Maamme hajanaisissa kulttuuripiireissä Jarkko Tontti on omanlaisensa kiintoisa ilmiö. Kirjailijain etujärjestöissä ja PEN-sananvapausyhdistyksessä puuhailevana, joltistakin arvostusta nauttivana ex-juristina on Tontti vakiokirjoittaja myös Helsingin Sanomissa. Maamme suurin päivälehtihän on jo pitkään käyttänyt valtaansa myös sen määrittelemiseen, ketkä muodostavat maassamme niinsanotun kulttuuriälymystön ja sivistyneen eliitin. Tontin asema kolumnistina ja esseevieraana perustuneekin paljolti hyviin väleihin oikeiden toimittajien kanssa, sillä omaperäisillä ajatuksilla tai millään kirjallisilla kyvyillä hänelle suotua julkisuutta ei ainakaan omasta mielestäni oikein kykene selittämään. Eräänä esimerkkinä Tontin raikkaista ja tabuja rikkovista ajatuksista voi mainita, miten hän uskalsi luonnehtia marsalkka Mannerheimia sotarikolliseksi, ja teki sitten saman vielä toisenkin kerran. Kyseessähän oli toki aivan ennennäkemätön provokaatio.
Tämänpäiväisessä, Suomi pysyy kyykyssä -otsikolla somistetussa Hesarin esseessään Tontti päästää taas saman kiistattoman lahjakkuutensa valloilleen. Kirjoitelman aiheena on, tai pitäisi olla, Suomen oletettavasti nöyristelevä ulkopolitiikka Venäjän suuntaan. Tontin kirjoituksen ajankohtaisuus ja tuoreus tuleekin luontevasti esille heti kättelyssä hänen ottaessaan arvostelunsa kohteeksi nimenomaan presidentti Tarja Halosen. Vaatii totta vie aivan poikkeuksellista rohkeutta arvostella päivälehden sivuilla presidentti Halosen ulkopolitiikkaa lähes kaksi vuotta sen jälkeen kun tämä on vetäytynyt virastaan eläkkeelle. Puhumattakaan siitä, että esseen alku Hemulitäti-vertauksineen on lähes sanasta sanaan suora kopio Tontin pari vuotta sitten HS-raadille antamasta Halosen presidenttikauden arvostelusta. Tätäkin merkittävämpää kansalaisrohkeutta Tontti osoittaa julistaessaan olevansa liian hieno mies edes äänestääkseen presidentinvaaleissa.
Mikäpä siinä, presidentti Halosen ja hänen seuraajansa ulkopoliittisten linjausten vertailu toki voisi olla kiintoisa kolumnin aihe sinänsä. Itsekin hämmästelin aikoinaan Halosen vaiteliaisuutta etelänaapurimme jouduttua Pronssisoturi-kriisin pyörteisiin. Tontin kovat moitteet “suomettuneisuutta” edustaville tahoille tosin muuttuvat hieman irvokkaiksi ja kaksinaismoralistisiksi kun pitää mielessä miehen omat aikaisemmat kirjoitukset. Eräänä esimerkkinä Tontti moitiskelee ohimennen presidentti Halosta “tunnetason Yhdysvaltain-vastaisuudesta”. Kyseessä on siis samainen Jarkko Tontti, joka itse tuli Vihreän Langan kolumnistina suomineeksi sosialidemokraattisia poliitikkoja “Irakin sodan suorasta tai epäsuorasta tukemisesta” ja käytti vastaavaa kovaa kieltä myös moitiskellessaan vuoden 2007 vaalien jälkeen kokoomuslaisia poliitikkoja liiasta Yhdysvaltain nöyristelystä.
Juristimme omien kolumnien valossa ei jää epäilystä siitä, että hän on itse asiassa aikaisemmin jakanut presidentti Halosen näkemykset Yhdysvaltain ihmisoikeuspolitiikasta yleensä ja Irakin sodasta erikseen. Helsingin Sanomissa hän kuitenkaan ei arkaile moittia entistä presidenttiä Yhdysvaltain suhteiden laiminlyönnistä. Tontti vieläpä toteaa varmana tietona, miten Halosen presidenttikaudella “suhteet Yhdysvaltoihin heikkenivät selkeästi”. En tiedä, onko Tontilta tai hänen siteeraamiltaan virkamiehiltä jäänyt huomiotta se, miten euroatlanttiset suhteet ylipäätään olivat kohtalaisen kireät taannoisella George W. Bushin presidenttikaudella, vai onko hän muuten vain päättänyt unohtaa tämän. Epäselväksi myös jää, onko hän presidentti Halosta arvostellessaan itse opportunistisesti muuttanut aiempia mielipiteitään. Kaukana ei ole sekään ajatus, että moittiessaan entistä valtionpäämiestä “tunnetason” kannanotoista haluaa Tontti alleviivata että hänen omat, täysin vastaavat kannanottonsa edustivat sentään kylmää järkeä.
Tontin kaksinaismoralismi saavuttaa surkuhupaisat mitat hänen valitellessaan myös siitä, miten “Nato-vastaisuuskin pysyy voimissaan, koska kukaan ei uskalla koetella sitä nykyhetkessä”. Kyllä vain, tässä kirjoittaa edelleen samainen Jarkko Tontti, joka vielä takavuosina ryöpytti edesmennyttä ministeri Max Jakobsonia tämän “pakkomielteestä” NATO-jäsenyyden suhteen. Tontti meni vieläpä niin pitkälle, että kuvaili Jakobsonia “oikeiston omaksi Jaakko Laaksoksi”. Luonnehdinta varmastikin oli tarkoitettu Tontin taholta varauksettomaksi siunaukseksi Atlantin liiton vastaisen mielialan edistyksellisessä koettelemisessa osoitetulle rohkeudelle.
Mestarillisen ja kerrassaan rohkean esseen crescendo päättyy tärähtävään fermaattiin Tontin julistaessa väkevästi Pussy Riotin saamista tuomioista ja moitiskellessa siinä samalla Suomen “arkaaista” jumalanpilkkaa koskevaa lainsäädäntöä. Samalla hän manaa todistajakseen vieläpä Hannu Salaman haamun. Tontti on toki kalastellut näillä vesillä ennenkin, mutta en nyt tiedä, miten tämä pitäisi yhdistää erään toisen oikeudenkäynnin yhteydessä Tontin taholta tarjoiltuun näkemykseen, että sananvapauden nimissä ei sentään saa sanoa ihan mitä tahansa.
Olen aiemminkin hämmästellyt Helsingin Sanomien linjattomuutta ja ristiriitaisuutta, joten sikäli ei ole yllättävää, että myös heidän kolumnisteissaan ja esseevieraissaan tiivistyvät samat ominaisuudet. Mutta ehkäpä sananvapausjuristimme kirjoitusta ei olekaan tarkoitus lukea minään eheänä poliittisena kannanottona. Esseen todellinen viesti näyttäisi olevan rivien välissä. Ennen kaikkea kyse on Jarkko Tontin omasta mainoksesta; hänen halustaan kertoa, ettei hän viitsi äänestää presidentinvaaleissa, miten hän on sentään saanut kutsun suomalais-ugrilaiseen kulttuurikongressiin, miten hän on osallistunut Setan toimintaan ja kuinka hän on tärkeä vaikuttaja PEN-yhteisössä.
Olennaisinta on siis huomata, että Jarkko Tontti kirjoittaa ennen kaikkea siitä, millaista on olla Jarkko Tontti. Ainakin kirjoittaja yrittää tasapainottaa periaatteetonta opportunismiaan osoittamalla olevansa periaatteellinen narsisti. Tässä suhteessa hän ei poikkea kotimaamme pienisieluisesta kulttuurieliitistä. Epäselväksi vain jää, mikä tekee moisesta tekstistä rahan arvoisen, mutta tutkimattomat ovat Sanomatalon ihmisten tiet.
Historiantutkijan näkötorni 
Jussi hyvä, kiitos erinomaisesta blogitekstistäsi. Siinä käsiteltiin jälleen kerran hienolla tavalla Tontin tekstiä ja laitettiin se suurempiin kehyksiinsä. Toisaalta jos lukee esim, Kansankokonaisuus blgin tekstiä samasta asiasta, niin voiko russofobisempaa tekstiä enää olla, kuten siellä joku onnistuneesti toteaa.
Kun olen juuri saanut päätökseen Juhani Suomen erinomaisen teoksen Mannerhein, viimeinen kortti -teoksen, niin olen jotenkin taipuvainen samanmielisyyteen kanssasi. Teos on muuten ehkäpä Suomen paras teksti ja ensimmäisen kerran luin Lapin sodasta sellaista, jota isäni aina kertoi. Ei se niin ollut kuin yleensä sanotaan, hän totesi.
Lisäsin bloggaukseen maininnan Tontin parin vuoden takaisesta Halosen presidenttikauden arvostelusta, jonka hän antoi HS-raadille. Tätä voi pitää taas yhtenä esimerkkinä Tontin kyvyttömyydestä tuottaa mitään uutta taikka omaperäistä:
Tontti vuonna 2012: “Halosta on verrattu Muumimammaan, mutta Muumilaaksosta löytyy hänelle kohdallisempi verrokki: känkkäräluonteinen hemulitäti, joka kasvatti Muumipappaa orpokodissaan kunnes tämä sai tarpeekseen ja karkasi elämään omaa elämäänsä.”
Tontti vuonna 2014: “Presidentti Tarja Halosta verrattiin ennen Muumimammaan. Käsilaukkutyyliä lukuun ottamatta vertaus ei minusta ollut erityisen onnistunut. Muumimamma on lempeä äitihahmo, Halonen puolestaan tiukka johtaja, jolla on myös kiukuttelijan maine. Muumilaaksosta löytyykin onnistuneempi vastine Haloselle. Nimittäin kirjassa Muumipapan urotyöt esiintyvä hemulitäti, äksy orpokodin johtaja.”
Se on hienoa, että maan suurin päivälehti tarjoaa kulttuurieliitin edustajille kunnon paraatipaikat, joissa he voivat lakkaamatta kierrättää vanhoja ajatuksiaan.