Osinkoverosta leimahtanut kiista, joka oli hetkellisesti vähällä huojuttaa Vasemmiston asemaa hallituksessa, on turvallisesti ohitse. Draama sai hyvin yllättävän käänteen, kun vasemmistojohtaja Arhinmäki myönsi konsultoineensa keskustalaista kollegaansa Juha Sipilää asiassa. Politiikan kommentaattorit ovat tietenkin ehättäneet naureskella ironiselle tilanteelle, jossa hallituksen epävarmimman puolueen ministeri ja vakavasti otettavamman oppositiopuolueen johtaja toimivat täydessä yhteisymmärryksessä.
Edellisen bloggaukseni kommenttiosastolla tulin itse maininneeksi, miten Vasemmistoliitto on tavallaan joutunut sivulliseksi uhriksi Keskustan ja SDP:n historiallisessa välirikossa. Kylmän sodan jälkeen miltei kaikki Suomen hallitukset ovat olleet joko porvari- tai sinipunayhteistyön varaan rakentuneita; tämä on asettanut Vasemmistoliiton siihen järjettömään tilanteeseen, jossa sen ainoa mahdollisuus päästä hallitukseen on yhdessä aatteellisen päävastustajansa Kokoomuksen kanssa. Pohdiskelin myös, miten uusi 2010-luvun punamulta- tai kansanrintamayhteistyö saattaisi avata myös Vasemmistoliitolle uusia mahdollisuuksia hallituspolitiikassa. Tuossa vaiheessa eivät Arhinmäen ja Sipilän keskustelut olleet vielä yleisessä tiedossa, joten oli hämmästyttävää havaita että ainakin yhden päivän ajan kuvatunlaista yhteistyötä oli tosiaan tehty puoluejohtajain välillä.
Politiikkaan kuuluu olennaisesti se, että kaikki kunnia oman puolueen saavutuksista on ehdottoman jakamaton. Keskustan aktiivit, kuten viime torstaina A-Talkissa esiintynyt Mika Lintilä, haluavat mielihyvin ylikorostaa puoluejohtaja Sipilän roolia miehenä, joka teki tällä kertaa hallituksen kotiläksyt ministerien puolesta. Vastaavasti vasemmistolaisille on tärkeää painottaa oman puolueensa sinnikästä taistelua, sitä kuinka Arhinmäki oivalsi tapahtuneen erheen aivan itse, ja miten Sipilän rooli oli paljolti merkityksetön — tai no, oikeastaan tätä jälkimmäistä versiota on markkinoinut vain se yksi vasemmistolainen. Oman kotoisan kuppikuntansa kunniaa riemastuneina julistavien partisaanien tarinat on aina suunnattu hengennostatukseksi kotijoukoille. Siitä, mitä kulisseissa on tapahtunut ja mitä Sipilä ja Arhinmäki ovat itsekseen miettineet, ne eivät kerro kovinkaan paljoa.
Sipilällä ja Arhinmäellä on yhteistä se, että molemmat vaikuttavat poliitikoiksi hieman liian rehellisiltä ja viattomilta. Nuoruusvuosiensa aktivismista ja äreydestä asteittain leppeään ja laiskanpulskeaan suuntaan varttunut Arhinmäki on säilyttänyt esiintymisissään vanhan perusolemuksensa, ja puhuu yleensä asiat halki mitään peittelemättä, ehkäpä joskus liiankin innokkaasti. Sipilä taas on tuoreena puoluejohtajana yhä paljolti kirjoittamaton lehti, eikä kovinkaan tuttu edes kaikille Keskustan jäsenille. Itse äänestin vasta hiljan jäsenkirjan hankkineena puheenjohtajaksi Tuomo Puumalaa, koska Sipilä oli minulle täysin tuntematon hahmo; tunnustettava on, etteivät hänen ominaisuutensa ole vieläkään minulle aivan täysin valjenneet. Puheenjohtajavaalin aikaan Sipilän katsottiin nauttineen etenkin Mari Kiviniemeä lähellä olleiden piirien luottamusta. Kyseiset tahot ovat laskeneet yleensä porvariyhteistyön varaan, ja Keskustan ongelmana onkin Sipilän kaudella pidetty edelleen puolueeseen tarttunutta “pikkukokoomuslaisuuden” leimaa — näin siitäkin huolimatta, että kuntavaalikampanja käytiin suurinta oikeistopuoluetta vastaan. Sipilän ja Arhinmäen keskusteluja voi siis pitää tavallaan yllättävinä, ja koska molemmat vaikuttavat niinkin rehellisiltä miehiltä, tulee väistämättäkin aavistelleeksi, olisivatko molemmat sittenkin toimineet harkitusti ja laskelmoiden, perinteisen poliittisen pelin hengessä.
Loppujen lopuksi ei ole kovinkaan suurta väliä, tuliko ensi yhteydenotto osinkoverosta käytyyn kulissientakaiseen keskusteluun Sipilältä vai Arhinmäeltä. Kiinnostavaa on vain se, mistä se kertoo, ja mitkä olivat molempien puoluejohtajien motiivit. Sipilä kaiketikin ymmärsi nimenomaan Vasemmistoliiton hallituksen varsinaiseksi sisäiseksi oppositioksi. Keskustan johtajalle oli yllättäen jaettu voittokäsi; joko hallituskoalitio vähenisi yhdellä puolueella, tai sitten hän saisi Vasemmistoliiton painostuksen onnistuessa hyvää mainetta vastuullisena ja asioita korjaamaan pyrkivänä oppositiojohtajana. Arhinmäki puolestaan ei menettänyt mitään myöntäessään julkisesti keskustelleensa Sipilän kanssa; päinvastoin, Keskustan johtajan saama julkisuus on raivostuttanut Perussuomalaiset, minkä voi tulkita olevan Arhinmäelle hyvinkin mieleen, ja mitä hän kenties olikin ennakoinut. Mahdollisesti myös Kokoomuksen puoluejohto on hätkähtänyt havaitessaan hetkellisesti Kekkosen ajan kansanrintamahaamun häivähtävän Arkadianmäen taivaalla. Punaisten neilikkojen kukkiessa apilaniityllä ovat molemmat osapuolet loppujen lopuksi voittaneet.
Perussuomalaisten johtaja Soini on ehtinyt jo kuvailla Sipilää katkeraan sävyyn “hallituksen kuiskaajaksi”. Perinteinen kritiikki Keskustasta “näennäisoppositiona” ei kuitenkaan taida tällä kertaa purra, sillä varsin moni kansalainen tuntuu pitävän Sipilän toimintaa arvostettavana. Tämä ei ole sattumaa; vuosina 2004-2007 pohjusti oppositiossa ollut Kokoomus omaa voittoaan selittämällä kaikki hallituksen myönteiset saavutukset omiksi ansioikseen. Sipilä on nyt joko sattumalta tai harkiten onnistunut tässä samassa medianhallinnassa, joten Keskustan jäsenet voivat olla erittäin hyvästä syystä tyytyväisiä puoluejohtajaansa. Sama pätee myös vasemmistolaisiin; vaikka Kansan Uutisten ilakointi uudesta torjuntavoitosta onkin hieman farssimaista, on Arhinmäki ilmeisesti onnistunut palauttamaan kentän jo hetkellisesti horjahtaneen luottamuksen. Vielä ennen pääsiäistä Metalliliiton vaikuttaja, kansanedustaja Jari Myllykoski, totesi ay-siiven luottamuksen puoluejohtoon kärsineen kolauksen, mutta vahingot jäivät ilmeisesti rajallisiksi. Sitäkin selvempää on, että hallitusyhteistyössä kaikki osapuolet ymmärtävät tämän jälkeen poistaa varmistimen hyvissä ajoin ennen vastaavia neuvotteluja.
Pysyvämpää yhteistyötä Keskustan ja Vasemmistoliiton välillä tuskin kuitenkaan syntyy, eikä sellaista ehkä pidäkään odottaa. Mutta ainakin molemmat osapuolet ovat oppineet jotain, ja onnistuneet siinä samalla varastamaan suomalaisen politiikan estradin, muiden puolueiden kiusaksi. Sekin on jo piristävä saavutus.
—
Tulevaisuudessa tämä blogi siirtyy politiikan kommentoinnista taas toivon mukaan enemmän historian pariin. Sitä odottaessa voin suositella lukijoille tätä Tampereella järjestettävää seminaaria sota-ajan kirjeistä, jossa myös allekirjoittanut on puhumassa, sekä tietysti torstaina ja perjantaina järjestettävää Surukonferenssia. Näissä merkeissä, hyvää kevättä kaikille!
Historiantutkijan näkötorni 