“Mies, joka voitti Stalinin”

Viime viikonloppuna pistäydyin pitkästä aikaa Vilnassa, tuossa Liettuan ikiaikaisen valtakunnan muinaisessa pääkaupungissa. Edellisen visiittini ruhtinas Gediminaksen ja rautaisen suden kaupunkiin olin tehnyt viisi vuotta sitten, joten tällä kertaa paikallisessa kirjakaupassa minua odotti melkoinen yllätys; liettuankielinen marsalkka Mannerheimin elämänkerta. Teos on ilmestynyt viime vuonna, otsikolla Žmogus įveikęs Staliną ir išgelbėjęs Suomiją nuo Lietuvos likimo — vapaasti kääntäen kaiketikin “Mies, joka voitti Stalinin ja pelasti Suomen Liettuan kohtalolta”.

Sikäli kun kirjaa selatessani oikein ymmärsin, kyse ei ollut liettualaisen kirjoittajan tai historioitsijan laatimasta teoksesta, vaan ainakin Goodreads-palvelun mukaan ilmeisesti suomalaisillekin tutusta Veijo Meren kirjoittamasta, kaunokirjallisia ansioitakin omaavasta “Suomen marsalkka” -teoksesta. Olen aina pitänyt Meren hienosta teoksesta, jossa hän luotaa Mannerheimin henkilön ja hänestä rakennetun julkikuvan välistä ristiriitaa tyylikkäällä ammattikirjailijan otteella. Meri onnistuu sivuillaan tavoittamaan Mannerheimin elämänkaaren monet kiehtovat paradoksaalisuudet, alkaen siitä miten huolitellusta Nikolai II:n muotokuvaa pöydällään pitäneestä, suomea vain heikosti ymmärtäneestä tsaarin kenraalista tulikin vuonna 1918 yllättäen suomalaiskansallisen talonpoikaisarmeijan komentaja maan vapaustaistelussa.

Liettualaisessa käännöksessä mielenkiinnon herättää sen otsikko, jossa viitataan Suomen marsalkkaan peräti Stalinin voittajana ja esitetään ajatus siitä, miten vastaava suurmies olisi kukaties voinut pelastaa myös Liettuan ja muut itämerenmaat neuvostomiehitykseltä. Näkemys tulee esille myös kirjan markkinointipuheissa, ja mikäli oikein ymmärsin, myös kenraalimajuri Jonas Algirdas Kronkaitiksen teokseen kirjoittamassa esipuheessa. Teos on arvosteltu vieläpä Liettuan sosialidemokraattisen puolueen paikallisjärjestön kotisivuilla.

Kirjoituksissa toistuvat viittaukset siihen, miten Suomi onnistui vastarinnallaan voittamaan itsenäisyytensä siinä, missä Baltian maat menettivät sen myöntyväisyydellään. Samalla huomautetaan siitä, miten Liettuan, Latvian ja Viron yhteiset sotavoimat olivat itse asiassa Suomen asevoimia vahvemmat ja ainoa, mikä näiden valtioiden hallituksilta puuttui, oli tahto puolustaa itsenäisyyttään. Se, että Suomen tasavalta kykeni osoittamaan tätä poliittista tahtoa taas halutaan nähdä nimenomaan Mannerheimin ansiona; kaiken takana oli suurmies, jollaista ei Liettuasta tuolla hetkellä noussut. Suomalaisen sodanjohtajan elämänkerran julkaiseminen näyttäisi siis olevan liettualaisille keino käsitellä oman kotimaansa historiaa ja siihen liittyviä kipukohtia.

Ilmiö ei ole tuntematon Suomessakaan. Sofi Oksasen huomiota herättäneiden Viro-kvartetin teosten suosio ei ilmeisesti selity niinkään etelänaapurin omintakeista historiaa kohtaan tunnetulla kiinnostuksella, saati sitten että ne välittäisivät mitenkään autenttista vaikutelmaa sotienaikaisesta Virosta. Enemmänkin ne tarjoavat suomalaiselle lukijalle kätevän keinon kuvitella, miltä oma kotimaamme olisi ehkä näyttänyt Neuvostoliiton valtaan alistuneena. Tämän kirjallisen leikittelyn kautta rakennetun samastumisen myötä historiassa koettu kärsimys muuttuu yhteiseksi kokemukseksi. Käännökset Mannerheimin elämänkerrasta palvelevat arvattavasti samankaltaista tarkoitusta. Teos suo baltialaiselle lukijalle mahdollisuuden eläytyä Suomen onnekkaaksi kääntyneeseen puolustustaisteluun Neuvostoliittoa vastaan; ja koska tarinan keskiössä on kosmopoliittina itse marsalkka Mannerheim, todellinen mittaansa suurempi eurooppalainen suurmies, sopii hän sankariksi myös liettualaisille. Tällöin myös voitto on yhteinen; ja Suomen pelastuminen voidaan esitellä myös liettualaisille elähdyttävänä esimerkkinä.

Siitä, kuinka oikeaan osuvia nämä populaarit historiantulkinnat ovat, voisi taittaa peistä loputtomiin. Paljonpuhuttu “talvisodan henki” lienee yhden suurmiehen sijasta ollut enemmänkin riippuvainen siitä, että 1930-luvun pyörteissä Suomi säilytti kansanvaltaisen hallitusmuotonsa, toisin kuin Baltian maat. Kiintoisaa on kuitenkin huomata, miten myös liettualaisilla on oma Mannerheiminsa. Suureellisista elokuvaprojekteista ja pienen budjetin lyhytfilmeistä huolimatta kotimaassamme harvoin ymmärretään, että Suomen marsalkka tosiaan on eräs maamme historian kansainvälisesti tunnetuimpia hahmoja. Se, millaisin poliittisin tai kansallisin painotuksin hänen julkikuvaansa maamme rajojen ulkopuolella rakennetaan ja tuotteistetaan olisi hyvinkin oman tutkimusartikkelinsa arvoinen aihe.

 

LisäysHuomattakoon, että olettamukseni Veijo Meren teoksen pohjalta laaditusta käännöstyöstä perustuu vain Goodreads-palvelun antaman tiedon nojalla tekemääni arvaukseen. Muuan kirjamainoksista antaa sen vaikutelman, että kyseessä olisivatkin marskin omakätiset muistelmat, liettualaisena käännöksenä.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Sota and tagged , , , . Bookmark the permalink.

5 Responses to “Mies, joka voitti Stalinin”

  1. Olkoon vaikka Rannanjärvi says:

    Suomen onnekas kohtalo toisessa maailmansodassa oli ylipäänsä mannerheimeja ja talvisodan henkiä riippuvaisempi siitä, että Suomella oli toisenlainen strateginen asema, taktiset maasto-olosuhteet ja puolustusmahdollisuudet kuin Baltian lilliputtitasavalloilla tai muillakaan valtioilla jotka sijaitsivat suoraan Saksan ja Neuvostoliiton välissä. Mitä Mannerheim olisi oikeasti voinut tehdä Liettuan armeijan komentajana? Baltian valtioilla oli muka vastarintakykyä? Niille olisi käynyt samalla lailla kuin Puolan kävi syyskuussa 1939. Olen nähnyt maaston Liettuassa. Sopii ihanteellisesti panssarien massakäyttöön, toisin kuin Karjalan Kannas. Saksalaisten salamannopea eteneminen Liettuan halki kesäkuun lopussa 1941 todisti sen myös.

    • Liettuassa käynyt says:

      Totta mitä maastosta sanoit, mutta sissisotaa liettualaiset silti kävivät neuvostomiehittäjää vastaan vuosikaudet.

      • Jussi Jalonen says:

        Enpä oikein tiedä, pidättelikö Karjalan kannaksellakaan maasto sanottavammin neuvostohyökkääjää. Tuskinpa ainakaan vuonna 1944, ellei sitten joidenkin vesistöalueiden kohdalla?

        Talvisodassakin kyse lienee ollut muista seikoista kuin maasto-olosuhteista, vaikka niillä oli sitten toki merkityksensä Laatokan-Karjalassa ja pohjoisempana.

  2. Isaiah says:

    Mikä muuten on sotahistorian tutkijan näkemys Matti Kassilan Päämaja elokuvasta ja siitä, miten Mannerheim kuvataan tuossa elokuvassa? Tuo oli jostain syystä isän suosikkipätkiä ja tuli lapsuudessa katsottua moneen kertaan VHS:ltä.

    • Jussi Jalonen says:

      Minusta se on hieno elokuva. Muistan, miten vielä 1990-luvulla se herätti jonkin verran närkästystä ihmisissä, ja ainakin eräs päämajassa työskennellyt lotta kirjoitti vihaisen palautteen Helsingin Sanomien yleisönosastolle. Hän moitti elokuvaa siitä, miten se esitteli marskin liian passiivisena, ja muistaakseni julisti, että “ei siellä aikaa riittänyt ratsasteluun tai rullaverhoista valittamiseen”.

      Mutta minusta Joel Rinteen tulkinta marsalkasta on osuva, ja käsikirjoituksessa on onnistuttu tavoittamaan jotain olennaista Mannerheimin olemuksesta. Esimerkiksi vaikkapa vuorosanat “Maan päälläkin on kuningas, ja hän on suomalainen sotilas; ja kun hänellä on voimaa, on hallituksella valtaa ja minulla kunniaa” sekä tietysti “Kun kerran komppanianpäälliköillä on lupa käyttää kuolemantuomiota niitä miehiä vastaan, jotka on tänne pakolla rauhantöistään komennetut, miten minä voisin osoittaa laupeutta niitä miehiä kohtaan, jotka ovat tähän ammattiin omasta vapaasta tahdostaan antautuneet?”. Näin siis muistinvaraisesti siteeraten. Mannerheim ei käsittääkseni sanonut koskaan näitä sanoja elävässä elämässä, mutta olen ainakin itse absoluuttisen varma siitä, että hän olisi voinut sanoa juuri noin. Ilmari Turja on siis tehnyt käsikirjoituksestaan hyvin uskottavan, ja sen täydentää Joel Rinteen omaa luokkaansa oleva näyttelijäntyö.

      Jussi Jurkka on niin ikään mainio, vaikka Airoa ehkä nostetaan elokuvassa liiaksikin jalustalle. Armas Kemppiä vastaava “eversti Markovilla” on henkilönä hauska keksintö.

      Sen sijaan Tamara Lundin laulukohtaukset ovat minusta lähinnä vain järkyttäviä, ja tämän päivän näkökulmasta myötähäpeää herättäviä. Mutta siitä huolimatta pidän elokuvasta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s