Runsas vuosi sitten kirjoitin Anssi Kullbergin pyynnöstä hänen toimittamaansa Suomi, terrorismi ja Supo -teokseen artikkelin oman aikamme islaminvastaisesta liikehdinnästä Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Suomessa. Keskiössä olivat muslimeihin tätä nykyä liittyvät erilaiset “islamkritiikiksi” verhotut stereotyyppiset ja usein rasismia hipovat vainoharhat, jotka ylittävät räikeästi tavallisen uskontoon kohdistuvan arvostelun rajat. Kärkevimmillään oman aikamme islam-vihamielisyys tekaistuine uskonselityksineen ja salaliittoteorioineen ei sanottavammin eroa 1900-luvun alun antisemitismistä. Aihe oli muuttunut entistäkin ajankohtaisemmaksi Norjan joukkomurhan seurauksena, ja vaikken olekaan politiikan tutkija tai yhteiskuntatieteilijä, tunsin verkkomaailmaa seuranneena ilmiön suhteellisen hyvin. Artikkelin kirjoitin puhtaasti lähihistoriallisena katsauksena. Sittemmin sain erikoista huomiota muutamilta tahoilta.
Into-kustantamon julkaisema tuore teos Äärioikeisto Suomessa; vastarintamiehiä ja metapolitiikkaa puuttuu osin samaan aiheeseen, mutta sen aihepiiri on paljon laveampi. Kirjoittajina ovat olleet vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson, hänen edeltäjänsä Dan Koivulaakso ja toimittaja Mikael Brunila. Islam-vastaisuus on tosin vain yksi kirjan aihealueista; kuten teos otsikossaan ilmoittaa, kirja pyrkii lähestymään uutta kotimaista äärioikeistoa kokonaisuudessaan. Olen kirjoittanut opuksesta arvostelun Agricolaan, ja kiinnostuneet voivat halutessaan käydä lukemassa sen sieltä.
Kritiikkiin minulla ei ole paljoa lisättävää. Minulla ei ole mitään tarvetta kiistää kirjoittajien lähtökohtaa, jossa “äärioikeisto” esitetään kattokäsitteenä erilaisille äärikansallisille taikka muukalaiskammoisille poliittisille virtauksille, joiden kärjistetty identiteettipolitiikka nojaa radikalismiin, vainoharhoihin tai kulttuuriseen pessimismiin. Päinvastoin pidän tätä varsin pätevänä näkemyksenä, ja olen samaa mieltä siitä, että uusi suomalainen äärioikeisto ulottuu katutasolta eduskuntaan. Äärioikeistolla on tätä nykyä monet kasvot, jotka voivat tulla vastaan niin lähiökapakassa, internetissä kuin eduskunnan käytävillä.
Sen sijaan olen hieman eri mieltä kirjoittajien olettamuksesta, että myös Suomessa äärioikeisto toimisi peräti harkitun “metapoliittisen strategian” mukaisesti. Minusta tuntuu, että vasemmistolaiset kirjoittajat ovat tässä halunneet nähdä äärioikeiston toimintamenetelmät ikään kuin vasemmiston vanhojen opinkappaleiden peilikuvina. Kotimaista keskustelupalstojen, blogien ja verkkolehtien ylläpitämistä voi tietysti periaatteessa tarkastella eräänlaisena “kulttuurihegemonian” tavoitteluna. Oma vaikutelmani kuitenkin on, että tämä näkemys asettaa kotimaisten ääriainesten yhteiset medianhallintakyvyt suuremmalle jalustalle kuin mitä he ansaitsisivat. Sattumallakin on osuutensa. Äärioikeistolaisia alakulttuureja ja niiden osittaista valtavirtaistumista kirja toki kuvaa kiintoisasti.
Kuudennessa luvussaan kirja käsittelee myös Perussuomalaista puoluetta turhan yksioikoisesti ja peräti kehnosti. Hämmennystä herättää etenkin Perussuomalaisten EU-politiikkaa ja talouspolitiikkaa käsittelevien lukujen sisällyttäminen äärioikeistosta kertovaan kirjaan. Esimerkiksi kirjan esille nostama Perussuomalaisten kansanedustajain räväkkä aloite nuorison työvelvoitteesta on Suomessa pohjimmiltaan vain valtavirran politiikkaa; kehityksen palkattoman työharjoittelun kansakunnaksi käynnisti tässä maassa tunnetusti aikoinaan Paavo Lipposen hallitus.
Maininta siitä, miten “Perussuomalaisten suurin saavutus on suomalaisen politiikan ja poliittisen ilmapiirin oikeistolaistaminen” ei mielestäni sekään lopulta pidä paikkaansa. Perussuomalaisen puolueen sanomassa on yhdistynyt oikeistolle aikoinaan ominainen kansallismielisyys sekä vasemmiston hellimä sitoutuminen hyvinvointivaltioon. Ei ole sattumaa, että puolue löi läpi nimenomaan tilanteessa, jossa Kokoomuksen ja Keskustan sitoutuminen kansalliseen etuun näyttäytyi kyseenalaisena epäsuositun EU-politiikan vuoksi, ja sosialidemokraatit olivat lipuneet liian kauas työväenliikkeen ihanteista. Perussuomalaiset ovat monella tavalla seurausta 1990-luvulla syntyneestä tilanteesta, jossa Kokoomus onnistui määrittämään politiikan painopisteen lähes keskeytyksettä. Soinin luotsaaman puolueen nousu valtatekijäksi voidaankin nähdä yhtä lailla heijastumana kansalliset arvot hylänneen Kokoomuksen edustaman oikeiston kriisistä; ja sen välittömiä seurauksia ovat olleet sosialidemokraattien luoviminen takaisin vasempaan ja Keskustan paluu takaisin alkiolaisille juurilleen. Tosiasia on, että suomalainen politiikka on tätä nykyä paljon vähemmän vaihtoehdotonta kuin vielä 2000-luvun alussa.
Ei ole silti syytä kiistää, etteikö Perussuomalaisen puolueen piirissä vaikuttaisi kannuksensa äärioikeistolaisiksi luonnehdittavissa yhteisöissä hankkineita henkilöitä, joista nimekkäimmätkin omaavat perustellusti rasistisiksi sekä vainoharhaisiksi kuvattavia ajatuksia. Missä määrin nämä mielipiteet ovat koskaan olleet järin vakaumuksellisia, on eri asia; toisinaan tulee vaikutelma, että kyse on ollut vain keskenkasvuisesta leikittelystä “poliittisesti epäkorrekteiksi” koetuilla asioilla, ja nämä yksilöt haluaisivat nyttemmin salonkikelpoisiksi päästyään unohtaa nämä tokaisut joilla he kannatuksensa tulivat luoneeksi. Perussuomalaisiin on joka tapauksessa muotoutunut mannereurooppalaisista esikuvista vaikutteita ja inspiraatiota omaksunut oikeisto- ja äärioikeistosiipi, jolla on asemansa puolue-eliitissä. Eri asia on, onko kyse sellaisesta ryhmästä, joka kykenisi jo nyt muovaamaan puolueen linjaa, vieläpä niin yksiselitteisesti ja yksisuuntaisesti kuin teos antaa välillä ymmärtää.
Mutta suosittelen itse kutakin lukemaan ylempänä linkittämäni arvostelun ja tutustumaan myös itse opukseen. Teos ei ole eikä käsittääkseni yritäkään olla tutkimus, mutta se on hyvinkin lukemisen arvoinen ja loppujen lopuksi varsin onnistunut tietokirja.
Historiantutkijan näkötorni 