Saksalaiset ja kansainväliset tiedotusvälineet ovat vastikään uutisoineet luutnantti Ewald-Heinrich von Kleistin kuolemasta 90 vuoden kunnioitettavassa iässä. Münchenissä asunut von Kleist oli viimeinen “Operaatio Valkyyrian”, Adolf Hitlerin murhaamista yrittäneen kesäkuun 1944 kohtalokkaan salaliiton osanottajista.
Useimpien muiden salaliittolaisten tavoin myös von Kleist edusti vanhaa preussilaista ylimystöä. Vapaaherralliseen säätyyn korotetun suvun kotiseutua oli pommerilainen Schmenzinin maalaisyhteisö, tämän päivän Puolassa sijaitseva Smęcino. Nuoren luutnantti von Kleistin isä lukeutui niihin periaatteitaan noudattaneisiin saksalaisiin aatelisiin, jotka olivat vastustaneet Hitleriä jo ennen natsien valtaannousua. Salaliittolaisten tiedusteltua nuoren von Kleistin valmiutta surmata Hitler itsemurhaiskulla oli luutnantti kysynyt asiaa isältään, jonka vastaus oli ollut yksiselitteinen: “Mies, joka kieltäytyisi tuosta kunniasta ei voisi koskaan enää elää onnellista päivää”. Lopulta suunnitelman toteuttaminen lankesi kuitenkin kreivi von Stauffenbergin huoleksi.
Kesäkuun 20. päivän salaliittoa on toisinaan pidetty viimeisenä osoituksena preussilaisen ylimystön sääty-ylpeydestä, johon saattoi kuulua myös valmius vastustaa kunniattomaksi katsottuja hallitsijan käskyjä. Asenteella oli taustansa jo seitsenvuotisen sodan päivissä. Yksittäiset preussilaiset komentajat olivat tuolloin arvoasemansa menettämisen uhallakin kieltäytyneet toteuttamasta Fredrik Suuren määräämiä ryöstöjä ja pakko-ottoja, joiden he katsoivat häpäisevän omaa kunniaansa. Natsihallinnon aikana oli uusi totalitaarinen kunniakäsitys pyrkinyt määrätietoisesti murtamaan myös perinteisen yksilöllisen moraalin ja alistamaan sen täysin valtiolle; kuten tunnettua, SS-miehille olivat kunnia ja ehdoton kuuliaisuus toisistaan erottamattomia.
“Valkyyriaan” osallistuneet miehet noudattivat kuitenkin perinteisempiä arvoja, jotka juonsivat yhtä lailla sekä vanhoista säätyihanteista että kristinuskosta. Kuten historioitsija Hansjoachim Koch on todennut, salaliittolaiset osoittivat perinteisiä preussilaisia ihanteita myös valmiudessaan kohdata nöyryyttäväkin kuolema pystypäin. Salaliitossa mukana ollut von Kleistin oma isä päätti lopulta itse päivänsä giljotiinissa.
Luutnantti Ewald-Heinrich von Kleist oli säätynsä viimeinen edustaja, joka oli valmis kohtaamaan kuoleman oman syntyperänsä asettamien velvoitteiden ja kunniakäsitysten puolesta, silloinkin kun vaihtoehtona oli hallitsijalle vannotun valan rikkominen. Kadonneen aikakauden ja kadonneen valtakunnan kasvattina hän vei täten mukanaan hautaan myös muistamisen arvoisen kappaleen kotimaansa historiaa.
Historiantutkijan näkötorni 
Hienot miehet ovat hienoja miehiä, ja heidän hienot periaatteensa kannattaa muistaa.
Mutta voidaanko unohtaa, että Hitleriä vastustaneet upseerit eivät olleet sodanvastaisia? Korjaa jos olen väärässä, mutta eikö motiivina ollut päästä Hitleristä eroon koska tämä oli koko ajan sotkemassa heidän sotaansa. Sotahan on parasta mitä Aatelismies voi tehdä, housut jalassa.
Valkyyriaan osallistuvilla upseereilla taisi olla motiivina päästä Hitleristä eroon jotta voisi tehdä rauhan länsiliittoutuneitten kanssa ja sitten mäiskiä täysiä neuvostoliittoa.
Mutta hyvä kirjoitus ja muistamisen arvoinen ajatus. Vaikka mukana taitaa olla hitunen ritari-romantiikkaa.
Sota on upseerille työtä sellaisenaan, joten pasifisti ei siinä hommassa tietenkään voi olla. Mutta sodan _laajenemista_ monet salaliittoon päätyneet keskeiset upseerit olivat vastustaneet alusta asti.
Alkuperäiset salaliittolaisethan olivat odottaneet vielä vuonna 1939 sodan päättyvän nopeaan tappioon, ja esimerkiksi Zossenin salaliiton aikoihin Halder ja Brauchitsch olivat vakavissaan uskoneet hyökkäyksen Ranskaan koituvan tappioksi. Sodan alkuvaihe oli kuitenkin ollut menestyksellinen ja sinetöinyt Hitlerin arvovallan, mikä sitten rajoitti varsin tehokkaasti salaliittolaisten toimintamahdollisuuksia. Alkuvaiheen kuvitelmat siitä, että suuruudenhullu Johtaja kärsisi pikaisen tappion sotarintamalla olivat kariutuneet, ja upseerit ymmärsivät että heidän olisikin itse syrjäytettävä hänet. Mutta tilanne ei vain ollut vallankaappaukselle poliittisesti otollinen, ja ensin oli rakennettava verkosto.
Stalingradin aikoihin tuli selväksi, että sota ei voinut päättyä muuten kuin Saksan tappioon, ja siinä vaiheessa salaliittolaiset alkoivat toimia päättäväisemmin, mutta epäonnistuivat attentaattiyrityksissään. Motiivina oli tosin selkeästi nopea rauha.
Rauhan osalta ei suunnitelmia oltu lyöty lukkoon. Monet toivoivat rauhaa länsiliittoutuneiden kanssa, mutta myös aloitteen tekemisellä Stalinin suuntaan oli kannatusta. Stauffenberg itse piti mahdollisena yhteisymmärryksen saavuttamista Neuvostoliiton kanssa, koska neuvostopropaganda oli vielä tuossa vaiheessa hyvin voimakkaasti keskittynyt “hitleriläisiä” vastaan, eikä siis sisältänyt niinkään kansallista vihamielisyyttä Saksaa kohtaan. Kaappauksen jälkeen kaavaillun väliaikaishallituksen ulkoministeriksi oli myös nimitetty Friedrich Werner von Schulenburg, Saksan entinen Moskovan-suurlähettiläs joka oli ollut diplomaattina hyvin vakaumuksellinen Saksan ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden ylläpitäjä ja vastustanut Barbarossa-suunnitelmaa. Hän oli sikäli harvinainen tapaus, että hänelle Molotov-Ribbentrop-sopimus ei ollut vain kyynistä opportunismia, vaan pyrkimystä rauhanomaisiin suhteisiin.
Toki tähän liittyi ajatus siitä, että Saksan itäraja pysyisi vähintään vuoden 1914 mukaisena, eli ensimmäisen maailmansodan seurauksena itsenäistyneet valtiot, etenkin Puola, olisivat joutuneet maksumiehiksi. Toisaalta näidenkin maiden kannalta onnistunut Hitlerin syrjäyttäminen alkukesästä 1944 olisi varmasti ollut parempi asia, täysin riippumatta siitä miten sekavan käänteen sota olisi saanut. Liittoutuneethan tietenkään eivät olisi salaliittolaisten hallituksen rajavaatimuksia hyväksyneet, joten niistä olisi ollut pakko luopua.
Ritariromantiikan osalta tietysti tulee muistaa, että niin hassulta kuin se saattaa tuntuakin, esimerkiksi Stauffenberg tosiaan punnitsi osallistumistaan salaliittoon nimenomaan näiden säätyvelvoitteiden ja uskonnon asettamien vaatimusten valossa. Se tosiaan oli osa monien sen yhteiskuntaluokan ihmisten mentaliteettia vielä 1940-luvulla, vaikka tietysti olikin jo tuolloin eränlainen kaiku menneisyydestä.
huh! kiitos laajasta vastauksesta!
Mutta! Voidaanko junkkeri-upseerien kunniantuntoa ihailtaessa unohtaa sitä, mikä rooli sillä on ollut sotien aloittamiseen? Upseerit vastustivat hitleriä, mutta vastarinta ei ollut kovin kummoista, kiitos uusien sotakoneiden ja lupausten edellisen sodan epäkohtien kohtien korjaukseen. Käsittääkseni erimielisyys ei niinkään ollut siinä, pitäisikö sotia vai ei, vaan siinä missä soditaan ja koska soditaan.
Ja olihan tälläisellä aatteella osansa myös ensimmäisen maailmansodan alkamiseen (ja välillisesti siten myös seuraavan). Ritarillisyyttä, suoraselkäisyyttä ym. on hankalaa olla ihailematta, ja osin sitä pitääkin ihailla, mutta maailma lienee hieman rauhallisempi paikka nyt kun näistä aika jättää.
-Elias
Tokihan preussilaisella säätyläistöllä oli ollut myös oma osansa sodan syttymisessä ja natsismin nousussa, ja ilman muuta se on syytä pitää mielessä. Monia junkkereita oli ärsyttänyt natsien nurja suhtautuminen kristinuskoon sekä näiden omanlaisensa vallankumouksellisuus, mutta yhteistä arvopohjaa kuitenkin oli käytännön tasolla kohtalaisesti.
Viha kommunismia kohtaan tietysti yhdisti. Natsien lupaukset uudelleenvarustelusta tarjosivat monelle perinteitä kunnioittaneelle nuorelle junkkeriperheen vesalle toivon armeijaurasta suvun velvoitteiden mukaisesti. Unohtaa ei sovi sitäkään, että talouskriisin myötä kaiken menettäneet pienemmät maanomistajat lämpenivät ajatukselle “elintilan” hankkimisesta. Tosin monien mielessä oli kaiketikin korkeintaan vuonna 1918 itsenäistyneen Puolan rajan taakse menetettyjen tilusten palauttaminen.
Heinz Guderian oli muuan tällainen junkkeriperheen evakko, hänhän oli syntynyt Puolan puolelle jääneellä Chełmnon alueella. Hänethän tosiaan myös voi laskea tyyppiesimerkiksi radikaalissa ilmapiirissä uransa aloittaneesta upseerista; hänhän oli komentanut ensimmäisen maailmansodan loppuselvittelyissä Freikorps-joukkoja.
Ensimmäisen maailmansodan syttymisen osalta saksalaisella militarismilla toki oli merkityksensä, mutta kannattaa laittaa se perspektiiviin. Aikakauden sotilaskulttuuri oli oikeastaan kaikkialla varsin sairaalloista ja taipumus tulella leikittelyyn oli ilmeinen — keisarillisen Saksan ohella voi aivan hyvin mainita tsaarin-Venäjän tai Ranskan kolmannen tasavallan.