Pommituksia ja jälleennäkemisiä

Dušan Charles Simic on eräs Yhdysvaltain nykyhistorian huomattavimmista runoilijoista. Kuten nimestä voi jo osin arvata, mies on syntyisin entisen Jugoslavian alueelta, tarkemmin sanoen Serbiasta. Myöhemmällä iällä Chicagoon muuttanut Simic syntyi Belgradissa vuonna 1938,  joten hän on siis äitini ikäinen. Äitini tavoin myös Simic koki lapsena toisen maailmansodan ja oli eräs niistä ihmisistä, jotka saivat tuntumaa ilmasotaan ja pommituksiin vastaanottavana osapuolena. Siinä, missä äitini vietti huomattavan osan lapsuuttaan nokialaisessa pommisuojassa punatähtisten neuvostokoneiden kylväessä räjähteitä naapurustoon, oli Simicin kotikaupunki Tonavan varrella sinivalkotähtisten amerikkalaisten pommittajien tähtäimessä.

Operaatiosta vastasivat Yhdysvaltain kahdeksannet ja viidennettoista ilmavoimat. Vuoden 1944 Belgradin pommitusten tavoitteena oli tuhota toisaalta kaupungin liepeillä sijainneet öljynjalostamot ja polttoainevarikot, toisaalta taas Tonavan sillat, jotka olivat avainasemassa saksalaisten joukkojen aloitettua vetäytymisensä Kreikasta. Akselivaltain miehittämän ja silvotuksi joutuneen Jugoslavian pakolaishallitus taisteli edelleen yhteisrintamassa liittoutuneiden kanssa, ja kesäkuusta 1944 alkaen oli kuninkaallinen pakolaishallitus yhdistänyt voimansa Titon kommunistipartisaanien kanssa. Muodollisesti amerikkalaisten pommitukset olivat siis tavallaan hyökkäys liittolaismaan aluetta kohtaan. Varsinaista valtaa Belgradissa käytteli kuitenkin Milan Nedićin yhteistoimintamiesten hallitus, jonka johtamana Serbia oli akselivaltain satelliittivaltio.

Vaikka pommitukset oli suunnattu strategisiin kohteisiin, myös kaupunkilaisväestö joutui väistämättä kärsimään iskujen seurauksista. Simic kuvaili lapsuusmuistojaan Belgradin pommituksista sittemmin omaelämänkerrallisessa teoksessaan “A Fly in the Soup”“Kärpänen keitossa”. Teoksessa hän kuvailee sodanjälkeistä tapaamistaan toisen runoilijan, Richard Hugon kanssa. Sodan aikana ilmavoimien luutnanttina palvellut Hugo oli ollut mukana Belgradin-operaatioissa lentäneiden B-24 “Liberator” -koneiden miehistössä ja oli täten ollut eräs niistä sotilaista, joiden pommien keskellä Simic oli lapsuutensa viettänyt.

Simic kuvaili tapaamistaan Hugon kanssa seuraavin sanoin:

Vuonna 1972 tapasin yhden niistä miehistä, jotka olivat pommittaneet minua vuonna 1944. Olin juuri tehnyt ensimmäisen matkani takaisin Belgradiin lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Palattuani takaisin Valtoihin menin kirjallisuustapaamiseen eräässä San Franciscon ravintolassa, missä törmäsin runoilija Richard Hugoon. Rupattelimme, hän kysyi minulta miten olin viettänyt kesäni, ja kerroin hänelle että olin vastikään palannut Belgradista. “Ah, niin”, hän sanoi, “Muistan sen kaupungin hyvin”.

Tietämättä mitään taustastani hän ryhtyi piirtämään leivänmurujen ja viinitahrojen peittämälle pöytäliinalle karttaa, jolle hän merkitsi pääpostin, Tonavan ja Savan yli kulkevat sillat ja muutamia muita tärkeitä maamerkkejä. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä tämä kaikki tarkoitti; kuvittelin, että hän oli vieraillut kaupungissa joskus turistina, joten tiedustelin miten kauan hän oli oleskellut Belgradissa. “En ole ikinä käynyt siellä”, hän vastasi. “Minä vain pommitin sitä pari kolme kertaa”. Täysin ällikällä lyötynä tokaisin, että olin itse ollut kaupungissa silloin, ja hän oli pommittanut minua.

Hugo muuttui hyvin hermostuneeksi — itse asiassa hän oli täysin poissa tolaltaan. Hänen lopetettuaan anteeksipyytelemisen ja rauhoituttuaan hieman kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, etten kantanut kaunaa ja kysyin, miten ihmeessä he eivät olleet koskaan osuneet Gestapon päämajaan tai mihinkään muuhunkaan rakennukseen, joissa saksalaisilla oli tyyssijansa. Hugo selosti, että he olivat tehneet pommituslentonsa Italiasta ja iskeneet ensisijaisesti Romanian öljykentille, joilla oli natseille valtaisa strateginen merkitys ja jotka olivat vahvasti puolustettuja. He olivat menettäneet jokaisella hyökkäyksellä yhden tai kaksi konetta, ja aina suoritettuaan tehtävänsä heidän piti vielä tiputtaa loput pommeistansa Belgradiin. He eivät riskeeranneet mitään. He lensivät korkealla ja tiputtivat jäljelläolevan lastinsa aivan miten sattui, odottaen vain paluulentoa ja laskeutumista takaisin Italiaan, jossa he saisivat viettää loppupäivän rannalla paikallisten tyttöjen seurassa.

Myönsin Hugolle, että täsmälleen näin minäkin olisin tehnyt heidän asemassaan, mutta hän jatkoi anelemistaan toistellen anteeksipyyntöjä ja kertoi samalla itsestään. Hän oli kasvanut karussa kaupunginosassa Seattlessa ja oli lähtöisin köyhästä työväestöstä. Hänen teini-ikäisen äitinsä oli ollut pakko hylätä hänet hänen syntymänsä jälkeen. Me molemmat olimme olleet vain hämmentyneitä pikku pelinappuloita tapahtumissa, joihin meillä ei ollut mitään valtaa. Hugo ainakin otti vastuun teoistaan, mikä olisi täysin ennekuulumatonta tämän päivän riskivapaassa sodassa, missä on muodinmukaista syyttää teknologiaa omista erehdyksistä.

Hugo oli rehellinen mies, eräs oman sukupolvensa hienoimmista runoilijoista, ja — niin oudolta kuin se ehkä tuntuukin — en hetkeäkään ajatellut syyttää häntä hänen teoistaan. Luultavasti olisin sylkäissyt kasvoihin sitä älykääpiötä, joka oli päättänyt noudattaa Titon pyyntöjä ja antanut varsinaisen käskyn pommittaa liittolaiskaupunkia pääsiäisenä. Kuitenkin olin yllättynyt, kun Hugo myöhemmin kirjoitti teoistaan runon ja omisti sen minulle. Kaikki oli niin monimutkaista, ja yhteinen yrityksemme ymmärtää tapahtunutta jäi epätäydelliseksi, koska sanomattakin aavistimme, ettei koko jutussa viime kädessä ollut yhtään mitään helvetin järkeä.

Hugo kirjoitti myöhemmin kotoaan Coloradosta kirjeen Simicille, jossa hän kuvaili vielä yksityiskohtaisemmin kokemuksiaan ja tuntemuksiaan:

Parahin Charles! Niin siinä sitten kävi; tapaamme San Franciscossa ja saan kuulla pommittaneeni sinua Belgradissa kun olit viiden vanha. Muistan sen. Kohteenamme oli Tonavan ylitse kulkeva silta, ja meidän piti katkaista saksalaisten perääntymisreitti heidän paetessaan Kreikasta pohjoiseen. Emme osuneet siihen. Ei se ollut mitenkään epätavallista, kun pitää mielessä että minä olin miehistössä. Meikäläinen ei osuisi edes omaan perseeseensä vaikka istuisin pommitähtäimen päälle tai tipauttaisin itseni alas kahareisin pommin päällä ratsastaen ja Tähtilippua hoilaten.

Muistan, miten Belgrad avautui kuin ruusunkukka kun tulimme kaupungin yläpuolelle. Ilmatorjuntaa ei ollut nimeksikään. En tiennyt mitään päivittäisistä hirttäjäisistä, niistä kymmenistä tuhansista jugoslaaveista jotka olivat killuneet saksalaisten köysien jatkoina  siellä täällä pitkin kaupunkia, varoittavina esimerkkeinä muille. Minua kiinnosti vain pysyminen hengissä, se miten kone hypähti vapautettuaan itsensä pommilastista ja aloitimme paluulennon kotiin. Mitä kieltä puhuit silloin? Serbiä, kaiketikin. Ja mitä mietit mielessäsi kun kuulit pommien hirvittävän ujelluksen? Mitä on “pelko” serbiksi? Varmaankin sama kuin englanniksi — pitkä, alkukantainen kuolevien lasten vaikerrus, yksinäinen lapsi vangittuna ikuisesti kuolleeseen tuijotukseen.

En pyydä anteeksi sotaa, tai sitä mitä se oli. Ajoittain olin tahallani sekaisin. En luule edes uskoneeni sankaruuteen — en muiden, enkä itseni. Siinä kärsivässä maailmassa uskoin väistämättömyyteen, siihen että maailma oppisi olemaan tekemättä sitä kaikkea uudestaan. Mutta minä olin nuori. Maailma ei koskaan opi. Historialla on taipumus tehdä menneisyydestä siedettävää ja muuttaa vainajat unelmiksi.

Charles hyvä, olen iloinen että vältyit pommeilta, että elät nyt kanssamme ja kirjoitat runoja. Mutta minun pitää sanoa sinulle, että sinä päivänä San Franciscossa tunsin oloni oudoksi. Toistelin jatkuvasti itselleni, että sinä olit ollut maassa sinä päivänä, kun taivas oli ollut valloillaan epätodellisia sinapinkatkuisia huuruja ja moottoriemme jyrinä oli peittänyt kaiken alleen. Sellaisina hetkinä maailma näyttäytyy henkiinjääneille niin puhtaana — maailma tulee puhtaaksi kuin valkoisina kumpuilevat kesäiset poutapilvet,  lintujen syöksähdellessä pehmeästi sinne tänne, kun olemme saaneet uuden mahdollisuuden jatkaa elämäämme ja ajelehtia hitaasti maailman halki, pommiruumamme tyhjinä, kohde unohdettuna, piittaamatta vihollisesta.

Oli hyvä tavata sinut lopulta kaiken sen järjettömän vihan jälkeen. Ensi kerralla, jos haluat varmasti selvitä hengissä, niin istu sillalle, johon yritän osua, ja heiluta. Pidän kurssini mutta olen hermostunut ja tähtäimeni on sumea. Missä ikinä maan pinnalla oletkaan, niin olet turvassa. Yritän tähdätä, mutta pommini ovat makeisia ja olen kadottanut johtokoneen.

Ystäväsi,

Dick

© Suomennokset englanninkielisistä alkuperäisteksteistä: Jussi Jalonen (2012)

Advertisements
This entry was posted in Historia, Sota and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s