Nykypäivän vihreässä puolueessa eräs kiinnostava piirre on puoluejohdon pyrkimys ankkuroitua entistä voimakkaammin menneisyyteen. Vihreät ovat aiemmin esiintyneet hyvin korostetusti “uutena” puolueena — hieman samalla tavoin kuin perussuomalaiset nyttemmin — ja viime eduskuntavaalien surullisenkuuluisa “Uusi Suomi” -kampanja oli sisällöltään tavallaan äärimmäinen esimerkki eräänlaisesta harkitusta historiattomuudesta. Parhaillaan uutta kautta hakeva puoluejohtaja Ville Niinistö on tämän toimikautensa aikana yrittänyt kuitenkin esittää vihreät osana pitempää suomalaista poliittisen historian jatkumoa. Esikuvana on Niinistölle sopivasti perinteinen porvarillinen edistysmielisyys, ja ihannoiduksi historialliseksi suurhahmoksi on noussut etenkin ensimmäinen presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg.
Esikuva ei ole millään muotoa aivan täysin tuulesta temmattu. Vihreiden syntyhistoria oli paljolti kytköksissä vanhojen liberaalien nuorisojärjestöön, joka puolestaan oli viimeisiä lenkkejä Ståhlbergin vanhasta Kansallisesta Edistyspuolueesta alkunsa saaneessa hyvin mutkikkaassa kehityskulussa. Osasyy siihen, miksi liberaalien toiminta kuivui kasaan oli paljolti se, että merkittävä osa puolueen nuoresta siivestä päättikin ryhtyä vihreiden perustamistalkoisiin. Vihreiden imago onkin jo tätä nykyä huomattavasti lähempänä vanhoja maassamme vaikuttaneita vapaamielisiä porvarillisia puolueita kuin sitä vanhaa ympäristöliikettä, jonka ympärille he aikoinaan rakentuivat.
Niinistö on vedonnut Ståhlbergin perintöön Turun Sanomien kolumneissaan, ensi kerran jo vuotta ennen puoluejohtajaksi kohoamistaan. Tavoitteena on ollut nostaa “konservatismin ja liberalismin välinen taistelu” suomalaisen politiikan merkittävimmäksi jakolinjaksi, ja perustuslakimme ja valtiomuotomme isä on tarjonnut vihreiden puoluejohtajalle kelpo edelläkävijän. Puoliksi vitsaillen voisi todeta, että “ensimmäisen tasavallan” perustajan manttelia halutaan nyt Niinistön toimesta sovitella viidennestä tasavallasta unelmoivien vihreiden ylle. Perinteiset suuret puolueethan ovat saaneet jo mahdollisuutensa toisen, kolmannen ja nykyisen neljännen tasavallan keskustalaisten, sosialidemokraattisten ja kokoomuslaisten presidenttien myötä.
Tuoreessa kirjoituksessaan on ympäristöministeri Niinistö jälleen kerran manannut presidentti Ståhlbergin erääksi todistajakseen. Kolumnin varsinaisena inspiraationa on tosin historiamme voimamies Urho Kekkonen, ja tavoitteena on esittää visio uudesta vaurastumisen ja hyvinvoinnin kaudesta. Artikkeli on kiintoisa, joskin myös yksi pieni asiavirhekin on pujahtanut mukaan. Niinistön osoittama ylistys presidentti Ståhlbergin kansallisen eheyttäjän roolille totta kai on aivan oikein, mutta maininta siitä miten vanha presidentti “antoi kansalaissodan jälkeen vasemmistolle mahdollisuuden hallitukseen” ei osu aivan kohdalleen. Sosialidemokraatit eivät päässeet hallitusvastuuseen ennen kuin vuonna 1926, eli maalaisliittolaisen presidentti Relanderin kaudella — lisäksi silloinkin oli kyseessä vain vuoden istunut Väinö Tannerin vähemmistöhallitus. Pysyvämmän paluunsa sosialidemokraatit tekivät niin ikään maalaisliittolaisen Kyösti Kallion presidenttikaudella, edistyspuoluelaisen Cajanderin luotsaamassa punamultahallituksessa. Mikäli taas Niinistön viittaus tarkoittaa sosialidemokraattien osallistumista vuoden 1919 eduskuntavaaleihin, niin niistä antoi tunnetusti määräyksen valtionhoitaja Mannerheim, vapaussodan voittaja.
Niin tai näin, on kiintoisaa nähdä saako Kaarlo Juho Ståhlberg kenties pysyvämmänkin sijan vihreiden pantheonissa puheenjohtaja Niinistön jatkokauden aikana. Kaikille puolueille on aina tärkeää vedota äänestäjien valtaosan keskuudessa isänmaallisiksi ja kansallistuntoisiksi miellettyihin myönteisiin symboleihin tai muistoihin. Politiikan ja historian yhdistäminen on varsin haastava taitolaji, mutta Niinistön etuna on ainakin se, että hänellä on loppututkinto nimenomaan mainitusta oppiaineesta.
Historiantutkijan näkötorni 