Punavihreä Getsemane

     

Taannoinen kehysriihi on aiheuttanut hallituksessa tavanomaista ristivetoa tyyrpuurin ja paapuurin välillä. Kiistakapulana on osinkovero, jonka osalta vasemmistojohtaja Arhinmäki on puolueensa linjan mukaisesti korostanut varauman merkitystä. Kokoomuksen taholta on vastaus ollut yhtä lailla puolueen linjan mukainen, ja sekä Sampsa Kataja että Jan Vapaavuori ovat murskanneet Arhinmäen näkemykset. Kokoomuksessa on mitä ilmeisimmin tarve korostaa puolueen asemaa hallituspatterin komentojaoksena, etenkin kun edellinen kehysriihi oli osin sosialidemokraattien arvovaltavoitto. Pienemmälle vasemmistopuolueelle on jo yksinomaan arvovaltasyistä sitäkin vaikeampi antaa myöten.

Tapahtumat ovat tietysti jälleen nostaneet maamme vasemmistolaisten keskuudessa esiin ainaisen ikuisuuskysymyksen siitä, pitäisikö heidän puolueensa olla hallituksessa vaiko ei. Asia tuotti tuskaa jo hallituksen aloittaessa, ja puolueen eduskuntaryhmästä lohkesi tunnetusti pienoinen sirpale. Kysymys hallitusvastuusta on ollut 1990-luvulta asti vasemmistolle ratkaiseva identiteettikysymys, jossa puntarissa on ollut aina kaksi vaihtoehtoa. Tulisiko puolueen vaalia poliittista uskottavuuttaan ja pysyä erossa turmiollisista kompromisseista; vai tulisiko puolueen osoittaa äänestäjilleen kykynsä vastuulliseen hallitusyhteistyöhön maan ja kansalaisten parhaaksi?

Etenkin keskisuurelle puolueelle on jälkimmäinen vaihtoehto itsestäänselvä. Mikään puolue ei voi lunastaa äänestäjiensä odotuksia, ellei se aktiivisesti tavoittele osaansa hallitusvastuusta. Vasemmistoliiton ongelma on tietysti se, että puolue on koko uuden olemassaolonsa ajan joka kerta hallituksessa istuessaan ollut aatteellisen päävastustajansa Kokoomuksen kumppani. Kokoonpanoissa mukana olemista on perusteltu tavan takaa sillä, että Vasemmistoliitto voi näin toimia jarrumiehenä ja ehkäistä pahimmat oikeiston aloitteet. Ajatuksen “torjuntataistelusta” lanseerasi jo Lipposen hallituksen aikana Terttu Huttu-Juntunen, ja parhaillaan istuvassa koalitiossa on samaa retoriikkaa käyttänyt toinen kainuulainen ministeri Merja KyllönenHallituksesta lähteminen on epäilemättä ollut aina yksi vaihtoehto puolueen listalla, mutta sekä aiempi Lipposen sateenkaarihallitus että nykyinen Kataisen kuusikko-koalitio ovat olleet luonteeltaan kansallisia kriisihallituksia. Hätätilahallituksesta häipymiselle on aina astetta korkeampi kynnys.

Tuore kehysriihi on joka tapauksessa jälleen lietsonut keskustelua tästäkin aiheesta. Parhaillaan vallitsevaa vasemmistolaisten kouristuksenomaista reaktiota voi seurata sosiaalisen median välityksellä. Pelko aatteellisesti sietämättömästä kompromissista ja painava velvoite hallitusvastuun kantamiseen aiheuttavat jo sinänsä raatelevan ristiriidan. Kiinnostavinta on kuitenkin huomata, miten kaiken takana tuntuu olevan pelko. Suurin pelko aiheutuu siitä, miten Vasemmistoliiton irtautuminen hallitusrintamasta johtaisi tosiasiassa vain entistäkin oikeistolaisempaan politiikkaan. Tämän rinnalla vaikuttaa tietysti myös suomalaiseen politiikkaan sitäkin voimaperäisemmin iskostunut pelko perussuomalaisten kohoamisesta hallitukseen.

Pelkotilat tietysti ovat osoitus siitä, miten suomalainen vasemmisto tunnustaa oman merkityksettömyytensä. Vasemmistolla ei ole enää vähään aikaan ollut kovista puheista huolimatta varsinaista uskoa kykyihinsä. Hallituskoalition jäsenenä puolue ei ole juuri koskaan uskonut pystyvänsä muuhun kuin jarruttamaan oikeiston aloitteita. Hallituksen ulkopuolella puolue ei tietysti usko kykenevänsä edes siihen — mikä onkin ilman muuta totta enemmistöhallitusten oloissa. Mikä vielä yllättävämpää, moni vasemmistolainen näyttää uskovan, ettei puolueen lähtö hallituksesta edes aiheuttaisi mitään seuraamuksia, vaan kaikki vain jatkuisi samanlaisena tai vieläkin pahempana. Viimeistään tämä kertoo siitä, että vasemmistolaiset eivät jaksa uskoa enää edes omaan merkitykseensä.

Voisi kuitenkin olettaa, että kahdentoista edustajan puolueen vetäytymisellä rintamasta olisi ehkä sittenkin jotain merkitystä. Vähintäänkin se riittäisi aiheuttamaan hetkellisen hallituskriisin. Ennen kaikkea se aiheuttaisi vääjäämättä paineita myös muissa puolueissa, vieläpä vallan huipulla asti; sosialidemokraatithan halusivat jo hallitusta kasattaessa Vasemmistoliiton mukaan selustansa turvaksi. Vihreidenkin taholla on kehysriihi otettu vastaan yhtä lailla kriittisesti. Vasemmistoliiton irtautuminen horjuttaisi hallituspohjaa siis merkittävällä tavalla. Oppositiopuolueiden nouseminen hallitukseen on mainittu yhtenä kauhukuvana, mutta vähintään yhtä mahdollinen seuraus olisi vähemmistöhallituksen syntyminen. Toki todennäköisin lopputulos olisi viiden puolueen hallituksen jatkaminen ainakin toistaiseksi, mutta Vasemmistoliiton lähtö ei olisi millään muotoa vailla seurauksia.

Hallituksessa pysyminen totta kai voi olla Vasemmistoliitolle järkevä ratkaisu monista eri syistä. Tällä hetkellä yleisimmät perustelut näyttävät kuitenkin kertovan vain pelosta ja heikosta itsetunnosta. Se, että Kataisen kuusikossa istumista puolustavat vasemmistolaiset pitävät eroa hallituksesta jo lähtökohtaisesti merkityksettömänä eleenä eivätkä kykene näkemään muita kuin huonoja tai vielä huonompia vaihtoehtoja, kertoo paljon heidän itseluottamuksestaan. Se kertoo hyvin paljon myös siitä henkisestä alennustilasta, jossa puolue on ollut 1990-luvulta alkaen, ja josta se oli viime eduskuntavaalien aikana jo vähällä kohota. Hallituksesta lähteminen on Vasemmistoliitolle aivan yhtä ikävä ja hankala ratkaisu kuin hallitukseen meneminen, joka sekin tuotti omat estonsa. Molemmathan edellyttävät nykypäivän saamattomalle punavihreälle vasemmistolle sitä kaikkein hankalinta asiaa, oman aloitteen ottamista.

Politiikan kommentaattorit ovat jo ennakoineet Vasemmistoliiton irtautumista hallituksesta. Paremminkin vaikuttaa siltä, että meneillään olevasta osinkokiistasta tulee luultavasti vain väistämätön takaisku vasemmiston torjuntataistelussa. Merkittävämpi oppositiopuolue on tietysti jo käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tavalla, jota voi luonnehtia hyvällä omallatunnolla hävyttömän populistiseksi. Pääsiäiseen toki kuuluu perinteisesti se, että toisten kamppaillessa kiirastulessa pyrkivät toiset kansankiihotukseen.

Advertisements
This entry was posted in Media, Politiikka, Yleinen and tagged , , , . Bookmark the permalink.

6 Responses to Punavihreä Getsemane

  1. Keiju says:

    Pyydän anteeksi, mutta näkökulma on täysin naurettava. Vasemmistoliitto menetti viimeisen kerran uskottavuutensa pysyessään hallituksessa vielä tämmöisen möhlän jälkeen.

    On masentavaa elää maassa, jossa ei ole yhtään oikeasti vasemmistolaista eduskuntapuoluetta. Ei yhtään.

  2. Peinteisestihän on ajateltu niin, että oikeisto on konservatiivinen ja vasemmisto radikaali. Talouspolitiikassahan asia on nyky-Suomessa päinvastoin, kuten puheet torjuntavoitoista ja jarrumiehistä niin hyvin osoittavat. Provokaationa sanoisin että vasemmistolainen talouspolitiikka on samanlaisessa haaksirikossa kuin oikeistokonservatiivien arvopolitiikka: yritetään jarruttaa kehitystä yksittäisissä asioissa sen sijaan että ajettaisiin omaa vaihtoehtoista tulevaisuudenvisiota. Tehdään vain negatiivista politiikkaa, ei lainkaan positiivista, ikäänkuin. Juuri näkemys tulevaisuudesta voisi tuoda vasemmistolaiseen politiikkaan sitä kaivattua uskoa. Nyt sitä ei tunnu olevan.

    • Jussi Jalonen says:

      Siinäpä se. Vasemmistoliitto on talous- ja sosiaalipoliittisessa torjuntataistelussaan samassa asemassa kuin Kristillisdemokraatit omassa arvopoliittisessa kamppailussaan. Edellinen puolue yrittää vain torjua veroleikkauksia, jälkimmäinen puolue taas yrittää vain jarruttaa tasa-arvoista avioliittolakia.

      Vasemmiston tilanne tosin on siinä mielessä erilainen, että puolueella olisi mahdollisuus toimia aloitteellisesti, ja esiintyä kokoaan suurempana poliittisena voimana. Euroopassa on nähtävissä merkkejä vasemmistopuolueiden toipumisesta, ja Suomessa on puolue kohtalaisen hyvin päässyt sukupolvenvaihdoksella irti kylmän sodan jättämästä stigmasta. Oikeistoradikaali virtaus myös synnyttää tilanteen, jossa vastavoimalle on tilausta.

      Eli sikäli tilanne ei ole Vasemmistoliitonkaan kannalta toivoton. Puolue on kuitenkin identiteetiltään jähmettynyt ajatteluun, jossa ainoiksi vaihtoehdoiksi nähdään hedelmätön protestointi oppositiossa tai se, että mennään jarrumiehiksi laajapohjaiseen hallitukseen porvarien kanssa ottamaan turpiin vähäosaisten puolesta. Kaikesta päätellen vaihtoehdot näyttäytyvät vasemmistolaisille itselleenkin tämänlaisina — ei osata nähdä enempää kuin vain kaksi poliittista umpikujaa, molemmat epämieluisia.

      Ei tämä tietystikään aivan täysin puolueen oma vika ole. Tavallaan voisi kai sanoa, että Vasemmistoliitosta on tullut sivullinen uhri Keskustan ja SDP:n historiallisessa välirikossa. Miltei kaikki Suomen hallitukset ovat olleet kylmän sodan päättymisen jälkeen joko porvari- tai sinipunayhteistyön varaan rakentuneita. Vasemmistolle ei näissä asetelmissa ole vain yksinkertaisesti jäänyt mitään muita vaihtoehtoja kuin nuo yllämainitut.

      Omanlaisensa 2010-luvun kansanrintamayhteistyö saattaisi ratkaista tämän ongelman ja avata Vasemmistoliitollekin mahdollisuuden konsensuspolitiikkaan, jossa voisi tehdä muutakin kuin käydä epätoivoista torjuntataistelua. Mutta se tietysti edellyttää, että Keskusta ja sosialidemokraatit paikkaisivat välinsä — ja tietysti vielä sitäkin että kansalaiset myös äänestäisivät näitä kahta puoluetta. Lisäksi jokerina pakassa ovat Perussuomalaiset, joiden kehityssuunnasta puolueena ei tällä haavaa voi olla varma.

      Tässä blogissa olen aiemmin sanonutkin, että itse Keskustan jäsenenä kannatan tässä poliittisessa tilanteessa punamultayhteistyötä. Mutta minun näkemykseni nyt tietysti ovat yhden ihmisen ajatuksia. Lisäksi voi hyvin olla, että ne ovat täysin turhia toiveita, mikäli haluamme otaksua Keskustan ja SDP:n kannatuksen vajoavan pysyvästi ikärakenteen ja yhteiskunnallisen muutoksen seurauksena. Tulevaisuus saattaa vallan hyvin kuulua vahvemmille poliittisille liikkeille, mutta me emme tietysti tiedä mitä ne tulevat olemaan.

  3. Ilkka Sahala says:

    Tää juttuhan meni hyvin josta kehut Keskustan Sipilälle joka Nuoremman Paavon oikealle talouspoliittiselle katsantokannalle opasti. Sixpäkki jatkaa entistä ehompana, pikkaisen tais saada itseasiassa Kokoomus tässä runtua, SDP:llekään ei kyllä irtopisteitä herunut.

  4. Ilkka Sahala says:

    Jälkiviisaus tässä toki antaa muskelia harteisiin, helppo on huudella, ymmärrän tämän 🙂 Tässä asian kehittymisessähän oli paljoltikin vauhtia & vaarallisia tilanteita. Sipilä keräsi kyllä tässä asiassa pisteitä silmissäni, asian asettelu oli varsin toimiva, luottamus heräsi jotta siinä voisi olla talouspoliittisesti pystyvä mies, Katainen ei ole tässä suhteessa vakuuttanut, kuin lastu laineilla, hengissäpysyttelijä poliitikkona, ei omaa linjaa paitsi mitä kuuntelee Etelärannan huutoja.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s