Tasavallan presidentiksi viime vuonna valittu Sauli Niinistö piti tänään ensimmäisen uudenvuodenpuheensa. Perinnehän on kokoomuslaisen presidentin aloittama, sillä maamme historian ensimmäisen uudenvuodenpuheen piti presidentti Svinhufvud. Vuodenvaihteen merkeissä listaan tähän muutamia omia huomioitani puheesta.
Päällimmäinen huomio oli, että Niinistö panostaa ensisijaisesti sisältöön. Edellisistä presidenteistä Ahtisaari painotti sanomaansa myös retoriikalla, siinä missä Halosen esiintymisissä oli usein mukana myös ilmeikkyyttä viestintää tehostamassa. Niinistö tyytyy varovaisiin kielikuviin ja luottaa siihen, että sisältö puhuu puolestaan. Tämä ilmenee myös siinä, että puheen teemat oli huolellisesti jäsennelty. Puhe onnistui myös varsin hyvin tehtävässään presidentin ensimmäisenä puheena. Vaikutelmaksi jäi, että presidentin ja häntä mahdollisesti avustaneiden kirjoittajien tarkoituksena oli luoda mielikuva Niinistön laatimasta selkeästä suunnitelmasta tälle toimikaudelle.
Ennen kaikkea puhe oli sellainen, jota vanhan koulun kokoomuslaiselta presidentiltä voi odottaa. Muutamissa sanankäänteissä oli kenties jopa tarkoituksella tavoiteltu Paasikivelle ominaista ilmaisua, mutta voi olla että tämä oli ehkä vain omaa kuvitelmaani. Puheen teemat voi käsitellä tässä kohta kohdalta.
— Puhe alkoi verraten pitkällä talouselämän käsittelyllä. Monet presidentin tekemistä huomioista — kuten vaikkapa se, miten näinä päivinä vaaditaan ristiriitaisesti sekä palkkaleikkauksia että kulutuksen lisäämistä — olivat osuvia, mutta viime kädessä myös varsin itsestäänselviä. Toisaalta suuri yleisö arvostanee sitä, miten presidentti toivoo johdonmukaisuutta. Huoli kasvavasta valtionvelasta tuskin tuli yllätyksenä kellekään Niinistön ansioluettelon tuntevalle. Presidentti ei kuitenkaan tarjonnut valmiita ratkaisuja, vaan pitäytyi nykyroolinsa mukaisesti rohkaiseviin kehoituksiin eduskunnalle, hallitukselle ja työmarkkinaosapuolille. Varsin kauas on siis tultu takavuosista, jolloin presidentti Koivisto saattoi puheessaan moittia jopa hallituksen harjoittamaa valuuttapolitiikkaa, vieläpä ongelmakohdat nimeten. Huomionarvoista on, että Niinistö päätti silti nostaa talousasiat puheessaan esille heti alussa, vaikka nimenomaan sillä saralla hänen omat valtaoikeutensa ovat rajallisimmat. Entiseltä valtiovarainministeriltä tätä voi odottaa etenkin nykytilanteessa, ja mielipidekyselyt ovat myös aika ajoin osoittaneet kansalaisten toivovan presidentiltä talouspoliittisia kannanottoja.
— Sosiaalisten olojen katsauksessa painotus oli korostetusti yksilökeskeinen sekä perinteisen porvarillisen aatemaailman että presidentin aiemmassa syrjäytymisen vastaisessa kampanjassa julkituotujen lähtökohtien mukaisesti. Niinistön lausahdus, jossa hän ohimennen mainitsi että Suomi ei voi olla “oleskeluyhteiskunta”, saattanee kukaties aiheuttaa närkästystä vasemmiston suunnalla, heti kun nämä tahot vain uuden vuoden päänsärystään ehättävät toipua. Kenellekään ei pitäisi näiltä osin jäädä epäselväksi, että Mäntyniemessä tunnustetaan nyt toista väriä kuin aiemmin. Huomionarvoista kuitenkin on, että presidentti moitti myös nykyistä taipumusta ulkoistaa yhteiskunnan vastuu kolmannelle sektorille, minkä voi halutessaan tulkita viestiksi hänen puolueensa nuoremmalle polvelle.
— Puheessa oli myös turvallisuuspoliittinen osuus, joka oli selkein aikoihin. Niinistön lähtökohdat ovat, kuten olen aiemmin huomauttanut, pohjimmiltaan hyvällä tavalla kansalliset, vaikka hän ei kaihdakaan liittoutumisesta ja yhteistyöstä puhumista. Kiinnostavinta, sekä omasta mielestäni myönteisintä, oli vahva Pohjoismaisen puolustusyhteistyön painotus, joka on Niinistön ikäluokkaa edustavalle poliitikolle perinteinen vaihtoehto, ja minkä mainitsemista sopi odottaakin tänä vuonna Islannin ilmavalvonnasta käydyn pitkän keskustelun jälkeen. Ylipäätään voi pitää myönteisenä, että presidentti päätti ainakin edes avata selkeää keskustelua turvallisuuspolitiikasta, vaikka sitten varsin tutuista lähtökohdista. Niinistö mainitsi myös tässä talousasiat, joten voinee päätellä että turvallisuuspoliittisella yhteistyöllä on hänen mielestään myös talous- ja kauppapoliittinen ulottuvuus.
— EU-politiikkaa koskevassa osuudessa päällimmäiseksi jäi mieleen kohta, jossa Niinistö peräänkuulutti “vahvaa kansallista tahtoa” sekä Suomelta että muilta jäsenmailta. Viesti vaikutti olevan, että Euroopan paremmin suoriutuvien maiden tulee huolehtia siitä että asiat pysyvät kunnossa, siinä missä selvitystilassa olevien maiden vastaavasti tulee laittaa omat asiansa kuntoon. Puhetta ei mielestäni voi pitää mitenkään EU-solidaarisena, ja vanhan koulun kokoomuslaisen puheenvuorona se poikkesi huomattavan paljon siitä, mitä vaikkapa Alexander Stubb olisi sanonut. Puheen tämän osan pohjavirettä voisi itse asiassa jopa luonnehtia hieman gaullistiseksi.
— Siltä varalta jos puhetta katsoneet Perussuomalaiset riemastuivat edellisestä kohdasta, presidentti antoi heille lempeää ohjausta korostamalla kansainvälisyyden merkitystä sekä sitä, että Suomen tulee pysyä avoimena ulkomaailmalle. Puheen tämä osuus tosin oli verraten lyhyt, eikä siihen liittynyt Ahtisaaren tai Halosen puheista tuttuja mainintoja globaalista vastuusta, joten maan suurimman oppositiopuolueen äänestäjät voinevat olla tyytyväisiä presidentin esiintymiseen.
— Kuten jo ehätin aavistella, iltapäivälehtien huomio kiinnittyi siihen, että presidentti toivotti Jumalan siunausta. Henkilökohtaisesti pidän tätä hyvänä ratkaisuna, ja sekin toki kertoo pienenä yksityiskohtana osaltaan Niinistön painotuksista.
Vaikka sanomalehdissä on jo nyt ehditty kommentoida Niinistön mainintoja itsekkyyden ja ahneuden lisääntymisestä, eivät ne minusta ehkä kuitenkaan olleet puheen päällimmäistä sisältöä. Yleisarviona toteaisin itse, että siinä missä Halonen pyrki puheillaan luomaan mielikuvaa itsestään arvojohtajana, haluaa Niinistö selkeästi profiloitua asiajohtajana. Nähtäväksi jää, millaisia tänään pidetyn puheen viisi jatko-osaa tulevat olemaan.
Historiantutkijan näkötorni 