Santiago, IX/73

 

Chilen sotilasvallankaappauksesta tulee tänään kuluneeksi tasan neljäkymmentä vuotta, joten on jälleen historia-aiheisen kirjoituksen vuoro. Marxilaisen presidentti Salvador Allenden kukistuminen kenraali Augusto Pinochet Ugarten onnistuneessa kumouksessa kuohutti tunnetusti mielialoja myös Suomessa. Yliopistomme historiatieteen oppiaineessa hyväksyttiin loppukeväästä Linda Heinosen pro gradu, jonka teemana oli nimenomaan kotimainen Chile-solidaarisuusliike. Muistotilaisuuksia vallasta syöstylle Allendelle on tekeillä myös Suomessa tänäkin nelikymmenvuotispäivänä.

Presidentti Allenden epäonnisen hallituskauden mahdollisia seurauksia on tunnetusti pohdiskeltu monelta eri suunnalta. Optimistisimmat ovat halunneet nähdä Allenden harjoittaman politiikan menetettynä mahdollisuutena ja vedonneet Venezuelan bolivarilaiseen vallankumoukseen — jolla on ollut tietyt saavutuksensa mutta hatara tulevaisuus — esimerkkinä siitä, että latinalaisamerikkalaisella sosialismilla olisi ollut mahdollisuutensa. Tylymmät arvioijat, kuten Pinochetin hallinnon työministerinä toiminut José Piñera, ovat pyrkineet osoittamaan Allenden tavoitelleen suoranaista diktaattorin asemaa, ja todistelleet, että sotilasvallankaappaus tosiasiassa pelasti Chilen kommunistiselta hirmuvallalta.

Vaihtoehtohistorialliset pohdiskelut ovat aina kiintoisia. Mutta miten sitten olisi käynyt jos Chilen sotilasvallankaappausta tosiaan ei olisi tapahtunut?

Piñera ja hänen hengenheimolaisensa todennäköisesti ovat oikeassa yhdessä asiassa; Allenden pysyessä vallassa Chilen taloudellinen tilanne olisi ainakin jonkin aikaa vain huonontunut entisestään. Syy ei olisi ollut yksinomaan Yhdysvaltain pakotteissa tai Allenden politiikassa, sillä Chile kärsi myös muista ongelmista. Öljykriisi oli alkanut purra myös Etelä-Amerikan kansantalouksiin, kuparin hinta oli romahtanut, ja kuormurikuskien lakolla oli oma halvaannuttava vaikutuksensa. Vertailussa on tosin hyvä ottaa huomioon se, ettei Chilen kansantalous historiallisestikaan alkanut osoittaa elpymisen merkkejä ennen 1970-luvun loppua. Vielä tämänkin jälkeen vuoden 1982 pankki- ja talouskriisi todisti osaltaan, etteivät edes Chicagon koulukunnan talousopit olleet mikään ehtymätön autuuden onnenlähde.

Allenden presidenttikaudella olisi Chilen kansantalous mahdollisesti saattanut jatkaa pohjalukemissa vielä pitempään. Hänen kautensa olisi kuitenkin jäänyt vääjäämättä lyhyeksi. On epävarmaa, miten hyvin Allende olisi lopultakin selvinnyt syksylle 1973 kaavailemassaan kansanäänestyksessä, jonka tarkoituksena oli ratkaista hänen kiistansa edustajainhuoneen kanssa. Mahdollinen tappio olisi kaiketikin lisännyt luokkasotaan nojaavaa retoriikkaa ja purkautunut uusina epäonnisina sosialisoimisyrityksinä. Aikakauden oloissa olisi seurauksena ollut luultavasti runsain mitoin väkivaltaa, rettelöitä ja mellakoita. Erona tapahtuneeseen historiaan olisi tietysti ollut se, että kansanvaltaisissa maissa ei edes kriisin oloissa järjestetä teloituksia urheilustadioneilla.

Epäsuotuisat taloussuhdanteet, kariutunut vasemmistopopulismi ja jatkuva poliittinen polarisaatio olisivat kaiketikin lopulta johtaneet Allenden tappioon vuoden 1976 presidentinvaaleissa. Allende olisi melko varmasti myös hyväksynyt vaalituloksen; neuvostoliittolaiset olivat pitäneet häntä “kemiallisesti puhtaana demokraattina”, josta ei hänen uppiniskaisesta ja perustuslakia uhmaavasta asenteestaan huolimatta olisi ollut uudeksi Castroksi. Kaiken lisäksi hän olisi vaalien aikaan ollut jo 68-vuotias. Chilen kannalta olisi kansanvaltaisen hallinnon jatkuminen katkeamatta ollut luonnollisesti tapahtunutta parempi lopputulos.

Täysin varmaa on, ettei Allende olisi ilman marttyyrinkehäänsä noussut minkäänlaiseksi kulttihahmoksi eurooppalaisen vasemmiston keskuudessa. Viime kädessä mies olisi ollut vain yksi epäonninen, huonoa politiikkaa tehnyt ja presidentinvaalit yhden kauden jälkeen hävinnyt eteläamerikkalainen sosialistinen valtiomies — vähän tunnettu, mitään intohimoja herättämätön alaviite historian lehdillä. Tässä mielessä Allenden syrjäyttäminen oli klassinen virhe hänen vihollisiltaan. Pelkojensa ja vallanhimonsa sokaisemina he tulivat luoneeksi mitättömyydestä marttyyrin.

Pinochetin talouskokeilut ovat kiinnostava historiallinen kuriositeetti. Chilessä harjoitetun Chicagon talousoppien mukaisen politiikan seuraukset ovat kiistatta olleet kauaskantoiset, ja sotilashallinnon alaisuudessa toteutetut markkinahenkiset uudistukset kävivät aikanaan esikuviksi myös kansanvaltaisille maille. Pinochetin valtiovarainministeri Hernán Büchi ehti sittemmin toimia konsulttina entisille itäblokin valtioille näiden luodessa itselleen yksityistä sektoria. Vieläpä Allenden hallinnon virkamiehenä palvellut Heraldo Muñoz Valenzuela on teoksessaan “Diktaattorin varjo” antanut sotilashallinnon talouspolitiikalle hienoista tunnustusta Chilen luotsaamisessa nykyaikaiseksi kulutusyhteiskunnaksi. Samalla hän toki on muistuttanut, että todellisen talousihmeensä Chile koki vasta diktatuurin väistyttyä; menestyksekäs markkinataloushan edellyttää myös lehdistön ja työväen järjestäytymisen vapautta. Allenden väistyttyä kansanvaltaisissa vaaleissa olisi Chilen kansantalous täten omannut yhtä hyvät ja paremmatkin mahdollisuudet kuin tapahtuneessa historiassa.

On myös syytä muistaa, että sotilashallinnon harjoittama liberalistinen talouspolitiikka oli jossain määrin sattuma. Chilen upseeriston enemmistö oli alun alkaen suosinut perinteiseen tapaan protektionismia ja omavaraisuutta, eivätkä “Chicagon poikien” ajatukset uusrikkaiden etujoukosta ja kulutusyhteiskunnasta olleet saaneet juurikaan vastakaikua kansalaisvelvoitteiden ja uhrautuvaisuuden myyttejä vaalineilta sotilailta. Pinochetin omaa vaikutusvaltaa voi pitää ratkaisevana tekijänä, joka mahdollisti harjoitetun chicagolaisen talouspolitiikan sekä sen aiheuttaman vuoden 1982 talouskriisin. Talousasioiden voimasta ihmisten mielikuvitukseen kertoo omaa karua kieltään se ironinen seikka, että osa eurooppalaisesta vasemmistosta on nyttemmin vihannut Pinochetia kenties enemmän hänen uusliberalistiseksi mielletyn politiikkansa kuin ihmisoikeusloukkauksien, kidutusten ja murhien vuoksi.

Vuosi 1973 tuskin merkitsi vasemmiston hellimän sosialistisen unelman murskaamista, koska Allendella ei koskaan ollut mahdollisuuksia moisten haaveiden toteuttamiseen. Liioin ei mainittuna vuonna ollut kyse traagisesta välttämättömyydestä uhkaavan kommunistisen vallankumouksen torjumiseksi ennakolta. Neljä vuosikymmentä myöhemmin näyttäytyvät Chilen tapahtumat yksinomaan merkityksettöminä, turhina ja tarpeettomina — ja juuri siinä on niiden todellinen murheellisuus. Sotilasvallankaappaus ei pelastanut maata kaaokselta tai mielivallalta, mutta kansanvallan se tuhosi kokonaiselta sukupolvelta. Samalla se asetti vaivalloisesti saavutetulle hyvinvoinnille liian korkean, kuolonuhreina ja katoamisina maksetun hinnan.

  

Advertisements
This entry was posted in Historia, Politiikka and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s