Kuten suomalaisessakin historiakeskustelussa, myös Puolassa on toinen maailmansota alati ajankohtainen aihe. Kuluneena syksynä on polemiikki saanut uutta vauhtia journalisti Piotr Zychowiczin historiaromaanista Pakt Ribbentrop-Beck. Teoksen aihe käy ilmi jo nimestä, eli kirja pohdiskelee millaiseksi historian kulku olisi voinut kääntyä jos Puolan ulkoministeri Józef Beck olisi vuonna 1939 saavuttanut yhteisymmärryksen saksalaisen virkaveljensä Joachim von Ribbentropin kanssa. Lopputuloksena olisi ollut hyökkäämättömyyssopimus ja liittosuhde Puolan ja Saksan kolmannen valtakunnan välillä — aivan kuten varsinaisessa tapahtuneessa historiassa tapahtui Saksan ja Neuvostoliiton solmiessa kuuluisan Molotov-Ribbentrop -sopimuksensa.
Zychowiczin romaani lukeutuu tieteiskirjallisuudesta tuttuun vaihtoehtohistorian genreen. Lajityypin klassikkoja ovat Philip K. Dick ja Robert E. Heinlein. Ammattihistorioitsijain teoksista kansainvälisesti kuuluisimpiin lukeutuu “Virtual History”, jonka toimittanut Niall Ferguson on sittemmin jatkanut ristiriitaista polemisointiaan aiheella. Zychowiczin kuvitelma toki pohjaa aitoihin historiallisiin mahdollisuuksiin, sillä Saksa tosiaan pyrki vuosina 1938-1939 painostuksen ja houkuttelun keinoin yhteistyöhön Puolan kanssa. Natsien tavoitteena oli suostutella vuosina 1919-1921 Neuvosto-Venäjää vastaan sotinut Puola mukaan Kominternin vastaiseen sopimukseen ja käyttää maata ponnahduslautana Neuvostoliittoa vastaan kaavaillussa sotaretkessä. Yhteistyön välittömänä ehtona oli Saksan ja Puolan rajan tarkistaminen, etenkin Saksan kauttakulkuoikeuksien takaaminen kuuluisan “Puolan käytävän” osalta. Kolmas valtakunta oli valmis vastavuoroisesti korvaamaan Puolan aluemenetyksiä aikanaan Neuvostoliitolta valloitetuilla Ukrainan seuduilla. Ulkoministeri Beck arvioi — aivan oikein — natsien pyrkivän pitkällä tähtäimellä myös Puolan alistamiseen ja päätti turvata Puolan edut sopimuksella Ranskan ja Ison-Britannian kanssa. Hitler puolestaan valitsi yhteistyön Stalinin kanssa, Puolalle ja myös muille reunavaltioille kohtalokkaaksi koitunein yllämainituin seurauksin.
Puolalaisjournalistimme on romaanissaan antanut fantasialle runsaasti tilaa. Zychowicz lähtee olettamuksesta, että Saksa olisi Puolan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen solmittuaan hyökännyt Ranskaan. Tilanteen vakiinnuttua lännessä olisi Saksa edelleen käynnistänyt suuren bolševismin vastaisen ristiretkensä hyökkäyksellä Neuvostoliittoon — tällä kertaa Puolan tuella. Vuosien 1939-1941 aikana olisi Puolan armeija varustettu uudella saksalaisella kalustolla, joten tällä aikajanalla olisi Barbarossa -suunnitelma tuottanut Neuvostoliiton nopean tappion. Tygodnik Powszechny -lehden arvostelu mainitsee Zychowiczin kuvitelman Stalinin hallinnon romahtamisesta iloitsevista valkovenäläisistä ja ukrainalaisista, sekä puolalaisista ratsuväensotilaista kaatamassa Leninin patsaita. Valtioviisasta politiikkaa noudattava Puolan hallitus kykenee tarinassa myös suojelemaan juutalaisväestöään samalla tavoin kuin Suomi omassa historiassamme, minkä seurauksena juutalaisten sodanaikainen kansanmurha jää tapahtumatta. Sotaonni kääntyy lopulta Saksalle tappiolliseksi Yhdysvaltain liityttyä lännessä taisteluun, ja ratkaisevalla hetkellä Puola irtisanoo sopimuksensa Saksan kanssa ja siirtyykin länsiliittoutuneiden puolelle. Sota päättyy tilanteeseen, jossa sekä Neuvostoliitto että Saksa on kukistettu, ja sodasta selviytynyt Puola on itäisen Euroopan hallitseva suurvalta.
Romaani on vähemmän yllättäen saanut runsaasti kritiikkiä, ja yleisesti ottaen sitä on pidetty tarkoituksellisen provosoivana. Zychowiczin poliittinen kanta on myös noussut valokeilaan. Saksalainen sosialidemokraattinen Friedrich Ebert -säätiö on puolalaisia äärioikeistoliikkeitä käsittelevässä raportissaan käsitellyt Zychowiczin omintakeista “tabuja rikkovaa” historiatulkintaa mahdollisena uusnatsismin heijastumana. Teos kieltämättä on vedonnut muutamiin oikeistoradikaaleiksi luonnehdittaviin tahoihin, joista eräs esimerkki on romaania ylistänyt tieteiskirjailija Rafał A. Ziemkiewicz. Zychowicz itse on puolustanut näkemystään, että liitto natsien kanssa olisi ollut Puolalle parempi vaihtoehto kuin maan historiallinen kohtalo. Haastatteluissaan hän on muun muassa moittinut länsivaltain menettelyä vuonna 1939 vilpilliseksi ja todennut, että Hitlerillä ei ollut aikeita sotia Puolaa vastaan ennen kuin ulkoministeri Beck hyväksyi Ison-Britannian turvallisuustakuut. Siinä, missä oman maamme käymä talvisota oli aikoinaan eräille tahoille “Erkon sota”, oli koko toinen maailmansota Zychowiczin mukaan Beckin sota. Vastaavat mielipiteet toki eivät ole tuntemattomia Suomessakaan.
Zychowiczin puolustelut saavuttavat suorastaan irvokkaan sävyn hänen julistaessaan, miten natsien kanssa solmitulle liitolle olisi ollut “miljoonittain syitä” — toisin sanoen, kaikki ne miljoonat, jotka historiallisesti saivat surmansa Saksan miehittämässä Puolassa, ja jotka Zychowiczin mukaan olisivat pelastuneet jos ulkoministeri Beck olisi laskelmoinut oikein ja valinnut yhteistyön kolmannen valtakunnan kanssa. Tygodnik Powszechny on kutsunut Zychowiczin keskustelutyyliä näiltä osin “tunteenomaiseksi kiristämiseksi”.
Historiantutkijan on helppo yhtyä tähän katolisen viikkolehden arvosteluun. Kenraali Tadeusz Kutrzeban johdolla ennen sotaa laadituissa ennusteissa pohdiskeltiin myös Puolan mahdollista liittoutumista Saksan kanssa. Hintaa pidettiin liian kovana, ja Saksan ehtojen nähtiin käytännössä johtavan pitkällä tähtäimellä Puolan alistamiseen vasallivaltioksi. Muistettava toki on sekin, että Puolan yleinen mielipide ei olisi moiseen sopimukseen taipunut; etenkin alueluovutukset olivat puolalaisille yhtä mahdoton asia harkittavaksi kuin mitä ne olivat Suomelle syksyllä 1939. Zychowiczin visioima Puolan ja Saksan yhteinen sotaretki Neuvostoliittoa vastaan olisi vääjäämättä merkinnyt kolmannen valtakunnan vaikutusvallan kasvua Puolassa. Maan keskeinen sijainti olisi melko varmasti pakottanut Puolan enemmän tai vähemmän samanlaisiin kompromissiratkaisuihin kuin Unkarin ja Romanian, myös juutalaisväestön osalta. Puolan muu siviiliväestö olisi kaiketikin säästynyt saksalaismiehityksen pahimmilta kauhuilta — mutta toisaalta on vaikea kuvitella, miksi akselivaltain miehityshallinto Valko-Venäjällä ja Ukrainassa olisi ollut kovinkaan laupiaampi kuin historiallisesti. Mikä tahansa sota Neuvostoliittoa vastaan olisi ollut natseille jo aatteellisista syistä tuhoamissota, johon myös Puola olisi pakotettu osallistumaan. Zychowiczin tunteikasta kielenkäyttöä mukaillen voi todeta, ettei tämän päivän puolalaisilla olisi kovinkaan paljoa hyviä muistoja sodasta. Oman aikamme puolalaiset voivat katsoa taaksepäin vuoden 1944 Varsovan kansannousuun kaikesta sen murheellisuudesta huolimatta; Zychowiczin maailmassa ainoat kiinnekohdat toiseen maailmansotaan olisivat liittosuhde natsien kanssa ja itärintamalla tehdyt sotarikokset.
Zychowiczin kuvitelma paremmasta maailmasta nojaa paljolti hänen otaksumaansa, että Puola ja Saksa olisivat yhdessä kyenneet kukistamaan Neuvostoliiton vuonna 1941. Tätä voinee kenties pitää mahdollisena, muttei millään muotoa päivänselvänä. Zychowicz myös jättää huomiotta sen mahdollisuuden, että Saksan ja Puolan sopimus olisikin osaltaan saattanut helpottaa Neuvostoliiton ja länsivaltain välisen yhteisymmärryksen syntymistä jo kesän 1939 neuvotteluissa. Historiallisesti neuvottelut jäivät tuloksettomiksi Puolan vastustettua — ymmärrettävistä syistä — Neuvostoliiton vaatimia oikeuksia ennaltaehkäisevään väliintuloon reunavaltioiden alueilla. Tilanteessa, jossa Puola olisi liittoutunut Saksan kanssa, ei länsivaltain luonnollisestikaan tarvitsisi piitata maan vastalauseista, ja liittosopimus Lontoon, Pariisin ja Moskovan välillä muuttuisi todennäköisemmäksi. Tässä kuviossa olisi Puola ollut alusta asti häviäjän puolella, ja mahdollisesti joutunut edelleen Neuvostoliiton miehittämäksi.
Kuvaavaa tietysti on, ettei Zychowicz edes harkitse mahdollisuutta Puolan ja länsivaltain yhteisymmärryksestä Neuvostoliiton kanssa, vaikka tämä suuri liittouma olisi saattanut ajaa Hitlerin täysin diplomaattiseen paitsioon ja ehkäistä sodan kokonaan. Tämä ei tarkoita, etteikö Neuvostoliiton ulkopolitiikan tavoitteisiin syksyllä 1939 olisi ollut ehdottomasti aiheellista suhtautua epäillen. Vaikuttaa ilmeiseltä, että Stalinin tavoitteena oli tuolloin välittömien turvatakeiden ohella myös murtaa Neuvostoliittoa ympäröinyt cordon sanitaire ja saattaa reunavaltiot Moskovan etupiiriin. Puolan noudattama politiikka, jossa sekä Neuvostoliiton että Saksan tarjouksiin suhtauduttiin molempiin varoen, oli täten hyvinkin perusteltu. Zychowicz on kuitenkin valmis pitämään ex post facto yksinomaan natsien kanssa solmittua sopimusta ehdottomasti parhaana mahdollisena vaihtoehtona, siinä missä hänen muuten perin lennokas mielikuvituksensa ei tunnu riittävän Neuvostoliiton, Puolan ja länsiliittoutuneiden yhteistyön mahdollisuuksien harkitsemiseen. Tämä kertoo väistämättä hyvin paljon hänen poliittisista lähtökohdistaan ja mieltymyksistään.
Olivatpa Zychowiczin motiivit mitkä tahansa, ei kirja vaikuta kovinkaan onnistuneelta. Romaanin asettelusta kuultaa selkeästi läpi itsetarkoituksellinen, poliittisesti värittynyt historiatulkinta, ei niinkään rehellinen halu tutkia ja pohdiskella menneisyyden erilaisia mahdollisuuksia. Ajan hengen mukaisesti teos toki pyrkii esiintymään “historiallisesti harjoitetun ulkopolitiikan kritiikkinä”. Zychowicz on mielihyvin moittinut arvostelijoitaan vanhoihin kunniakäsitteisiin tunteenomaisesti takertuviksi ihmisiksi, jotka eivät ymmärrä reaalipolitiikkaa ja valtioviisautta. Saman kaavan mukaan hän on aina tilaisuuden tullen esiintynyt väärinymmärrettynä ja rohkeana toisinajattelijana.
Historian ikäviä tosiasioita lienee se, että syksyllä 1939 ei kovinkaan monella Euroopan maalla ollut valittavanaan muita kuin huonoja vaihtoehtoja. Aloite maanosan politiikassa oli tuolloin siirtynyt vääjäämättä kahdelle totalitaristiselle suurvallalle. On vaikea kuvitella, miten koettu historia olisikin kääntynyt ratkaisevasti valoisammaksi vain yhden keskisuuren maan valtiojohdon ratkaisujen seurauksena. Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin luetuista valtioista neljä valitsi alistumisen; kaksi valitsi vastarinnan; ja vain yksi selviytyi.
Historiantutkijan näkötorni 