Vuodenkierron kulkiessa kohti keskikesää on eräs itämerensuomalaisista sukulaiskielistämme siirtynyt ajasta iäisyyteen. Viimeinen syntyperäinen liivin kielen puhuja, rouva Grizelda Kristiņa, kuoli 103 vuoden kunnioitetussa iässä kotonaan Campbelvillen kaupungissa Kanadassa. Itämeren rannoilla Kuurinmaalla puhuttu muinainen suomensukuinen kieli saatettiin siis haudan lepoon Amerikan mantereella.
Grizelda oli päätynyt Kanadaan pakolaisena vuonna 1944, hänen kotiseutunsa jäätyä natsi-Saksan ja Neuvostoliiton sotavoimien jalkoihin toisen maailmansodan loppuselvittelyissä. Puna-armeijan hyökkäyksen myötä sodan loppuvaiheessa syntynyt Kuurinmaan motti sulki sisäänsä Saksan pohjoisen armeijaryhmän jäännösten ohella myös liiviläisten vanhan kotimaan Kolkan niemellä. Rannikon asujina olivat liiviläiset perinteisesti harjoittaneet kalastusta ja merenkäyntiä, ja päätyivät sodan pyörteissä latvialaisten pakolaislaivojen luotseiksi auttaen evakkoja näiden vaarallisella matkalla Ruotsiin. Sodan jälkeen huomattava osa vanhaa Liivinrantaa muutettiin Stalinin mahtikäskyllä sotilasvyöhykkeeksi, mikä teki lopun liiviläisten kotiseudusta. Kalastus ja muut perinteiset elinkeinot kiellettiin, kansallinen tietoisuus tukahdutettiin, osa liiviläiskylistä tyhjennettiin, monia karkotettiin, ja jäljellejääneet ajautuivat etsimään elantoaan kaupungeista. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin neuvostoviranomaiset julistivat liiviläiset “täysin assimiloiduiksi”.
Toinen maailmansota merkitsi käytännössä liiviläisten tuhoa. Vanhat yhteisöt, jotka olivat kokeneet kovia jo ensimmäisen maailmansodan aikana, hajosivat lopullisesti. Vielä sotienvälisenä aikana oli liiviläisten kulttuuri kuitenkin osoittanut elpymisen merkkejä. Itsenäisen Latvian tasavallan alaisuudessa olivat liiviläiset järjestäytyneet ja ottaneet käyttöön sekä oman lippunsa että kansallishymninsä Min izāmō (“Isänmaani”), joka oli käännös Suomen ja Viron yhteisestä kansallislaulusta. Myös kielellä oli vielä 1930-luvulla ollut runsaat kaksituhatta puhujaa — vertailun vuoksi, lukumäärä oli seitsemän kertaa suurempi kuin inarinsaamea tänä päivänä äidinkielenään puhuvien määrä. Kun pitää mielessä, että jopa pienen saamelaiskielen puhujien määrä on kaikesta huolimatta pysynyt puolen vuosisadan ajan samalla tasolla, liivin kielen tulevaisuus olisi lähes varmasti ollut vakaa ja turvattu ilman uutta maailmansotaa ja neuvostomiehitystä.
Historiassa ovat monet omaleimaiset kansat ja kielet tuhoutuneet ja kadonneet täysin väestönsiirtojen, verilöylyjen ja sortotoimien myötä. Pakolaisuus ja pakkosiirtolaisuus koituivat niin ikään liiviläisten osaksi, mutta Latvian uuden itsenäisyyden myötä liiviläinen kieli ja kulttuuri saivat mahdollisuuden herätä vielä edes lyhyeksi aikaa eloon. Neuvostovallan loppu takasi sen, että viimeisten liiviläisten uusi sukupolvi saattoi edes vaalia tietoisuutta kansallisesta alkuperästään, vaikka kielen katoaminen olikin jo väistämätöntä. Vielä tänä päivänä osa latvialaisista on pitänyt yllä vanhemmilta perittyä identiteettiään; eräänä esimerkkinä maan parlamenttiin valittu Riian kaupunginvaltuutettu Dāvis Stalts on korostanut liiviläistä syntyperäänsä.
Puhutut kielet voivat kuolla, mutta kulttuurit ja niiden välittämä muisto eivät kuitenkaan katoa yhtä helposti. Viime kädessä Grizelda Kristiņa ja liivin kieli elivät pitempään kuin Stalin tai edes Neuvostoliitto. Sekä liiviläinen kulttuuri että liivin kieli ovat vuosisatain saatossa osaltaan muovanneet myös balttilaisen Latvian enemmistökulttuuria, ja jatkavat tulevaisuudessa elämäänsä sen kautta, osin siihen sulautuneina. Kovia kokenut liivin kieli sai lopulta ainakin mahdollisuuden kuolla ystävien keskellä.
Nomirt bij, sapūt bij,
vārdiņam še palikt,
vārdiņam še palikt,
šās istabas kaktiņā.
Historiantutkijan näkötorni 