Atlantin liitto ja Pohjolan sotilasyhteistyö

                     

Vuodenvaihteen jälkeen on turvallisuuspoliittinen keskustelu taas pyörähtänyt käyntiin. Tällä kertaa avauksia ovat tehneet poliittiset nuorisojärjestöt. Pelin käynnistivät Pohjolan konservatiivinuoret, jotka ehdottivat sekä Suomen että Ruotsin NATO-jäsenyyttä. Suomen keskustanuoret vastasivat tähän omalla kannanotollaan, jossa Atlantin liittoon hakeutumisen sijasta suositeltiin Suomen ja Ruotsin keskinäistä yhteistyötä. Kysymystä liittoutumisesta käsiteltiin presidentti Niinistön ja pääministeri Reinfeldtin tapaamisessa, jossa läheisempi kumppanuus Suomen ja Ruotsin välillä maanpuolustuksen saralla oli niin ikään esillä. Mielipiteensä ehtivät ilmaista myös maamme puolustusvoimien ylemmät upseerit, jotka suosivat länsiliittoutumista.

Tavallisena kansalaisena, sotahistorian tutkijana ja keskustan rivijäsenenä tuumasin itsekin osallistua keskusteluun ja raapustin aiheesta mielipidekirjoituksen Suomenmaalle. Tekstini julkaistiin keskiviikon lehdessä, ja olen muokannut siitä tämän blogikirjoituksen. Omasta mielestäni keskustanuorten aloite Suomen ja Ruotsin tiiviimmästä puolustusyhteistyöstä oli sisällöltään hyvä ja tervetullut, ja toivottavasti suuntaa myös emopuolueen katseen entistä kiinteämmin turvallisuuspolitiikkaan. Puoluejohdon taholta turvallisuuspoliittiset aloitteet ovat jääneet toistaiseksi vähäisiksi, ja jopa puheenjohtaja Sipilän viimekesäinen puhe tasavallan presidentin järjestämissä Kultaranta-keskusteluissa keskittyi enemmänkin talouspoliittisiin ja maailmankatsomuksellisiin näkökohtiin.

Kysymys sotilaallisesta liittoutumisesta tulee vääjäämättä olemaan esillä seuraavan hallituksen turvallisuuspoliittisista linjauksista päätettäessä. NATO-jäsenyydellä on Suomessa suosijansa nimenomaan kokoomuksessa, jossa eräille tahoille vaihtoehto merkitsee nimenomaan hakeutumista Yhdysvaltain liittolaiseksi. Kadettikunnan kaksi vuotta sitten Tampereen yliopistolla järjestämässä turvallisuuspoliittisessa paneelissa ilmoitti kansanedustaja Kimmo Sasi kannattavansa “Suomen liittoutumista Yhdysvaltain kanssa”, samalla kun hän suositteli asevelvollisuusajan laskemista neljään kuukauteen ja maanpuolustuksen painotuksen siirtämistä kansainvälisiin operaatioihin. Samassa yhteydessä Sasi arvioi, että Yhdysvaltain ilmavoimat kykenisivät yksinään vastaamaan Suomen puolustuksesta. Atlantin liiton puolestapuhujat eivät ylipäätäään ole kaihtaneet vastakkainasetteluja asiaansa ajaessaan. Uutterana läntisen sotilasliiton kannattajana tunnettu Jukka Tarkka on peräti aiemmin moittinut suunnitelmia yhteispohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä ”röyhkeänä yrityksenä hajottaa NATO”.

Keskustelussa unohtuu usein se, että Atlantin liiton painoarvo on vääjäämättä laskemassa. Viimeisen viiden vuoden ajan on liittouman vahvin valtio, Yhdysvallat, vetänyt taistelujoukkojaan pois Euroopasta ja eritoten rohkaissut Euroopan maiden keskinäisiä puolustusjärjestelyjä. Velkakriisin myötä kariutuneet suunnitelmat EU:n omasta puolustuksesta ja Euroopan maiden puolustuslaitosten alasajo ovat herättäneet Obaman presidenttikaudella jopa epäilyksiä siitä, missä määrin perinteinen liittosuhde Yhdysvaltain ja Euroopan maiden välillä on pitemmän päälle mahdollinen. Yhdysvalloissa on hyvän aikaa käyty avointa julkista keskustelua siitä, miten Euroopan puolustaminen kuuluu viime kädessä eurooppalaisille itselleen. Oma vaikutuksensa on sillä, että Pohjois-Amerikasta katsoen maailmanpolitiikan painopisteet ovat siirtyneet jälleen Tyynenmeren alueelle ja itäiseen Aasiaan. Suomenkin kohdalla tämän seuraukset ovat jo tulleet ilmi, sillä Islannin ilmavalvonnan taustallahan oli nimenomaan amerikkalaisten vetäytyminen.

NATO ei siis tulevaisuudessa välttämättä ole enää se amerikkalaisen sotilasmahdin tukema ylivertainen turvatakuu, jollaisena poliittinen oikeistomme tahtoo sen nähdä. Liioin ei liittouma ole sellainen hyökkäyssotia masinoiva maailmanpoliisi, jollaiseksi vasemmistomme sen herkästi kuvittelee. Tässä suhteessa voi todeta, että Suomessa sotilaallisesta liittoutumisesta käydyn keskustelun molemmat poliittiset ääripäät ovat yhä kylmän sodan aikaisten mielikuvien vankeja.

Todellisuus on kuitenkin proosallisempi. Atlantin liiton rakenteet ovat yhä olemassa, mutta Yhdysvaltain roolin pieneneminen saattaa tehdä liittoumasta pitemmän päälle vain samankaltaisen vaihtoehdon jo ehdotetuille EU-vetoisille puolustusratkaisuille. Tilanteessa, jossa Euroopan Unionilla on jatkuvia vaikeuksia toimia edes talous- ja valuuttaunionina, on yksinkertaisesti hyvin vaikea kuvitella että johtavat jäsenmaat kykenisivät mielekkäästi toteuttamaan keskinäistä puolustuspolitiikkaa. Valmistautuminen sotaan on aina astetta kovempi asia kuin taloudellinen yhteistyö, ja ellei jälkimmäinen pelaa, niin ei kannata elätellä toiveita edellisestäkään.

Näissä oloissa liittoutumattomien maiden välinen puolustusyhteistyö on käytännössä poliittisesti mielekkäin ja ennen kaikkea kestävin ratkaisu, jota Suomenkin kannattaa tavoitella yhdessä länsinaapurinsa kanssa. Suomen kannalta kyse on kansallisesta päätöksestä, jolla on mahdollisuus turvata Itämeren alueen vakaus ja tasapaino. Tilanne on otollinen, kun pitää mielessä että Ruotsissa ei NATO-jäsenyys nauti sen suurempaa kannatusta kuin Suomessakaan, ja mielipidetiedusteluissa vain noin kolmannes ruotsalaisista on ilmaissut myötämielisyytensä sitoutumiselle Atlantin liittoon. Sikäli on Suomen tulevalla hallituksella kaikki mahdollisuudet lähestyä länsinaapuriamme syvemmän puolustusyhteistyön merkeissä vuoden 2015 jälkeen.

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilästä on mielipidetiedustelujen valossa voideltu seuraavien hallitusneuvottelujen edeskäypää. Keskustalla on täten puolueena paitsi tilaisuus, myös velvollisuus, ottaa aloite pohjoismaista puolustusyhteistyötä koskevan ratkaisun ajamisessa. Puolueen soisi myös liputtavan sen puolesta avoimesti jo ennen ensi vuoden vaaleja. Kansalaisten huomattavan osan edellyttäessä puolueelta hallitusvastuuta on puoluejohdon myös syytä ottaa avoin ja suora kanta maan turvallisuutta ja puolustusta koskevissa kohtalonkysymyksissä. Keskusta on aiemminkin näyttänyt suuntaa maan turvallisuuspolitiikassa, ja sillä on halutessaan mahdollisuus tehdä näin myös nyt.

Advertisements
This entry was posted in Politiikka, Sota, Yleinen and tagged , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

2 Responses to Atlantin liitto ja Pohjolan sotilasyhteistyö

  1. Otto Normalverbraucher says:

    Sitten kun ruotsalaiset alkavat selvitä tämänhetkisestä säikähdyksen tilastaan ja alkavat tosissaan arvioida erilaisia turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja niin heille aika nopeasti valkenee, että Ruotsin kannalta arvioituna kaikissa mahdollisissa skenaarioissa toimiva puolustusyhteistyö Suomen kanssa edellyttäisi niin voimakkaita keskinäisiä takuita, että lähestytään valtioliittoa. Tähän ei olla valmiita sen enempää Ruotsissa kuin Suomessakaan. Näin uskon (vaikka itse tätä kyllä kannattaisinkin).

    Natovaihtoehto on huomattavasti helpompi Ruotsin kannalta. Kun lisäksi otetaan huomioon se fakta, että Ruotsin Natopäätös ajaa väkisin myös Suomen Natoon niin Ruotsin turvallisuuspolitiikan uskottava keskipitkä linja on siinä. Nato toki vetäytyy Skandinaviasta mutta turvatakuut säilyvät.

    Kylmä ja epämiellyttävä fakta Suomen kannalta on se, että meidän Natopäätöksemme tehdään Tukholmassa.

    • Jussi Jalonen says:

      Itse taas en pidä Ruotsin hakeutumista NATO-jäseneksi todennäköisenä, lähinnä siksi koska Ruotsin hallitus on aina ollut hyvin herkkä kansalaismielipiteelle. Läntinen naapurimmehan pyrki aikoinaan ajamaan ydinvoimaa alas kolmen vuosikymmenen ajan, ihan vain siksi koska kansalaisten ääntään käyttänyt enemmistö niin halusi.

      Yhdysvaltain jatkuva vetäytyminen Euroopasta vaikuttaa vääjäämättä myös siihen, missä määrin varteenotettavana vaihtoehtona Ruotsi näkee NATO-jäsenyyden verrattuna pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön. Euroopan puolustuksen siirtyessä yhä enemmän eurooppalaisten itsensä käsiin vetovastuun ottavat nykyiset suuret EU-maat, jotka eivät kykene edes tekemään valuuttaunionia ylläpitäviä ratkaisuja. Miten innokas Ruotsi olisi hakeutumaan puolustusyhteistyöhön näiden maiden kanssa, etenkin kun se on pitänyt etäisyyttä jopa euroalueeseen?

      Sikäli siis Suomella on valtti käsissään, jos tässä maassa halutaan neuvotella puolustusyhteistyöstä länsinaapurin kanssa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s