Helsingin yliopiston uskontotieteen oppiaine järjesti kuluneen viikon torstaina ja perjantaina Tataarikonferenssin, joka oli osa Maailman kulttuurien laitoksen ylikansallista islaminuskoa käsittelevää projektia. Ehätin itse pistäytyä tilaisuudessa torstaiaamuna, jolloin esitelmänsä pitivät Lontoon yliopiston orientalistiikan professori Harry Thirlwall Norris sekä Varsovan yliopiston dosentti Agata S. Nalborczyk. Thirlwall Norris on huomattava Koraanin tuntija, joka on julkaissut laajalti Itämeren alueen historiallisista muslimiyhteisöistä; esitelmässään hän sivusi kiintoisina yksityiskohtina myös sufilaisia ja šiialaisia vaikutteita Valko-Venäjän, Puolan ja Liettuan tataarien taiteessa. Dosentti Nalborczyk puolestaan käsitteli Puolan tataariyhteisöjen naispuolisia johtajia, mitä itse pidin erityisen kiintoisana teemana.
Puolan tataariyhteisö, josta olen aiemminkin tässä blogissa kirjoittanut, on yli kolme vuosisataa vanha, ja sen syntyhistoria ulottuu Kultaiseen Ordaan, muinaiseen kiptšakkien kaanikuntaan asti. Tataariyhteisöissä oli naisen asema jo vanhastaan verraten itsenäinen, ja kaanin puoliso khatun ei ollut yksinomaan miehensä seuralainen tai perillisten tuottaja, vaan myös itsenäistä valtaa käyttänyt kanssahallitsija. Naisten nousemisen johtaviin asemiin Puolan muslimiyhteisöissä voi siis nähdä seurauksena kaukaisesta historiasta, mutta sen välitön tausta on enemmänkin viimeisen sadan vuoden aikana islamilaisessa maailmassa tapahtuneessa yleisemmässä kehityksessä. Euraasian alueella musliminaiset saivat 1900-luvun aikana asteittain äänivaltaa moskeijoissa ja madrassoissa, mikä on säteillyt myös muualle puolikuun alaisiin maankolkkiin. Islaminuskon historian ensimmäinen naispuolinen qadi valittiin Venäjän vallankumouksen jälkeen Orenburgin tataariyhteisössä, mutta tänä päivänä naispuolisia tuomareita on myös Indonesiassa ja Malesiassa.
Alun alkaen seurakuntansa luottamustoimiin hyväksyttyjen musliminaisten tehtävät rajoittuivat naispuolisten uskovien palvelemiseen ja opetukseen, mutta Puolassa ovat tataarinaiset nousseet 1970-luvulta alkaen yleisemminkin johtoasemiin yhteisöissään. Dosentti Nalborczyk kuvaili tataariseurakuntien naisjohtajien valta-asemaa Max Weberiä mukaillen auktoriteettiasemana, joka juontaa lainmukaisuudesta ja rationaalisuudesta, eikä niinkään karismaattisuudesta tai perinteistä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö naisilla olisi luontaisia johtajankykyjä, mutta ensi sijassa taustalla on Puolan tasavallan vuonna 1936 antama asetus, joka sääti valtion ja muslimiyhteisöjen välisistä suhteista. Lain mukaan islamilaisten seurakuntien tuli valita johtajansa ja imaaminsa kansanvaltaisin perustein, jäsenistönsä muodostaman komitean toimesta.
Vuonna 1979 äänesti yksittäinen seurakunta johtajakseen ensimmäisen kerran naisen. Gdańskin tataariseurakunnan tuolloin valitsema Dżemila Smajkiewicz-Murman tuli uskonoppineesta suvusta, ja sekä hänen isänsä Ali että isoisänsä Ibrahim olivat olleet seurakuntiensa imaameja. Lääketieteen tohtorin tutkinnon suorittanut Dżemila osoitti nopeasti olevansa asemansa vertainen ja onnistui seurakuntaa luotsatessaan järjestämään keräyksen Gdańskin moskeijan perustamiseksi. Kommunistivallan ja sotatilan aikana kyse ei ollut vähäpätöisestä suorituksesta, vaikka rukoushuoneen vihkiminen viivähtikin lopulta aina vuoteen 1990. Moskeijan avatessa ovensa myös Gdańskin piispa, Solidaarisuus-liikkeessä mukana ollut isä Tadeusz Gocłowski vieraili paikan päällä välittäen tervehdyksensä kotikaupungin muslimiseurakunnalle.
Kaksi vuosikymmentä tehtävässään palvellutta Dżemilaa seurasi vuonna 2001 johtajana Tamara Szabanowicz, joka jätti pestinsä vasta viime vuonna. Kätilönä työskennelleen, mutta myös kasvatustieteen maisterin tutkinnon suorittaneen Tamaran perhetausta kävi niin ikään suosituksesta seurakunnalle, sillä hänen isänsä Bekir ja isoisänsä Adam olivat molemmat toimineet imaameina. Tamaran perheessä näkyvät myös tataarien yhteydet Lähi-Itään, sillä hänen lankonsa Hani Hraish, Gdańskin imaami, on syntyjään palestiinalainen.
Gdańskin yhteisöä vuorollaan luotsanneet naiset olivat molemmat imaamien tyttäriä, mutta tämä ei millään muotoa ole ollut edellytys johtoasemaan kohoamiseksi. Vuonna 1987 valittiin Białystokin seurakunnan edeskäyvän tehtäviin Halima Szahidewicz, jolla vastaavanlaista sukutaustaa ei ollut. Eläkkeelle jääneenä kemianopettajana Halima oli jo vanhastaan kunnostautunut vapaaehtoistyössä seurakuntansa hyväksi ja oli tataariyhteisöjen naisjohtajista kenties kaikkein uutterin. Halima osallistui seurakuntansa johtajana aktiivisesti vuoropuheluun kristinuskon ja islamin välillä, oli mukana perustamassa katolilais-islamilaisten suhteiden yhteisneuvostoa ja otti osaa Gnieznon vuoden 2005 esirukoukseen kristittyjen, muslimien ja juutalaisten kesken. Kulttuuri- ja nuorisotyön saralla eräs Haliman aloitteiden tulos oli tanssi- ja lauluyhtye Buńczuk.
Eräät seurakuntiaan johtaneet tataarinaiset olivat myös poliittisesti aktiivisia. Gorzów Wielkopolskin yhteisön puhenaisena toiminut Rozalia Aleksandrowicz, jonka isä oli sodan aikana joutunut neuvostopoliisin pidättämäksi ja perhe Siperiaan karkotetuksi, ehätti istua kotikaupunkinsa valtuustossa ja pyrkiä senaattoriksi. Uuden vuosituhannen koittaessa tataarinaisten asema yhdyskuntiensa edeskäypinä ei ollut enää mitenkään tavatonta, ja monet naisjohtajat ansioituivat edelleen työssään seurakuntiensa hyväksi. Bohonikin seurakuntaa vuosina 2001-2012 ohjannut Mirosława Korycka onnistui kunnostamaan seudun historiallisesti arvokkaan moskeijan. Paikallistason ohella tataarinaiset ovat saaneet vaikutusvaltaa myös jo vuonna 1925 perustetussa Puolan muslimien keskusjärjestössä (Muzułmański Związek Religijny); liiton sihteerinä on toiminut Rozalia Bogdanowicz, ja varainhoitajana puolestaan Mierjema Chalecka-Giembicka.
Yhteisöjensä johtajina tataarinaiset nauttivat kunnioitusta, ja he myös käyttävät valtaansa aktiivisesti. Puheenjohtajan asema ei varsinaisesti ole uskonnollinen tehtävä, mutta asemaan liittyvä auktoriteetti ja sen tuoma kokemus tuovat naisjohtajille de facto sananvaltaa uskonasioihinkin liittyvissä seikoissa. Yhteisönsä kirstunvartijoina ja seurakunnan jäseniltä suoraan valtuutensa saaneina kykenevät naisjohtajat käyttämään valtaa vieläpä imaameihin nähden. Useimmilla johtoasemaan nousseilla tataarinaisilla on lisäksi yliopistotutkinto tai vastaava ammatillinen kokemus, joka tuo heidän luottamustoimelleen lisää painoarvoa. Hetkittäisiä ongelmia on syntynyt lähinnä maahanmuuttajataustaisten muslimien kanssa, joille johtoasemassa oleva nainen saattaa toisinaan olla vieras ja outo ilmiö. Siirtolaisten keskuudessa on tapahtumassa oppimista maan tavoille, mutta jopa Halima Szahidewicz sai eräässä vaiheessa moitteita muutamilta maahanmuuttajilta, jotka hämmästelivät sitä ettei hän käyttänyt huntua. Kyseisten tulokkaiden asennetta pidettiin yleisesti paheksuttavana.
Naisten kohoamisen Puolan tataariyhteisöjen johtajiksi voi nähdä eräänä esimerkkinä 1900-luvun aikana perinteisissä eurooppalaisissa muslimiyhteisöissä tapahtuneesta yleisestä muutoksesta. Samalla sillä on kuitenkin myös ainutlaatuiset puolalaiset taustansa. Oma vaikutuksensa on ollut jo lähtökohtaisesti korkealla vuorovaikutuksen asteella maan katolilaisen ja juutalaisen väestön kanssa; maailmansotien ja väestönsiirtojen luomilla tilanteilla, jossa naisten merkitys yhteisöjensä tukipylväinä kohosi avainasemaan, on niin ikään ollut vaikutuksensa. Yhtä kaikki, Puolan tataariyhteisön naisjohtajat voivat osaltaan todistaa sen puolesta, että kulttuurin muutoksella ja kulttuurien välisellä vuorovaikutuksella on mahdollisuutensa — etenkin, kun he itse ovat toimineet tämän muutoksen tienraivaajina.
Kirjallisuutta:
Agata S. Nalborczyk, “Mosques in Poland; Past and Present”, teoksessa Muslims in Poland and Eastern Europe; widening the European discourse on Islam, edited by Katarzyna Górak-Sosnowska, University of Warsaw, Faculty of Oriental Studies, Warszawa 2011.
Agata S. Nalborczyk, “Muslim Women in Poland and Lithuania. Tatar tradition, religious practice, hijab and marriage”, teoksessa Gender and religion in Central and Eastern Europe, edited by Elżbieta Adamiak, Małgorzata Chrząstowska, Charlotte Methuen, Sonia Sobkowiak. Studies and Texts 124, Adam Mickiewicz University, Poznań 2009.
Historiantutkijan näkötorni 
Pari lyhyttä visiittiäni Puolaan ovat jättäneet pelkästään hyviä muistoja.
Katolis-enemmistöisen valtion ja islamin suhteesta kysyisin:
1) Näkisitkö Puolan edelläkävijänä näiden kahden rinnakkaiselossa?
2) Onko katolinen maa helpompi vai vaikeampi paikka muslimille integroitua kuin protestanttinen?
Sanoisin tosiaan, että Puolaa voi pitää edelläkävijänä, etenkin jos vertaa siihen miten vaikkapa Espanjassa suhtauduttiin 1600-luvulla sikäläisten muslimien jälkeläisiin — ja nämähän olivat sentään omaksuneet kristinuskon.
Toinen kysymys on hankalampi vastata — riippuu niin monesta asiasta. Euroopan katoliset maat ovat toisinaan myös niitä sekulaarisempia maita, joissa kirkko on ajan mittaan joko vallankumousten tai muiden vastaavien tapahtumien seurauksena erotettu valtiosta, Ranska nyt yhtenä ilmeisimpänä esimerkkinä. Ranskassa onkin havaittavissa ilmiö, jossa sikäläiset muslimit laittavat lapsensa katolisiin kouluihin, koska molemmilla on yhteistä perinteikästä arvopohjaa.
Suomi taas omaa protestanttisena maana historiallisista syistä edelleen kansalliskirkon, ja tuntuu siltä että esimerkiksi Suomen Islamilaista Neuvostoa perustettaessa tavoitteena oli luoda jonkinlainen valtion kannalta samalla tavalla “virallinen” muslimiyhteisö. Siinä on hyvät ja huonot puolensa.
Paljon tietysti ratkaisee se, mikä on islaminuskoisen siirtolaisen lähtömaa. Puolassa ovat “uudet” muslimit enimmäkseen 1970-luvulta alkaen opiskelijoina saapuneita arabeja, sekä sittemmin maahan tulleita bosnialaisia ja turkkilaisia bisnesmiehiä. Sen lisäksi on tšetšenejä, jotka ovat pakolaisia, ja heillä tietysti on kaikki perinteiset juuriltaan revittyjen ja sodan murjomien pakolaisten ongelmat, joilla sinänsä ei ole kovin paljoa tekemistä uskonnon kanssa.
Kiitos vastauksesta.
Vaikuttaa siltä, että Lähi-Idän kulttuuriperinnöstä ponnistavien uskontojen potentiaali yhteisymmärryksen lisäämisessä jää välillä unholaan.
Päivänpolitiikka ja maakiistat (“käytännön asiat”) ajavat kait edelle, esimerkkinä Israel ja Palestiina. Toisaalta myös pragmaattinen suhtautuminen asioihin mahdollistaa säyseän yhteiselon. Arjessa voi aina löytää yhteisiä tavoitteita.
Joskus vaikuttaa myös siltä, että itäblokin maissa ollaan kyllästytty ideologioihin. N-liiton aika on opettanut varovaisuuteen ideologioiden ylivertaisuudesta. Oma havaintoni on, että itäblokin maissa ollaan hyvinkin pragmaattisia.
Ja viimeinen kysymys:
Mikä on mielestäsi EU:n paras maa keskiverto islamilaiselle maahanmuuttajalle?
Sekulaari, kansankirkkoinen, valmiiksi islamilaisen väestön omaava, jne?
En oikein tiedä, millainen on “keskiverto islamilainen maahanmuuttaja”, mutta veikkaisin että nimenomaan keskiverto siirtolainen tulee toimeen aivan missä maassa tahansa. Pääasia on, että maassa on ylipäätään uskonnonvapaus.