Jatkosota ja Leningradin eläintarha

Syyskuussa 1941 saapuivat Neuvostoliiton miehittämien Baltian maiden läpi salamasotavauhtia edenneet Saksan armeijan joukot Leningradin kaupungin porteille. “Kommunismin pyhän kaupungin” valloitus oli Hitlerin suunnitelmissa keskeinen idän-sotaretken tavoite, ja Berliinissä odotettiin Leningradin kukistuvan vielä ennen vuoden loppua. Syksyn tullen sotamarsalkka Ritter von Leebin komentoon uskottu Pohjoinen armeijaryhmä (Heeresgruppe Nord) katkaisi Nevan metropolin viimeiset huoltoreitit. Neuvostoliiton ja Venäjän sotahistoriassa sittemmin myyttiset mittasuhteet saavuttanut Leningradin piiritys oli alkanut.

Piiritetyn neuvostosuurkaupungin tilannetta tarkkailivat toivon ja huolestuneisuuden vallassa myös suomalaiset, jotka olivat pysäyttäneet etenemisensä Karjalan kannaksella syyskuussa Pohjois-Inkerin vapauttamisen jälkeen. Adolf Hitler luonnehti pohjoisten liittolaistensa asennetta sarkastisesti toteamuksella “suomalaiset haluavat Leningradin katoavan, mutta eivät suostu tekemään mitään asian hyväksi”. Neljän miljoonan ihmisen kärsimysnäytelmä ja saksalaisten aikomus tuhota saarrettu asutuskeskus ei vastannut presidentti Rytin toiveita, joissa oli varovasti luonnosteltu Leningradin muuttamista vapaakaupungiksi. Kaupungin kukistumista odotettiin kuitenkin yleisesti, ja Juho Kusti Paasikivi kirjoitti valmiiksi jopa radiopuheen Leningradin valloituksen kunniaksi.

Omat toiveensa oli myös suomalaisella tiedeyhteisöllä. Korkeasaaren eläintarhan intendentti, piisamitutkimuksestaan tunnettu biologi, tohtori V. A. Korvenkontio oli kiinnostunut piiritetyn neuvostokaupungin eläintarhan asukeista. Leningradin nopeaa antautumista muiden tavoin varronnut Korvenkontio päätti 6. syyskuuta 1941 ottaa yhteyttä suoraan Päämajaan ja tehdä aloitteen neuvostoeläinten siirrosta Korkeasaareen niin pian kuin tilaisuus sallisi. Korvenkontio uskoi, että eläimiä mahdollisesti havitelleet saksalaiset olisi voitu neuvotteluissa taivuttaa tyytymään tarhan eteläisempään faunaan. Saadakseen Suomen puolustusvoimat kiinnostumaan asiasta tohtori täydensi aloitettaan ehdotuksella eläinten hyödyntämisestä kiertävässä näyttelyssä, jolla olisi kerätty rahaa suomalaisille sotainvalideille ja kaatuneiden omaisille.

Tri Korvenkontio 1

Tri Korvenkontio 2 (1)

Alkuperäisasiakirja on Sota-arkistosta, eli nykyisestä Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä, T 2554/4, Päämajan Huolto-osasto v. 1941. Kiitokset tästä löydöstä kuuluvat Ville Kivimäelle, joka ystävällisesti luovutti kopiot käyttööni. Mainittakoon, että vastauskirjeessään Suomen armeija ei pitänyt asiaa ajankohtaisena. Korvenkontion kirjeeseen on ohimennen viitattu myös Oula Silvennoisen uusia uria avanneessa väitöskirjassa “Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933- 1944” sivulla 201.

Kuten näkyy, Korvenkontio oli kiinnostunut ensisijaisesti holarktisen alueen eläimistöstä. Listalla olleet pohjoiset kissapedot, kuten lumileopardi ja siperiantiikeri — vieläpä kelpo tohtorin unohtama amurinleopardi — ovat nyttemmin Korkeasaaren vetonauloja. Natsi-Saksan kanssa ei pedoista tarvinnut neuvotteluja käydä; Helsinki sai tiikerinsä, pantterinsa ja irbikset sotien jälkeen Neuvostoliiton kanssa solmittujen luottamuksellisten suhteiden ansiosta 1960-luvulla. Mahdollisuuksien rajoissa on, että neuvottelut Saksan kanssa olisivat olleet muutenkin kovat, sillä valtakunnanmarsalkka Hermann Göring olisi melko varmasti havitellut euraasialaisia kissapetoja omaan yksityiseen eläintarhaansa.

Saksalaisille luovutettavaksi kaavailluista “eteläisistä eläimistä” kameli ja visentit olivat palearktisen alueen eläimiä, mutta intiannorsu ja virtahepo olivat lähtöisin orientaaliselta ja paleotrooppiselta alueelta. Virtahevon tarina etenkin on kiinnostava, sillä mainittu otus oli yksi harvoista Leningradin piirityksestä selviytyneistä erikoisista eläimistä. Suurin osa eläintarhan harvinaisuuksista oli evakuoitu nopeasti Kazanin eläintarhaan, mutta mainitut norsu ja virtahepo jäivät natsien mottiin. “Betti”-niminen norsu sai surmansa saksalaisten pommituksessa, mutta “Krasavitsa”-niminen virtahepo (“kaunokainen”) pysyi hengissä hoitajansa Jevdokia Dašinan ponnistelujen ansiosta. Talven ajan Jevdokia huolehti kovia kokeneesta virtahevosta lämmittämällä tälle kylpyvettä, jonka oli kantanut ämpärillä itse Nevaan hakkaamastaan avannosta. Estääkseen Kaunokaisen nahan halkeilemisen tunnontarkka neuvostohoitaja vieläpä hieroi kamferiöljyä tämän iholle.

Lähestulkoon toteemiarvon saaneesta Neuvostoliiton ainoasta virtahevosta tuli propagandavaltti sekä Leningradin vastarinnan ja neuvostokansalaisten voitontahdon symboli Suuren isänmaallisen sodan aikana. Leningradin eläintarha ylipäätään sai huomiota neuvostokirjallisuudessa; satiirikko Mihail Zoštšenko kirjoitti sodan jälkeen novellinsa “Apinan seikkailut” (Prikljutšenija obezjany), jossa natsien ilmahyökkäyksen aikana eläintarhasta karannut apina lyöttäytyy kaupunkilaisten seuraan ja oppii näiden joukossa syömään sellupuuroa lusikalla. Kaupungin puoluepomo Andrei Ždanov piti kertomusta moraalisesti paheksuttavana ja tuomitsi sen jyrkästi. Sodan jälkeen kaupunki myös menetti virtaheponsa, joka siirrettiin Kiovaan. Tarina ei kerro, liittyikö tämä ratkaisu kenties Ždanovin kuoleman jälkeiseen “Leningradin juttuun” ja Stalinin vainoharhaiseen vihamielisyyteen vanhan pääkaupungin paljon kärsineitä asukkaita kohtaan.

Joulun tullen on yhtä kaikki hyvä muistella historian ikävämpien hetkien ohella sitä, kuinka asioilla on lopulta tapana kääntyä edes joiltakin osin parhain päin. Leningrad selviytyi lopulta sekä piirityksestä että sotienjälkeisistä puhdistuksista; “Krasavitsa”-virtahepo ei päätynyt Berliinin eläintarhaan eivätkä kissapedot Göringin tiluksille; suomalaisten ei tarvinnut neuvotella saksalaisten kanssa Nevan kaupungin kohtalosta ja vielä vähemmän sen eläintarhan asukeista; ja vaikka Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa oli sotien jälkeen ongelmansa, takasi yhteistyö Korkeasaarelle merkittävän aseman Maailman Luonnon Säätiön suojelutoiminnassa.

Vanhaa klisettä lainaten, ihmisten huoli eläimistä — vaikka sitten täysin tarkoitushakuisenakin — osoittaa, että he ovat ehkä kykeneviä huolehtimaan myös toisistaan. Tämä pätee eritoten sodan ja totalitarismin oloissa. Näissä merkeissä, hyvää joulua kaikille blogin lukijoille!

Kirjallisuutta:

Lisa A. Kirschenbaum, The Legacy of the Siege of Leningrad, 1941-1945; Myths, Memories, and Monuments. Cambridge University Press, 2006

Y. V. Osipenko & D. W. Agnew, Surviving the worst: The Leningrad Zoo during the Blockade, 1941-1944. Joint Conference – American Association of Zoo Veterans, 2004.

Anna Reid, Leningrad: Tragedy of a City Under Siege, 1941-1944. Bloomsbury Publishings, 2012.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Sota and tagged , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s