Mennen tullen, 2000-2014

  

Yle on kuluvan tammikuun aikana näyttänyt kakkostelevision puolella uusintana takavuosien Julmahuvi-komediaryhmän hienoa Mennen tullen -murhamysteeriä. Neliosainen viihdesarja, jonka päätösjakso nähdään tänään, oli näyttelijäryhmän kiistaton tour de force, ja lukeutuu suomalaisen televisiotaiteen klassikoihin. Olen alkuvuoden aikana kahden kirjan käsikirjoitusta viimeistellessäni joutunut jättämään sisällöntuotannon tähän blogiin vähemmälle, mutta Mennen tullen on sen mittaluokan merkkitapaus, josta on sanottava pari sanaa. Toistakymmentä vuotta sarjan ensiesityksen jälkeen voi todeta, että siinä oli ajattomuutta ja näkemyksellisyyttä, jollaista ei ole Suomen televisiossa nähty sitä ennen eikä sen jälkeen.

Julmahuvi tuotti komediasarjansa neljätoista vuotta sitten, mutta sen täydellisyys on vain parantunut vanhentuessaan. Nimenomaan tänä päivänä komediasarja on vielä entistäkin tuoreempi ja oivaltavampi. Oman aikamme monikulttuurisuuden, metropoliuskovaisten ja Guggenheim-museon kaltaisten valkoisten norsuprojektien aikakautena on mitä soveliainta esittää repäisevä parodia postmodernista maailmasta, jossa osa Helsinkiä on muuttunut kansainvälisten televisiohahmojen asuttamaksi suurkaupungiksi ja jopa yksittäisellä studiolla on oma sisäinen metronsa. Aikoinaan menneille vuosikymmenille pilaillut postmoderni komedia tuotti jo vuonna 2000 onnistunutta irvailua siitä maailmasta, missä olemme nyt tosiasiassa eläneet jo hyvän aikaa.

Komediasarjassa humoristisesti esitelty 1970-luku oli aikoinaan 1990-luvulla retroihailun kohteena, ja on säilynyt sellaisena. Muutamia vuosia sitten samaa pajatsoa tyhjensi Krista Kososen läpimurtoa edesauttanut Uutishuone, humoristisen draaman keinoin. Tänä päivänä pyörä on tehnyt täyden kierroksen, ja Julmahuvin komediasarjassa 1970-luvun futuristisena ihmeenä esitelty Merihaka tosiaan on taas tätä nykyä avaruusajan metropoli. Tämän päivän yhteiskuntapolitiikka alkaa sekin olla melkoista paluuta sarjan 1970-luvun pastissimaailmaan. Lisääntyneen sosiaalisen kontrollin ja peruspalvelujen ulkoistamisen aikana eivät yksityisetsivien jahtaamat työttömyyskassan rahoilla herroiksi elävät vaaralliset irtolaiset hämmästyttäisi enää ketään, edes elävässä elämässä.

Kenties terävimmillään komediaryhmän visio oli heidän iskiessään huumoria  ääriliikkeistä. Viimeisen parin vuoden aikana on äärioikeistolaisen Kansallisen vastarintaliikkeen ja vasemmistoanarkististen Kiakkovieraiden esiinmarssi tehnyt ääriryhmille vitsailusta tuoreempaa kuin koskaan. Komediasarjassa heitetyt vitsit  tonttujen maanalaisesta radikalismista purevat nekin tätä nykyä jopa paremmin kuin neljätoista vuotta sitten. Stereotypioita vastaan kapinoivista tontturadikaaleista tehdyn parodian yhtymäkohdat oman aikamme maahanmuutto- ja islam-keskusteluun ovat sitäkin ilmeisempiä. Tätä nykyähän jopa kansanedustajiksi suoriutuneiden suomalaisten käsitys toiseudesta on sitä luokkaa, että valtakulttuurista poikkeava yksilö voisi olla aivan yhtä hyvin satuolento.

Roolihahmoissa on samaa imua kuin ennenkin. Komediasarjassa seikkaileva ikääntynyt 1970-luvun televisioetsivä Mats on henkilö, johon Julmaanhuviin 1990-luvulla tutustuneet nuoret voivat tänä päivänä suorastaan jopa samaistua. Itse kukin alkaa olla kovia kokenut, ja monet jättäisivät lonkkavikaisina jo mielellään kytän hommat nuoremmille. Matsin tavoin monet yksinelävät ja perheellisetkin haluavat enää vain elää ja kuolla reuna-alueiden rauhassa, ja mennä ennen aurinkoa nukkumaan. Mutta toisinaan kohtalo on päättänyt toisin.

Reilun kymmenen vuoden aikana moni entisistä nuorista on oppinut senkin, miltä hyvän ystävän kuolema tuntuu. Komediasarja on, kuten mainittu, murhamysteeri, jossa vanha etsivä aloittaa tutkimukset entisen partnerinsa kuoltua salaperäisesti. Nimenomaan tässä tarinan kaaressa ja sen hyödyntämisessä piilee sarjan taiteellinen syvyys. Omana aikanamme ovat erinäiset toisen luokan mediakriitikot ja kolumnistit pyrkineet vetämään tiukkaa rajaa ironian ja niinsanotun aitouden välillä. Mennen tullen oli mestarillinen televisiosarja siksi, koska se oli häpeilemättä ja vaivattomasti molempia. Sarjan voi katsoa paitsi ylivertaisen ironisena ja postmodernina huumoripakettina, samalla myös aidosti liikuttavana ja sydämeenkäyvänä fantasiakertomuksena. Suomen tasapaksun televisioviihteen oloissa — ja tänä päivänä se on vielä entistäkin tasapaksumpaa — kyseessä oli uskomattoman moniulotteinen sarja.

Mikä tärkeintä, komediallisen salapoliisikertomuksen sisältö on filosofisesti ajatonta. Mennen tullen edustaa uskoa vapauteen ja uskoa siihen, että menneisyydestä voi säilyttää sen parhaat osat. Tänään nähtävässä viimeisessä osassa sarja myös tuo julki inhimillisesti arvokkaan uskonsa siihen, että yksilöllä on aina toinen mahdollisuus, ja ettei milloinkaan ole liian myöhäistä.

Oman 2010-lukumme tosikkomaisuuden, väkinäisen naurun ja teennäisten tunnekuohujen aikana on Mennen tullen kansallisesti arvokas taideteos ja audiovisuaalisen kulttuurin mestarinäyte. Julmahuvi-ryhmä onnistui tuottamaan historiallista komediaa, joka näki tulevaisuuteen. Tänä iltana sarjan uusinnan päättyessä viimeiseen osaansa kuulemme neljäntoista vuoden takaa yhä menneisyyden lempeästi irvailevan naurun — ja se nauru kohdistuu meidän omaan nykyisyyteemme, juuri nyt ja osuvampana kuin koskaan.

Advertisements
This entry was posted in Kulttuuri, Media and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

One Response to Mennen tullen, 2000-2014

  1. hei says:

    Hei, tuolla on varmaan mustikoita!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s