Suomen Kuvalehden toimittaja Kalle Kinnunen on tänään esitellyt blogissaan eduskunnan kuopuksen, perussuomalaisten Olli Immosen mietteitä elokuvateollisuudelle suunnatuista kulttuurituista. Immonen on tunnetusti peräänkuuluttanut kulttuuripolitiikan merkitystä suomalaisen identiteetin vahvistajana. Mitä itse asiaan tulee, kansanedustaja Immonen on tietysti oikeassa. Ongelmalliseksi hänen esityksensä on tehnyt siihen sisällytetty vaatimus “postmodernisteille” suunnattujen taiteilija-apurahojen lopettamisesta.
“Postmodernismista” on kehkeytynyt perussuomalaisten kansanedustajien suussa hieman samanlainen merkitykseltään epäselvä muotisana kuin “monikulttuurista” aikoinaan. Kinnusen haastattelussa on kansanedustaja Immonen vihdoinkin onnistunut määrittelemään, mitä hän oikeastaan tarkoittaa puhuessaan “postmodernismista”. Parlamentaarikon mukaan kyseessä on “yhteiskunnallis-filosofinen aatesuunta, joka kieltää pysyvien ihanteiden ja totuuksien olemassaolon sekä pyrkii näin yhteisöllisen arvoperustan murentamiseen”. Tekstiä lueskellessa alkaa tosin pohtia, tarkoittaako Immonen tällä kenties eräitä puoluetovereitaan, joiden silmissä vaikkapa ihmisarvo on pelkästään “aikaansa sidottu kulttuurinen konstruktio”.
Immosen haastattelun kiinnostavin osuus on kohta, jossa hän kuvailee viime vuosikymmenten suomalaista filmituotantoa. Immosella on selvä käsitys siitä, mitkä kotimaiset elokuvat ovat vahvistaneet kansallista identiteettiämme sekä torjuneet postmodernismin rapauttavaa vaikutusta:
”Kansallista identiteettiä vahvistavia elokuvia ovat muun muassa Suomen jatkosodan sankaritaistelua valtiollisesta olemassaolosta kuvaavat “Rukajärven tie” ja “Tali-Ihantala”. Myös suomalaisen kulttuurillisen sielunmaiseman kuvaaminen elokuvataiteen keinoin voidaan katsoa vahvistavan maamme kansallista eheyttä. Tällöin voidaan nostaa esille esimerkiksi Sibeliusta ja Aleksis Kiveä käsittelevät elokuvat. “Härmä” ja “Rööperi” kuvaavat puolestaan hyvin oman aikakautensa paikalliskulttuuria”
Jatkosodan sankaritaistelua niin ikään kuvaava Etulinjan edessä ja vapaussodan aikaisen Helsingin paikalliskulttuuria esittelevä Missä kuljimme kerran eivät ole päässeet Immosen listalle kansallista identiteettiä vahvistavina elokuvina. Kaikkia mahdollisia elokuvia totta kai on mahdoton yhdessä haastattelussa arvioida, mutta nimenomaan näistä filmeistä olisi ollut kiintoisaa kuulla Immosen mielipide. Kyseisten ruotsinkielisten elokuvien kaiketikin voisi katsoa “painottavan vähemmistöetnisyyttä” (sic), mikä saattaa ehkä tehdä niistä Immosen kriteereillä postmoderneja.
Rukajärven tien kelpuuttaminen suorastaan ei-postmoderniksi kansallista identiteettiä vahvistavaksi elokuvaksi on kiinnostava pikku yksityiskohta. Elokuvan aikoinaan tullessa ensi-iltaan 1990-luvulla se nostatti ylistävästä vastaanotostaan huolimatta myös hienoista polemiikkia. Etenkin kuvaus Peter Franzénin esittämän luutnantti Perkolan suuttumisesta Taisto Reimaluodon näyttelemälle uskovaiselle alikersantti Saariselle kirvoitti arvostelua. Protesteja herättäneessä kohtauksessa vihanpuuskan valtaan joutunut joukkueenjohtaja lähettää hankalaksi katsomansa aliupseerin tunnustelijaksi vaaralliselle sillalle; elokuvaa moittineiden mielestä suomalainen upseeri ei olisi koskaan toiminut moisella tavalla. On siis tavallaan kiinnostavaa, että toistakymmentä vuotta myöhemmin on perussuomalainen Immonen valmis antamaan siunauksensa Rukajärven tielle suorastaan “jatkosodan sankaritaistelua valtiollisesta olemassaolosta” kuvaavana elokuvana. Ajat ja näkemykset tosiaan muuttuvat.
Kohtaukset, joissa neuvostoliittolainen sotavanki murhataan ja partiossa olevat miehet alkavat riidellä vuoden 1918 tapahtumista, kelpaavat Immoselle ilmeisesti yhtäläiseksi osaksi kansallisesti hyväksyttävää sankaritarinaa. Tämä on tietysti vain hyvä asia. Erikoisinta on silti, miten Immonen ei ole huomannut, että Rukajärven tie on tavallaan postmoderni elokuva. Postmoderniksi kutsutun taiteen eräs ominaisuushan on perinteisten teemojen sekä tyylillisten ratkaisujen kierrättäminen täysin uudessa asiayhteydessä, mitä Olli Saarelan sotaelokuva toteutti varsin taidokkaasti. Kuuluisa kohtaus, jossa miehet murtavat leipää huomioitiin aikoinaan harkittuna da Vincin Viimeisen ehtoollisen toisintona. Elokuvan juonen kaari puolestaan peilaa Dante Alighierin Jumalaista näytelmää; elokuvan alussa partisaanien väijytykseen joutunut ja surmatuksi uskottu lotta Kaarina Vainikainen on sankarin kuollut rakastettu Beatrice, siinä missä oman helvettinsä ja kiirastulensa lävitse kulkeva luutnantti Perkola on tietysti runoilija itse.
Kansanedustaja Immoselta on siis jäänyt kulttuurikritiikissään huomioimatta eräs olennainen asia. Postmoderni taide on sikäli joustava tyylisuuntaus, että se on varsin helposti valjastettavissa palvelemaan myös hänen peräänkuuluttamiaan kansallismielisiä tarkoitusperiä. Immosen omaa puoluetta ja hänen toimintaansa itse asiassa voi monin tavoin pitää läpeensä postmodernina hankkeena — kotoisassa yliopistossani vaikuttava vasemmistolainen politiikan tutkija Jiri Nieminen onkin tätä aihetta ohimennen sivunnut. Postmodernina voi pitää myös sitä, miten Immonen on pyrkinyt yhdistelemään omaan politiikkaansa muutamia perinteiselle suomalaiselle kansallismielisyydelle varsin vieraita elementtejä. Kansanedustajaa itseään mukaillen tätä voisi hyvinkin perustellusti pitää “ristiriitaisten tekniikkojen hyväksikäyttönä”.
Historiantutkijan näkötorni 
Hei mulla olisi hyvä ajatus. Jotta Immosen mollaaman postmodernin taiteen kaikkinainen inhottavuus tulisi kansalle oikein selväksi niin eikö panna valtion varoilla pystyyn oikein tömäkkä Rappiotaiteen Näyttely! tällaista ei kukaan ole aiemmin tehnyt, eihän?
Mikseivät Aki Kaurismäen elokuvat mahdu tähän kaanoniin, nehän ovat kuvauksia kouluttamattomien vähäpalkkaisten työläisten arjesta.
“Calamari Union” on Immoselle ehkä liian postmoderni, sanan varsinaisessa merkityksessä. Tosin sekin kyllä selvästi kuvailee maamme pääkaupungin kulttuurista sielunmaisemaa yhden vuosikymmenen aikana.