Mauno Koiviston perintö

        

Presidentti Mauno Koivisto juhlii tänään 90-vuotispäiviään, joten välitän tässä omasta puolestani kansalaisen onnittelut tämän blogini kautta. Lukeudun itse siihen sukupolveen, jonka aloittaessa peruskoulunsa oli seinälle vasta hiljattain ripustettu presidentti Koiviston leppoisa kuva. Vastaavasti saavutin äänioikeusiän juuri sopivasti äänestääkseni välittömästi Koiviston kautta seuranneissa presidentinvaaleissa vuonna 1994, samana vuonna jolloin kirjoitin ylioppilaaksi. Koivisto oli siis ennen muuta kouluvuosieni presidentti — se henkilö, josta puhuttiin kansalaistaidon ja yhteiskuntaopin tunnilla. Synnyinpitäjässäni Eurajoella oli Koivisto vieläpä erityisesti muisteltu hahmo, koska hän oli hieman alle kolmekymppisenä työskennellyt opettajana Hankkilan kyläkoulussa Olkiluodon maisemissa.

Vuodesta 1982 vuoteen 1994 tasavaltamme valtionpäämiehenä palvellut Koivisto on monessa suhteessa omintakeinen ja erityinen hahmo presidenttiemme joukossa. Sodan aikana kaukopartiomiehenä kunnostautuneena hän oli ainoa presidentiksi kohonnut veteraanisukupolven edustaja ja täten ainoa varsinainen rintamamiespresidenttimme. Samalla hän oli ensimmäinen presidentin virkaan valittu sosialidemokraatti, ja myös ensimmäinen presidentti, jonka kannatusta punnittiin suorassa kansanvaalissa. Ennen kaikkea hän oli presidenttinä todellinen self-made man; yksilö, joka aloitti sotamiehenä ja telakkatyömiehenä, ja kohosi kotimaansa korkeimpaan poliittiseen asemaan.

Tästä syystä Koivisto oli myös presidenttinä mies, jonka persoona oli helppo mieltää heijastumaksi siitä ihannekuvasta, jonka sodanjälkeinen Suomi oli muovannut itsestään. Sodan kokeneena hän edusti maan puolesta taistellutta veteraanien ikäpolvea, ja oli ollut työmiehenä mukana sodanjälkeisessä jälleerakentamisessa. Sosialidemokraattina hän oli ansainnut kannuksensa vastustamalla kommunismin nousua ja edustanut sitä poliittista suuntausta, jolla oli ollut vakauttava vaikutus sodanjälkeisissä oloissa. Henkilöhistoriansa puolesta Koivisto oli yksinkertaisesti täydellinen valinta maan johtoon.

Koiviston ulko- ja sisäpoliittiset ratkaisut heijastivat sodanjälkeisten sukupolvien arvomaailmaa. Siinä, missä vanhempaa ikäluokkaa edustanut Urho Kekkonen oli monien sotienvälisen ajan eurooppalaisten valtiomiesten tavoin pitäytynyt kriisitilanteissa henkilökohtaiseen johtajuuteen, ymmärsi Koivisto että kylmän sodan oloissa olisi parlamentarismin vahvistaminen viime kädessä Suomelle paras vaihtoehto. Tämä ei ollut mitenkään helppoa, ja maahan vakiintuneen kabinettipolitiikan murtaminen vaati hetkittäin presidentin interventiota. Yleisesti ottaen Koivisto pyrki silti tervehdyttämään poliittista kulttuuria, ja tässä hän myös onnistui. Vielä Kekkosen kaudella oli Suomi ollut vain viimeinen toisesta maailmansodasta täpärästi eheänä selvinnyt seuraantovaltio; Mauno Koiviston kaudella Suomi pysyi yhä edelleen Suomena, mutta otti samalla kiistatta paikkansa länsimaiden joukossa. Kylmän sodan ratkaisevat loppuhetket Suomi koki nimenomaan Koiviston presidenttikaudella, ja Koivisto toimi näinä hetkinä vastuullisen, mutta myös tulevaisuuteen katsoneen valtiomiehen tavoin.

Asiaan kuuluu, että Koiviston ansioita ja olemusta on haluttu ehdoin tahdoin vähätellä ja halventaa, useimmiten karkeasti ja kyseenalaisin perustein. Näiden asenteiden ensi ilmentymänä voi pitää jo 1980-luvulla alkanutta äärivasemmistolaisen kulttuurieliitin piirissä vallinnutta pohjatonta kaipuuta Urho Kekkosen aikaan, jolloin Koivisto oli luonnollinen kohde turhautumiselle ja kiukuttelulle. Oma lukunsa olivat perinteiseen K-linjaan vihkiytyneet tahot, joista omalta ajaltamme kenties tunnetuin esimerkki on tarkoitushakuisissa elämänkertateoksissaan myöhäsyntyistä poliittista vendettaansa ties mistä syistä käynyt keskustalaista umpimielisyyttä pahimmillaan edustava Juhani Suomi. Kaunojaan ovat purkaneet vieläpä uuden vuosituhannen Suomessa puolijumalattaren asemaan korotetut omahyväiset kaupunkilaisliberaalit, jotka ovat vaatineet Koivistolta anteeksipyyntöä hänen kylmän sodan aikana julkisesti noudattamansa Viron-politiikan vuoksi. Tämän asennoitumisen pohjaton typeryys on käynyt ilmi viimeistään uusimman tutkimuksen osoitettua, miten vanhana sotilaana matalan profiilin ymmärtänyt Koivisto tosiasiassa vaivihkaa antoi kaiken mahdollisen tukensa eteläisen sisarkansan ponnistuksille.

Sekalaisten poliittisten radikaaliliikkeiden osoittama paheksunta on luku sinänsä. Erinäiset revisionistiset tahot ovat tunnetusti propagandassaan yrittäneet luoda Koivistosta tarinaa miehenä, joka muka olisi estänyt Karjalan palautuksen Neuvostoliiton romahtaessa. Kumma kyllä, toisaalta presidentin rehti linjaus inkerinsuomalaisille myönnetystä paluumuuttajan asemasta herätti sekin kiukkua oman aikamme rasistisessa ja maahanmuuttovastaisessa alakulttuurissa. Suuntauksen kellokas vaati aikoinaan entisen presidentin “upottamista kolera-altaaseen kiitokseksi hänen initioimastaan inkeriläispolitiikasta”. Muutamia vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta presidentti Koiviston vihamiesten lista onkin kattava kokoelma kaikesta siitä, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa voi oikeutetusti halveksua.

Tämänkin vuoksi presidentti Koivisto on onnittelunsa ansainnut. Vaikka hänessä oli valtiomiehenä myös puutteensa, niin presidenttinä hän oli monin tavoin mies, jonka vertaista tuskin enää saamme nähdä. Uusi aikakausi ei enää tuota kokonaisia sukupolvia yhdistäneitä suuria kokemuksia; elämän koulua käyneen kansanosan ja valtaapitävien välille on jälleen avautumassa kuilu; ja kovalla työllä hankitun yliopistosivistyksen arvostus on murenemassa. Mauno Koivisto oli todennäköisesti eräs viimeisistä suurista presidenteistä, ja hänen uransa heijasti myös sitä suuruutta, jonka suomalaiset aikoinaan saavuttivat kansakuntana, ja jonka he myöhemmin heittivät pois.

Advertisement