukupolvi rakensi sotienjälkeisen hyvinvointiyhteiskunnan, myös Ukrainassa taistelleet miehet ja naiset voivat vielä aikanaan muuttaa maansa uudeksi.

Sodan siirtyessä kohta kolmanteen kuukauteensa on hyvä kerrata se, miksi Ukraina taistelee — ja miksi enin osa muusta Euroopasta, myös Suomi, on päättänyt tukea Ukrainaa tässä taistelussa. Kyynikoiksi heittäytyneet kansainvälispoliittisiin “realistisiin” kokonaistulkintoihin mieltyneet tahot ovat halunneet nähdä sodan vain suurvaltakiistana, jossa Ukraina on jäänyt välikappaleeksi Venäjän ja NATO:n välisessä kamppailussa. Omasta puolestani katson sotaa itäisen Euroopan tutkijana, paikalliset ilmiöt huomioiden. Puolustustaistelun moraaliset perusteet on helppo kerrata määrittelemällä ne syyt, jotka ovat Venäjän hyökkäyssodan taustalla. Suurvaltamentaliteetti, naapurikansojen historian kiistämiseen ulottuva kansalliskiihko, raaka taantumuksellisuus ja antidemokratia. Taistelua käydään näitä vastaan, ja tällä hetkellä niitä edustaa ennen muuta Moskovan hallinto. Silti, ei ole väärin muistuttaa, että katsoessaan Kremlin peiliin länsimaat voivat nähdä näissä kaikissa ilmiöissä — nationalismissa, populismissa, autoritaaristen johtajien kaipuussa — myös oman pimeän puolensa. Samalla kun Ukraina taistelee vapautensa puolesta, on muun Euroopan kilvoiteltava irti tästä taakasta ja katsottava maanosan tulevaisuuteen, umpimielisyyden ja kapean oman edun ajattelun tuolle puolen. Se on velvoite yhä eläviä kohtaan ja sodan vainajia kohtaan.

Suomi on sodan pyörteissä päätymässä historialliseen ratkaisuun, jossa maamme on luopumassa toisen maailmansodan jälkeisestä liittoutumattomuudestaan ja hakemassa Atlantin liiton jäsenyyttä. Samalla on noussut muodikkaaksi leimata kuluneet kolmekymmentä vuotta eräänlaiseksi suomettuneisuuden jatkoajaksi, jolloin maamme oli yhä edelleen YYA-sopimuksen perinnön henkisesti kahlitsema. Todennäköisesti Suomen ratkaisu pysytellä sotilaallisesti liittoutumattomana vielä kylmän sodan jälkeen oli täsmälleen oikea. Maamme status soi presidentti Ahtisaarelle tarvittavan uskottavuuden toimia rauhantekijänä Kosovon sodassa; ja liittoutumattomana Suomi säästyi 2000-luvun alussa valitsemasta puoltaan länsiliittouman sisäisissä kiistoissa, joissa Yhdysvaltain hallinto jakoi eurooppalaisia liittolaisiaan “uuteen” ja “vanhaan” Eurooppaan sen mukaan, mikä oli näiden kanta Irakin sotaan. Nykyisessä hyvin nopeasti muuttuneessa turvallisuustilanteessa pääministeri Marinin hallituksen odotettavissa oleva ratkaisu hakea NATO-jäsenyyttä on enemmän kuin perusteltu.

Monista muista suomalaisista poiketen en ole ollut liiaksi huolissani maamme turvallisuudesta. Ukraina on pystynyt taistelemaan; myös Suomi pystyy samaan. Toivon, että maamme odotettava sotilaallinen liittoutuminen olisi hyödyksi Ukrainalle, ellei muuten niin vakavana signaalina Moskovalle, joka kenties hajauttaa Venäjän huomiota ja toimintakykyä. Muuten en usko, että liittoutuminen altistaa maatamme millekään, mille emme jo muutenkin olisi alttiita. Suomi on tehnyt jo itsestään sodan osapuolen heti hyökkäyssodan ensi päivinä tehdyllä päätöksellään toimittaa Ukrainalle aseapua. Venäjän nykyisen hallinnon käsitys sodasta on muuttunut yhä häilyvämmiksi, ja propaganda, välillinen aseellinen tuki ja taloudellinen painostuskeinot ovat Vladimir Putinin silmissä kaikki voimankäytön välineitä siinä missä aseellinen voima. Sodasta on tämän seurauksena tullut Kremlin valtaapitäville vallitseva olotila. Venäjän nykyjohto suhtautuu samalla tavoin myös heitä kohtaaviin vastatoimiin, kuten saartotoimenpiteisiin rinnastuviin pakotteisiin, ja heidän vihollisiksi katsomilleen tahoille toimitettuun aseelliseen tukeen. Suomi on omalta osaltaan tehnyt nämä molemmat ratkaisut, toisen maan puolesta. Päätös on ollut ihailtava, moraalinen, ja harvinainen lajissaan.

Pääsiäisenä muistamme uhrin ja ylösnousemuksen kaltaisia asioita. Tällä hetkellä sotilasliitosta turvatakuita etsivät suomalaiset ajattelevat vielä toistaiseksi suojautumistaan sodalta ja selkkauksen välttämistä. Mutta sodan jatkuessa sen leviäminen ei ole mahdotonta, ja ajan mittaan voimme joutua harkitsemaan myös sellaisia asioita, joita emme nyt vielä halua edes ajatella, kuten mitä olisimme todella valmiita uhraamaan sodan lopettamiseksi, liittolaistemme tueksi, ja Ukrainan ja Euroopan hyväksi? Kriisin oloissa moni voi nähdä tämänlaiset kysymykset pelon lietsomisena, mutta olisi paljon vastuuttomampaa olla esittämättä niitä nyt, kun niistä on vielä mahdollista puhua.

Itse uskon, että suomalaiset ovat valmiita tekemään hyvin paljon. Uskon myös, että nämä uhraukset perustuisivat toivoon paremmasta — jälleenrakennuksesta, rauhasta, hyvinvoinnista, yksilönvapaudesta, yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. Myös poliitikkojemme ja talouselämän eliittimme olisi syytä muistaa nämä asiat. Voitolla on oltava sisältö. Kaikki tämä on mahdollista toteuttaa sodanjälkeisessä Euroopassa. Eikä sen lähemmäs ylösnousemusta voi maan päällä päästä.

Kristus-patsas Varsovassa, Pyhän ristin kirkon edustalla Varsovan yliopistoa vastapäätä (valokuva: Wikimedia Commons)

Kirjallisuutta:

Andrew Felkay, Yeltsin’s Russia and the West, Praeger 2002

Georgiy Kasianov, Memory Crash. Politics of History In and Around Ukraine, 1980s-2010s, Central European University Press 2022

Taras Kuzio, Independent Ukraine: Nation-state Building and Post-Communist Transition, Routledge 1998

Taras Kuzio, Russian Nationalism and the Russian-Ukrainian War, Routledge 2022

Victoria A. Malko, The Ukrainian Intelligentsia and Genocide: The Struggle for History, Language, and Culture in the 1920s and 1930s, Lexington Books 2021

Myroslava Rap, The Public Role of the Church in Contemporary Ukrainian Society: The Contribution of the Ukrainian Greek-Catholic Church to Peace and Reconciliation, Nomos, Aschendorff Verlag 2015

Johannes Remy, “Holodomor, vain hirvittävä rikos vai kansanmurha? Ukrainan nälänhädästä puhumista ei saa jättää holokaustin vähättelijöiden yksinoikeudeksi”, Kanava 8/2011

Russian Active Measures. Yesterday, Today, Tomorrow. Edited by Edited by Olga Bertelsen, Columbia University Press 2021

Rod Thornton, “Military Modernization and the Russian Ground Forces”, Strategic Studies Institute, US Army War College, June 1, 2011

Roman Solchanyk, Ukraine and Russia: The Post-Soviet Transition, Rowman & Littlefield, 2000

Posted in Historia, Politiikka, Sota | Tagged , , , , , , , , , , , , , , | 17 Comments

Helmikuun tykit

Vasili Vereštšagin: Sielunmessu kaatuneille (Побежденные. Панихида, 1879) . Alkuperäinen maalaus näytteillä Tretjakovin galleriassa Moskovassa. 

Syyskuussa 2013, parisen kuukautta ennen kuin Euromaidan-protestit Kiovassa alkoivat, Vladimir Putinin neuvonantaja Sergei Glazjev osallistui Jaltalla poliitikkopaneeliin eurooppalaisten kollegainsa kanssa. Glazjev varoitti ankarasti Ukrainan hallitusta solmimasta tuolloin esiteltyä vapaakauppa- ja assosiaatiosopimusta Euroopan Unionin kanssa. Putinin neuvonantajana hän myös teki tiettäväksi, mitä seurauksia sopimuksella olisi. Glazjev totesi täysin avoimesti, että mikäli Ukraina allekirjoittaisi sopimuksen EU:n kanssa, Kreml katsoisi sen jälkeen kaikkien Ukrainan ja Venäjän kahdenvälisten rajasopimusten menettäneen pätevyytensä. Tämän lisäksi Ukrainaa saattaisi uhata myös separatististen liikkeiden ilmaantuminen venäjänkielisille alueille maan itä- ja eteläosissa.

Maidanin protestien purkauduttua “ihmisarvon vallankumouksena” vuoden 2014 puolella tapahtumat etenivät täsmälleen, kuten Glazjev oli jo ennalta ilmoittanut. Venäjä miehitti Krimin niemimaan, repi riekaleiksi Ukrainalle vuonna 1994 myönnetyt turvatakuut ja pystytti Donetskin ja Luhanskin alueille omat separatistiset marionettihallituksensa. Harvoin maailmanhistoriassa on ultimaatumia esitetty näin täsmällisesti ja jo etukäteen kaikki seuraukset tarkkaan kertoen.

Viimeisen kolmen kuukauden ajan Ukraina, Euroopan Unioni, NATO ja länsivallat yleisemmin ovat joutuneet puntaroimaan jälleen uutta venäläistä uhkavaatimusta. Kuten tunnettua, Venäjä on vaatinut pitkäaikaisia, “laillisesti sitovia” takuita siitä, ettei NATO tulevaisuudessa hyväksy jäsenikseen Venäjän naapurimaita, ei sijoita Venäjän rajojen läheisyyteen sen turvallisuutta uhkaavia asejärjestelmiä, eikä järjestä sotaharjoituksia Venäjän lähialueilla. Vaatimuksissa on jätetty tilaa tinkimiselle, mutta Ukrainan osalta ne ovat selvästi ehdottomia. Eritoten on vaadittu Minskin tulitaukosopimuksen toimeenpanoa, mikä edellyttäisi Ukrainan valtiomuodon muovaamista Venäjän asettamilla ehdoilla ja käytännössä merkitsisi maan luovuttamista Venäjän etupiiriin. Kremlin edustajat ovat tähdentäneet, miten Venäjän vaatimuksiin tulee suhtautua “mahdollisimman vakavasti”, ja miten “tämä tie on kuljettava loppuun pikaisesti”. Pontta vaatimuksille antaa Ukrainan rajoille keskitetty Venäjän armeija.

Vuosien 2013-2014 kokemusten valossa ei tarvitse epäillä, etteikö Moskovassa oltaisi tosissaan. Diplomaattiset yritykset kriisin ratkaisuun ja jännitteiden purkamiseen ovat kestäneet jo useamman viikon ajan, ja hetkellisesti länsimediassa on elätelty toiveita Putinin perääntymisestä. Sodanuhka pysyy silti ulkomaanuutisten kärkiaiheena. Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit käyvät parhaillaan puhelinkeskustelua tilanteesta. Analyytikot arvuuttelevat, milloin Venäjä hyökkää, ja mitkä ovat Venäjän armeijan hyökkäyssuunnat Ukrainassa. NATO on keskittänyt joukkojaan liittolaismaihinsa itäisen Euroopan alueella, Ruotsi on vahvistanut puolustustaan Itämeren alueella, ja Suomi on käynyt omaa täältä ikuisuuteen jatkuvaa väittelyään Atlantin liiton jäsenyydestä.

Kriisien ratkaiseminen ja sodan välttäminen ovat poliitikkojen tehtäviä. Historiantutkijan tehtävä on miettiä, miksi asiat ovat ajautuneet siihen pisteeseen, missä ne ovat. Nykyhetki ei tarjoa historioitsijalle kaikkia niitä lähteitä, mitä hän tarvitsisi; mutta sen ei tarvitse olla mikään este asioiden ajattelemiselle ja niistä kirjoittamiselle, jo nyt käytettävissä olevan tiedon puitteissa. Mistä siis on kyse? Minkälainen kehitys on ajanut Euroopan tilanteeseen, jossa suurvaltain välisen sodan uhka on jälleen akuutti? Mitkä asiat Venäjän, itäisen Euroopan ja maailman tapahtumissa yleensä muodostavat taustan kaikelle sille, mikä nyt tuntuu sysäävän maanosaa kohti tuntematonta?

Asiat ovat pyörineet mielessäni monestakin eri syystä. Tutkijana itäinen Eurooppa on tullut minulle tutuksi, ja minulla on kollegoja Ukrainassa, Latviassa ja Puolassa. Sitäkin enemmän olen ajatellut asioita sukupolvikysymyksenä. Olen syntynyt 1975, ja aikuistuessani 1990-luvulla näytti siltä, että maailma olisi muuttumassa parempaan suuntaan. Lukiosta opiskeluaikoihin nuoruusvuosiini osuivat neuvostovallan romahdus, apartheidin kaatuminen, Israelin ja palestiinalaisten rauhanprosessi ja loppu väkivallalle Pohjois-Irlannissa. Vuosikymmen ei ollut vailla murhenäytelmiä, jotka ulottuivat Ruandan kansanmurhasta Bosnian ja Kosovon sotiin. Siitä huolimatta ajankohtaan tuntui kuuluvan tietynlainen optimismi, jota edes Suomen lamavuodet eivät tukahduttaneet. Maailmalla Francis Fukuyama julisti historian päättyneen demokratian ja liberalismin voittoon.

Keski-ikäisenä alkaa vääjäämättä miettiä, mihin tämä kaikki katosi. Samalla huomaa purkavansa ajatuksensa kirjoituksen muotoon. Mistä nykyinen tilanne siis sai alkunsa, ja miksi, Edward Greyn sanoin, valot näyttävät jälleen kerran olevan sammumassa ympäri Euroopan?



Värivallankumousten shokki

On helppoa osoittaa ajankohta, jolloin Venäjä omaksui nykyisen hyökkäävän asenteensa länsivaltoja kohtaan. Moskovan näkökulmasta länsivallat palasivat uhkatekijäksi Vladimir Putinin toisen presidenttikauden alussa. Putinin noustessa valtaan hänen päämurheensa oli vielä ollut Kaukasuksen islamistinen kansannousu, ja syyskuun 2001 New Yorkin terroritekojen jälkeen Venäjän presidentti käyttikin tilaisuutta hyväkseen esittääkseen Tšetšeniassa käydyn siirtomaasodan yhtenä rintamana terrorismin vastaisessa sodassa. Vuosien 2004-2006 aikana venäläisiin turvallisuuspoliittisiin arvioihin alkoi kuitenkin pesiytyä uusi uhka; Balkanilla, itäisessä Euroopassa, Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa nopeaan tahtiin puhjenneet värivallankumoukset, jotka olivat horjuttaneet ja kaataneet Venäjälle ystävällismielisiä hallituksia suurvallan perinteisillä reuna-alueilla. Syypäätä ei tarvinnut kauaa etsiä; taustalla olivat länsimaat, ja värivallankumoukset merkitsivät haastetta Venäjälle.

Muutokset Venäjän lähialueilla kulkivat ketjureaktiona. Vuonna 2000 Serbian presidentti Slobodan Milošević kukistui “puskutraktorivallankumouksessa”. Vallanvaihdosta johtanut Otpor-kansanliike innoitti kolme vuotta myöhemmin Georgian ruusuvallankumousta, ja serbiaktivistit olivat mukana neuvomassa georgialaista Kmara-järjestöä mielenosoitusten järjestämisessä. Seuraavana vuonna protestiaalto kulminoitui Ukrainassa oranssiksi vallankumoukseksi, ja lopulta vuonna 2005 Kirgisia koki oman tulppaanivallankumouksensa. Kaikissa tapauksissa kyse oli kansalaisprotestista vaalivilppiin syyllistyneitä johtajia vastaan, ja vallanvaihdos merkitsi myös itsevaltaisen hallinnon nujertamista. Kremlistä katsottuna kyse oli kuitenkin aivan muusta. Värivallankumousten ylikansallinen luonne, kansalaisjärjestöjen rooli ja kansainvälisten toimijoiden osallisuus loivat vaikutelman siitä, että länsi yritti jälleen punoa kuristussilmukkaa Venäjän ympärille.

Sotatutkija Oscar Jonsson on kuvaillut teoksessaan The Russian Understanding of War: Blurring the Lines between War and Peace värivallankumousten vaikutusta Venäjän sotilaalliseen ajatteluun. Opiskelijoihin ja nuorisoon nojanneet nopeasti masinoidut kansalaisprotestit, tiedonvälityksen korostunut rooli ja vallankumouksen mallin ripeä kopiointi maasta toiseen näyttäytyivät uutena “pehmeänä” turvallisuusuhkana, jota vastaan Venäjän oli kehitettävä omat vastakeinonsa. Tammikuussa 2007 Venäjän yleisesikunnan päällikkö, kenraali Juri Balujevski, joka sittemmin päätyi presidentti Medvedevin erottamaksi, nimesi ensi kerran värivallankumoukset esimerkiksi sodankäynnistä, jossa soluttautuminen, informaatiovaikuttaminen ja taloudellinen vaikutusvalta merkitsivät enemmän kuin aseellinen voima. Omaa kiehtovuuttaan on siinä, miten vieläpä Venäjän sotalaitoksen vanhin kaarti havainnoi tapahtuneen muutoksen. Vain kuukausi Balujevskin lausunnon jälkeen Krasnaja Zvezda -lehti haastatteli armeijankenraali Mahmut Garejevia, joka oli palvellut jo toisessa maailmansodassa Saksan ja Japanin vastaisilla rintamilla. Garejev viittasi haastattelussaan siihen, miten raaka asevoima oli menettämässä rooliaan, ja Georgia, Ukraina ja Kirgisia olivat osoittaneet soluttautumisen ja infosodan voiman, mihin Venäjän olisi varauduttava. “Hybridisota” teki jo tällöin tuloaan — mutta Venäjän perspektiivistä länsi oli ampunut siinä ensimmäiset laukaukset.

Muualla Euroopassa hyvin harvat ymmärsivät, miten kovilla panoksilla Venäjä oli valmis pelaamaan. Sitäkin useammat pitivät selvänä, että Venäjä olisi voimaton vastustamaan muutosta. Vietin itse kesän 2006 tutkijakesäkoulussa Varsovan yliopiston Itä-Euroopan tutkimusyksikössä, ja värivallankumousten sarja oli puolalaisessa akatemiassa valanut luottamusta demokratiakehityksen lopulliseen voittoon. Yliopiston vuotuinen Itä-Euroopan tutkimuksen konferenssi oli omistettu kommunismin romahtamisen 15-vuotismuistolle, ja sosiologian ja valtio-opin tutkijat analysoivat innokkaina Ukrainan oranssin vallankumouksen opetuksia. Kampuksella järjestettiin myös Valko-Venäjän opposition tilaisuus, jossa puhujana oli valtionpäämies Lukašenkon silloinen haastaja Aljaksandr Milinkevitš. Usko kumoukseen myös Valko-Venäjällä oli vahva, ja sen uskottiin koittavan pian. Internet ja moderni tiedonvälitys näyttäytyivät airueina informaation ja kansalaisjärjestäytymisen vapaudesta, jota yksikään diktatuuri tai poliisivaltio ei kestäisi. Kuten jo aiemmin Berliinin muurin murtuessa, Euroopan uskottiin kulkevan Fukuyaman teesien mukaisesti vain yhteen suuntaan, kohti edistystä ja demokratiaa.

Jälkikäteen ajatellen on mahdotonta kiistää, etteikö Euroopassa ja länsimaissa yleisemmin olisi kärkkäästi odotettu ja toivottu viimeisten itsevaltaisten hallintojen luhistumista Venäjän reuna-alueilla, sekä lopulta myös Venäjän itsensä taipumista muutokseen. Omanlaistaan historian ivaa on siinä, miten Moskovan uudet valtiaat näkivät tämän lapsenomaisen ja kirkasotsaisen unelmoinnin taustalla salaliiton ja brutaalin valtapoliittisen masinoinnin Venäjän yhteiskuntarauhaa ja arvoja vastaan. Se, mikä tuolloin Venäjää ja sen lähialueita kosketti, oli yleismaailmallinen ilmiö; globalisaatio, kansalaisliikehdinnän muuttuminen ylirajaiseksi, ja myös sukupolvenvaihdos, jossa neuvostojärjestelmän romahduksen varhaisnuorina kokeneet kansalaiset huomasivat nuorina aikuisina, ettei demokratia ollut vieläkään toteutunut, ja päättivät kääntää historian pyörää eteenpäin. Se oli vääjäämätön ilmiö.

Vuosina 2011-2013, kun protestit saapuivat Venäjälle, vieläpä arabikevään aikoihin, Venäjän poliittinen johto vakuuttui täysin siitä, että läntiset toimijat uhkasivat maata kaaoksella. Uusi, uhkaava hydra oli saanut hahmonsa, ja sen päät olivat moninaiset; Gene Sharp, George Soros, jo mainittu Varsovan yliopiston tutkimusyksikkö, Yhdysvaltain ulkoministeriö, NATO, uusliberalismi, ajatushautomot, ja ylipäätään kaikki, mitä listalle mahtui. Putinin Venäjä aloitti sotansa globalisaatiota vastaan. Aikanaan samalle tielle astuivat myös monet muut valtiot, niin suurvallat kuin pienemmät maat.

Historia ja vallan mentaliteetti

Stereotyyppiset olettamukset siitä, että itsenäisten valtioiden politiikkaa tai yhteiskunnallista kehitystä määrittelisivät erikoislaatuiset kansalliset erityispiirteet, vievät yleensä umpikujiin. Saksan historian 1800- ja 1900-lukujen kohtalokkaaksi kääntynyttä kehitystä pyrittiin aikoinaan selittämään sonderweg-teesin, “kansallisen erillistien”, valossa. Venäjän tapauksessa syitä nykypäivän poliittiseen tilanteeseen ei liioin kannata etsiskellä oletetuista kansallisista ominaisuuksista. Suurvaltojen intressit ovat silti pysyviä, ne on helppo nimetä, ja samalla ymmärtää myös niiden takana vaikuttavan valtapoliittisen mentaliteetin.

Ajan saatossa Venäjän valtiojohto on kohdannut toistuvasti samat haasteet. Tsaarin imperiumin keskeinen suurpoliittinen huolenaihe 1800-luvun alkupuoliskolla oli Eurooppaa alati riivanneiden vallankumouksellisten mielialojen pitäminen aisoissa ja keisarikunnan rajamaiden vakautta uhanneen “poliittisen koleran” patoaminen. Venäjän itsensä tartuttua vallankumouksen soihtuun maailman ensimmäisenä sosialistisena valtiona uusi hallinto pelkäsi edelleenkin poliittista epävakautta, tällä kertaa kapitalistisen lännen hyökkäysaikeita ja pyrkimyksiä toimittaa tukea vastavallankumouksellisille aineksille sekä lopulta satelliittivaltioiden kansannousuja. Putinin kaudella Venäjän valtioideologia on jälleen muuttunut, mutta turvallisuusuhkana on edelleen nähty täsmälleen samat asiat; läntisestä ja keskisestä Euroopasta säteilevä yhteiskunnallinen epävakaus ja kumousliikkeet, joiden takana tällä kertaa ovat ylikansalliset toimijat ja NATO.

Uhkatekijöiden todellisuudella ei ole mitään merkitystä. Suurvaltain johtajien toimintaa sävyttää aina paranoia, ja uhkakuvien taustalla on usein Wolfgang Schivelbuschin nimeämä “tappion kulttuuri”, trauman kaltainen kokemus aiemmin toteutuneesta kansallisesta katastrofista. Tämä on tuttu ilmiö monien maiden historiasta, olipa kyse sitten Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä kehityksestä tai siitä, miten Yhdysvallat lähti harhailevalle ristiretkelleen syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkitunnelmissa. Venäjän historiassa perikadon uhka ja suuret voitot ovat kietoutuneet toisiinsa. Imperiumia vavahduttaneet palavan Moskovan rauniot muuttuivat aikanaan osaksi isänmaallista sankaritarinaa Aleksanteri I:n armeijan marssiessa Pariisiin. Natsi-Saksan aloittama tuhoamissota sai kostonsa neuvostosotilaiden nostaessa punalipun “fasistisen pedon” tyyssijan ylle. Molemmissa tapauksissa lopullinen voitto ei silti muuttanut sitä, että valtakunta oli kokenut katastrofin, joka jätti myös jäljelle pelon sen toistumisesta. Neuvostoliiton romahdus — Putinin nimeämä “geopoliittinen tragedia” — puolestaan oli täysi tappio; katastrofi, jonka seurannaisvaikutuksia mikään voitto ei ole tasoittanut, ja joka odottaa yhä hyvitystään.

Ei pidä ajatella, että katastrofin jälkeen vain yksi kehityskulku olisi vääjäämätön. Venäjä on menneisyydessä kyennyt monien muiden maiden tavoin myös tunnustamaan tappionsa. Mutta Venäjä ei ole luopunut oikeudestaan tulla kohdelluksi suurvaltana, mikä on heijastunut maan poliittisissa toimissa. George W. Bushin hallinnon vetäydyttyä torjuntaohjukset kieltävästä sopimuksesta ei ollut mitenkään yllättävää, että Putin jäädytti Venäjän osallistumisen Euroopan tavanomaisia aseita koskevaan sopimukseen. Jälkikäteen voi rehellisesti todeta Yhdysvaltain vuosien 2000-2008 ulkopolitiikan olleen vaarallinen ennakkotapaus, sillä yhden suurvallan yksipuoliset toimet käyvät aina perusteluksi toisen vastaaville. Toisinaan nämä perustelut ovat silti myös väkinäisiä ja nojaavat täysin teennäiseen vastakkainasetteluun, josta yhteismitallisuus on kaukana. Käypä esimerkki tästä oli, miten Venäjä käytti Kosovon aiempaa itsenäistymistä perusteena Krimin irtautumiselle Ukrainasta. Rinnastus pitäisi paikkansa vain, jos uskoisi Kosovon itsenäistymisen olleen länsimaiden määrätietoisesti ja alusta asti masinoima, mitä se ei ollut.

Mikään suurvalta ei ole koskaan vapaa historiastaan, eikä myöskään Venäjän nykyjohto ole päässyt sitä pakoon. Suurvalta katsoo aina suvereenien intressiensä ulottuvan omien rajojensa ulkopuolelle; ja Kremlistä katsottuna kaikki maan etupiirissä tapahtuneet vallanvaihdokset, samoin kuin maan sisäiset protestit, näyttivät lännestä käsin toteutetuilta yrityksiltä syventää aiemman katastrofin seurauksia. Reaktio on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut täsmälleen sama kuin aiemminkin. Pelko ja paranoia; pyrkimys pystyttää suojavalli vierasta uhkaa vastaan niin sisäisesti kuin ulkoisesti; ja proaktiivisessa hengessä tämä ulkoinen suojavalli on haluttu pystyttää niin kauas kuin mahdollista.

Rajamaiden haamut

Ukrainan kriisissä ei ole kyse vain Moskovan ja Kiovan välisistä jännitteistä, eikä liioin Venäjän ja länsimaiden tai Venäjän ja NATO:n välisestä vastakkainasettelusta. Eräs tietty keskieurooppalainen valtio on noussut Kremlin laskelmissa jatkuvasti keskiöön maan pääasiallisena vastustajana, ja Venäjän harjoittama politiikka välittömillä reuna-alueillaan olisi loppujen lopuksi helppo selittää jo pelkästään tämän jännitteen kautta. Vladimir Putinin silmissä Venäjän hegemonian tiellä seisovista maista yksi on ylitse muiden: Puola.

Venäjän presidentin heinäkuussa 2021 julkaisemaa esseetä venäläisten ja ukrainalaisten historiallisesta yhteydestä on siteerattu taajaan, ja se on paljonpuhuva näyte Putinin historiakäsityksestä. Essee on puoli vuosituhatta kattava suorasukainen narratiivi itäisen Euroopan kohtaloista. Harva lukija kiinnitti huomiota siihen, miten jokaisen esittelemänsä historiallisen käännekohdan yhteydessä Putin nimesi juuri Puolan paitsi Venäjän keskeisenä vastustajana Ukrainan alueella, myös Venäjää verrattomasti pahempana ukrainalaisten sortajana.

Putinin essee kertoo, miten historia otti kohtalokkaan käänteen jo silloin, kun Ukraina päätyi Puolan ja Liettuan unionin seurauksena katolisen kristikunnan vaikutuspiiriin, mikä särki itäisten slaavikansojen yhteyden. Tämän jälkeen seurasi kasakkajohtaja Bohdan Hmelnitskin kapinaliike; vapaustaistelu, jossa Ukrainan kansa haki apua Puolaa vastaan uskonveljeltään Venäjän tsaarilta. Puolan jaot merkitsivät Putinille “vanhojen venäläisten maiden” palauttamista niiden todelliseen valtioyhteyteen, ja 1800-luvulla ukrainalainen kulttuuri-identiteetti kehittyi luonnollisesti “vähävenäläisenä” osana imperiumia; tsaarin hallinnon sensuuritoimet puolestaan olivat vain reaktio puolalaisten nationalistien pyrkimyksiin Ukrainassa. Keisarikunnan romahdettua puolalaiset nujersivat länsiukrainalaisten itsenäisyyden ja käyttivät Symon Petljuran perustamaa “Ukrainan kansantasavaltaa” vain välikappaleena taistelussaan bolševikkeja vastaan. Maailmansotien välisenä aikana Puolan hallinnoimilla Ukrainan länsialueilla vallitsi sortovalta. Vieläpä nykyisen Ukrainan ja EU-maiden lähentymisen taustalla on Putinin mukaan ollut “vanha puolalainen ja itävaltalainen projekti” — viittaus puolalaisten itsenäisyysaktivistien ja Habsburgien kaksoismonarkian väliseen yhteistyöhön — jonka tarkoituksena on ollut luoda Ukrainasta keinotekoinen “vasta-Venäjä”.

Retoriset hyökkäykset Puolaa vastaan ovat käyneet tavanomaiseksi osaksi Putinin arsenaalia Krimin valtauksen jälkeen. Joulukuussa 2019 Putin syytti sotienvälisen Puolan hallitusta vehkeilystä natsien kanssa ja nimesi Puolan osasyylliseksi toisen maailmansodan syttymiseen. Kuukautta myöhemmin Jerusalemissa vietetty holokaustin muistotilaisuus muuttui Putinin puheen myötä uudeksi näyttämöksi Moskovan ja Varsovan välisessä historiasodassa. Kesäkuussa 2020 Kremlin valtias jatkoi samasta aiheesta julistaen miehitetyn Puolan sodanaikaisten kärsimysten olleen maan oman hallituksen syytä. Venäjän ulkopolitiikassa historia on käännetty aseeksi, ja tältä osin hybridisodan rintama oli käännetty Puolaa kohti jo kauan ennen viime vuodenvaihteen turvapaikanhakijakriisiä Valko-Venäjän rajalla. Vuodesta 2015 Varsovassa vallankahvassa ollut kansallismielinen, oikeistopopulistinen hallitus, joka Kremlin tavoin on säätänyt omat historialakinsa, onkin ollut Putinille mieluisa kohde.

On päivänselvää, että kamppailu itäisen Euroopan herruudesta määrittyy Kremlissä kamppailuna ensisijaisesti Puolaa vastaan. Kommunismin romahtamisen jälkeisistä uusista EU- ja NATO-maista Puola on omaa luokkaansa; Puolan talouskasvu on kymmenen vuoden ajan lyönyt kaikki odotukset, maan talouden toipuminen koronakriisistä on ollut nopeaa, maan asevoimat ovat Euroopan Unionin viidenneksi suurimmat, ja Puola on alusta asti harjoittanut aktiivista lähialuepolitiikkaa nimenomaan Ukrainan suunnalla, myös taloudellisen yhteistyön keinot käyttäen.

Puolan idänpolitiikalla on pitkä historia. “Itäiset rajamaat”, Kresy Wschodnie, olivat aikoinaan osa puolalaista kansallismielistä nostalgiaa; seudut Mustalta mereltä Itämerelle näyttäytyivät kadotettuna, kauniina Arkadiana, Puola-Liettuan kansanyhteisön suuruudenpäivien näyttämönä. Puolan nykyisen lähialuepolitiikan taustat ovat tuoreempaa perua, ja sen lähtökohtana olivat kahden kylmän sodan aikaisen emigranttijournalistin, Jerzy Giedroycin ja Juliusz Mieroszewskin Kultura-lehdessä esittämät näkemykset. “Giedroycin-Mieroszewskin doktriini” edellytti Puolan varauksetonta tukea Ukrainan, Valko-Venäjän ja Liettuan itsenäisyydelle, isoveli- ja suurvalta-asenteen hylkäämistä, historiallisten kipukohtien sopimista, ja kaikkien maiden liittymistä yhdistyneeseen Eurooppaan. Kommunistiblokin romahdettua Puolan hallitus muovasi idänpolitiikkansa käytännössä Kultura-lehden mukaiseksi ja pyrki tasoittamaan Ukrainan tietä läntisiin instituutioihin. Vaikka nyky-Puola on muuttunut aiempaa autoritaarisemmaksi ja EU-kielteisemmäksi, maan sitoutuminen Ukrainaan ei ole horjunut.

Puolan lähialuepolitiikka on ollut venäläisille jälleen yksi “geopoliittinen” uhkatekijä, ja sellaisena erityisen kivulias. Ei ole yllätys, että Vladimir Putinin silmissä Puolan nousu uudeksi alueelliseksi valtatekijäksi ja aktiivinen politiikka lähialueilla määrittyvät viisisataa vuotta jatkuneen historian valossa. Tässä tulkinnassa Varsovan ylimystö on jälleen laajentamassa etupiiriään Venäjän kustannuksella; puolalaiset ovat etulinjassa haastamassa Venäjän ylivaltaa Ukrainassa; Puola tosiasiassa uhkaa kyseenalaistaa jälleen koko Kiovan Rusin päiviin ulottuvan Venäjän kansallisen syntymyytin; ja samalla Puola, nimenomaan Puola, on tuomassa läntiset aseet Venäjän sydänmaiden tuntumaan, olipa kyse sitten NATO:n ohjuskilvestä tai Ukrainan armeijalle välitetyistä asetoimituksista.

Putinille on myös selvää, että Puola on kaikista hänen vastustajistaan se, joka ei anna periksi, ja EU-maista Puola on ainoa, joka on valmis puolustamaan Ukrainaa vaikka yksin. Moskovan ulkopolitiikka on saavuttanut tuloksia muutamissa entisen itäblokin maissa, ennen muuta Unkarissa, mutta Puolan suunnalla ristiriidat ovat historiallisista syistä täysin sovittamattomat. Venäjän tavoitteet Ukrainassa edellyttävät näin ollen toimia Puolan suhteen ja Puolan eristämistä liittolaisistaan, jolloin Venäjä voisi ottaa vastustajastaan mittaa yksinään — Puškinia mukaillen, “vain slaavien kesken”. Tähän asti Varsovan hallitus on tärvellyt itse välinsä EU:n kanssa — tosin voi kysyä, miten paljon Unionista on etenkin Saksan energiapoliittiset tarpeet huomioiden lopulta ollut Puolalle hyötyä Venäjää vastaan — mutta NATO-maana Puolan osakkeet ovat hyvässä kurssissa.

Moskovan ja Varsovan välinen jännite saattaa Ukrainassa vastatusten kaksi voimaa, kaksi yhteensovittamatonta historianarratiivia. Putinin vankka, vanhoillinen vakaumus itäisten slaavilaisten kansojen ikiaikaisesta kohtalonyhteydestä; ja kylmän sodan aikaisten puolalaisten maanpakolaisten haave keskisen ja itäisen Euroopan kansakuntien keskinäisestä sovinnosta osana vapaata, yhtenäistä, demokraattista maanosaa. Jälkimmäinen haave näytti hetkellisesti toteutuneen neuvostodiktatuurin romahdettua, mutta sen jälkeen se on kokenut kovia demokratiakehityksen jäätyä myös Puolassa toiseksi autoritaariselle oikeistopopulismille. Kahden sovittamattoman narratiivin kohdatessa vain toinen niistä voi voittaa — mutta kumpi osapuoli uskoo omaansa vilpittömämmin?



Imperiumi sodassa

“Hybridisodasta” on tullut viimeisen viiden vuoden aikana tiedotusvälineiden rakastama muotisana. Kuten jo mainittu, Kremlin valtaapitävät ovat vastaavasti jo yli kymmenen vuoden ajan kokeneet olevansa länsimaiden hybridihyökkäyksen kohteena, ja Venäjän koko osaamiskapasiteetti tällä saralla on rakennettu vastareaktiona tähän kuviteltuun uhkaan. Länsiliittouman ylivoiman huomioiden Venäjän poliittinen johto on alusta asti mieltänyt olevansa vieläpä altavastaajan osapuolena epäsuhtaisessa selkkauksessa. Hybridisodasta puhuminen sivuuttaa usein sen tosiasian, että Venäjä on käyttänyt konventionaalista aseellista voimaa toistuvasti, eivätkä kaikki konfliktit ole olleet “jäätyneitä” tai matalan intensiteetin selkkauksia. Samalla unohtuu yksi tosiseikka, mikä on vaikuttanut paljon Kremlin laskelmointiin ja luottamukseen: Vladimir Putinin Venäjä on tähän asti voittanut joka ainoan sotansa.

Sodassa saavutetun voiton ei tarvitse olla mitenkään ylevä ollakseen voitto. Putin kävi ensimmäisen sotansa Kaukasuksella, jossa kyseessä oli viimeisin selkkaus aina 1800-luvulta asti jatkuneessa seudulla käytyjen siirtomaasotien pitkässä ketjussa. Toinen Tšetšenian sota näytti aikoinaan sodalta vailla loppua, mutta perinteiseen tapaan Venäjä nujersi vastarinnan tukeutumalla niihin paikallisiin johtajiin, jotka hyötyivät yhteistoiminnasta keskusvallan kanssa. Ratkaisu hoiti pois päiväjärjestyksestä Venäjän lähihistorian kaikkein raaimman konfliktin. Vuonna 2008 käyty lyhyt, voittoisa sota Georgiaa vastaan oli merkityksellisempi, koska Venäjä ulotti tällöin asevoimansa värivallankumouksen kokeneeseen maahan. Kremlin perspektiivistä sota pysäytti NATO:n laajenemisen. Kuusi vuotta myöhemmin Venäjän voitonpäivän juhlallisuuksista tuli samalla Krimin valloituksen voitonparaati. Vuonna 2016 Putin lähetti asevoimansa Syyrian hallituksen tueksi, ja lännessä uskottiin yleisesti sodan koituvan Venäjälle kohtalokkaaksi. Vuotta myöhemmin Putin julisti sotaretken voitetuksi, ja länsimaisten analyytikkojen on ollut pakko myöntää Syyrian-sotaretken lujittaneen Venäjän asemia Lähi-idässä.

Neljä voittoisaa sotaretkeä ovat jokainen vuorollaan lujittaneet Putinin asemia. Toisen Tšetšenian sodan aikana Putin rakensi nykyisen keskitetyn valtakoneistonsa; Georgian sota ja Krimin valloitus kohensivat hallinnon kansansuosiota; ja Syyrian sotaretkellä Venäjä osoitti olevansa yhä voimatekijä myös vanhan Neuvostoliiton ulkopuolisilla alueilla. Viimeisimpänä suorituksenaan Venäjä on ulottanut vaikutusvaltansa Keski-Afrikkaan ja Sahelin alueelle. Putinin voittosuora näyttäytyy kaiken lisäksi länsimaiden käymien sotien kehnompia tuloksia vasten. Siinä, missä Venäjä on saanut jokaisesta sodastaan konkreettisia tuloksia, ovat länsiliittouman sotaretket kääntyneet pitkäkestoisiksi harharetkiksi, jotka ovat vain lisänneet alueellista epävakautta samalla kun kotirintama on suhtautunut niihin joko demoralisoituneena tai piittaamattomasti. Kremlin juhliessa omia voittojaan Yhdysvaltain sotaretkien tulokset ovat valuneet yksi kerrallaan hiekkaan. Barack Obama päätti vuonna 2011 vetää Yhdysvaltain joukot Irakista; Donald Trump hylkäsi vuonna 2019 Yhdysvaltain kurdiliittolaiset ja komensi amerikkalaiset sotilaat kotiin Syyriasta; ja lopulta viime kesänä Joe Biden teki kerralla lopun 20 vuotta jatkuneesta Yhdysvaltain läsnäolosta Afganistanissa.

Piti siitä eli ei, tosiasia on, ettei Venäjä ole Putinin kaudella kokenut yhtä ainutta sotilaallista tappiota, jonka kokemukset olisivat tehneet Kremlin valtaapitäjät varovaisemmiksi aseellisen voimankäytön suhteen. Venäjä on toistaiseksi osannut valita konfliktinsa tarkoin ja varmistanut asemansa, ja tarvittaessa Putin on tehnyt brutaaleja kompromisseja, kuten toissavuonna Vuoristo-Karabahissa päättäessään hetkellisesti uhrata Armenian turvatakseen sivustansa Turkkia vastaan. Menestysten sarja on silti lisännyt itseluottamusta niin diplomatiassa kuin sodassa. Länsiliittouma ja etenkin Yhdysvallat sen sijaan ovat samalla antaneet vaikutelman yltiöpäisyydestä, haparoinnista ja kyllästymisestä, ja läntiset yritykset demokratian pystyttämiseen ovat onnistuneet huonommin kuin Moskovan kyyninen valmius tukea sopivia gangsteri- tai diktatuurihallintoja. Kremlin arviot siitä, miten paljon länsi lopulta on valmis laittamaan peliin Ukrainan pelastamiseksi, pohjaavat väistämättä myös tähän tosiasiaan. Kuluneen kahdenkymmenen vuoden jälkeen länsivaltain valmius sitoutua konflikteihin ei ole kovinkaan vakuuttava, mikä Moskovasta katsoen vähentää niiden sotilaallisen pelotteen uskottavuutta.

Venäjän sotamenestys ei ole silti vielä avannut Putinille tietä hänen lopulliseen päämääräänsä. Neuvostoliiton romahdus — Putinin sanastossa “geopoliittinen katastrofi”, “tragedia” ja “historiallisen Venäjän perikato” — odottaa yhä hyvitystään. Ukrainan kysymys on juuri tästä syystä ratkaiseva; maasta on tullut vyöhyke, jolla Venäjä voidaan lunastaa vapaaksi tästä menneestä murhenäytelmästä. Mikäli se vaatii uusia uhreja, ne ovat hyväksyttäviä uhreja. Kaikista uuden Venäjän konflikteista Ukraina on taistelu, jossa Putin ei aio milloinkaan luovuttaa, ja jossa kaikki perääntymiset ja myönnytykset ovat väistämättä aina tilapäisiä.

Sivilisaatio ja moraali

Chicagon koulukuntaa edustanut taloushistorioitsija John Ulric Nef kirjoitti tuoreeltaan toisen maailmansodan jälkeen nyttemmin paljolti unohtuneen teoksensa War and Human Progress: An Essay of Industrial Civilization. Kirjan 19. luku esitti sävyltään hyvin kulttuuripessimistisen arvion molempiin maailmansotiin johtaneesta kehityksestä. Essee oli tunnelmaltaan konservatiivinen ja moralismia hipova syytöskirjelmä rappiolle ja tapainturmelukselle, joka oli läpäissyt koko teollistuneen sivilisaation. Omatunnon ja hyveellisyyden ihanteet olivat jääneet materialismin jalkoihin; sotalaitoksessa vanhat kunniakäsitykset olivat syrjäytyneet mekanistisen tottelevaisuuden tieltä; tieteenalojen eriytyminen ja ammattimaistuminen oli yliopistoissa johtanut atomisaatioon ja yleisen sivistysihanteen hälvenemiseen; ja matalamielinen massaviihde ja keltainen lehdistö olivat turruttaneet suuren yleisön edesauttaen näin välillisesti kansalliskiihkoisten demagogien valtaannousua.

Nefin arviot voisi sivuuttaa vanhoillisena leimakirveen heiluttamisena, elleivät ne tuntuisi kertovan niinkin täydellisesti omasta ajastamme. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeinen vuosikymmen on ollut uusi katastrofien aikakausi, ja edesmennyt chicagolainen oppinut todennäköisesti olisi saanut paljon irti vaikkapa sosiaalisesta mediasta yhtenä sivilisaation rappion, massahysterian ja populismin nousun ilmentymänä. Rajojen sulkeminen, rasismi, salaliittoteorioiden uusi suosio, vieläpä koronapandemian aikaiset rokotevastaiset protestit voi huoletta nähdä osoituksena moraalisesta kriisistä. Poliittisesti alttiimpia rappiolle ovat olleet ne voimat, jotka ovat kiihkeimmin väittäneet suojelevansa perinteitä ja pyhiä kansallisia arvoja. Kulttuuritaistelussa aseeksi käy mikä tahansa, eikä Venäjä ole ainoa maa, missä vaatimukset vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta on haluttu esittää yhteiskuntarauhaa uhkaavana vaarallisena radikalismina.

Esseessään Nef huomioi ohimennen myös nobelisti ja labour-poliitikko Norman Angellin vuonna 1900 ilmestyneen merkkiteoksen The Great Illusion. Angell uskoi vakaasti siihen, että modernin sodan hinta jo itsessään teki sodasta irrationaalisen ja siksi ei-toivottavan ja lopulta epätodennäköisen vaihtoehdon. Hän piti myös selvänä, että valtioiden keskinäinen taloudellinen riippuvuus toisistaan vähentäisi sodan mahdollisuutta. Teesi on tuttu myös tämän päivän uusliberalismista, jossa talouden globalisaatio ja sen tuoma keskinäinen hyöty on jo itsessään nähty suurvaltain välisen rauhan takeena. Nef piti näkemystä naiivina ja huomautti taloudenkin olevan viime kädessä alisteinen voimapolitiikalle. Hän muistutti 1930-luvun tariffi- ja kauppasotien synnyttäneen tilanteen, jossa kauppasuhteista tuli sodankäynnin esivaihe, ja myös aseellinen konflikti muuttui rationaaliseksi vaihtoehdoksi.

Oman aikamme maailmantalouden keskinäiset riippuvuussuhteet eivät ole estäneet yksittäisiä suurvaltoja käyttämästä voimaa. Riittävän suuri valtio, kuten Kiina, voi halutessaan loukata ihmisoikeuksia räikeästi, ja pakotteiden langettaminen on mahdotonta nimenomaan mainittujen taloudellisten realiteettien vuoksi. Kukaan ei viime kädessä halua joutua maksumieheksi. Venäjän osuus maailmantaloudesta ei ole suuri, mutta Moskovan vastaisten pakotteiden myötä nousee aina esille kysymys siitä, miten taloudellisten suhteitten katkaisu kostautuisi Euroopalle ja Yhdysvalloille. Venäjän sulkeminen ulos SWIFT-järjestelmästä on osoittautunut tämän vuoksi ylitsepääsemättömäksi. Vain vaatimattomat ja harmittomat pakotteet ovat poliittisesti mahdollisia, mutta ne ovat myös hitaita ja hyödyttömiä. Uusliberaali maailmanjärjestys on osoittautunut täydellisen kyvyttömäksi suitsimaan sotiin vievää kehitystä. Ainoa, mihin se kykenee, on varmistamaan näennäiselle humanitaariselle politiikalle pienemmät osamaksuerät. “Suuri illuusio” on unohtaa se tosiasia, että hinta tulee lopulta aina maksettavaksi kokonaan.

Kylmän sodan aikana maailma eli ydintuhon partaalla, mutta poliitikoilla ja myös suurella yleisöllä oli selvä ymmärrys siitä, millaiset vaarat maailmaa uhkasivat. Huomattava osa kansalaisista oli elänyt läpi toisen maailmansodan, joskus myös ensimmäisen. Heidän ei tarvinnut kuvitella pahimpia seurauksia, sillä he olivat itse kokeneet ne. Ihmiskunnan tai elinkelpoisen maailman tuhoutuminen, olipa kyse sitten sodasta tai ympäristökatastrofista, ei ollut heille abstrakti ajatusleikki, vaan jotain, mikä tosiaan saattaisi tapahtua. Vuonna 1962, Kuuban kriisin uhatessa leimahtaa atomisodaksi, vastatusten olleet suurvaltain johtajat tiesivät sodan hinnan myös henkilökohtaisesti. John F. Kennedy oli joutunut Tyynellä merellä haavoittuneena veden varaan moottoritorpedoveneensä tuhouduttua; ja Nikita Hruštšov oli lähes kuollut saksalaisten ilmahyökkäyksessä raunioituneessa Stalingradissa.

Vladimir Putin syntyi perheeseen, joka oli kokenut sodan. Muistopuheissaan Putin mainitsee usein veljensä, joka menehtyi kaksivuotiaana Leningradin piirityksessä, kymmenen vuotta ennen hänen syntymäänsä, ja presidenttinä hän on säännöllisesti kunnioittanut kotikaupunkinsa sodanaikaisia vainajia. Mutta tässä kunnioituksessa on samalla epäterve piirre, mikä on muulloinkin läsnä Putinin ikäluokalle ominaisessa uuspatrioottisessa sodan muistamisessa. Paras osoitus siitä on, miten vuonna 2014 Putin vertasi Ukrainan asevoimia Leningradia piirittäneisiin natseihin. Hän ei olisi voinut valita henkilökohtaisempaa esimerkkiä — mutta juuri siksi rinnastus oli myös pohjattoman irvokas, sillä hän itse kantoi päävastuun Ukrainan selkkauksen puhkeamisesta.

Tiedusteluammattilaisena ja myöhemmin suurvallan presidenttinä Putinin kokemus sodasta määrittyy varjoissa käytynä fantasianomaisena viitta-ja-tikari-seikkailuna, kiihottavana valtapelinä, kansallisesta arvovallasta käytynä kamppailuna ja kilpailuna, ja lopulta taisteluna lapsuuttaan edeltävän ajan hirviöitä vastaan. Konservatiivina ja demagogina, joka oletetussa perinteisten arvojen puolustamisessaan on valmis tukeutumaan puolisotilaallisiin järjestöihin, moottoripyöräjengeihin ja alamaailmaan, Putin on monin tavoin tyyppiesimerkki johtajasta, jonka olemuksessa kiteytyy John U. Nefin kuvailema sivilisaation moraalikato. Hänen menestyksensä on perustunut siihen, että ilmiö on globaali, ja kuluneen vuosikymmenen aikana se on syövyttänyt myös länsimaiden arvoperustaa.

Ennen auringonlaskua

Onko Venäjä aikeissa hyökätä? Moni asia puhuu sen puolesta. Öljyn hinta on korkealla, ja Venäjän budjetti on ollut ylijäämäinen todennäköisesti viimeistä kertaa vähään aikaan. Maan talous saavutti koronapandemiaa edeltävän tason viime vuoden kesällä. Oppositio ja toisinajattelijat on toistaiseksi nujerrettu tai ajettu maanpakoon, ja sisäpoliittinen tilanne on näin ollen vakaa. Toisaalta inflaatio alkaa vaikuttaa jo Venäjälläkin, mutta on vaikea arvioida, miten tämä vaikuttaa valmiuteen käydä sotaa Ukrainassa. Taloudellinen tilanne voi hillitä hyökkäyshaluja, koska sota vain pahentaisi inflaatiota; mutta yhtä hyvin tämä voi sysätä Kremlin nopeaan toimintaan vielä nyt kun edes jonkinlainen etulyöntiasema on olemassa.

Ukrainan asevoimat ovat paremmin varustautuneet kuin vuonna 2014, ja sodan syttyessä maa kykenisi tarjoamaan Venäjälle ainakin jonkin aikaa kovan vastuksen. Pelote on ikävä kyllä kaksiteräinen miekka, sillä Kremlissä on yhtä hyvin voitu tulla siihen johtopäätökseen, että Ukrainan varustautumisen vuoksi juuri nyt on viimeinen mahdollisuus nujertaa maa sotilaallisesti. Koska Putin joka tapauksessa näkee Ukrainan todennäköisenä NATO-kandidaattina, ja koska läntinen apu on ollut merkityksellistä Ukrainan armeijan varustamisessa, ovat Ukrainan asevoimat hänen silmissään länsiliittouman Venäjän sydäntä kohti suuntaama keihäänkärki.

On mahdollista, että Kremlissä on jo tehty päätös hyökkäyksestä. Länsiliittouman määrätietoisuus on saattanut viivästyttää aikatauluja, ja voi olla, että Kabulin evakuoinnin jälkeen Putin arvioi Bidenin hallinnon heikommaksi ja hampaattomammaksi kuin mitä se todella on. Yhdysvaltain tiukka linjanveto Venäjää vastaan on kenties tullut Kremlin isännälle epämieluisana yllätyksenä. Tästä huolimatta Putin saattaa yhä laskea sen varaan, että nopea voitto Ukrainassa, maan aseellisen voiman tuhoaminen ja Kiovan hallitukselle saneltu pakkorauha riittäisivät siihen, että länsivaltain olisi vain pakko hyväksyä fait accompli tai sitten lähteä sotaan Venäjää vastaan, mitä ne eivät tosiasiassa halua tehdä.

Viimeisten viikkojen aikana Putin on tunnustellut NATO:n ja EU:n yksittäisiä jäsenmaita tarkoituksenaan varmistaa sivustansa riittävän monelta suunnalta. Kymmenen päivää sitten Kremlin valtiaan sydänystävä, Unkarin pääministeri Orbán, vieraili Moskovassa ja sai EU-pakotteiden vastustamisestaan vastineeksi lupauksen kaasutoimitusten jatkumisesta. Samana päivänä Venäjän Bulgarian-suurlähettiläs vakuutteli televisiohaastattelussa, etteivät Venäjän vaatimukset koske Bulgariaa; myös Balkanin suunnalla diplomatiaa tukevat energiakriisin oloissa yhä tärkeämmäksi nousseet Venäjän kaasutoimitukset. Olympialaisten päätyttyä Putin on aikeissa tavata Turkin presidentti Erdoğanin, jonka suhde Kremliin on ambivalentti; Turkki on Venäjän kilpailija ja vastustaja, Turkki on aseistanut Ukrainaa ja on jatkanut asetoimituksia, mutta samalla Ankaran ja Moskovan itsevaltiailla on läheinen henkilökohtainen suhde. Turkin-tapaaminen voi kenties olla ratkaisevin kaikista.

Pidän itse todennäköisimpänä vaihtoehtona sodan syttymistä. Mahdollisesti se tapahtuu hyvinkin pian. Tilanteen dynamiikka on koko ajan vienyt kohti selkkausta, ja vakuutteluistaan huolimatta Putin itse tuntuu ajavan tilannetta kohti sotaa. Diplomatian ohella Kremlissä etsiskeltäneen tällä hetkellä kotiyleisölle riittävän uskottavaa provokaatiota, johon vastata, koska mahdollinen sota halutaan totta kai laittaa Ukrainan syyksi. Mikäli Putin huomaa epävarmuutta NATO:n ja EU:n riveissä, ja mikäli tilaisuus itäisessä Ukrainassa tarjoutuu, olkoonpa se minkälainen tahansa — ja julkisuudessa kaikki voidaan aina esittää mittavampana kuin se onkaan — hän hyökkää. Euroopan Unionin ja länsiliittouman vaihtoehdot ovat silloin rajatut; tapahtuneen passiivinen hyväksyminen, tai sitten aseellinen selkkaus Venäjän kanssa. Ensimmäisessä tapauksessa länsi voi aina lepytellä omaatuntoaan langettamalla uusia pakotteita, jotka vuosien jälkeen hylättäneen turhina.

Ellei sotaa syty, niin siitä huolimatta Eurooppa jatkaa elämäänsä lainatulla ajalla. Aikakausi, jolloin sotilaalliset kriisit kärjistyvät moiselle tasolle välittömästi kulkutautiaallon jälkeen, ei ole terve. En tiedä, miten maanosa löytää tiensä siihen vapauteen ja hyvinvointiin, joka muutaman hetken ajan näytti omassa nuoruudessani etäisesti mahdolliselta. Miten ikinä käykään, tulevaisuus on synkkä.

Posted in Historia, Sota | Tagged , , , , , , , , , | 26 Comments

Säätiöyliopisto ja vallankäyttö

Reilu kuukausi sitten Tampereen kauppakamari julkaisi lehdessään paikallisen yliopiston innovaatiopalvelujohtaja Pauli Kuosmasen haastattelun. Kuosmasen haastattelu oli paljolti toisinto Tampereen yliopiston sivuilla alkuvuodesta ilmestyneestä kolumnista, jossa hän ilmaisi huolensa yliopistojen yritysyhteistyön vähenemisestä ja viittasi etenkin tuolloiseen Vaikuttavuussäätiön selvitykseen aiheesta.

Innovaatiopalvelujohtajan viesti oli selvä. Korkeakoulumaailman sisällä “tutkimuksen autonomiaan liittyvät asenteet” voivat estää yritysyhteistyötä, vain perustutkimukseen keskittyvät tutkimusryhmät eivät pysty vastaamaan teollisuuden tarpeisiin, ja osin tutkimuksen autonomian ja akateemisen vapauden takia yliopistoissa on “ajauduttu sivuraiteille” pitämällä kiinni yritysten kannalta merkityksettömästä tutkimuksesta. Samalla Kuosmanen tähdensi, että yliopistotutkijoiden huolet elinkeinoelämän ja yritysten vaikutuksesta akateemiseen vapauteen ovat hänen oman kahdenkymmenen vuoden kokemuksensa valossa aiheettomia ja “vanhakantaisia”, ja niistä tulisi päästä eroon.

Vaikuttavuussäätiön neuvot tutkimusyhteistyön lisäämisestä olivat sinänsä varteenotettavia — saattaa olla, että luin tekstiä eri tavoin kuin Kuosmanen, koska itse huomasin selvityksen mainitsevan Ruotsin tutkimusorganisaatioiden vahvan autonomian myönteisessä sävyssä — enkä itse humanistina aio kyseenalaistaa yritysyhteistyön merkitystä soveltavilla aloilla. Huolet elinkeinoelämän intressien ja akateemisen vapauden ristiriidasta nojaavat silti todellisiin esimerkkeihin, joita ei voi sivuuttaa vain vetoamalla Kuosmasen omiin kokemuksiin. Mainitun reilun parinkymmenen vuoden aikajänteelle osuu kuuluisana tapauksena Nokian harjoittama painostus Teknillisen korkeakoulun professoreita kohtaan. Silloinen Nokian varatoimitusjohtaja J. T. Bergqvist, joka oli kehoittanut isänmaan ja elinkeinoelämän nimissä TKK:n professoreita kaunopuheisesti “pitämään turpansa kiinni” tuli sittemmin tutuksi Tampereen yliopistosäätiön hallituksen jäsenenä.

Kuosmasen kommentit olivat pohjimmiltaan harmitonta mietiskelyä yritysyhteistyöstä, mutta niitä oli vaikea lukea irrallaan Tampereen yliopiston yleisestä tilanteesta, vallankin kun Kuosmanen tunnetaan uutta “strategista johtajuutta” tähdentäneen hallintomallin kovana kannattajana. Yliopistolla on jo yli kolme vuotta puhuttu murenevasta autonomiasta, jossa avainkysymys on ollut Teknologiateollisuuden korostunut rooli yliopiston hallituksessa ja sen nimittämisessä. Tätä vasten pohdiskelut siitä, mikä on perustutkimuksen relevanssi teollisuudelle ja ovatko tutkijat kenties turhan huolestuneita akateemisesta vapaudestaan, tai miten “autonomiaan liittyvät asenteet” ovatkin este yhteistyölle elinkeinoelämän kanssa, olivat tekstiä, jossa myös rivien väleiltä välittyi oma viestinsä. Kritiikki oli paikallaan.

Näin ollen ei ollut mikään ihme, että myöhemmin ilmestyneessä Helsingin Sanomien jutussa akatemiatutkija ja konsistorin jäsen Hanna Kuusela, joka on tunnettu yliopistoautonomian puolustajana ja Parempi yliopisto -tutkimusprojektin vetäjänä, ilmaisi oman huolensa yliopiston nykytilanteesta. Kuuselan haastattelu ei suoranaisesti ollut vastaus Kuosmasen ulostuloihin, mutta siinä kosketeltiin osin samoja asioita toisesta näkökulmasta. Huolena olivat perustutkimuksen laiminlyönti ja se, unohtaako yliopisto sen, että tutkimuksen tulisi yhtä lailla kyetä elinkeinoelämän toimintatapojen kriittiseen tarkasteluun. Helsingin Sanomien juttu oli samalla ensimmäinen valtakunnanmediassa tehty laajamittainen katsaus Teknologiateollisuuden käyttämään valta-asemaan Tampereen uuden säätiöyliopiston perustamisessa ja sen hallinnossa.

Kuuselan kommentti kirvoitti rajun vastareaktion. Professorit Markku Sotarauta ja Jussi Heikkilä tivasivat molemmat, kuvitteleeko Kuusela muka olevansa koko Tampereen yliopiston henkilöstö. Professoritason närkästymistä säesti aiemmin Kuosmasen haastattelun julkaisseen Tampereen Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Antti Eskelinen, jolle säätiöyliopistomalli on sydäntä lähellä. Yritys mitätöidä kritiikki ja sivuuttaa sen sisältö esittämällä se ikään kuin vain yhden suuna ja päänä joka paikkaan itseään tyrkyttävän henkilön mielipiteenä on helppo trikki. Kuusela sai vuoden 2018 konsistorivaaleissa kuitenkin 270 ääntä ja tuli valituksi kakkoskiintiön ehdottomana ääniharavana. Tämän lisäksi yliopistoautonomiaa kannattivat hänen kanssaan muutkin ehdokkaat.

Kuuselan lausunnoista suutahtamisessa ei ollut mitään uutta. Huomiot yliopiston fuusion jälkeisestä keskusjohtoisuudesta herättävät kiukkua varsinkin siinä osassa professorieliittiä, joka on tässä keskusjohtoisuudessa hyötyvä osapuoli, tai jolle uusi, yliopiston autonomian vain johtoportaan etuoikeudeksi rajaava status quo sopii muuten vain. Silloin kun itse vielä jaksoin kirjoittaa muun muassa Tampereen yliopistofuusion jälkeisistä hallintonimityksistä, omaan suloiseen tapaani totta kai verraten kriittisesti Teknologiateollisuutta tai rehtori Wallsia kohtaan, pari silloista konsistorin jäsentä ilmaisi kuulemani mukaan närkästyneisyyttään. Kuulemma olin syyllistynyt “propagandaan” ja “mustamaalaamiseen” (sic). Tätä sattuu.

Somemyllytys ei kuitenkaan Kuuselan tapauksessa riittänyt, sillä viikonloppuna Aamulehti päätti osallistua polemiikkiin haastattelemalla kolmea professoria. Haastattelukierros oli tarkoitettu nähtävästi ikään kuin kumoamaan Kuuselan esittämä kritiikki, mikä oli jo sellaisenaan hassu lähtökohta. Tarkoitus oli joka tapauksessa vakuuttaa lukijat siitä, että yliopistolla asiat ovat kertakaikkisen hyvin; tutkimuksen vastakkainasettelua ei ole, eikä Teknologiateollisuus yritä vaikuttaa yliopiston hallintoon millään tavoin. Haastatellut professorit — Arri Priimägi, Kaisa Koskinen ja Matti Nykter — eivät havainneet mitään ongelmia omassa välittömässä tutkimusympäristössään ja suhtautuivat epäillen siihen, että meneillään olisi jonkinlainen valtakamppailu, tai että Teknologiateollisuus pyrkisi kahmimaan itselleen hegemonia-asemaa yliopistossa, tai toimimaan millään tavoin yliopistoa vastaan. Koskinen suuntasi moitteet enemmänkin opetusministeriön suuntaan, jota kyllä onkin syytä hiillostaa.

Se, ettei ristiriitoja huomaa omassa tutkimusympäristössään, ei kerro vielä mistään mitään. Yliopistolla on tosiaan mahdollista tehdä tutkimusta siten, ettei huomaa hallinnon ristiriitoja. Samaten myös uusissa tiedekunnissa yhteistyö keskustakampuksen ja Hervannan välillä on osoittautunut oman kuulemani mukaan toimivaksi. Autonomiaa koskevissa näkemyksissä Hervanta ja keskustakampus lähestyivät vähitellen toisiaan jo silloin kun itse olin vielä Tampereen yliopistolla. Hervannasta valittuja konsistorin jäseniä oli jo toissavuonna mukana kannattamassa yliopistoyhteisön sisäisen jäsenen valintaa yliopiston hallitukseen. Vastakkainasettelua tieteenalojen välillä tuskin on, mutta se ei merkitse sitä, etteivätkö vaikkapa innovaatiojohtaja Kuosmasen visiot voisi sellaisia tuntemuksia aiheuttaa, ja etteikö niitä tulisi myös kommentoida tarvittaessa varoittavaan sävyyn.

Professorikolmikon herttainen tietämättömyys Teknologiateollisuuden roolista oli joka tapauksessa absurdin tuolla puolen. Teknologiateollisuus oli vahvana taustapelurina jo Tampereen Teknillisen Yliopiston muututtua säätiömalliseksi. Teknologiateollisuuden silloinen toimitusjohtaja Jorma Turunen oli tiettävästi toisinaan peräti isällisesti läsnä TTY:n konsistorin kokouksissa. Tampereen uuden säätiöyliopiston hallituksen nimitysprosessi puolestaan on alusta asti ollut sidoksissa Tampereen kaupungin ja Teknologiateollisuuden solmimaan yhteisymmärrykseen nimityksen koordinoinnista, mikä on ollut täysin avoimesti tiedetty asia jo fuusion alusta asti.

Teknologiateollisuuden vaikutusvalta on näkynyt uuden säätiöyliopiston käänteissä säännöllisesti, mitä tietysti sopii odottaakin yliopistosäätiön keskeiseltä perustajataholta. Kesällä 2018 Teknologiateollisuus puuttui suoraan yliopiston hallitusvalintoihin muistuttaen “strategisen johtajuuden” periaatteista ja käytännössä peräänkuuluttaen yliopistoyhteisön edustajien sulkemista hallituksen ulkopuolelle. Tätä ennen konsistorin varapuheenjohtaja Mari Hatavara oli painostettu eroamaan, koska hän oli rohjennut lähestyä hallituksen nimitysasiassa muitakin yliopistosäätiön perustajia kuin Teknologiateollisuutta ja Tampereen kaupunkia. Vuonna 2019 hallituksen nimityskomitea, jossa näillä molemmilla tahoilla on edustuksensa, yritti loppuun asti vastustaa konsistorin pyrkimyksiä nimittää hallitukseen yliopiston sisäinen jäsen. Loppuvuodesta 2020, kun yliopiston kiistanalaisen johtosäännön uudistaminen oli viimeinkin käsillä, Teknologiateollisuus oli kuultavana yliopistosäätiön perustajana ja vastusti muiden elinkeinoelämää lähellä olevien perustajien kärjessä yliopistoautonomiaa vahvistaneita uudistuksia. Etujärjestö mitä ilmeisimmin vaikutti perustajana keskeisesti siihen, että neljätoista kahdeksastatoista itsehallintoa lujittaneesta esityskohdasta äänestettiin rehtorin esityksestä kumoon.

Näitä asioita ei ole pakko tietää. Yliopistossa voi tosiaan keskittyä kaikessa rauhassa tutkimukseen ja työntekoon, ja Aamulehden haastattelemista professoreista Arri Priimägi totesikin, ettei hän ole istunut konsistorissa seuraamassa näitä kamppailuja. Voisi kuitenkin olettaa, että jos haluaa kommentoida säätiöyliopiston hallinnossa käytyä kädenvääntöä, nämä asiat olisi hyvä tietää — tai että Aamulehden kirjeenvaihtaja osaisi kysyä henkilöiltä, jotka ne tuntevat. Niin ikään voi myös olla sitä mieltä, että tämä kaikki uuteen hallintomalliin liittyvä on kerrassaan hienoa. Mutta on hupsua olla, kuin ei olisikaan, ja vetää matto asiasta avoimesti puhuvien alta selittämällä, ettei täällä mitään tapahdu.

Professori Matti Nykter esitti Aamulehden haastattelussa kysymyksen siitä, mikä lopulta olisi Teknologiateollisuuden motiivi vaikuttaa yliopiston hallintoon. En omaa kätkettyä tietoa asiasta, mutta omasta puolestani olisin historiantutkijana taipuvainen otaksumaan tylsästi, että kyse on pelkästä halusta pitää kiinni siitä vallasta, mikä yliopistosäätiön perustajille on aikoinaan luovutettu. Silloin kun valtaa on, sitä myös käytetään. Samalla kuvio arvovaltakiistoille on vääjäämättä valmis, ja Tampereella, jossa yliopistoautonomian kaltaisiin asioihin on suhtauduttu vanhastaan vakavasti, koko säätiöyliopiston valmistusvikainen hallintomalli ajautui väistämättä kriisiin alusta asti. On naurettavaa, jos vielä tässä vaiheessa joku yrittää teeskennellä, etteikö tätä kriisitilannetta olisi olemassa.

Osalle yliopistoeliitistä tietämättömyys on kuitenkin siunaus. Vähemmän yllättäen samat professorit, joille Kuuselan kommentit olivat olleet punainen vaate, tervehtivät Aamulehden juttua suu messingillä. Työmaarauha oli jälleen palautunut, ääneen olivat päässeet säntilliset ja rauhalliset tutkijat, ja kotiolot olivat taas kerran kunnossa. Mieleen palaa vitsi Neuvostoliiton johtajista junamatkalla, jolla veturi hajoaa kesken kaiken; Leonid Brežnev vetää verhot ikkunoiden eteen ja kehottaa kaikkia kuvittelemaan maisemien edelleenkin vaihtuvan ja hytkyttelemään paikallaan ikään kuin juna vielä liikkuisi. Helluva drug.

Mitä säätiöyliopiston vallankäyttöön muuten tulee, itselläni ei tietysti ole yhtään mitään syytä epäillä, etteivätkö Teknologiateollisuuden vaikuttajat kuvittelisi aidosti toimivansa yliopiston parhaaksi. Se, että tämä tuntuu edellyttävän joka käänteessä rutiininomaista toimintaa yliopistoyhteisön huomattavan osan tahtoa vastaan autonomiaa kaventavalla tavalla, on sekin tietysti vallankäytön sisäänrakennettu elementti. Se on kuitenkin haitaksi kaikelle, eikä etujärjestö menettäisi mitään jos yliopistoautonomialle annettaisiin mahdollisuus. Todennäköisesti se olisi kelpo ele, joka myös vahvistaisi Kuosmasen siteeraamassa Vaikuttavuussäätiön selvityksessä edellytettyä keskinäistä luottamusta. Mutta selvää on, että valta tuo etunsa, mistä esimerkkinä etujärjestö totta kai käyttää yliopiston hallitusnimityksiä kultaisina kädenpuristuksina omille kellokkailleen. Miksipäs ei? Tällä tavoin sikariporras on aina toiminut. Tämä kaikki on Tampereella säätiöyliopiston todellisuutta.

Muuten ei asia minua liikuta. Kuten tunnettua, vaihdoin affiliaationi toiseen puulaakiin jo viime vuoden alussa. Tämänkin kannanoton kirjoitin vain, koska edunvalvonnassa toimineena satun asioista yhä jotain tietämään ja muistamaan, ja koska Kuusela ansaitsee solidaarisuuden osoituksen. Toivottavaa on, että muut kollegat ilmaisisivat mielipiteensä niin ikään riittävän laveana ryhmänä. Ylipäätään kaikkinainen yhteisön aktiivisuus olisi muutenkin suotavaa tilanteessa, jossa uuden huippuyliopiston ilmapiiri on muutenkin tulehtunut massiivisten yt-neuvottelujen seurauksena, ja tilansäästösuunnitelmat alkavat näyttää simuloidulta imploosiolta. Mutta huipullahan tunnetusti tuulee.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , | 1 Comment

Aivottomat

Muutama päivä sitten päädyin kirjoittamaan ohimennen siitä, miten halukkaasti kotimainen kaupallinen media on liittynyt yliopistotutkimuksia nälvivään rintamaan. Tiedettä ja tutkimusta ryöpyttävän populismin tekeminen on halpaa ja helppoa, ja potentiaalisen kuluttajien määrän voi vilkaista jo ennakolta Taloustutkimuksen puoluegallupeista. Varmemmaksi vakuudeksi kaupallinen media on halunnut nyt loppuviikosta vielä oikein alleviivata olevansa tosissaan tämän uuden missionsa kanssa.

Kuten viimeksi mainitsin, tämänkertainen episodi saavutti eskalaation vaiheen siinä kohtaa, kun Iltalehti päätti harpata mukaan MTV3:n toimittajan, pitkän tieteenfilosofian erikoismies Ivan Puopolon bandwagoniin. Eilen ilmestyneessä pääkirjoituksessaan lehden päätoimittaja, yhteiskuntatieteiden kandidaatti Perttu Kauppinen — jonka mielestä mediatutkijoiden olisi syytä jutella päätoimitusten kanssa siitä, mitkä aiheet ovat kyllin seksikkäitä tutkittaviksi — lataa vielä kertaalleen tiukan ripityksen siitä, millaista tutkimusta Suomen Akatemian tulee rahoittaa. Vastaus on arvattavissa, mutta Kauppisen kirjoitus ansaitsee hieman erittelyä.

Pääkirjoituksessaan Kauppinen päättää nostaa valokeilaan kolme Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, joihin hän viittaa ohimennen. Ensimmäinen näistä on Iltalehden toimittaja Susanne Päivärinnan mainitsema ranskalais-afrikkalaista kirjallisuutta koskeva hanke. Iltalehden kilpailijat Sanomatalon puolelta ehättivät myös rahastamaan tapahtuneella ja kyselemään Suomen Akatemialta, miksi mainittu hanke on ylipäätään saanut rahoitusta. Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi ei? Siirtolaisuus, liikkuvuus ja Ranskan afrikkalaiset diasporayhteisöt ovat aihe, josta syntyy ranskankielisen kirjallisuuden tutkijoille täysin relevanttia nykykirjallisuutta tutkittavaksi. Siihen nähden, että tässäkin maassa puhutaan alituiseen maahanmuuton vaikutuksista ranskalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, yleensä varsin kehnoin tiedoin ja ennakkoluuloisesti, hanke on aivan yhtä perusteltu kuin mikä tahansa muukin kirjallisuustieteen projekti. Tutkija on jo aiemmin julkaissut tästä aiheesta yhden teoksen kansainvälisesti, kohtuullisen arvostetun alankomaalaisen Brill-kustantamon kautta, ja on tunnustettu alansa asiantuntija.

Kaksi muuta mainitsemaansa hanketta Kauppinen on mitä ilmeisimmin poiminut Ivan Puopolon aiemmista Twitter-päivityksistä. Mainittu tiedeguru oli koostanut somekavalkadinsa poimimalla Akatemian hankkeista ne, joiden otsikoissa ylipäätään esiintyi sana “feminismi”. Kauppinen ei tyydy Puopoloa enempää kuvailemaan näitä hankkeita tai kertomaan niistä mitään. No, mitäpä sitä turhia.

Ensimmäinen Kauppisen mainitsema hanke on joka tapauksessa Tampereen yliopiston Affective inequalities, jossa on käsitelty muun muassa sellaisia asioita kuin parisuhteitten eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Tähän liittyvät myös vaikkapa perheettömyyden ja yksinelämisen teemat. “Affektiivista eriarvoisuutta” on tuotu popularisoidusti ja helppolukuisesti esille hankkeen tutkimusavustajan toimesta Tampereen yliopiston Alusta!” -verkkolehdessä. Näiltä osin hanke on tehnyt sen, mitä muun muassa OKM:n ylijohtaja Jääskeläinen tutkijoilta on nyt vaatinut; tutkijat ovat kertoneet hankkeestaan, sen sisällöstä ja vaikuttavuudesta, ja tehneet sen avoimesti ja kansantajuisesti. Hankkeella on vieläpä Twitter-tili.

Ongelma ei ole tutkijoiden päässä; ongelma on siinä, ettei kaupallista mediaa kiinnosta. Ja minkä vuoksi heitä kiinnostaisikaan? Populistinen kirjoittelu on helpompaa. Vaikka selkokielistä tekstiä olisi helposti tarjolla, päätoimittaja Kauppinen päättää siteerata hankkeen kuvauksesta tasan yhtä lauseenkäännettä, joka on “heterodynamiikan käsitteen teoreettinen kehittäminen.” Soundbite on poimittu, ja toimittaja voi sen turvin moittia tiedeyhteisöä akateemisen jargonin itsetarkoituksellisesta viljelemisestä.

Kolmas Kauppisen mainitsema tutkimushanke on otsikoltaan “Feministisen politiikan tulevaisuus: sukupuoli, taloudellinen globalisaatio ja uusliberaali hallinnointi”. Hanketta tuskin tarvitsee otsikkoa enempää avata; nimestäkin voi päätellä sen käsittelevän uusliberalismin vaikutusta feministiseen politiikkaan, mikä on aivan yhtä relevantti aihe politiikan tutkijalle kuin mikä tahansa muukin. Uusliberalismia ilmiönä on käsitelty vaikkapa Politiikasta-julkaisussa, joka on yksi monista tutkijoiden käytännössä vapaaehtoisvoimin pyörittämästä selkokielisistä julkaisuista, joita kaupallisessa mediassa ei viitsitä lukea.

Akatemiahankkeitten rahoitusten osalta Kauppinen puhuu pääkirjoituksessaan koko ajan nimenomaan 440 000 euron viisivuotisen rahoituksen saaneista hankkeista, antaen ymmärtää useimpien hankkeitten lunastavan tämänlaisen jättipotin. Kaikesta päätellen hän myös kuvittelee, että viisivuotisten hankkeitten rahoitus menee puhtaana käteen yhdelle tutkijalle, koska hän myös toteaa suoraan “käytännössä yhden yliopistotutkijan hankkeen rahoittamiseen menee keskivertotyöläisen työuran aikana maksamat verot.” Yksittäinen hanke saattaa työllistää vaikkapa neljä tutkijaa ja tutkimusassistentin, ja koska raha menee organisaatioille, niin palkan oheiskulut syövät osansa. Mutta mitäpä väliä tällä on? Kauppinen tietää, että yksi tutkija syö kaikki verovarasi! Tässä kohtaa kirjoitus alkaa lähennellä rajoja, joissa raportointi Julkisen Sanan Neuvostolle voisi olla paikallaan.

Asiaan kuuluu, että Kauppisen mukaan tiedeväki pillastui median ja toimittajien kritiikistä. Hän ei vaivaudu miettimään sitä mahdollisuutta, että hän itse ja muutamat muut toimittajat ovat kenties tosiaan puhuneet puuta heinää. Kauppisella nimittäin on jotain tärkeää sanottavaa tiederahoituksesta! Se kuuluu näin:

“Tältä kannalta tärkeintä olisi löytää ja rahoittaa yliopistoissa sellaisia tutkimushankkeita, joiden tuloksia voidaan jalostaa, kaupallistaa ja hyödyntää yrityksissä tai jotka synnyttävät itsessään yritystoimintaa. Tämä pitää pitää mielessä, kun tiedesäästöjä kohdennetaan.”

Lo, behold. Ei siis jos, vaan kun tiedesäästöjä tehdään. Iltalehden pääkirjoitustason linja on se, että tutkimuksesta pitää leikata, mutta totta kai “kohdistetusti”. Kohdistettuamme tiedesäästöt sukupuolentutkimukseen, sosiologiaan ja politiikan tutkimukseen voimme satsata nämä varat kaupallistettaviin innovaatioihin ja yritystoimintaan! Se jos mikä on yliopistojen ja Suomen Akatemian keskeinen tehtävä.

Pääkirjoituksen viesti on erinomaisen selvä: se nojaa vastakkainasetteluun perustutkimuksen ja yritysmaailmaa välittömästi hyödyntävien innovaatioitten välillä, ja siihen liittyy vihjailu siitä, miten yksi yliopistotutkija kuluttaa yhden palkansaajan verot koko tämän työuran ajalta. En tiedä, millä nimellä toimittajat itse haluaisivat tämänlaista medianarratiivia kutsuttavan. Itse kutsun sitä edelleenkin halpahintaiseksi populismiksi. Olen kyllä valmis antamaan paljon anteeksi, jos syynä on typeryys, mutta todennäköisempää on, että Kauppinen on tehnyt vakaumuksellisen valinnan asemoitumisestaan, sekä poliittisin että taloudellisin motiivein. Mediatutkijalle ja politologille hän olisi erinomaisen hedelmällinen tutkimuskohde.

Shown aloittaneella toimittaja Päivärinnalla tosin on populistiselle medianarratiiville muunlainen nimitys. George Orwellia siteerataan nykyisin paljon ja väärin, mutta tässä kohtaa sanavalinnat tosiaan tekevät kunniaa Vuonna 1984 -teokselle. Ivan Puopolon tiedevastaisen riekkumisen peesaamisessa kyse olikin itse asiassa rakkaudesta tieteeseen ja tieteen vapauden ja autonomian puolustamisesta. Lisäksi hän on ilmeisesti omasta mielestään se, jota on maalitettu.

Mitäpä tässä vastaan väittämään. Yliopistotutkijat varmasti tietävät ja muistavat, millaista iltapäivälehtien toimittajien rakkauden kohteena oleminen on.

Posted in Media, Politiikka, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , | 5 Comments

Tiede, populismi ja media

Medialle säännöllisesti lausuntoja antavat tutkijat ovat tottuneet siihen, että suomalaiset toimittajat näkevät mielellään itsensä niinsanotusti samalla puolella tutkijayhteisön kanssa. Suhteissa akateemiseen maailmaan on varsinkin viimeisen viiden vuoden ajan ollut useasti yhteisiä huolenaiheita painottava sävy. Yleensä tämä on noussut esille silloin, kun tutkijat ovat esittäneet mediakritiikkiä tai huomauttaneet joistakin ilmeisistä puutteista journalistien tavassa hyödyntää tutkijakommentteja. Toimittajat ovat vedonneet tällöin siihen, miten tutkijoiden tulisi ymmärtää kamppailun valemediaa, valeuutisia tai populismia vastaan olevan yhteinen asia. Rivien välistä kuuluva viesti on se, että tutkijoiden mediakritiikki huojuttaa ikävästi venettä.

Kaupallisen median kohdalla esille nousee kuitenkin omanlaisensa pulma — ja tässä on hyvä muistaa, että nykyisin lähes kaikki media pelaa tavalla tai toisella klikkien ehdoilla. Mediatalot haluavat tehdä juttuja, joita luetaan, ja jotka myyvät, ja populismi myy. Sillä on koeteltu ja vankka kuluttajakunta; rajallinen, mutta syvä. Siinä kohtaa kun päätoimituksissa huomataan medianarrativiin potentiaali saada peräti 20% väestöstä liikkeelle, olipa odotettu reaktio myönteinen tai kielteinen, niin koneisto alkaa pyöriä saman tien.

Maahanmuuton, valtionvelan ja muiden jo tuttujen kuolaneritystä laukaisevien aiheiden jälkeen alkusyksyn 2021 hitti tällä saralla on ollut yliopistotutkimuksen kyseenalaistaminen. Kuten muutkin mediavillitykset, myös tämä on jo aiemmin koeajettu aihe sekä mediassa että politiikassa. Keskikesällä 2019 politiikan erikoistoimittaja Timo Haapala päätti pillastua tutkijoiden poliittisuudesta, ja seuraava vuosi alkoi perussuomalaisten hyökkäyksellä ikuisen silmätikkunsa, dosentti Oula Silvennoisen akatemiahanketta vastaan. Kuluvan vuoden keväällä Helsingin Sanomat yritti viritellä Saska Saarikosken kynällä keskustelua yhteiskuntatieteitten ideologisuudesta, mutta päätyikin sitten iltapäivälehdistön auliista tuesta huolimatta polttamaan näppinsä.

Sanomatalon vetäydyttyä mediakenttä ja uusia juttuja tutkimuksen poliittisuudesta janoava yleisö jäivät tavallaan kuohuntatilaan. Lukijakentän syvimmässä päädyssä Helsingin Sanomien vetäytyminen polemiikista nähtiin osoituksena siitä, miten periksi antanut valtamedia tanssii saman ideologisen pillin mukaan kuin akatemiakin. Oli selvää, että iltapäivälehdet ja muu mainosrahoitteinen media palaisivat haaskalle, vallankin kun mukana oli kyynisen voitonlaskelmoinnin ohessa kenties myös periaatteellista halua osoittaa median arvovalta. Päänavaajana toimi 19. elokuuta Suomen Kuvalehden julkaisema Kanava-lehdessä ilmestynyt professori Jukka Savolaisen kirjoitus sosiologian politisoituneesta itsesensuurista, josta kokoomuksen Verkkouutiset tekaisi myötäsukaisen jutun tuoreeltaan. Aalto-yliopiston tutkijatohtori Petteri Hyvärinen suoritti kirjoitukselle osittaisen faktantarkistuksen, mutta tämä ei saanut vastaavaa huomiota.

Savolaisen juttua seurannut vyörytys osui tilanteeseen, jossa kevään kehysriihen jälkeen mahdolliset tutkimusleikkaukset nousivat taas otsikoihin. Yliopistoväki on aiheellisesti moittinut opetus- ja kulttuuriministeriön ajamaa karua linjaa, varoittanut sen mahdollisista seurauksista ja pyytänyt hallitusta turvaamaan tutkimuksen teon edellytykset ohjelmansa mukaisesti. Hetki on siis erityisen mieluisa tutkimusrahoituksen kyseenalaistamiselle juuri nyt, etenkin kun ministeriön ylijohtaja Atte Jääskeläinen itse on edellyttänyt tutkijoilta itseltään perusteluja tieteen vaikuttavuudelle.

Jääskeläisen vaatimus oli tavallaan virkamiestason syöttö populistisen median lapaan. Savolaisen artikkelin vanavedessä rumpua alkoi lyödä MTV3:n kolumnisti Ivan Puopolo, joka Twitterin puolella tunnetaan lievästi sanoen haasteellisena yksilönä. Paitsi, että miehellä on piru tietää mistä juontava omanlaisensa vendetta yliopistomaailmaa kohtaan, hän myös aikoinaan kärähti juteltuaan sivuaineopinnoistaan puuta heinää. Puopolon ja vastaavien narratiiviin kuuluu paitsi syvä vakaumus sukupuolentutkimuksen tai ylipäätään yhteiskuntatieteiden perimmäisestä epätieteellisyydestä ja ideologisuudesta, myös rajaton ihailu biologiaa, fysiikkaa ja “kovia” tieteitä kohtaan. Asiaan kuuluu, ettei hän tietenkään ole suorittanut ihailemistaan aineista ensimmäistäkään opintoviikkoa, mutta onneksi ylivertaisen kovien tieteiden peruskurssin voi käydä lukemalla vaikkapa libertaristista Quillette-julkaisua.

Puopolon tämänkertainen ristiretki alkoi väkevästi hänen nostaessaan Twitter-tilillään esille Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä tavalla, jota pahantahtoisesti voisi kutsua maalitukseksi. Hän ei kommentoinut tai ilmaissut juuri mitään sisällöllistä kritiikkiä näitä tutkimushankkeita kohtaan, ja poimintaan riitti, että hankkeissa oli mainittu vaikkapa “feministiset mediadiskurssit”. Aiemmin Puopolon hassahtaneet ristiretket ovat jääneet hänen omaksi harrastuksekseen, mutta tällä kertaa Iltalehti ei halunnut jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen riensi innoissaan lausumaan oman todistuksensa siitä, miten mediatutkimus olisi parempaa ja vaikuttavampaa, jos mediatutkijat miettisivät toimitusten kanssa, mitä tulisi tutkia.

Kauppisen kommentissa on kutakuinkin yhtä paljon järkeä kuin ehdotuksessa, että valtiotieteilijöiden olisi syytä jutella puoluesihteerien kanssa siitä, mitä kannattaisi tutkia. Sattumaa eli ei, aikoinaan pätevänä ja kyvykkäänä toimittajana tunnettu Susanne Päivärinta alkoi innoissaan peesata Puopoloa ja poimia ranstakkansa nokkaan uusia esimerkkejä akatemiahankkeista.

En tiedä, mikä Päivärinnan viestinä on. Voi olla, että hänen mielestään diasporayhteisöjen ja siirtolaisuuden kaltaisten ajankohtaisten ilmiöiden tutkiminen ranskankielisessä kirjallisuudessa ei ole relevantti aihe, ja kirjallisuudentutkijoiden pitäisi painua mieluummin takaisin lukemaan Rouva Bovarya sen sijaan, että seuraavat aikaansa. Tai sitten “afroeurooppalaisen liikkuvuuden poetiikka” oli hänelle liian hankala sanayhdistelmä, eikä hän kenties tiedä, miten viisivuotisen hankkeen rahoitus jakautuu. Joka tapauksessa Päivärinnan nosto kiertää jo parhaillaan muun muassa Ylilaudalla, minkä nyt luultavasti kuka tahansa osasi ennakoida.

Koska sosiaalisessa mediassa on kyse ristiinpölyttämisestä ja pöhinästä, median pörriäiset huomasivat tänään parveilevansa samalla rehevällä syysniityllä perussuomalaisen puolueen uuden mehiläiskuningattaren kanssa. Kenties jopa suorastaan toimivat hänen kuhnureinaan, jos kohta vertaus on epäreilu. Tästä mesitarhasta nimittäin tihkuu varmasti hunajaa yhtä lailla molemmille, päätoimituksiin ja puolueelle.

Muuan nuoruudessaan konservatiiviaktivistina toiminut amerikkalainen tuttuni käytti aikoinaan republikaanipuolueen kehityksestä nimitystä fucktardization. Kotimaisessa lööppimediassa sama kehitys on yleisen sivistysvastaisuuden myötä saavuttamassa huipentumansa. Tiedejournalismi, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, on hyvää vauhtia taantumassa tasolle, jossa yksittäisiä akatemiahankkeita kohotetaan valokeilaan ja tyydytään vain päivittelemään niiden aiheita ja rahoitusta, sen sijaan, että vaikkapa haastateltaisiin tutkijoita itseään. Sopii kysyä, täyttääkö media tässä enää eettistä velvoitettaan? Päivänselvää on kaiken toistaiseksi nähdyn valossa myös se, että poliittisten suhdanteiden perässä juoksee helppojen pikavoittojen perässä media, eivät niinkään tutkijat.

Se, mikä tietysti on valitettavaa, on tiede- ja tutkimusvastaisen populismin nähtävästi pysyvä juurtuminen suomalaiseen politiikkaan ja mediakenttään. Kehitys oli tavallaan jo nähtävissä Sipilän hallituksen tutkimusleikkausten aikana — summasin silloista mediailmapiiriä jo tuolloin — mutta vielä silloin ei kyseenalaistettu kokonaisia tieteenaloja. Nyt, muutaman vuoden jälkeen, ollaan viimein siinä vaiheessa, jossa merkittäväksi kritiikiksi riittää enää sen toteaminen, että tutkimushanke käsittelee tavalla tai toisella jotain aihetta, mitä journalisti pitää typeränä tai turhana, ja se ylipäätään on saanut rahoituksen. Tämän jälkeen voikin pistää myllyt pyörimään ja nauttia mainoseurojen kilinästä.


Kirjoittaja on tietokirjailija, historiantutkija, filosofian tohtori, Oulun yliopiston dosentti ja vuoden tieteentekijä 2018. 

Posted in Media, Politiikka, Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , | 3 Comments

Rooma, Parthia ja Kristus

Ylinnä: kappale varhaisimman hepreankielisen raamatun sisältäneestä Aleppon koodeksista. Alhaalla vasemmalla: Milanon katedraalin pyhän Ambrosiuksen kristogrammi. Alhaalla oikealla: Šami-patsas, parthialaista ylimystä esittävä veistos Iranin kansallismuseosta Teheranista. Kuvat: Wikimedia Commons.

Vuonna 40 ennen ajanlaskumme alkua Parthian imperiumi aloitti sodan Rooman valtakuntaa vastaan. Tilaisuus oli otollinen, sillä parthialaiset olivat jo kolmetoista vuotta aiemmin nöyryyttäneet Roomaa lyömällä triumviri Marcus Licinius Crassuksen legioonat Carrhaen taistelussa. Julius Caesarin salamurhan aiheuttama uusi kansalaissota ja sen jälkiselvittelyt tekivät nopeasta iskusta Roomaa vastaan sitäkin houkuttelevamman. Arsakidien dynastiaan kuulunut suurkuningas Orodes II tavoitteli nyt Rooman vallan täydellistä nujertamista Lähi-Idässä.

Rooman hegemoniaa itäisissä provinsseissa puolusti triumviri Marcus Antonius, joka muistetaan Egyptin kuningatar Kleopatran rakastajana. Parthialaista armeijaa komensi suurkuningas Orodeen poika, prinssi Pacorus, aisaparinaan satraappi Barzafarnes. Parthialaiset eivät nojanneet yksinomaan omiin voimavaroihinsa, vaan he värväsivät tuekseen roomalaisia pettureita. Yksi näistä oli kansalaissodissa aiemmin Caesaria vastaan Pompeiuksen puolella kenraalina taistellut Quintus Labienus, jolla oli yhä melkoisesti arvovaltaa itäisiin provinsseihin sijoitettujen ja kansalaissodassa Caesarin murhaajia tukeneitten legioonalaisten keskuudessa. Labienus onnistuikin taivuttelemaan monet Syyrian ja Foinikian varuskuntien miehistä puolelleen, mikä tasasi tietä parthialaisten hyökkäykselle. Syyrian maaherra, espanjalaissyntyinen Lucius Decidius Saxa, kärsi Antiokian luona tappion Pacorukselle ja joutui myöhemmin parthialaisten vangiksi ja teloittamaksi. Labienus hyökkäsi legioonalaisineen Vähään-Aasiaan, kun taas Pacoruksen ja Barzafarneen parthialainen armeija hyökkäsi edemmäksi etelään, Syyrian halki kohti Palestiinaa.

Palestiina oli ollut parikymmentä vuotta käymistilassa. Pompeius oli valloittanut Juudean kuningaskunnan ja Jerusalemin vuonna 63 eaa., ja sikäläinen makkabealaisista vapaussotureista polveutunut hasmonealainen hallitsijahuone oli syrjäytetty. Entisille kuninkaille oli jätetty enää uskonnollisen auktoriteetin rooli, jos kohta Caesar oli sallinut ylipappi Hyrkanus II:n käyttää hallitsijana “etnarkin” arvonimeä. Maan varsinainen hallinto ja roomalaisten etujen valvominen oli syntyperältään idumealaisen prokuraattori Antipaterin käsissä, jonka poika Herodes osoitti kohtuullisia hallitsijan kykyjä Galilean kuvernöörinä ja Juudean tetrarkkina. Alun alkaen Caesarin murhanneita tasavaltalaisia kannattanut Antipater oli poikineen säilyttänyt asemansa hakeutumalla Marcus Antoniuksen suosioon, mutta juutalaisten huomattava osa suhtautui heihin kitkerästi. Sanhedrin, juutalaisten uskonoppineiden ylin neuvosto, vihasi Herodesta ja oli vuonna 47 eaa. kuulustellut tätä epäiltynä ilman oikeudenkäyntiä langetetusta kuolemantuomiosta. Kansan keskuudessa vaikutusvaltaa saavuttanut ja alempaa papistoa edustanut farisealaisten puolue paheksui niin ikään Herodesta, jota he pitivät hyvästä syystä roomalaisten marionettina.

Parthialaisten sotaretken aattona juutalaiset olivat toimittaneet lähetystön toisensa perään Marcus Antoniuksen pakeille tavoitteenaan saada vihattu Herodes syrjäytetyksi. Herodeksen kihlauduttua Hyrkanuksen tyttärentyttären prinsessa Mariamnen kanssa näytti tetrarkin tie juutalaisten ylivaltiaaksi sinetöidyltä, mutta Pacoruksen joukkojen hyökkäys muutti tilanteen kokonaan ja laukaisi poliittisen mullistuksen Juudeassa. Antigonos Mattatias, Hyrkanus II:n veljenpoika ja hasmonealaisen dynastian viimeinen vesa, sysäsi setänsä sivuun ylipapin tehtävistä ja kaappasi vallan. Hän vieläpä leikkautti setänsä korvat irti varmistaakseen, ettei silvotuksi joutunut Hyrkanus enää täyttäisi Mooseksen lain pappissäädylle asettamia vaatimuksia. Perintöoikeudestaan kiinni pitänyt Antigonos julistautui Jerusalemin valloittaneiden parthialaisten tuella saman tien itse Juudean kuninkaaksi, ja Herodes pakeni Roomaan anomaan apua Marcus Antoniukselta. Kleopatran lumoissa ollut roomalainen triumviri oli toistaiseksi ollut kiinnostuneempi Egyptin ja pääkaupungin tapahtumista ja laiminlyönyt pahemman kerran puolustautumisen parthialaisia vastaan.

Juutalaisten kannalta prinssi Pacoruksen hyökkäys ja Antigonoksen vallankaappaus olivat enimmäkseen tervetulleita asioita. Roomalainen historioitsija Cassius Dio on kuvaillut Pacorusta oikeudenmukaiseksi ja lempeäksi valloittajaksi, ja hasmonealaisen kuningashuoneen restauraatio parthialaisten valloittajien suojeluksessa oli omiaan nostattamaan juutalaisten mielialoja. Flavius Josefuksen mukaan merkittävä osa juutalaisista asettui Antigonoksen tueksi, vaikka nähtävästi Herodeksellakin oli kannattajansa, ja tämän veli Joosef piti pitkään puoliaan Antigonoksen joukkoja vastaan Masadan jylhässä kalliolinnoituksessa. Herodes puolestaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja hankki itselleen Rooman senaatilta nimityksen “juutalaisten kuninkaaksi”; koska parthialaiset olivat joka tapauksessa palauttaneet vanhan kuningaskunnan, vähempi ei enää riittänyt.

Juutalaisten kuningaskunnan vapautuminen ja sitä säestänyt veljessota lisäsivät aikakauden apokalyptisiä tunnelmia, etenkin kun Messiaan saapumisen oli jo profeetta Jesajan päivistä asti uskottu tapahtuvan persialaisten valloituksen seurauksena. Apokryfisen Eenokin kirjan näihin aikoihin kirjoitetut säkeet “parthialaisista ja meedialaisista” ja ajasta, jolloin “mies ei tunne veljeään eikä poika isäänsä”, heijastelevat raamatuntutkijoiden mukaan Pacoruksen hyökkäystä, hasmonealaisten sukuriitoja ja näiden veljessotaa Herodeksen kannattajia vastaan. Hypoteesin esitti ensimmäisenä arkkipiispa Richard Laurence jo 1800-luvulla, ja tulkinta on saanut kannatusta vielä nykyisinkin. Sattumaa eli ei, myös “ihmisen poika” tekee Eenokin ennustuksissa jo vahvasti tuloaan.

Parin vuoden ajan näytti siltä, että Pacorus tosiaan onnistuisi pitämään Syyrian ja Palestiinan hallussaan, ja Parthian suurkuninkaan valta ulottuisi Ktesifonin pääkaupungista aina Välimerelle asti. Judaistiikan tutkija Jacob Neusnerin mukaan Pacorus oli “todellinen Mithradates Suuren perillinen”, valloittajakuningas ja suurvallan rakentaja. Roomalaisten onneksi heidän joukossaan oli vielä kyvykkäämpi sotapäällikkö, Publius Ventidius Bassus, entinen Caesarin suojatti, joka nyt marssi Marcus Antoniuksen käskystä vanhojen legiooniensa kärjessä parthialaisia vastaan. Ventidiuksen miehet olivat Caesarin veteraaneja, vanhoja Alesian, Farsaloksen ja Filippoin tappotantereilla karaistuneita taistelijoita, ja heidän komentajansa oli kyvykäs kenraali, joka taisi hyökätä parthialaisia vastaan maastossa, jossa näiden ratsuylivoimasta ja suuremmasta liikkuvuudesta ei ollut etua.

Ventidiuksen sotaretki oli menestys. Roomalainen kenraali nujersi ensin Labienuksen petolliset joukot Kilikian porttien taistelussa (nykyinen Gülek-sola kaakkois-Turkissa) ja sen jälkeen Barzafarneen joukot Amanuksen solassa (Belen-sola Turkin ja Syyrian rajalla). Viimeisessä, ratkaisevassa taistelussa Ventidius kohtasi itsensä Pacoruksen Gindaros-vuoren (Jindires) harjanteilla. Syyrian ja Juudean valloittanut arsakidien prinssi jäi taistelukentälle kaatuneena sankarina, ja suurkuningas Orodes kuoli pian poikansa jälkeen, Cassius Dion mukaan vanhuuteen ja suruun.

Ventidius oli yksi harvoista roomalaisista sotilaskomentajista, joka vietti Roomassa triumfin parthialaisista saavutetun voiton kunniaksi, ja Tacitus ylisti häntä sittemmin miehenä, joka oli “nöyryyttänyt itää” (dejectus Oriens). Shakespearen “Antoniuksessa ja Kleopatrassa” Ventidius esiintyy lyhyessä sivuosassa. Adjutantti Silius rohkaisee komentajaansa hyökkäämään voittojensa jälkeen Mesopotamiaan ja Persiaan asti, mutta Ventidius toteaa, että liian suuri menestys koituisi Rooman valtiollisissa oloissa kohtalokkaaksi ja herättäisi vain epäluuloja:


Better to leave undone, than by our deed
Acquire too high a fame when him we serve’s away.

Parempi työtönnä, kuin töistään saada
liiaksi mainetta, jos meistä etääll’ on palveltava.


(Paavo Cajanderin suomennos)



Parthialaisten lyhyt ylivalta Syyriassa ja Palestiinassa oli päättynyt, ja samalla päättyi myös juutalaisten hasmonealaisen kuningashuoneen historia. Voittoisa Herodes lujitti asemansa Juudean valtiaana, perusti oman dynastiansa ja luovutti Antigonos Mattatiaan roomalaisille teloitettavaksi. Cassius Dion mukaan entinen juutalaisten kuningas ristiinnaulittiin; Plutarkhos puolestaan väittää, että hänet olisi mestattu. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että Marcus Antonius surmautti Antigonos Mattatiaan tavalla, joka oli hallitsijahuoneen jäsenelle nöyryyttävä ja ennenkuulumaton.

Muutama vuosi myöhemmin Caesarin ottopoika Octavianus kukisti Marcus Antoniuksen idässä, mikä merkitsi päätöstä Rooman tasavaltaa piinanneille sisällissodille. Alun alkaen Marcus Antoniusta kannattanut ovela Herodes nöyristeli itsensä onnistuneesti Octavianuksen suosioon anellen tätä “muistamaan, miten uskollinen liittolainen hän voi olla ja unohtamaan, kenen liittolainen hän on ollut”. Rooman imperiumi ja klienttivaltioksi alistettu Juudean kuningaskunta siirtyivät nyt Octavianus Augustuksen hallitseman prinsipaatin ja Pax Romanan aikakauteen. Augustus solmi rauhan parthialaisten kanssa ja sai neuvotteluissa hankittua takaisin Crassuksen ja Decidiuksen tappioissa menetetyt legioonien tunnuskotkat, mikä yhdessä Ventidiuksen voiton kanssa palautti Rooman kunnian.

Jacob Neusner totesi osuvasti, että Pacoruksen hyökkäys Syyriaan ja Palestiinaan oli eräs niitä hetkiä, jolloin historia oli tienhaarassa, ja jolloin maailmanhistorian kulku oli muutamien kyvykkäiden johtajien käsissä. Sodan lopputulos oli kaikkea muuta kuin ennaltamäärätty. Roomalaisten historialliset voitot parthialaisista voi laskea yhden käden sormilla, ja Ventidiuksen sotapäällikön taidoista todistaa osaltaan se, että Marcus Antoniuksen yritys hyökätä Parthian imperiumia vastaan koitui uudeksi katastrofiksi, josta hän selvisi vain täpärästi. Ei ole liioiteltua todeta, että vuosina 40-38 eaa. parthialaisilla tosiaan oli valtit käsissään, ja prinssi Pacoruksella oli kaikki mahdollisuudet vakiinnuttaa arsakidien suurkuninkaan ylivalta itäisen Välimeren alueella.

Entä jos näin olisi tapahtunut? Hasmonealaisdynastian hallitsema juutalainen kuningaskunta olisi silloin myös saanut takaisin vanhan valtansa. Jerusalemin temppeli olisi restauroitu ja laajennettu Antigonos Mattatiaan eikä Herodeksen toimesta. Perinteiset yhteydet Palestiinan juutalaisväestön ja Mesopotamiassa asuneen juutalaisen diasporan välillä olisivat vahvistuneet entisestään. Nämä siteet olivat tietysti jo muutenkin vahvat, ja muun muassa rabbi Hillel saapui Palestiinaan nimenomaan Babylonista. Parthian imperiumin yhteydessä vuorovaikutus Jerusalemin, Babylonin ja Ktesifonin välillä olisi muuttunut vieläkin säännöllisemmäksi, ja molemmat juutalaisyhteisöt olisivat olleet osa samaa maailmanvaltaa. Diasporassa ainoastaan Aleksandrian juutalaiset olisivat yhä jääneet hellenistisen ja roomalaisen vaikutusvallan piiriin. Mahdollisesti samalla olisi nähty uusi lisääntynyt vuorovaikutuksen vaihe zarathustralaisuuden ja juutalaisuuden välillä; tai yhtä hyvin parthialaisten hallitsijahuoneen jäsenistä eräät olisivat saattaneet kääntyä juutalaisuuteen, mistä itse asiassa on joitakin historiallisia esimerkkejä.

Parthialaisten valloitus, juutalaisen kuningaskunnan vapautuminen, veljessodan loppu ja uusi temppeli eivät silti sellaisenaan olisi vielä merkinneet apokalyptisten tunnelmien hellittämistä Palestiinassa. Anthony Keddie on väitöskirjassaan arvioinut, että Herodeksen ajan Palestiinassa 45-60% väestöstä eli omavaraistaloudessa aivan toimeentulon rajoilla, ja 15-25% tämän rajan alapuolella. Se yhteiskunta, joka tuotti apokalyptiset kultit ja Messiaan odotuksen, oli sodassa kärsinyt luokkayhteiskunta, joka ei koskaan toipunut kokemastaan hävityksestä. Yhteiskunnallinen tilanne olisi luultavasti väkisinkin jatkunut samankaltaisena, vaikka Juudeaa olisivat hallinneet hasmonealaiset monarkit Parthian imperiumin vasalleina. Kuten myös tapahtuneessa historiassa, tämä olisi ollut omiaan herättämään ikiaikaisen kysymyksen siitä, mikseivät vapaus ja oikeudenmukaisuus olleet vieläkään koittaneet, veljessodan aikana koetuista viimeisistä päivistä ja kuningaskunnan palauttamisesta huolimatta? Historiallisesti juutalaisuus ja zarathustralaisuus tuottivat säännöllisesti yhteiskunnallisiksi reformaattoreiksi heittäytyneitä hurmoshenkisiä saarnasmiehiä.

“Ihmisen pojan” saapumista olisi siis odotettu yhä, ja jos näin haluaa uskoa, muuan vaelteleva galilealainen opettaja tai hänen lähin historiallinen vastineensa olisi todennäköisesti ollut valmis tarttumaan tähän haasteeseen. Mutta millainen olisi ollut parthialainen Kristus? Millaiseksi hänen uransa olisi kehkeytynyt, jos hän olisi toiminut yhtenäisessä ja itsenäisessä juutalaisessa kuningaskunnassa arsakidien suurvallan alaisuudessa? Edes historiallisesta Kristuksesta emme tiedä viime kädessä mitään, joten parthialaisen Kristuksen elämänvaiheita voi arvuutella kutakuinkin yhtä vahvoin todistein. Kaiketikin hän olisi matkustanut Babyloniin ja takaisin ja hyvin mahdollisesti omaksunut zarathustralaisia vaikutteita. Se, että hasmonealaisen dynastian kuningas olisi samalla ollut myös ylipappi, olisi todennäköisesti asemoinut Kristuksen yhteiseen ylemmän papiston vastaiseen oppositioon farisealaisten kanssa. Hyam Maccoby esitti olettamuksen, että myös historiallinen Kristus on mahdollista nähdä farisealaisen puolueen edustajana.

(Huomautettakoon, etten ota tässä erityisesti kantaa kysymykseen historiallisesta Kristuksesta. Tässä on kyse vain pääsiäisen ajatusleikistä; millainen olisi ollut vaihtoehtohistoriallinen Kristus, jos hän olisi ollut olemassa ja toiminut erilaisessa poliittisessa ympäristössä?)

Entä millainen olisi ollut hänen loppunsa? Hasmonealaisessa kuningaskunnassa olisivat myöhäishellenistiselle kaudelle ominaiset palatsijuonittelut varmasti jatkuneet lakkaamatta ja toistuneet myös vallanpitäjien suhteessa oppositioon. Aikakauden huutavan äänistä Johannes Kastaja olisi hyvinkin voinut päätyä tuomiolle loukattuaan monarkkia ja ylipappia. Se, olisiko kuolemantuomio ollut mahdollinen lopputulos, on avoin kysymys. Sanhedrin ei tiettävästi näinä aikoina langettanut mielellään kuolemantuomioita, jos kohta poikkeuksia oli. Evankeliumien perimätieto Kristuksen teloituksesta, mikäli siihen haluaa uskoa, näyttäisi käytännössä edellyttäneen roomalaisen prokuraattorin ohjausta ja voi selittyä vain Rooman yleisellä menettelytavalla kansankiihottajien ja kapinallisten suhteen. Todennäköistä on, ettei parthialainen Kristus olisi milloinkaan päätynyt kuolemaantuomituksi. Rooman ylivallan väliintulo vaikutti ratkaisevasti hänen historialliseen teloitukseensa, mutta parthialaiset eivät milloinkaan menetelleet vasallikuningaskunnissaan yhtä kovaotteisesti kuin roomalaiset lopulta toimivat provinssiksi alistamassaan Juudeassa.

Kuvitteellinen arsakidikauden Kristus ei siis näyttäydy meille ristinkuoleman kokeneena ylösnousseena uhrikaritsana, vaan loppuun asti aktiivisena yhteiskunnallisena reformaattorina ja saarnaajana. Olisiko hän lopulta edes ollut aikalaisille “ihmisen poika”? Kenties. Olennaista on, ettei hasmonealaisen kuningaskunnan rauha olisi säilynyt ikuisesti. Parthian ylivalta Syyriassa ja Palestiinassa sekä mahdollinen arsakidien laivaston ilmaantuminen itäiselle Välimerelle olisivat muodostaneet jatkuvan ja sietämättömän uhan Rooman imperiumille ja etenkin kriittisille viljatoimituksille Egyptistä. Historiallisesti jo pelkästään Armenian kuningaskunnan valtaistuinriidat riittivät uudeksi sodan syyksi vuonna 36 jaa., vain kolme vuotta Kristuksen ristinkuoleman jälkeen. Uusi Rooman ja Parthian välinen suursota olisi näin ollen todennäköisesti syttynyt parthialaisen Kristuksen elinaikana, ja “ihmisen pojasta” olisi tullut sota-ajan profeetta.

Trajanuksen hyökätessä Mesopotamiaan sikäläiset juutalaiset taistelivat lojaalisti maahantunkeutujaa vastaan Parthian imperiumin puolesta. Vastarinnalla oli innostava vaikutuksensa myöhempään Palestiinan juutalaisten vastarintaan Hadrianuksen aikana. Rooman ja Parthian voimainmittelö ja Tiberiuksen legioonien vyöryminen Juudeaan 30-luvulla olisi tehnyt valinnasta sitäkin helpomman. Parthialaisen Kristuksen saarnoissa olisi lähimmäisenrakkauden rinnalla toistunut myös lähimmäisten puolustaminen, voimakas patriotismi, muistutus miekan tuomasta totuudesta ja velvoite antaa suurkuninkaalle se, mikä tälle kuuluu, ja kansakunnalle kaikkensa. Kukaties ristinkuoleman sijasta parthialainen “ihmisen poika” olisi kaatunut taistelukentällä uskon ja vapauden marttyyrinä. Täysin mahdollista on, että hänen ympärilleen olisi rakentunut monoteististen uskontojen joukossa erottuva oma kulttinsa, kuten monien muidenkin henkilöiden; mandealaiset kunnioittavat Johannes Kastajaa, druusit puolestaan profeetta Jetroa. Mutta yhtä mahdollista on, että hän olisi päätynyt rabbiinisen juutalaisuuden varhaiseksi suureksi nimeksi rabbi Hillelin ja rabbi Akiban tavoin.

Tässä arvuuttelussa ei voi sivuuttaa Aleksandrian merkitystä ja juutalaisissa lahkokunnissa esiintyneen varhaisen gnostilaisuuden vuorovaikutusta hellenistisen filosofian kanssa. Todennäköisesti tämä kanssakäynti olisi kanavoitunut roomalaisajan Aleksandriassa uudeksi filosofiseksi koulukunnaksi, uudeksi maailmankatsomukseksi ja uudeksi uskonnoksi. Todennäköisesti tämä oppi olisi myös levinnyt laajalti Rooman imperiumissa ja sulautunut yhteen stoalaisen filosofian kanssa, mikä olisi vahvistanut sen monoteistista luonnetta. Ei ole mahdotonta, että tämä uskonto olisi itse asiassa pääpiirteissään muistuttanut hyvin paljon historiallista kristinuskoa; mutta se olisi syntynyt ilman Kristusta, vieläpä täsmälleen kuten historiallisen Kristuksen olemassaolon kiistäneet ja tätä myyttisenä hahmona pitäneet teologit ja filosofit ovat kristinuskon synnyn halunneet selittää.

Monessa asiassa on lopulta kyse historiallisesta sattumasta, niin myös kristillisen pääsiäisen sanomassa. Sattuman voi silti aina kääntää suotuisaksi itselleen ja muille. Se taas edellyttää erästä tärkeää asiaa, nimittäin uskoa.

Kirjallisuutta:

Jacob Neusner, A History of the Jews in Babylonia, Part 1: The Parthian Period, Scholars Press 1999

Martin Sicker, Between Rome and Jerusalem: 300 Years of Roman-Judaean Relations, Praeger 2001

Anthony Keddie, Revelations of Ideology: Apocalyptic Class Politics in Early Roman Palestine, Brill 2018

Posted in Historia | Tagged , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Välitilinpäätös

logo_fin_small

Apurahatutkijan resurssisopimukseni Tampereen yliopiston kanssa umpeutui loppiaisena, jo yli kuukausi sitten. En enää uusinut sitä.

Viime vuosi oli monella tavalla ilahduttava akateemisella rintamalla. Olin mukana toimittamassa yhtä kirjaa ja sain julkaistuksi oman viidennen monografiani. Ennen kaikkea sain opettaa kokonaisen luentosarjan, itselleni mieluisasta aiheesta. Syksyllä vetämälläni Empire at War -kurssilla pidin seitsemän luentoa 1800-luvun keisarillisen Venäjän sotahistoriasta; sarjassa olivat mukana vuoden 1812 palava Moskova, imaami Šamilin taistelu Kaukasiassa, tšerkessien kansanmurha, Puolan kansannousut, vuosien 1877–1878 sota kahden imperiumin, Venäjän ja Osmani-valtakunnan välillä, Narodnaja Voljan terrorismi ja vuoden 1905 Mantšurian tappotantereet. Kurssille osallistui reilu puolisensataa opiskelijaa, jotka olivat lahjakkaita, älykkäitä, ja joiden luentopäiväkirjoja luki ilokseen. Apurahatutkijana olen opettanut vain satunnaisesti, väliin pienryhmissä, väliin luennoiden, mutta opettaminen on aina tuntunut hyvältä. Luentosarja muistutti tutkimustyötäni sikäli, että olin hankkinut sillekin rahoituksen itse; sarjan tarjosi Aleksanteri-instituutin Venäjän ja Itä-Euroopan verkosto.

Miksi sitten en enää uusinut resurssisopimustani? Yksinkertaisesti siksi, ettei enää ollut odotettavissa mitään. Kuluneen parin vuoden aikana olen kirjoittanut runsaasti Tampereen yliopistofuusion kuvioista ja uuden säätiöyliopiston ensi vaiheista. Uuden yliopiston alkutaival on ollut omalta osaltani henkilökohtaisestikin hieman uuvuttava, lähinnä minulle osuneiden erilaisten luottamustehtävien seurauksena. Tämä ei silti ole syy siihen, miksi halusin jättäytyä pois, enemmänkin päinvastoin. Eräät yliopistoyhteisön jäsenet halusivat vuonna 2018 palkita minut vuoden tieteentekijän arvonimellä, mikä kaiketikin oli osoitus siitä, että olin onnistunut hoitamaan tehtäväni suurin piirtein oikein. Samalla nimitys tuntui velvoittavalta. On hankala poistua yhteisöstä, jolta on saanut kunnianosoituksen.

Välittömin käytännön syy on se, että tutkimusrahoituksen saaminen on alkanut käydä ahtaaksi. Viimeaikaiset huippuyksikköratkaisut ovat tahattomasti luoneet tilanteen, jossa muiden kuin yksikön ulkopuolisten tutkijoiden on ikävä kyllä yhä hankalampi saada rahoitusta. Rahoituksen hakemisen kanssa käy todennäköisesti parempi onni jos affiliaatio on toisaalla. Sattumalta tähän avautui mahdollisuus kun sain Oulun yliopistolta kehotuksen hakea heiltä dosentin arvoa. Aloite pohjoisesta tuli yllätyksenä, koska vain joitakin kuukausia aiemmin olin Tampereella asiasta keskustellessani jäänyt siihen vaikutelmaan, etten aivan vielä täyttäisi dosentin arvon vaatimuksia. Toinen yliopisto sen sijaan oli julkaisuluettelostani niin vakuuttunut, että suorastaan toivoi minua lähettämään heille hakemuksen. Nimitykseni tultua selväksi syksyllä 2019 asemani ja tilanteeni muuttui perusteellisesti. Olin tunnustettu, itsenäinen tutkija, jolla oli affiliaatio. Minulla ei ollut enää ylipäätään edes varsinaista syytä uusia resurssisopimustani Tampereelle, etenkin kun tuntui siltä, että olin saavuttanut tieni pään. Tai en ainakaan enää kyennyt näkemään, mihin se kulkisi.

Säätiöyliopiston hallinnollisilla kiistoilla, vaikka olenkin niistä paljon kirjoittanut, oli siis vain rajallinen vaikutus ratkaisuuni, vaikka ne ovatkin aiheuttaneet omat rasitteensa. Vuodesta 2018 vallinnut yliopistoautonomian kriisi on viime aikoina alkanut silti osoittaa jonkinlaisia suojasään merkkejä. Joulukuussa konsistori nimitti pitkän ja sitkeän kamppailun jälkeen yliopiston hallitukseen yliopistoyhteisön oman edustajan, professori Johanna Kantolan, joka palkittiin 2009 vuoden tieteentekijänä. Ensi kerran maamme säätiöyliopistoissa yliopistoyhteisö sai edustuksensa alma materin hallitukseen, ja päätös oli näin ollen historiallinen. Konsistori teki ratkaisun selvin äänin 13-5, mikä merkitsi sitä, että päätöksen takana oli edustajia kaikilta kampuksilta. Keskustakampuksen ja Hervannan välillä on alkanut muutenkin kehkeytyä ainakin henkilöstöjärjestöjen kesken hyvä vuorovaikutus, joten merkkejä uuden yliopistoyhteisön yhteisen toimintakulttuurin syntymisestä on. On syytä olla toiveikas.

Säätiöyliopiston realiteetit eivät silti ole aivan heti muuttumassa. Parempi yliopisto -hanke on tehnyt hyvää työtä läpivalaistessaan vuoden 2010 yliopistolain säätämisessä tapahtunutta kehnoa valmistelua, johon tämän hetken ongelmat palaavat, mutta varsinaisesti asian ratkaisu odottaa istuvan hallituksen toimia. Asiassa aktiivisena ollut dosentti Hanna Kuusela on myös muistuttanut kevään 2020 lähetekeskusteluista yliopiston johtamisjärjestelmää koskien ja mahdollisuuksista johtosäännön muuttamiseen. Yliopistoautonomian restauraatio siis on yhä edessäpäin siintävä tavoite. Mikäli yliopistosäätiössä johtovaltaa käyttävien Teknologiateollisuuden ja Tampereen kaupungin asenteesta viime vuoden lopun hallitusnimitykseen voi jotain päätellä, tämän saavuttamisessa on väkisinkin edessä haaste toisensa perään. Sen eteen pitää silti vain jaksaa tehdä työtä.

Akuutimpi ongelma on yliopistolla ja etenkin johtoportaassa vallitseva tietynasteinen hienoinen kireys. Yksi esimerkki tästä on yliopiston johdon reaktio joulukuussa yliopiston pääluottamusmiesten jättämään aloitteeseen yhteistoimintaneuvotteluista. Työnantaja torjui aloitteen, joten pääluottamusmiehet tekivät sen uudelleen. Dekaanit ovat ottaneet samalla tiedekunnissa johtovallan rautaisella kädellä, mikä kuulemani mukaan on myös osaltaan vaikuttanut käytäntöjen kiristymiseen apurahatutkijoiden resurssisopimusten uusimisessa. Kampusalue ei myöskään valitettavasti ole samalla tavalla julkista tilaa kuin ennen. Kyse ei ole yhdestä asiasta, vaan enemmänkin monien seikkojen kasautumisesta. Omasta rivitutkijan perspektiivistäni arkinen ilmapiiri yliopistolla on alkanut vaikuttaa epävarmalta ja jännittyneeltä. Tällä olotilalla oli suora vaikutuksensa siihen, etten uusinut sopimustani. Ristiriita tämän tasaisen kiristyneisyyden ja jatkuvan uuden yliopistobrändin ylistyksen välillä on huomattava.

Yliopiston muuttuminen brändiksi ja siihen liittyvä viestintä ovatkin oma lukunsa. Tämä kehitys on vaikuttanut kenties eniten siihen, ettei paikkaa enää tunnista omakseen. Fuusion pyörteissä yliopisto menetti vanhan Aikalainen-lehtensä, ja vaikka ylioppilaskunta on kiitettävästi käynnistämässä uutta yliopistomediaa, meillä ei Moreeni poislukien ole yliopiston omaa, julkista forumia, jossa alma materin asioita voisi käsitellä myös kriittisesti. Sen sijaan saamme kuulla muissa medioissa julkaistuja haltioituneita markkinointipuheita, joista tuorein esimerkki oli Kauppalehdessä julkaistu innovaatiojohtajan puheenvuoro, josta ilmeisesti oli vieläpä maksettu. Sosiaalisessa mediassa hämmennystä herättänyt juttu sisälsi julistuksia “eri alojen rajapinnoilla itsensä likoon laittavista ihmisistä, jotka sytyttävät pieniä innostuksen tulipaloja” sekä “energisestä tekemisestä ja yllättävistä, absurdeista kokoonpanoista”. Nämä visiot nimettiin jutussa merkittävämmäksi kuin yhteiskuntatieteiden, tekniikan ja lääketieteen tutkimus- ja kehitystyö. Tämän jälkeen huomiota keräsi rekrytointi-ilmoitus, jossa viestintäasiantuntijan toivottiin omaavan “supervoimanaan harvinaisen kombinaation yksityiskohtien ja suurten linjojen hahmotuskykyä”. Mainospuheilla on nykypäivänä paikkansa, mutta Tampereen yliopiston kohdalla nämä ovat jo omaa luokkaansa.

Rinnan brändijohtamisen kanssa kulkee uusi hallintomalli, jota ei voi moittia avoimuudesta.  Uskoakseni nämä ovat kytköksissä toisiinsa ja liittyvät tavallaan vääjäämättömänä kääntöpuolena säätiöyliopistomalliin, jossa ulkopuolisten tahojen vaikutusvalta on lisääntynyt. Viimeisin tuore muistutus tästä oli Suomen Kuvalehden artikkeli yliopiston rehtorivalinnan hämmentävistä kuvioista. Yliopistofuusion aikaisen siirtymäkauden hallituksen — joka oli siis sama kuin yliopistosäätiön hallitus — ja sen tukena olleen, yliopiston henkilöstöstä ja opiskelijoista koostuneen valinta- ja haastatteluryhmän toiminta rehtorin valinnassa tapahtui laillisen mandaatin puitteissa, mutta hallinnollinen menettely hakemusten käsittelyssä oli käsittämätön. Valinta- ja haastatteluryhmä ei ilmeisesti milloinkaan saanut tietää, ketkä kaikki olivat rehtorin pestiin hakeneet. Nykyinen henkilöstöjohtaja Hanna Rinne, joka oli tuolloin Teknillisen Yliopiston palveluksessa ja veti Tampere3-projektia HR-osaajana, oli SK:n tietojen mukaan itsekin arvioinut, että hakumenettelyyn liittyneet salaamispäätökset voisivat aiheuttaa käsittelyn hallinto-oikeudessa. Ratkaistakseen ongelman hän oli ohjeistanut yksittäistä hakijaa vetämään hakemuksensa pois, jolloin hänen nimeään ei tarvitsisi lain puitteissa julkaista. Julkisuuslakia kiertäneenä prosessi oli vähintäänkin arveluttava.

Vuodenvaihteen aikana ja sen jälkeen yliopistotutkimukseen ja yksittäisiin tutkijoihin on kohdistunut populismin sävyttämiä politisoituneita hyökkäyksiä. Tässäkin mielessä on ollut ikävä katsella, miten aikoinaan yhteiskunnallisesta valveutuneisuudestaan tunnustusta saanut Tampereen yliopisto tuntuu elävän jossain juopuneessa välitilassa, jossa kova todellisuus verhotaan ruusuntuoksuiseen brändiin, ja jossa hallinnolliset käytännöt eivät ole avoimia, vaan peittyvät epämääräiseen hämärään. Ellei yliopiston toiminta ole uskottavuuden ja hallinnollisten käytäntöjen puolesta vakaalla pohjalla, miten se kykenisi puolustamaan itseään instituutiona tänä aikana, jolloin siihen pitäisi olla jatkuvasti valmis? Viime perjantaina päädyin puhumaan yliopistodemokratiasta Suomen Ylioppilaskuntien Liiton seminaarissa ja esitin omana perusteenani yliopistodemokratialle ajatuksen demokraattisen yhteisön resilienssistä — kyvystä sitouttaa yhteisönsä jäsenet ja vahvistaa näin yhteisön kykyä suojautua kriiseiltä ja uhkatekijöiltä. Tämän lisäksi tulee yliopiston velvoite toimia suunnannäyttäjänä muulle yhteiskunnalle, perinteinen edistys- ja sivistystehtävä. Tämä kaikki edellyttää avoimuuden, osallistavuuden ja yhteisön sananvallan vahvistamista. Mikä on Tampereen yliopiston resilienssi?

En halua olla epäoikeudenmukainen yliopiston johtoa kohtaan, ja uskon kyllä, että yläportaassa vallitsee aito huoli työhyvinvoinnista ja monista muista asioista. Samaten Tampere3-prosessin aikaiset tapahtumat, kuten yllämainittu rehtorivalinnan aikainen epämääräinen menettely, ovat osin jo menneisyyttä. Mutta valitettavasti ne painavat yhä leimansa yliopistoon, etenkin kun hallinnon avoimuus ja läpinäkyvyys on yhä heikoissa kantimissa. Sama vaitiolovelvoitteiden ja pakotetun hiljaisuuden käytäntö määritti myös viimevuotista konsistorin ja nimityskomitean välistä kädenvääntöä, joka ratkesi lopulta edellisen eduksi. Ylipäätään eteenpäin meneminen on hankalaa tilanteessa, jossa luottamus on vahingoittunut ja ongelma on istutetuissa käytännöissä. Ja lopulta kaikki palaa yllämainittuun epävarmaan, harhailevaan, kiristyneeseen ilmapiiriin. Humanismista meillä puhutaan yliopiston johdon taholta nykyisin vain harvoin. Tampereella saarnattavaa uuden akateemisen elämystalouden hurmoksellista evankeliumia voi verrata vaikkapa siihen, miten Turun yliopisto on perinteilleen uskollisena halunnut mieluummin profiloitua sivistysyliopistona.

En tiedä, ehkä olen toivoton konservatiivi. Mutta yhtä kaikki en tunne enää oloani kotoisaksi. Yksittäisenä apurahatutkijana on entistä vaikeampi löytää paikkaansa huippuyliopiston puitteissa; “pienet innostuksen tulipalot” tuntuvat sivistyksen hautaroviolta; ja säätiöyliopistoon liittyvät bysanttilaiset kuviot ovat kärjistäneet hierarkkisen instituution niitä piirteitä, jotka ovat jo vanhastaan olleet vahingollisia yliopistodemokratialle, akateemiselle vapaudelle ja sivistykselle. Uskoni tutkijayhteisöön ja kollegoihin on kyllä vahva. Kuten ylempänä sanoin, jos vain akateeminen yhteisö jaksaa pitää autonomian puolta, on myös syytä olla toiveikas.

Minun pitää yhtä kaikki etsiskellä jotain muuta, ja onneksi minulla on jotain, mihin voin nojata; julkaisuni, asemani, uudet sidonnaisuuteni. Saksankielisissä maissa käytetty Privatdozent on viehättävä nimitys, koska se viittaa toimintaan yksityisenä oppineena. Portugaliksi sama nimitys on livre docente, “vapaa opettaja”, ja joulukuussa Brasilian BBC:lle antamassani haastattelussa esiinnyin tällä nimekkeellä. Yksityisyys, vapaus — ne ovat kauniita, tavoiteltavia asioita, jotka ovat uhanalaisia tämän hetken akateemisessa maailmassa. Sitäkin elähdyttävämpää on tutkijana toteuttaa niitä omassa toiminnassaan. Olen jo aloittanut uuden tutkimuksen tekemisen, ja aiheena on Laukon 1906–1907 torpparilakko, johon isoisoisäni osallistui.

En aio silti unohtaa Tamperetta; ja tänäkin keväänä pidän ainakin kaksi luentoa yliopistolla, tällä kertaa kuitenkin itsenäisenä tutkijana, en enää kalustoon kuuluvana. Ja kuten Bee Gees aikoinaan lausahti, koskaan ei kannata sanoa ei koskaan.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , | 4 Comments

Talvisota ja Suomi, 30.11.2019

Kuvahaun tulos: arms against tyranny finland"

Talvisodan syttymisestä tulee tänään, 30.11.2019, kuluneeksi tasan 80 vuotta. Aivan kuten viime vuonna kansalaissodan satavuotisten aikana, myös tällä kertaa historiallisesti tärkeä konflikti on näkynyt tiedotusvälineiden tarjonnassa. Kuten aina, monin paikoin nämä median sekalaiset välähdykset eivät niinkään kerro meille kahdeksan vuosikymmenen takaisesta Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kamppailusta, vaan sen sijaan ne ovat läpileikkaus omasta ajastamme.

Olen käsitellyt talvisotaa kahdessa teoksessa. Esikoiskirjani Haavoitettu ritari sivusi jääkärieversti Eino Polónin elämänvaiheiden kautta Taipaleen taistelua, enimmäkseen keskisuomalaisesta näkökulmasta. Vuonna 2017 kirjoittamani Summan tarina oli kattava tutkimus talvisodan ratkaisuksi kääntyneestä Summan taistelusta. Saatan olla näin ollen puolueellinen kommentoija todetessani, että talvisodasta ei voi mielestäni kirjoittaa liikaa. Kyseessä on ehkä eräs Suomen historian perusteellisimmin tutkituista muutamasta kuukaudesta, mutta nimenomaan sen vuoksi on syytä tarkastella erityisen huolellisesti, miten ja kuinka sotaa kulloinkin käsitellään. Lisäksi viime aikoina talvisota on jälleen hetkellisesti jäänyt taka-alalle. Akateeminen historiankirjoitus on keskittynyt halukkaasti jatkosotaan, ja kovimmat skismat, jotka toisinaan yltyvät nyttemmin polarisoituneissa poliittisissa oloissamme myös kulttuuritaisteluiksi, käydään nimenomaan jatkosodasta. Pinnalla ovat olleet säännöllisesti erillissota-debatti, ihmisluovutukset, kysymys vuoden 1944 teloituksista ja viimeisimpänä suomalaisten SS-miesten toiminta.

Talvisota on harvemmin moisen peitsen taittamisen kohteena. Sota kiinnostaa, mutta korkean julkisuusarvon kulttuurikamppailuja siitä ei käydä. Korkeintaan satunnainen filosofi saattaa ujosti uskaltautua esittämään episteemisessä hengessä kysymyksen siitä, olisiko sota ollut kenties sittenkin mahdollista välttää? Tämä kysymys kuuluu poliittisen historian piiriin, enkä aio käsitellä sitä tässä. Omaa alaani on enemmänkin sodan sosiaali- ja kulttuurihistoria, ja tässä hengessä kirjoitan tässä muutaman sanan siitä, miten tämä kahdeksankymmenen vuoden takainen sota, jossa äidinpuoleinen isoisäni kaatui, on eteemme nyt avautunut.

 

Tabloidit ja arktinen Cannae

Printtimediassa ovat Suomen sodat olleet jo pitkään iltapäivälehtien julkaisemien teemanumeroiden ykkösaihe. Kuvaan sopii, että iltapäivälehdet ovat jopa kinastelleet keskenään yksinoikeudestaan historiajulkaisujen brändiin. Ajatus historiasta siistinä tabloidikokoon paketoituna mediatalon tuotemerkkinä herättää tietysti omanlaisiaan mielleyhtymiä, mutta historiantutkijan on ehkä sittenkin syytä olla pelkästään tyytyväinen popularisoinnista. Tänä vuonna ilmestynyt Ilta-Sanomien talvisotajulkaisu haastatteli itsellenikin tutuksi tullutta Summan taistelun veteraani Martti Mäkistä ja noteerasi siinä samalla myös oman yllämainitun kahden vuoden takaisen teokseni mainitusta talvisodan ratkaisutaistelusta.

Ilta-Sanomien yleisötilaisuus 21. marraskuuta jätti Kannaksen taistelut hieman vähemmälle huomiolle. Osasyy tähän oli tutkijavieraaksi päätynyt valtakunnan hovihistorioitsija Teemu Keskisarja, joka käsitteli tapansa mukaan omien teostensa aiheina olleita Laatokan pohjoispuolella käytyjä Tolvajärven ja Raatteen tien taisteluja. Välittynyt kuva siirsi perspektiivin pois Kannaksen pääpuolustuslinjalta ja lujitti tahattomasti tai tahallisesti myyttiä lumisilla korpitaipaleilla käydyistä mottitaisteluista, joissa Suomen tulevaisuus oli vaakalaudalla. Keskisarjan muistelut siitä, miten “Suomen kohtalo ratkaistiin runonlaulajien erämaassa” sekä keskustelussa esitetyt rinnastukset Cannaen ja Thermopylain taisteluihin loivat sinänsä merkittäville yhteenotoille kerrassaan ylivertaista auraa. Tolvajärvellä kunnostautuneiden Aaro Pajarin joukkojen osoittama “julmettu hyökkäyshenki” puolestaan nousi taas esille ainutkertaisena esimerkkinä suomalaisesta vastaiskusta. Retoriikan tasolla haastattelu heitti modernin sodan ylle muinaisaikojen hohdetta, ja taistelujen historiallista painoarvoa alleviivasi Keskisarjan itsevarma toteamus “jos Suomi olisi hävinnyt Tolvajärvellä, talvisodan seuraavien taistelujen lopputulos olisi ollut toinen”. Raatteen tie ja Tolvajärvi eivät enää olleet vain menestyksekkäitä voittoja, vaan peräti kiinnekohtia, joille sodan kulku oli alisteinen.

Keskisarjan teoksia mitenkään väheksymättä uppoutuminen erämaasotaan jättää talvisodan rintamakokemuksen yleiskuvan väkisinkin puutteelliseksi. Neuvostoarmeijan 44. divisioonan tuhoaminen Raatteen tien korvessa käydyssä mottitaistelussa oli sinänsä kiehtova sotatoimi, mutta pulmana alkaa olla yksittäisen taistelun alituinen nouseminen ikään kuin tyyppiesimerkiksi koko sodasta. Paisuttelun riski on olemassa, etenkin kun Raatteen tien legenda on saanut viime vuosina lisäpontta myös sarjakuvataiteesta. Painotus jättää ennen muuta pahasti katveeseensa joulukuun aikana Karjalankannaksen pääpuolustuslinjalla käydyn mittavan, modernin materiaalitaistelun, jossa keskiössä olivat suhteellisen vahvat tukikohdat, vihollisen panssari- ja ilmaylivoima, molemmilla lohkoilla massiivinen tykkituli ja Taipaleessa vieläpä vihollisen maihinnousuyritykset suomalaisten sivustaan. Nämä olivat uudenaikaista suursotaa Suomen kamaralla; kenties vähemmän romanttisia kuin kairojen katveessa käydyt saarrostustaistelut, mutta on vaikea ajatella niiden jäävän vertailussa toiselle sijalle.

Haastatteluissaan Keskisarja on toistuvasti huomauttanut, miten uskomus sodan rajoittumisesta Karjalankannakselle osoittautui vääräksi Neuvostoliiton hyökätessä koko itärajan pituudelta. Tämä pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta sodan polttopiste oli lopulta Kannaksella, jonne molemmat osapuolet keskittivät ylivoimaisesti suurimman osan voimavaroistaan, ja johon neuvostoarmeija kohdisti suurimman moukariniskunsa. Kannaksella Suomen sodanjohto teki myös kohtalokkaimmat virhelaskelmansa, mistä esimerkiksi käy 23.12. toteutettu toisen armeijakunnan vastahyökkäys, joka epäonnistui järkyttävällä tavalla ja kääntyi talvisodan siihen asti verisimmäksi päiväksi. Jätän muiden arvailtavaksi syyt siihen, miksi Pajarin rynnäkkö Tolvajärvellä toistuu populaareissa annaaleissa alituiseen, kun taas pirkka-hämäläisten ja satakuntalaisten sotilaiden “hölmöntölmäykseksi” ristimä jouluaaton aaton offensiivi ei kirvoita kanteleita vastaavanlaiseen helskyttelyyn.

Tolvajärven ja Raatteen tien tarinat kertautuivat myös 29.11. Yleisradion tekemässä haastattelussa. “Sissitaktiikan” ja “maastontuntemuksen” painottamassa erämaasodan legendassa oli tässä kohtaa väkisinkin myös populistisen myytin sävy, etenkin kun samalla mukaan ujutettiin ajatus YYA-kauden “valheellisesta” historiankirjoituksesta ja kryptinen lausahdus siitä, miten “tänä päivänä on jossain määrin sallittua paritella kommunismin kanssa”. Kyse on sekä historiografisesta että tämän päivän politiikkaan iskevästä vahvasta väitteestä, joka ikävä kyllä jäi vaille kunnollisia esimerkkejä. Pitää paikkansa, että vuoden 1945 jälkeisenä aikana käsitys talvisodasta oli kommunistien ja kansandemokraattien keskuudessa jokseenkin kummallinen — muun muassa vuonna 1960 Kansan Uutiset vertasi Otto Wille Kuusisen marionettihallitusta Norjan pakolaishallitukseen — mutta kotimaista historiankirjoitusta jotenkin laajemmin sävyttäneenä ilmiönä tuolloisessa veteraanimarssien Suomessa tätä on vaikea pitää.

Ajatus väärennetystä menneisyydestä on silti omiaan hivelemään tiettyjä tahoja. Tämä asenne on ollut yksi pohjavire uuspatriotismiksi kutsutussa suuntauksessa, joka alkoi lyödä läpi vuoden 1989 jälkeen ja on nyt vallinnut kolmisenkymmentä vuotta. Alun alkaen tällä oli kiistatta pohjansa Neuvostoliiton viime vuosien suojasään ja lopullisen romahtamisen synnyttämässä tilanteessa, jonka mahdollistama avoimuus muun muassa elvytti Suomessa suojeluskunta- ja lottaperinteen. Samalla tämä ilmapiirin muutos osui kuitenkin myös vaiheeseen, jolloin viimeisetkin suomalaiset rintamamiehet alkoivat vetäytyä aktiivisesta työelämästä ja yhteiskunnallisista tehtävistä, ja nuoremmat ikäluokat ottivat puhevallan. Tällä sukupolvenvaihdoksella on ollut valitettavat vaikutuksensa, ja viimeisimmässä kehitysvaiheessaan, joka on heijastunut myös maan politiikkaan, uuspatriotismia voisi kutsua jo kioskipatriotismiksi. Tutkimusaiheistaan selvästi vilpittömän innostunut Keskisarja alkaa omassa itseilmaisussaan ikävä kyllä aika ajoin tavoitella näitä sfäärejä.

 

Pohjantähden kansalaissota ja pohjalainen talvisota

Samaisen uuspatriotismin alkuvaiheeseen osuu myös vuonna 1989 valkokankaat valloittanut Pekka Parikan ohjaama ja Antti Tuurin kirjaan pohjaava Talvisota-elokuva, joka oli Ilta-Sanomien yleisötilaisuuden toisena aiheena. Tuurin romaani ja Parikan elokuva eivät ole kioskitavaraa, vaan täyden kunnioituksen ansaitsevia merkittävää historianvaihetta taideteoksia, ja niiden kautta Kannaksen suurtaistelut saivat osakseen edes jonkin verran huomiota muuten erämaasotaa estradille nostaneessa sessiossa.

Talvisodan pulma on silti yhtä lailla se, että se tarjoaa sotaan rajallisen tulokulman, mistä olen maininnut ennenkin. Tarina keskittyy Taipaleen taisteluun osallistuneeseen Matti Laurilan JR 23:n yhteen pataljoonaan. Koska sodan aikana kokonaiset rykmentit koottiin alueellisesti, tämä merkitsee perspektiivin painottumista maakunnallisesti — ja tämä maakunta on Etelä-Pohjanmaa, jota Tuuri on kuvannut romaaneissaan taidokkaasti ja synnyinseudulleen kunniaa tehden. Tämä kuitenkin synnyttää myös ristiriidan. Koska talvisota on yhä edelleen osa kansallista historiaa — ja Ilta-Sanomien järjestämän tilaisuuden kaltaiset esitykset on varta vasten suunniteltu lujittamaan tätä sodan asemaa suuressa kansallisessa kertomuksessa — niin alueellisesta näkökulmasta tulee väistämättä kansallinen näkökulma, etenkin kun kirja ja elokuva viittaavat jo otsikkonsa tasolla sotaan kokonaisuudessaan. Parikan elokuva on todennäköisesti näyttäytynyt parillekin sukupolvelle ikään kuin yleisenä otoksena talvisodasta ja samalla sotaaedeltäneen ajan Suomesta ylipäätään.

Tämä ei ole aivan merkityksetöntä. Kansalaissodan satavuotisten yhteydessä saimme toistuvasti kuulla, miten Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia oli suorastaan “harhaanjohtava” ottaessaan päähenkilöikseen torppariperheen. Kolumneissa ruodittiin jopa rintamalla kaatuneiden torpparien lukumäärää pyrkimyksenä todistaa Linnan romaanin lähtökohdat peräti vakavalla tavalla erheellisiksi, siitäkin huolimatta, että opinnäytteiden valossa Linnan kotiseudulla Urjalassa torpparien osuus punakaartissa oli huomattavan korkea. Pentinkulman eräänä esikuvana olleesta Honkolan kylästä punakaartin torpparit eivät tosin päätyneet rintamataisteluihin, mutta romaani maalasi kuitenkin historiallisestikin suhteellisen pätevän kaunokirjallisen kuvan Hämeen kartanoseudun tapahtumista vuonna 1918, ja impressionistisenakin käytti autenttisia värejä. Risto Volanen, Vesa Vares, Lasse Lehtinen ja muutama muu keskittivätkin moitteensa nimenomaan siihen, ettei Linnan teos antanut riittävän kattavaa yleiskuvaa vuodesta 1918, ja yhden yksittäisen romaanin oli annettu hallita liiaksi kansalaissotaan liittyviä historiakäsitystä. Romaani siis ei ollut kansallisesti kyllin edustava.

Tuurin kirjoittama ja Parikan ohjaama Talvisota kertoo miehistä, joiden kotiseutu on valkoisen Suomen kantava maakunta. Elokuvassa puhutaan “vapaussodan käyneistä miehistä”, lauletaan Vilppulan urhojen muistolle -marssia, viitataan Mäntsälän kapinaan ja Amerikan-sukulaisiin, ja esitetään varsin tarkka kuva eteläisestä Pohjanmaasta juuri sellaisena kuin se oli vuoteen 1939 mennessä. Elokuvan miehet lähtevät sotaan laajojen lakeuksien maaseudun neitseellisestä Arkadiasta, polvistuvat ehtoollisen ääreen korostetun hartaasti ja pysäyttävät puna-armeijan Taipaleen taistelussa. Kyseessä on täydellinen, hieno, suorastaan ihailtava tiettyyn maakuntaan ja sen miehiin keskittyvä ja vankasti tapahtuneeseen historiaan ankkuroitu tarina. Mutta mikäli noudattaisimme samoja kriteerejä, joilla Linnan romaania arvosteltiin viime vuonna, miten tarkka kuva tämä olisi tuon ajan Suomesta?

Etäämmällä läntisellä Kannaksella Summaa puolustivat 5. ja 3. Divisioonan hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja satakuntalaiset sotilaat. He lähtivät sotaan tehdasyhteisöistä, satamakaupungeista ja puutarhakauppaloista; heidän taustansa saattoi hyvin usein olla työväenliike ja heidän muistonsa vuodesta 1918 olivat tätä myöten kokonaan toisenlaiset; ja sekä poliittiselta katsannoltaan että hengenelämältään he edustivat monitahoisempaa ja modernimpaa, mutta myös polarisoituneempaa osaa tästä maasta ja kansakunnasta. Vielä loitommalla, Uudenkirkon alueella Kannaksen lounaisosissa, taistelivat helsinkiläiset 4. Divisioonan miehet, joista monet olivat kaupunkiyhteiskunnan kasvatteja maatalousvaltaisessa maassa. Kannaksen kurimuksessa taistelivat totta kai myös maamme molemmat kieliryhmät. Hyvin äkkiä huomaamme, etteivät Tuurin ja Parikan pohjalaiset soturit tarjoa kovinkaan edustavaa läpileikkausta oman aikansa Suomesta, tai ainakin paljon jää kertomatta. Raatteen tien ja Laurilan rykmentin nostaminen populaarihistorian keskiöön määrittää oudolla tavalla koko sotaa, ja siinä samalla väistämättä koko sodanaikaista Suomea, kainuulaisten ja eteläpohjalaisten sotakokemuksen kautta.

Romaanin ja elokuvan ei tietysti tarvitsekaan tarjota tällaista läpileikkausta; maakunnallinen perspektiivi on enemmän kuin riittävä, oma tärkeä lisänsä paletissa. Kansallinen historia ajatuksena on ylipäätään epämukava Prokrusteen vuode, johon ahtautumalla pahimmillaan voimme tulla tärvelleeksi maamme kaiken alueellisen ja maakunnallisen vivahteikkuuden. Tämän vivahteikkuuden ymmärtäminen myös auttaa meitä käsittämään sen, ettei 1900-luvun alun Suomi suinkaan ollut “yhtenäiskulttuuri”, ei sosiaalisesti eikä liioin alueellisten ominaispiirteittensä puolesta.

En siis millään muotoa sano, että Tuurin teos pitäisi altistaa vastaavanlaiselle kritiikille, jolla Linnaa piiskattiin viime vuonna, sillä tuolloinen suominta oli enimmäkseen täysin päätöntä, ja omasta puolestani arvostan molempia kirjailijoita ja pidän heidän romaaneistaan. Mutta mikäli niin haluaisi tehdä, perusteita kommentteihin yhdelle romaanille annetusta liian vallitsevasta roolista tietyn historianvaiheen käsittelyssä riittäisi. Se, että vuoden 1918 kohdalla näitä moitteita kaunokirjallisuutta kohtaan esitettiin yhden kirjailijan osalta varsin halukkaasti, mutta vuosien 1939-1940 kohdalla ne loistavat poissaolollaan, on kenties sekin yksi osoitus edellämainitun uuspatriotismin omintakeisista sävyistä.

 

Sodan henki ja sodan perintö?

Talvisota-romaanin ja elokuvan eteläpohjalainen painotus vaikuttaa myös sodan asemoimiseen historiallisella aikajänteellä. Rykmentinkomentaja Laurilan puheissa ja sotaporukassa mukana olevien vanhempien vapaussoturien kautta sodasta tulee ikään kuin vuosina 1917-1918 syntyneen itsenäisen valkoisen Suomen viimeinen taistelu, kaiken siihenastisen historian kulminaatiopiste. Se on yksi tapa tarkastella sotaa; mutta yhtä lailla talvisodan voi nähdä kehtona ja aihiona sotienjälkeiselle Suomelle, modernin Suomen lähtölaukauksena. Sodan aikana ajatus “kansakunnan uudesta syntytarinasta” oli vahva, ja myös tässä oli kyseessä varta vasten rakennettu uusi genesis, joten sen kanssa on syytä olla yhtä lailla varovainen. Ei voi kuitenkaan kieltää, etteikö sota tosiaan olisi muovannut Suomea uudeksi.

Kirjoittaessani omaa tutkimustani Summan taistelusta itselleni avautui maisema omalta kotiseutultani; läntisen ja eteläisen Suomen teollisuuspaikkakuntien työläissotilaiden ja maaseudun suojeluskuntalaisten rintamalla tapahtuneesta kanssakäymisestä ja kahden hyvin erilaisen, vain parisenkymmentä vuotta aiemmin veristä kansalaissotaa käyneen Suomen vuorovaikutuksesta. Tutkijan silmä osin hänen omaa sukuhistoriaansa koskevassa asiassa on totta kai aina subjektiivinen, mutta tapaustutkimuksena Summan taistelu näyttäytyy yhtenä askelmana kohti sotienjälkeistä suomalaista yhteiskuntaa, jota sävyttivät kompromissit ja konsensus. Taisteluhautojen selviytymiskertomuksessa ovat mukana luokkatietoiset työmiehet, kotiseutuhenkinen viljelijäväestö, keskiluokkaiset reservi- ja kadettiupseerit ja karskit jääkärikomentajat. Samalla tuli selväksi, ettei “talvisodan henki” missään nimessä tarkoittanut poliittisten erimielisyyksien hautaamista, kuten nykyään liian usein ymmärretään; päinvastoin se tarkoitti näiden eriävyyksien kohtaamista ja niiden avointa tunnustamista. Kompromisseja ei voi ylipäätään olla, ellei toisen osapuolen lähtökohtia hyväksytä; ja talvisota oli eräs keskeinen vaihe maamme järjestäytyneen työväenliikkeen pitkässä emansipaatiossa.

Tässä mielessä talvisota oli sota, joka lujitti Suomen aseman moniarvoisena, monisävyisenä demokratiana, mikä pohjusti osaltaan tietä sopimusyhteiskunnalle. Tuomas Tepora on omalla tahollaan käsitellyt talvisodan aikaisia tuntemuksia perusteellisesti, aina työmarkkinajärjestöjen lähenemisestä ja vuoden 1940 tammikuun kihlauksesta välirauhan aikaiseen työväenlippujen julkisen käyttökiellon kumoamiseen, joka toteutettiin vastineeksi “kaiken sen jälkeen mitä työväenluokka on antanut ja kantanut.” Sodanaikainen ja sodanjälkeinen läheneminen ei ollut kitkatonta eikä välttämättä mitenkään helppoa osallisille, mutta sitä myöten saavutukset olivat myös varsin konkreettisia. Talvisota antoi suomalaisen työväenliikkeen demokratiaan sitoutuneelle osalle itseluottamusta ja myös myönteisen kiintopisteen, jonka turvin oli mahdollista selvitä vuosien 1941-1944 jatkosodan kiusallisesta välikädestä ja lopullista tappiota seuranneista vaaran vuosista.

Aiempaa, jo vuodesta 1918 alkaen suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa käynnissä ollutta sovintoon pyrkinyttä kehitystä, josta muun muassa Kati Katajisto on kirjoittanut, ei pidä tässä tarkastelussa sivuuttaa, jos kohta 1920- ja 1930-luvun äärioikeistolainen reaktio jarrutti tätä pahemman kerran. Oma ongelmansa voi silti syntyä, jos “talvisodan henki” esitetään jonain, mikä oli jo sodan syttyessä käytännössä ennaltamäärätty. Kahdessa yllämainitussa haastattelussaan Teemu Keskisarja nimesi talvisodan aikaisen vastarinnan taustaksi 1920- ja 1930-luvun Suomen “loistavat sosiaaliset reformit”, etenkin Lex Kallion, ja huimasti kohonneen elintason. Huolettomat lausahdukset voivat helposti luoda vaikutelman, että sodan syttyessä suomalainen sopimusyhteiskunta olisi ollut jo valmis. Tosiasiassa sitä rakennettiin vielä sodan aikanakin.

Hyvinvointivaltio, laveasti ymmärrettynä, on julkisessa keskustelussa aika ajoin nostettu talvisotaa merkityksellisemmäksi tekijäksi. Vastakkainasettelu on raflaavaa ja tarpeetonta, sillä sota-ajan kansalaisyhteiskunnan vaiheita on mahdotonta erottaa hyvinvointivaltion kehittymisestä. Totta on, että talvisota myös osin katkaisi vuonna 1937 käynnistyneen lainsäädäntötyön, ja erinäisiä terveydenhoitoon liittyviä lakeja oli pakko lykätä sodan vuoksi. Toisaalta sota lisäsi painetta perhepolitiikkaan ennennäkemättömällä tavalla, ja kuten muun muassa Helene Laurent on huomauttanut, vuosien 1940-1941 välirauhan aikana imeväiskuolleisuus laski 8,8% osuudesta siihen asti alhaisimpaan 5,9% lukemaan. Mitenkään nopeana kehitystä ei voi pitää, kun pitää mielessä, miten sairausvakuutuslaki säädettiin Suomessa vasta 1964, jälkijunassa muuhun Eurooppaan verrattuna. Sota-ajan mielialat vaikuttivat kuitenkin osaltaan yhteiskunnan muuttuvaan rooliin kansalaistensa hyvinvoinnin osalta.

Politikointiin sortumisen uhallankin tätä yhä uhanalaisemmaksi muuttunutta saavutusta olisi syytä pitää yhtenä sotasukupolven keskeisenä perintönä. Mikäli talvisodalla on tänä päivänä merkityksensä, se merkitys on uskoakseni niissä pysyvissä vaikutuksissa siihen yhteiskuntaan, jossa monet meistä ovat varttuneet. “Uuden sotahistorian” edustajat ovat toisinaan tahattomasti kasvattaneet historiallista etäisyyttä viime sotiin, ja aika ajoin sotakokemukseen on yhdistynyt pompa mortis, jossa tutkimussuuntauksen kriittisyys antaa tahattomasti sijaa paatokselle. Sotaa kokemattoman sukupolven on mahdotonta samastua talvisodan sukupolveen, mutta etäisyys ei ehkä sittenkään ole niin pitkä kuin luulisi. Talvisota oli modernia yhteiskuntaa muovannut moderni sota; ja sodassa kaikkine yllämainittuine vaikutuksineen on paljon sellaista, minkä voimme tunnistaa elävänä ja olemassaolevana, ei ainoastaan kadonneena ja kanonisoituna.

Se merkitys, mikä talvisodalla tänä päivänä on, ja mikä sillä toivottavasti on yhä jatkossakin, on vapaus. Yksilön, ajatuksen, toiminnan ja näkemyksen vapaus, siitä kumpuava moniarvoisuuden hyväksyntä; valmius tunnustaa maailmankatsomusten erilaisuus ja valmius nousta niiden yläpuolelle; sekä valmius pitää omista oikeuksistaan kiinni ja valmius myös suostua kompromissiin. Myös tässä perinnössä on omaa myyttistä hohtoaan; mutta nämä ovat asioita, jotka kiistattomasti toistuvat tutustuttaessa siihen sotaan, jonka Suomi kävi demokraattisena kansalaisyhteiskuntana vailla epäilystä taistelun oikeutuksesta. Tämä on perintö, joka on ajaton; ja samalla se on ennen muuta perintö, jonka säilyttäminen antaa sodan muistamiselle todellisen, velvoittavan sisällön.

 

 

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja historiantutkija Tampereen yliopistolta. Blogin lukijat totta kai tietävät tämän muutenkin.

Posted in Historia, Satakunta, Sota | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 4 Comments

Valta ja oikeus

Kuvahaun tulos: polish sejm may 3"

 

Tampereen yliopiston konsistori kokoontui 29.10. päättämään kahden uuden jäsenen nimityksestä yliopiston hallitukseen. Yliopiston johtosäännön mukaan esityksen uusista hallituksen jäsenistä tekee kuusihenkinen nimityskomitea, jossa on kolme edustajaa yliopistoyhteisöstä ja kolme yliopistosäätiön perustajista. Konsistorilla on valta hyväksyä tai hylätä komitean esitys kokonaisuudessaan.

Konsistori hylkäsi nimityskomitean esityksen. Komitea palasi valmistelemaan uutta ehdotusta hallituksen jäseniksi, joka käsiteltiin toissapäivänä, tiistaina 26.11. järjestetyssä kahdeksantuntiseksi venähtäneessä konsistorin kokouksessa. Myös tällä kertaa konsistori käytti valtaansa ja hylkäsi komitean esityksen, jo toisen kerran peräjälkeen.

Samalla konsistori hyväksyi muodollisesti 29.10. pidetyn kokouksen pöytäkirjaan liitetyn ponnen, joka tekee selväksi, mistä on kyse:

 

Kiista koskee yliopistoyhteisön oikeutta omaan edustukseen yliopiston hallituksessa. Kamppailu uuden säätiöyliopiston autonomiasta on jatkunut nyt kaksi vuotta. Kysymys yliopistoyhteisön hallitusedustuksesta on siinä vain yksi osa, mutta se nousi korostetusti esille alkusyksystä julkaistun “Kenen yliopisto?” -raportin myötä. Uudemman kerran asian nosti lokakuussa esille Suomen Kuvalehti haastatellessaan erinäisiä yliopistoyhteisön jäseniä, myös allekirjoittanutta. Oskari Onnisen osin provosoivaan sävyyn kirjoittama artikkeli, jonka painopiste oli juuri hallituskysymyksessä, sai yliopistoyhteisön piirissä enimmäkseen myönteisen vastaanoton, jos kohta soraääniäkin kuului. Raportin viesti oli joka tapauksessa yksiselitteinen; yliopistoyhteisön enemmistö kaikilla kampuksilla haluaa oman edustuksensa yliopiston hallitukseen.

Yliopistoyhteisön edustusta säätiöyliopiston hallituksessa ei kiellä laki eikä liioin yliopiston johtosääntö. Kuten monasti on huomautettu, ainoa syy, miksi suomalaisten säätiöyliopistojen hallituksissa tätä edustusta ei ole, on niinsanottu maan tapa; vaivihkaa vakiintunut käytäntö, jossa yliopistosäätiön perustajat ovat ulkopuolisina tahoina ottaneet rahoittajan auktoriteettinsa turvin itselleen yksinomaisen johtovallan. Tampereen uuden yliopiston tapauksessa keskeisenä toimijana on yliopistofuusion yhteydessä monasti esillä ollut Teknologiateollisuus, yhdessä Tampereen kaupungin kanssa. Molemmilla näillä on paikkansa yliopiston hallituksen nimityskomiteassa, jonka valmistelemat esitykset tällä hetkellä sinkoavat konsistorista takaisin bumerangin tavoin.

Ei tarvitse olla tohtoriksi väitellyt oivaltaakseen, että yliopistoyhteisön toiveista ja konsistorin selvästä viestistä huolimatta nimityskomitea ei ole vielä toistaiseksi halunnut ehdottaa yliopistoyhteisön omaa edustajaa hallituksen jäseneksi. Prosessi todennäköisesti jatkuu niin kauan, että komitea taipuu ja valmistelee ehdotuksen, jossa mukana on myös sisäinen jäsen. Tämä olisi ensimmäinen kerta suomalaisten säätiöyliopistojen historiassa, jolloin yliopiston henkilöstö saisi oman edustuksensa hallitukseen, ja tästä hegemoniasta luopuminen on Teknologiateollisuudelle ja kaupungille selvästikin kova paikka.

Täysin helppoa se ei ole kaikille henkilöstönkään jäsenille. Pari viikkoa sitten, sen jälkeen kun henkilöstö- ja opiskelijajärjestöt olivat vaatineet yliopiston hallintojärjestelmän uudistamista autonomisempaan suuntaan, yhteensä 42 professoria laati Hervannassa vastakirjelmän “riippumattoman” ja “strategisen” hallituksen puolesta, irtisanoutuen samalla julkisesti henkilöstön hallitusedustusta koskevista vaatimuksista. Taustalla voi olla eräiden Hervannan professorien vanhastaan läheinen kytkös Teknologiateollisuuteen. Toimitusjohtaja Jorma Turunen oli toisinaan peräti läsnä vanhan Teknillisen Yliopiston konsistorin kokouksissa.  Tämänlainen kaitsenta varmasti onkin aikoinaan riittänyt turvaamaan päätösten “riippumattomuuden”.

Säätiön perustajien heittämä varjo on siis pitkä, ja siihen liittyvät myös pelot rahoituksen vaarantumisesta. Tämä on viime aikoina vaivannut myös rehtoria, joka kantaa alituista huolta yliopistoa ympäröivästä kielteisestä julkisuuskierteestä. Yliopistoautonomiaan liittyvien ongelmien ohella omaksi PR-ongelmakseen kehkeytyi syksyllä myös viestinnän ja journalismin COMET-tutkimuskeskuksen kohtalo, joka nousi sekin julkisuuteen henkilöstön kerättyä adressin keskuksen puolesta. Yliopiston johdon taholta onkin toistuvasti toivottu asioiden käsittelemistä sisäisesti, omassa perhepiirissä.

Uutisten aiheet eivät kuitenkaan ole loppumassa, ja ilmassa on muutoksen tuntua. Konsistorin järkähtämättömyys yliopiston hallituksen jäsenten nimityksessä on kuitenkin ehdottomasti hyvä uutinen, sillä konsistorilla on täydet valtuudet ja velvoite pitää pintansa ja edellyttää nimityskomitealta selvää esitystä, joka toteuttaa yliopistoyhteisön enemmistön toiveet. Näin tehdessään konsistori toteuttaa keskeistä tehtäväänsä yhteisön vaaleilla valitsemana edustajistona, autonomian ja yliopistodemokratian puolesta, mihin sillä on sekä valta että oikeus.

 

***

Loppukevennykseksi voi liittää kokoomuksen pitkän linjan harmaana eminenssinä tunnetun Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemen kommentin tämänsyksyiseen keskusteluun yliopistoautonomiasta. Kuten näkyy, politiikka on tehnyt tehtävänsä aikoinaan yliopistolla vapauden ja yhteiskuntasopimuksen käsitteitä opinnäytteessään ruotineen miehen mietteille.

72481993_2732840256766892_7949074752168001536_n

Ajan henki on joka tapauksessa ajamassa ohi väkisin toteutetusta johtamisesta. Yliopiston hallitus on ilmoittanut ottavansa henkilöstöjärjestöjen yhteisen aloitteen johtosäännön muuttamisesta käsittelyyn alkavan vuoden keväällä.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Meidän yliopistomme, meidän hallituksemme

Suomen tasavalta on tänä vuonna juhlinut valtiosääntönsä satavuotisia, mutta kysymys Tampereen uuden säätiöyliopiston vallankäytöstä ja hallinnosta odottaa yhä ratkaisuansa. Historiallisen ironian hengessä säätiöyliopistomme taival alkaa muistuttaa jonkinlaista pikku pastissia sadan vuoden takaisesta valtiosääntökamppailusta, tosin sillä erotuksella, että tässä tarinassa monarkistinen hallintomalli näyttäisi perineen voiton. Koska yliopistomme on kuitenkin vielä toistaiseksi vapaa keisarillisen Saksan miehitysvallasta, vallitsevan järjestelmän legitimiteettiä on mahdollista arvioida kriittisesti, ja torstaina ilmestynyt “Kenen yliopisto?” -väliraportti tarttui juuri tähän haasteeseen.

Tiedotusvälineet ovat seuranneet Tampereen uuden säätiöyliopiston vaiheita tiiviisti, ja myös väliraportti ylitti odotetusti uutiskynnyksen. Väittely yliopiston hallinnosta on ollut kaikkinensa melkoinen vyyhti, ja keskustelun painopiste on liikkunut toisaalta yliopiston johtosäännössä ja konsistorin valtaoikeuksissa, toisaalta taas hallituskysymyksessä. Tällä kertaa keskiöön nousi viimemainittu asia. Yliopistoyhteisön oikeus omaan edustukseen ei ole toistaiseksi toteutunut yhdenkään suomalaisen säätiöyliopiston hallituksessa. Yliopistoille kuuluvan itsehallinnon kannalta yhteisön edustus olisi kaiken järjen mukaan kuitenkin toivottava asia, eikä sille ole mitään laillisia esteitä. Ainoa, mitä yliopistolaki toteaa säätiöyliopiston hallituksen kokoonpanosta on, että seitsemästä jäsenestä kolmen tulee olla yliopistosäätiön perustajien asettamia ehdokkaita. Täysin ulkopuolisista kootut hallitukset ovat säätiöyliopistoissa kuitenkin muotoutuneet vakiintuneeksi käytännöksi. Tampereen yliopistofuusiota despootin ottein aikoinaan johtanut Marja Makarow päätti toimessaan samastaa tämän käytännön lakiin, ja lopullisen siunauksensa sille antoi uuden yliopiston konsistori hyvin kiistanalaisessa äänestyksessä, jossa ratkaisevan äänen antoi vaalien ohi nimitetty toimielimen puheenjohtaja.

Kysymys siitä, mitä mieltä yliopistoyhteisön jäsenet ovat asiasta, on oma lukunsa. Torstaisessa väliraportissa oli tehty niinkin radikaali ratkaisu, että asiaa oli kysytty suoraan yliopistolaisilta. Vastaus oli murskaava ja teki yhdellä iskulla selväksi sen, ettei säätiöyliopistoihin väkisin istutetulla hallitusjärjestelyllä ole minkäänlaista kannatusta Tampereella. Kaikista vastanneista 49% oli sitä mieltä, että hallituksen enemmistön pitäisi koostua yliopistoyhteisön omista edustajista, mikä on yliopistolain puitteissa mahdollista. Kaikkiaan 21% vaati yliopistoyhteisön edustusta perinteisen professorien, tutkijoiden ja muun henkilökunnan sekä opiskelijoiden kolmikannan periaatteella, mikä on sekin yhtä lailla toteutettavissa. Vain 3%, marginaalinen vähemmistö, kannatti vallitsevaa nykyistä asiaintilaa ja oli sitä mieltä, että yliopiston hallitus pitäisi nimittää täysin ulkopuolisista. Viime vuonna konsistorin tekemä päätös, jota Teknologiateollisuus ehdottomasti vaati “yhteistyön” ja “strategisen riippumattomuuden” nimissä, ei siis nauti yliopistoyhteisön luottamusta; se on, kuten prosessin aikana on huomautettu, yliopistoautonomian ja yliopistodemokratian periaatteiden vastainen järjestely. Lisäksi se on yhteisön tahdon vastainen järjestely.

 

Kyselytuloksissa oli eroteltu vastaukset entisen Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston välillä. Vertailu on perusteltua, sillä tietty ristiveto yliopistofuusion kahden osapuolen välillä on alusta asti painanut leimansa yhdistymisprosessiin. Hyvänä esimerkkinä tästä voi pitää viime keväistä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisua yliopiston johtosäännöstä. Keskustakampuksella toivottiin yliopiston hallitusta ottamaan harkintaansa kysymys johtosäännön muuttamisesta, ja kirjoitin tästä tuolloin myös itse. Hervannan konsistoriedustajat vastasivat mielipidekirjoituksella, jossa he tulkitsivat pelkät toivomukset välittömästi “pyrkimyksiksi luoda painetta” ja muistuttivat, etteivät johtosäännöstä kannelleet tahot, eli keskustakampuksen kaikki henkilöstöjärjestöt ja vanha ylioppilaskunta, “missään vaiheessa ole edustaneet koko uutta yliopistoyhteisöä, vaikka uutisoinnin perusteella näin voi luulla”. Fuusion pienempänä osapuolena olleen Hervannan huolet jäämisestä keskustakampuksen varjoon ovat ymmärrettäviä, ja halu profiloitua eräänlaisena määrävähemmistönä ja toistuvat huomautukset “koko yhteisöstä” on nähtävä tässä valossa.

Yliopiston hallituksen kokoonpanoa koskevissa näkemyksissä kahden aiemman yliopiston välillä oli odotetusti eroja, muttei viime kädessä kovinkaan suuria eroja. Tässä kohtaa on hyvä palauttaa mieleen, että Hervannalla on oma historiansa yliopistoautonomian puolustamisessa, ja vanhan TTY:n aikoinaan aloittaessa säätiöyliopistona peräti kuusi hallituksen jäsentä allekirjoitti ponnen, jossa vaadittiin säätiöyliopiston hallitukseen myös henkilöstön edustusta.  Nyt toteutetussa kyselyssä yhä edelleen 30% vanhan TTY:n puolelta vastanneista edellytti yliopiston hallitukseen yhteisön enemmistöedustusta, ja 24% kolmikantaista edustusta, mikä merkitsee sitä, että yli puolet Hervannan henkilöstöstä haluaa yliopistoyhteisön edustuksen hallitukseen. Vain 7% kannatti nykyistä järjestelyä. Epävarmojen tai muuten ilman mielipidettä olevien määrä oli kaksi kertaa suurempi kuin keskustakampuksella ja Kaupissa. Lopputulos kuitenkin on, että eroavaisuuksista huolimatta molemmilla tahoilla henkilöstön selvä enemmistö, vanhan Tampereen yliopiston henkilöstöstä 82% ja Hervannassa 54%, tosiaan haluaa uuden säätiöyliopiston hallitukseen riittävän vahvan yliopistoyhteisön edustuksen, joko kolmella tai neljällä jäsenellä.

Kyselytutkimuksen tulokset ovat rohkaisevia, sillä ne osoittavat kampuksilla vallitsevan periaatteellisen mahdollisuuden yhteisymmärrykseen. Tämän pohjalta on mahdollista luoda yhteinen, eheä toimintakulttuuri ja myös palauttaa toivottu yhteisön edustus säätiöyliopiston hallitukseen. Tämä ei ole merkityksetön asia, sillä on kestämätöntä olettaa, että yliopistoyhteisön täydellinen luopuminen autonomiastaan olisi sille itselleen hyväksi. Yliopistoyhteisön jäsenten toiminta, heidän valmiutensa ja kykynsä palvella akatemiaa ja toteuttaa sivistystehtäväänsä edellyttävät itsehallintoa ja itsenäisyyttä. Nämä asiat ovat ehdottoman tähdellisiä yliopistoyhteisön suurelle enemmistölle.

 

Mitään esteitä näiden vaatimusten toteuttamiselle ei säätiöyliopistossa ole. Päivänselvää on alusta asti ollut, että yhteisön edustus säätiöyliopiston hallituksessa on täysin lainmukaista, niin hengessä kuin kirjaimessa. Nykyisessä poliittisessa tilanteessa, jossa istuvan hallituksen ohjelma painottaa yliopistojen autonomiaa, ovat yliopistot myös viimein vapautuneet siitä valtiovallan kovaotteisesta kontrollista ja ministeriön suorittamista väliintuloista, jotka osaltaan aiheuttivat Tampereen yliopistofuusion varjopuolet. Kuvitelma siitä, että yliopistoyhteisön edustus hallituksessa olisi mahdollista poistaa “riippumattomuuden” tai “strategisen johtajuuden” nimellä kulkevan umpimielisen teknokratian nimissä, kuuluu menneisyyteen.

Eräät yliopiston konsistorin jäsenet ovat jo huomioineet raportin tulokset ja todenneet aivan oikein, ettei yhteisön tahtoa voi sivuuttaa. Ylipäätään julkistustilaisuudessa käyty keskustelu oli rohkaisevaa ja omiaan herättämään toiveikkuutta. Hallituskysymystä punnittaessa on myös syytä ottaa tarkasteluun hallituksen nimityskomitean rooli; ja koska komitean rooli on määritelty kiistellyssä johtosäännössä, keskustelu palannee ajan mittaan väistämättä tähän yliopiston peruskirjaan. Asian käsittely on enemmän kuin aiheellista, sillä kaikesta viimevuotisesta johtosäännön ympärillä käydystä kuohunnasta huolimatta dokumentin merkitys on jäänyt monelle epäselväksi. Hervannassa peräti 63% vastanneista myönsi, ettei ollut perehtynyt johtosääntöön riittävästi muodostaakseen kantaansa; huomattavaa on, että vain 19% henkilöstöstä piti johtosääntöä hyvänä, ja 12% näki sen autonomiaa heikentävänä. Vanhan Tampeen yliopiston kampuksilla, jossa johtosääntöä vastaan nousi vuonna 2018 suoranainen protesti, luvut olivat yksiselitteisemmät; 44% näki johtosäännön vähentävän yliopistoyhteisön valtaa, ja vaikka 50% jätti mieluummin kantansa ilmaisematta perehtymättömyyden vuoksi tai muista syistä, juuri kukaan ei pitänyt kyseistä paperia mitenkään onnistuneena.

Raportti on yhtä kaikki selvä viesti Tampereen säätiöyliopiston tämänhetkiselle hallitukselle ja ennen muuta yliopiston konsistorille, jonka on vuodenvaihteessa nimitettävä hallitukseen kaksi uutta jäsentä. Se on samalla myös viesti rehtorille. Yliopistoyhteisö haluaa edustuksensa hallitukseen, ja tämä yhteisön tahto on täysin perustuslain ja yliopistolain mukainen. Nämä ovat kiistattomia, kumoamattomia tosiseikkoja, ja koska tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku, alati brändistään huolehtivan yliopiston johdon velvollisuus on toimia vastedes niiden mukaisesti.

***

Edellä mainittuun uuden yliopistoyhteisömme eheyteen liittyen muistutan tässä samalla kollegoja myös tulossa olevasta henkilöstöjärjestöjen ja ylioppilaskunnan yhteisestä Get organized! -päivästä, joka järjestetään keskiviikkona 2. lokakuuta. Mukana ovat kaikki kampukset; Keskustakampus, Kauppi ja Hervanta. Myös allekirjoittaneen voi havainnoida tapahtumassa. Sessio on katsottu yliopistoyhteisön keskinäistä yhteistyötä rakentavaksi, joten siihen osallistuminen työajalla on mahdollista.

Posted in Yliopisto | Tagged , , , , , , , , , , , | Leave a comment