Muistolause ministerille

Yleisradio on pari tuntia sitten uutisoinut ministeri Max Jakobsonin kuolemasta. Lyhyt muistokirjoitus pitkän ja näyttävän uran tehneelle valtiomiehelle ja diplomaatille on siis paikallaan. Ministeri Jakobsonin henkilöhistoriaa ei tarvitse tässä kirjoituksessa kerrata; riittää, kun toteaa hänen ansioidensa suomalaisena suurmiehenä hakevan tänä päivänä vertaistaan. Oman aikamme poliitikkoihin verrattuna Max Jakobson oli eräs viimeisistä suuren aikakauden suurista valtiomiehistä, ja hän lukeutui niihin toimijoihin, joille ylimpänä oli ryhmäetujen sijasta aina kansakunnan etu. Tänä päivänä seurassamme olevista harvoista vanhoista johtajista hänelle veti vertoja arvovallassaan ja saavutuksissaan vain ja ainoastaan presidentti Koivisto.

Ammattihistorioitsijain on myös yhä edelleen syytä ottaa oppia Jakobsonista, joka tuotti useamman taidokkaan populaarihistoriallisen teoksen. Diplomaattien talvisota on yhä tänä päivänäkin klassikko, ja hyvästä syystä. Jakobson myös käytti ääntänsä rohkeammin kuin moni aikansa tutkija, vaikka hänen muodollinen oppineisuutensa rajoittui ylioppilaslakkiin ja reserviupseerikouluun.

Jakobsonin poismenon yhteydessä on jälleen muisteltu, miten hän lähestulkoon kohosi Yhdistyneiden Kansakuntain pääsihteeriksi U Thantin jälkeen. Siinä, missä nykypäivän Suomen pikku pyrkimykset YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi ovat olleet paljolti vähämerkityksellisiä, oli Jakobsonin ehdokkuudessa kyse todellisesta, korvaamattomasta mahdollisuudesta. Tilaisuuden historiallisuutta voi arvioida myöhempien tapahtumien valossa. Suomen puolueettomuuspolitiikan kaudella olisi pääsihteeri Jakobson isännöinyt ETY-kokousta Helsingissä yhdessä presidentti Kekkosen kanssa, ja mikäli hänet olisi valittu toistamiseen, olisi hän johtanut maailmanjärjestöä myös Neuvostoliiton hyökätessä Afganistaniin. Periaatteen miehenä Jakobsonin kanta olisi ollut epäilemättä selvä, ja suomalaisen pääsihteerin luotsaaman maailmanjärjestön tuomio Neuvostoliiton menettelylle olisi todennäköisesti murtanut maailmalla vallinneen mielikuvan “suomettuneisuudesta” kymmenen vuotta etuajassa.

Vaikkei pääsihteerikisa kääntynytkään Jakobsonin voitoksi, oli hänen elämäntyönsä kansallisesti ja kansainvälisesti ainutlaatuinen. Kylmän sodan puristuksiin jääneen kotimaansa etua hän puolusti aina ja tinkimättä, kunnioitusta herättävällä tavalla. Efesolaiskirjeen sanoin, hänen taistelunsa ei ollut taistelua verta ja lihaa vastaan, vaan taistelua tässä pimeydessä hallinneita maailmanvaltiaita vastaan taivaan avaruuksissa.

יִתְגַּדַּל וְיִתְקַדַּשׁ שְׁמֵהּ רַבָּא.
בְּעָלְמָא דִּי בְרָא כִרְעוּתֵהּ
וְיַמְלִיךְ מַלְכוּתֵהּ
וְיַצְמַח פֻּרְקָנֵהּ וִיקָרֵב(קיץ) מְשִׁיחֵהּ
בְּחַיֵּיכוֹן וּבְיוֹמֵיכוֹן
וּבְחַיֵּי דְכָל בֵּית יִשְׂרָאֵל
בַּעֲגָלָא וּבִזְמַן קָרִיב. וְאִמְרוּ אָמֵן