Kansaintaistelun muistolle

Parhaillaan kuluvan lokakuun aikana tulee vierähtäneeksi tasan kaksisataa vuotta Napoleonin sotien lopulliseksi käännekohdaksi muotoutuneesta Leipzigin kansaintaistelusta. Nelipäiväiseksi kehkeytyneen taistelun ensi laukaukset ammuttiin tarkalleen tänä päivänä, 16. lokakuuta, kaksi vuosisataa sitten.

Saksalaisille, joiden kotimaan kamaralla Völkerschlacht käytiin, ja joita taisteli sekä liittoutuneiden armeijoiden riveissä että Napoleonin puolella, kyseessä oli merkittävä tapahtuma. Keisarillisen Ranskan ylivaltiuden nujertaminen oli eräille saksalaisille valtioille vapautuksen, toisille taas tappion hetki. Kuten Leipzigin kaupunginhistoriallisen museon johtajana toimiva tohtori Volker Rodenkamp on 200-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä huomauttanut, taistelu oli tärkeä virstanpylväs saksalaisen kansallismielisyyden muovautumisessa. Ranskaa vastaan käyty kamppailu oli ylevöitetty saksalaiseksi vapaussodaksi etenkin  Ernst Moritz Arndtin runoissa, ja vastarinta vierasta valloittajaa oli määrätietoisesti nostettu saksalaisten isänmaalliseksi velvoitteeksi. Suhteuttaakseen taistelun merkityksen nykypäivään ovat saksalaiset laatineet videoesityksen, jossa havainnollistetaan kuinka Leipzigin taistelusta olisi raportoitu oman aikamme ajankohtaismediassa.

Kansallisten näkökohtien ohella on Leipzigin taistelun muistojuhlien yhteydessä painotettu silti enemmän tapahtuman yleiseurooppalaista merkitystä. Taistelu oli nimensä mukaisesti kansaintaistelu, jossa eurooppalaisten valtakuntien lippujen alla iskivät yhteen lukuisain eri kansakuntien edustajat. Saksalainen historioitsija Ute Frevert on kuvaillut Napoleonin sotia prosessina, jolloin eurooppalaiset kansakunnat ajautuivat toistensa kanssa läheisempään kanssakäymiseen kuin koskaan aiemmin. Vanhan maanosan suurvaltain laittaessa kaikki voimavaransa liikekannalle kohtasivat eri kulttuureista ja kansallisuuksista lähtöisin olleet sotilaat ja siviilit toisensa kautta koko Euroopan, sekä vihollisina että liittolaisina. Venäläisiä sotilaita majoitettiin Jerseyn saarelle; puolalaisia sotilaita lähetettiin kukistamaan Haitin orjakapinaa; espanjalaisia sotilaita saapui Kööpenhaminaan; ja portugalilaisen legioonan miehet osallistuivat Ranskan suuren armeijan kohtalokkaaseen marssiin Moskovaan. Kansallismielisyyden aikakautena oli sodasta tullut kansainvälisempi ja ylikansallisempi kokemus kuin milloinkaan.

Leipzigin taistelu merkitsi tämän kehityskulun huipentumaa. Taistelukentällä ottivat toisistaan mittaa miltei kaikki Euroopan kansakunnat, sekä koko joukko sotilaita joiden kotimaa oli Euroopan ulkopuolella. Komentosuhteiden mutkikkuus oli väistämätöntä, mistä eräänä esimerkkinä Ruotsin armeijan riveissä taisteli brittiläinen rakettipatteri; yksikkö on vielä tänä päivänäkin säilyttänyt perinteissään muiston palveluksestaan kruununprinssi Bernadotten retkikunnassa. Itävallan ja Venäjän kaltaisten monikansallisten  imperiumien sotajoukot olivat jo lähtökohtaisesti kansallisen kokoonpanonsa puolesta kirjavat, mutta keisarillinen Ranska ei jäänyt vertailussa sanottavammin jälkeen. Länsimaiden herruutta tavoitellut Napoleon oli pitänyt suuren armeijansa monikansallisuutta ylpeyden aiheena, ja Leipzigin taistelussa kunnostautuivat yhtä lailla kaartin puolalainen ratsuväki kuin viimeiset keisarin mamelukit — georgialaiset soturiorjat, jotka Napoleon oli ostanut tukijoukoikseen Syyrian-sotaretkellään. Aiemmin tänä vuonna herätti huomiota sotatantereelta löydetty tuntemattoman tataarisotilaan hauta. “Jussuf, Mustafan poika” on saattanut olla Venäjän armeijan tataarisotilaita, mutta myös Napoleonin kaartissa taisteli liettualaisia tataariratsumiehiä.

Taisteluun osallistui tietysti myös suomalaisia. Eräs kiintoisa tapaus oli vanhasta Suomesta lähtöisin ollut Venäjän armeijan everstiluutnantti Fredrik Vilhelm Bäckman, pienenä orvoksi jäänyt ja sotilassukuun ottolapseksi päässyt kymenlaaksolaisen maanmittarin poika. Bäckmanin esikoinen Woldemar kohosi sittemmin maatalousneuvokseksi, ja hänen toinen poikansa Johan Bäckman muistetaan Virolahden tyttökoulun eräänä perustajana. Asiaan kuuluu, että Suomi on mukana myös tämänhetkisissä muistojuhlissa; Leipzigissä taistelun kaksisataavuotisjuhlan näytöksissä Suomea edustaa parhaillaan Rautpohjan tykkikerho. Vaikka helsinkiläiset vasemmistotahot ovatkin omista kapeista poliittisista syistään halunneet tukahduttaa sotiin liittyvät muistotapahtumat ja riistää ihmisiltä oikeuden kunnioittaa historiaansa, on maamme kaikeksi onneksi esillä tässä Euroopan yhteisen historian merkittävää hetkeä juhlistavassa tapahtumassa.

Kansaintaisteluun liittyvistä tarinoista kenties hätkähdyttävin oli puolalaisia joukkoja komentaneen ruhtinas Józef Poniatowskin kohtalo. Puolan jouduttua 1700-luvun lopulla Itävallan, Preussin ja Venäjän paloittelemaksi olivat sikäläiset isänmaanystävät laittaneet toivonsa Napoleonin Ranskaan. Keisarin alaisuudessa olikin perustettu maan itsenäisyyden osin palauttanut Varsovan suurherttuakunta, jonka hallitsijaksi oli nimitetty Saksin kuningas Fredrik August, eräs Napoleonin saksalaisista liittolaisista. Leipzigin taistelu oli puolalaisten viime ponnistus Ranskan armeijan rinnalla, ja siitä tuli kouriintuntuva osoitus kunniasta ja uskollisuudesta. Siinä, missä liittoutuneiden kanssa jo ennakolta neuvotelleen Fredrik Augustin saksilaiset joukot siirtyivät vihollisen puolelle, pysyi Poniatowski loppuun asti Napoleonin lippujen alla. Historioitsija Norman Davies on maininnut, miten liittoutuminen Ranskan keisarin kanssa oli alun alkaenkin vaatinut Poniatowskilta pitkällistä ja vaikeaa harkintaa; vaikka liittoutuneet olivatkin tehneet myös hänelle suopeita tarjouksia, oli loikkaaminen viime hetkellä pelkän poliittisen tarkoituksenmukaisuuden ja laskelmoinnin nimissä mahdotonta kunnialliselle miehelle.

Lokakuun 19. päivänä, taistelun viimeisinä hetkinä, Poniatowski jäi miehineen saarroksiin Elster-virran partaalle. Tarinan mukaan Poniatowski oli viime hetkenään muistanut nuorena unkarilaiselta mustalaiselta kuulemansa ennustuksen, jossa hänen surmansa airueksi oli nimetty harakka, Elster. Kuolettavasti haavoittuneena Poniatowski kannusti puolalaisen ratsunsa epätoivoiseen loikkaan joenrannalla ja katosi näkyvistä virran pyörteisiin. Leipzigin taistelu oli myös hänen loppunsa, ja samalla hänen sukupolveensa kuuluneiden puolalaisten toiveiden ja unelmien loppu.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Puola, Sota and tagged , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

One Response to Kansaintaistelun muistolle

  1. J. Raiskinmäki says:

    Kannatan Mäksyn ideaa, ja tarjoudun myös piffaamaan Jussille ruokaa 🙂 Mutta en thaimaalaisessa, se ei sovi pirtaani.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s