Totuuden ja oikeuden soturi

152px-Bruun_Chr_soldat                         Christopher_Bruun

Joulun 1863 lähestyessä sataviisikymmentä vuotta sitten oli Tanskan kuningaskunnan ja Saksan liiton välinen kiista Slesvigin ja Holsteinin herttuakunnista leimahtanut avoimeksi kriisiksi jo toisen kerran. Nationalismin aikakautena olivat kansallismieliset tuntemukset kärjistäneet entisestään menneisyydestä periytynyttä kiistaa Tanskan ja Saksan välisten rajamaiden valtio-oikeudellisesta asemasta. Slesvig-Holsteinin tilanne oli ollut aiheena jo yhteen sotaan ja muovautunut lopulta kohtalonkysymykseksi molemmille kansakunnille. Saksan osalta johtovallan oli ottanut Preussin pääministeri Otto von Bismarck, joka halusi yhdistää saksalaiset valtiot “verellä ja raudalla” ja näki selkkauksessa Tanskan kanssa keinon edistää näitä pyrkimyksiään. Politiikalla oli laajemmat seuraukset, sillä Tanskan taistelu saksalaista suurvaltaa vastaan nostatti myötätunnon aallon Ruotsissa ja Norjassa. Pienen veljeskansan tukeminen nousi monille sydämen asiaksi, ja kaikista pohjoismaista riensi Tanskan tueksi joukko vapaaehtoisiksi sotilaiksi tarjoutuneita nuoria miehiä.

Skagerrakin takaa jouluna 1863 kantautuneeseen avunpyyntöön vastanneista nuorukaisista eräs oli 24-vuotias norjalainen teologian kandidaatti Christopher Arndt Bruun. Bruunin sotaa ennen ja sen aikana omaisilleen kirjoittamat kirjeet on julkaistu kokoelmateoksessa Soldat for sanning og rett, “totuuden ja oikeuden sotilas”, hänen tyttärenpoikansa Vegard Slettenin toimittamina.

Vapausaatteista viehtyneenä nuoren kansallismielisen älymystön edustajana Bruun lukeutui aikakauden skandinavististen aatevirtausten kannattajiin. Aatesuuntaus oli saanut alkunsa Napoleonin-sotien jälkeisenä aikana, jolloin Tanskan ja Ruotsin nuori kansallismielinen älymystö oli irtautunut vanhoista keskinäisistä viholliskuvista ja ryhtynyt korostamaan Pohjolan kansakuntien yhteistä kulttuuriperintöä. Käännekohdaksi oli noussut Lundin yliopiston yhteispohjoismainen juhlatilaisuus, jossa Ruotsin kansallisrunoilija Esaias Tegnér oli kruunannut tanskalaisen kollegansa Adam Oehlenschlägerin laakeriseppeleellä. Norjassa liikkeen vaikutus oli jäänyt vähäisemmäksi, mutta nuori Christopher Bruun oli monien toveriensa tavoin innostunut skandinavistisista aatteista opiskellessaan Kristianian kuninkaallisessa Frederikin yliopistossa. Slesvigin sota nosti yhteispohjoismaiset tuntemukset kokonaan uudelle tasolle, ja veljeskansa-aatetta vaalivien kulttuurieliitin edustajien ohella nousi esille nyt myös nuorukaisia, jotka olivat valmiita sekä kantamaan asetta, taistelemaan että kuolemaan ihanteidensa puolesta. Vapaaehtoisliike oli skandinavismin lopullinen huipentuma.

Monien aikalaistensa tavoin myös Bruun uskoi vakaasti, että rintamalla koettu yhteispohjoismainen aseveljeys valaisi Pohjolan kansat yhtenäiseksi, vapaaksi ja voimakkaaksi kolmen kruunun unioniksi. Tanskan vallituksilla käyty puolustussota nousevaa saksalaista suurvaltaa vastaan merkitsi hänelle yksiselitteisesti oikeutettua taistelua vierasta tyranniaa vastaan. Bismarckin häikäilemätön politiikka muodosti Bruunin näkökulmasta koko Pohjolaa uhkaavan vaaran, minkä seurauksena Skandinavia saattaisi kokea saman kohtalon kuin vastikään vuoden 1863 tammikuun kansannousussa Venäjän nujertamaksi joutunut Puola. Sota oli hänelle moraalinen velvoite, jossa vastatusten olivat kansakunta ja yksinvalta, edistys ja taantumus, vapaus ja orjuus, hyvyys ja pahuus. Vuoden 1864 alussa äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä Bruun kuvaili puhjennutta sotaa “taisteluksi pahuutta, pelkuruutta, itsekkyyttä ja epäuskoa vastaan”, jossa vapaaehtoisten aseina olivat “jalomielisyys ja usko”.

Bruun peilasi kirjeissään tuntemuksiaan myös uskonnollisen vakaumuksensa kautta. Vastaleivottu teologi tunnusti itselleen, ettei hänen valmiutensa lähteä sotaan maallisen aatteensa puolesta kenties ollut täysin sopusoinnussa kristinuskon ihanteiden kanssa. Samalla hän kuitenkin tähdensi, että hänen olemuksensa “paras osa” (det bedste som er i mig) ajoi häntä taisteluun, eikä hän voinut luopua tästä vakaumuksestaan vain siksi, ettei ollut vielä kyennyt saavuttamaan kirkkaampaa hengellisen elämän astetta. Vapaaehtoinen asepalvelus sodassa merkitsi nuorelle Bruunille ennen muuta kansalaisihanteen kulmakiveä. Näkemyksissään hän nojasi Tanskan “kansakunnan isän” N. F. S. Grundtvigin aatteisiin, joissa myös sotalaitoksen perustana oli talonpoikaisen isänmaallisuuden hengessä vapaus ja aito kansanomaisuus (folkelighet).

Slesvig-Holsteinin kriisi kärjistyi jouluaattona 1863, jolloin Saksin ja Hannoverin kuningaskuntien joukot marssivat Holsteiniin tukemaan Saksan liittopäivien päätöstä. Helmikuussa ylittivät Preussin ja Itävallan johtamat liittoutuneet saksalaiset sotavoimat herttuakuntien rajana olleen Eider-joen, tunkeutuen Tanskan kruunun alueille. Bruunin ohella runsaat sata norjalaista nuorukaista riensi vanhan emämaan avuksi, siinä missä Ruotsista päätti puolisentuhatta miestä ylittää Juutinrauman taistellakseen tanskalaisen veljeskansan puolesta. Suomesta taisteluihin ehätti tusina innokasta vapaaehtoista, tunnetuimpana aiemmin Garibaldin riveissä palvellut Herman Liikanen.

Sodan tuloksesta ei voimasuhteiden valossa ollut silti epäilystä. Dybbølin vallien pitkän puolustustaistelun ja Itävallan merivoimia vastaan käytyjen kahakkojen jälkeen oli Tanskan lopulta pakko taipua rauhaan, jossa rajamaat luovutettiin Preussille ja Itävallalle. Bruun palasi kotimaahansa pettyneenä, moittien sekä Ruotsi-Norjan kuningashuonetta että “uneliaita massoja” nahjusmaisuudesta ja kyvyttömyydestä havahtua todellisuuteen edes äärimmäisen valtiollisen vaaran hetkellä. Kaikesta huolimatta hän ei hylännyt uskoaan pohjoismaiseen yhteyteen ja julisti vielä jouluna 1864 kirjoittamassaan kirjeessään, ettei ollut edelleenkään “luopunut toivosta”. Lopun elämästään Bruun omisti pappistyölle ja talonpoikaiselle kansanvalistukselle, toimien uutterasti Norjan kansakoululiikkeessä sekä aikakautensa edistyksellisissä poliittisissa kansanliikkeissä.

Bruunin vielä häviönkin jälkeen vaalima toivo ei ollut millään muotoa perusteetonta. Toinen Slesvigin sota oli merkinnyt sotilaallista tappiota unelmille yhtenäisestä ja vahvasta Pohjolasta, mutta samalla se oli jättänyt jälkeensä kestävän aatteellisen perinnön. Pohjolan kansojen keskinäinen myötämielisyys, jonka puolesta vapaaehtoiset olivat taistelleet, jäi elämään, ja sillä oli vaikutuksensa myös myöhempien sukupolvien aikana — vielä tänä päivänäkin, jolloin kyse on myös yhtä lailla moraalisesta valinnasta oikeuden ja vääryyden välillä kuin jo 150 vuotta sitten.

 

Kirjallisuutta:

Christopher Bruun: Soldat for sanning og rett. Utgitt av Vegard Sletten, Det Norske Samlaget, Oslo 1964.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Sota and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink.