“Atlas Shrugged”, I:1, Tunnusmusiikki

Kuluneella viikolla yliopistomme tiedeyhteisö menetti tärkeän ihmisen, kun filosofi Heikki Mäki-Kulmala kuoli yllättäen. Viimeisinä viikkoinaan Mäki-Kulmala oli ehättänyt käydä Aikalaisen sivuilla varsin kiinnostavaa keskustelua Ayn Randin filosofiasta professori Risto Harisalon kanssa. Poliittisilta näkemyksiltään lähinnä itsenäistä vasemmistoa edustaneen Mäki-Kulmalan väittely Libera-ajatuspajan vaikuttajiin ja edesmenneen uusoikeistolaisen Politika-lehden kirjoittajiin lukeutuvan Harisalon kanssa oli hyvin hauskaa seurattavaa. Vastakkaisista maailmankatsomuksistaan huolimatta vanhat yliopistomiehet taittoivat Aikalaisen sivuilla peistä leppeään sävyyn ja hyvässä hengessä.

Pietarissa syntynyt Alisa Zinovjevna Rosenbaum, paremmin tunnettu kirjailijanimellään Ayn Rand, on Yhdysvalloissa kiistelty merkkihenkilö, mutta Suomessa hän oli vielä viime vuosiin asti paljolti tuntematon hahmo. Ayn Rand mainitsi omaksuneensa taiteilijanimensä “eräältä suomalaiselta kirjailijalta”, mutta hänen proosaansa ei ole käännetty kielellemme. Viime vuosien mielenkiinto Randin tuotantoa kohtaan on maassamme versonut paljolti kohupankkiiri Björn Wahlroosin sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan pomon Matti Apusen tunnustauduttua Randin opetuslapsiksi. Randin aatteita on käsitelty kielteiseen sävyyn Voima-lehden sivuilla sekä myönteisempään sävyyn Imagen palstoilla. Kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomien kolumnisti Riku Korhonen yritti lukea Randin massiivista Atlas Shrugged -romaania, mutta jätti sen lopulta kesken. Nyttemmin on kiinnostus Randin persoonaan ja tuotantoon jo laantunut, mutta kuten Mäki-Kulmalan ja Harisalon keskustelu osoittaa, aiheesta riittää silti edelleen sanottavaa.

Väitöskirjani valmistuttua on minulla ollut aivan liikaa vapaa-aikaa, joten syksyllä aloin huvikseni lukea Atlas Shrugged -teosta laajentaakseni sivistystäni tästä aihepiiristä. Koska en ole Hesarin kolumnisti, niin luin romaanin loppuun asti. Eikä siinä kaikki, päätin samalla vieläpä pitää kokemuksistani lukupäiväkirjaa, jolla olen rääkännyt ystäviäni yksityisessä Facebook-profiilissani. Suostuttelujen jälkeen ja ennen kaikkea Mäki-Kulmalan ja Harisalon kiinnostavan väittelyn seurauksena aion nyt julkaista päiväkirjani tässä blogissa. Käsittelin romaanin jokaisen luvun omassa päiväkirjamerkinnässään, minkä lisäksi kirjoitin myös pari erillistä temaattista muistiinpanoa romaanin herättämistä ajatuksista. Vuorossa on nyt siis reilun puolentoista tiun satsi Ayn Rand -bloggauksia.

Blogin vakiolukijoiden ei tarvitse säikähtää, sillä tulen kyllä kirjoittamaan tässä samalla muistakin aiheista. Julkaisen näitä Atlas Shrugged -lukupäiväkirjani kappaleita sopivin pikku väliajoin ja yritän ajoittaa niiden ilmestymisen siten, että romaanin finaali osuu pääsiäisen pyhiin. Tarinan lopussa John Galt ojentaa meille kaikille komean, kultaisella dollarinmerkillä koristellun suklaamunan.

Lukijoita toivon muistamaan, etten ole suorittanut opintoja kirjallisuuden teoriasta tai filosofiasta. Lukupäiväkirjassani olen miettinyt Randin suurromaanin olemusta suhteessa hänen oman aikansa ja paikkansa, eli 1950-luvun Amerikan poliittiseen ja historialliseen tilanteeseen. Samalla olen tietysti myös pohtinut, voiko Randin romaanissa havaita aineksia, jotka ovat tuttuja myöhemmästä populaarikulttuurista. Pokkarien suurkuluttajana olen väistämättä tullut verranneeksi Randia sellaisiin aikakauden bestseller-kirjailijoihin kuin Mickey Spillane tai Ian Fleming. Viime kädessähän Atlas Shrugged on filosofisista ja yhteiskunnallisista painotuksistaan huolimatta myös viihderomaani, joka kertoo meille jännittävän tarinan. Päiväkirjassani olen myös yrittänyt arvioida Randin tapaa kertoa seksuaalisuudesta ja hänen henkilökohtaista taustaansa neuvostoemigranttina. Koska tulin rahoittaneeksi opintoni sulattomiehenä, niin tietystikin olen suonut erityishuomiota Randin kuvauksille terästeollisuudesta.

Mutta ylipäätään tämän lukupäiväkirjan voi lukea pelkkänä jatkokertomuksena. Tarjolla on nyt helppo muropakettiversio erään aikamme merkittävimmän kapitalistisen filosofin ja yhteiskuntakriitikon mittavimmasta tiiliskiviromaanista. Kaikki ne, joille Atlas Shrugged on liian järeä teos luettavaksi, mutta joita sen sisältö kiinnostaa, voivat siis säästää vaivaansa ja seurata tätä blogiani.

Yli kolmenkymmenen luvun matka on tiedossa, joten aloitetaan! Ylläoleva saa käydä esipuheesta, ja siirrytään suoraa päätä Randin magnum opuksen pariin. Julius Caesarin aikaisen Gallian tavoin myös Atlas Shrugged –romaani jakautuu kolmeen osaan. Kussakin on kymmenen lukua. Ensimmäisen osan nimi on Non-Contradiction, ja tarinan käynnistävän luvun otsikoksi on valikoitunut The Theme, suomeksi siis “Tunnusmusiikki”.

—-

Randin romaanin ensi luku, kuten kirjojen avaukset yleensäkin, esittelee meille tarinan keskeiset henkilöt ja miljöön. Ensimmäisenä näyttämölle astelee mies nimeltä Eddie Willers, jonka tehtävä näyttäisi olevan tuoda kertomukseen tavallisen kaverin perspektiiviä ja siinä samalla keskivertolukijalle helppo kohde, johon samastua. Willers on kokenut toimihenkilö ja työskentelee jokapaikan höylänä Taggart Transcontinental -rautatieyhtiössä, jonka omistavat sisarukset Dagny ja James Taggart.

Taggartien kiskokonserni on sukuyritys, ja sen perusti aikoinaan patriarkka Nat Taggart, rämäpäinen yrittäjä, joka vuoli kultansa villin lännen hurjina aikoina. Yhtiön juuret ovat siis syvällä Amerikan kultareunaisessa dollariruhtinaiden aikakaudessa, jolloin uutterat miehet takoivat suuromaisuuksia ja nousivat ryysyistä rikkauksiin. Tätä nykyä rautatieyrityksellä tosin menee hieman kehnommin. Firma on aikoinaan tehnyt hyvät rahat kuljettamalla öljyä Coloradosta, jossa muuan Ellis Wyatt -niminen teollisuusmagnaatti on onnistunut löytämään huomattavan esiintymän mustaa kultaa. Valitettavasti Taggartien hallussa ollut Rio Norten rautatielinja on ränsistynyt pahasti, ja toinen kilpaileva rautatiefirma, Phoenix-Durango, on onnistunut sieppaamaan Wyattin kuljetussopimukset.

Ensimmäisen luvun juonen kannalta keskeisin osa on Taggartin sisarusten keskustelu Rio Norten remontoinnista. Rautatieyhtiön voimanainen Dagny Taggart on saanut pirun hyvän idean tilata uudet kiskot teräsyrittäjä Hank Reardenin sulatolta, jossa on keksitty kokonaan uusi vallankumouksellinen erikoisteräs.

Se, mistä romaanille voi tässä vaiheessa antaa tunnustusta, on ympäristön kuvaus. Ensi sivuilta alkaen onnistuu kirjailija maalaamaan kohtalaisen tyylikkään vision 1950-luvun tunnelmaa huokuvasta amerikkalaisesta suurkaupungista, jossa parin sukupolven aikana syntynyt moderni maisema huokuu jo orastavaa rappiota. Dynaaminen nykyaika, joka puhkesi kukkaansa länsimaissa sotienvälisinä vuosikymmeninä, on selvästi saavuttamassa iltahämäränsä. Sen ylivertaiseksi kulissiksi rakentunut suurkaupunki on kuitenkin yhä vielä pystyssä, itsevarmana ja hetkeään odottaen.

Randin monisanaiset kuvaukset taivasta silpovista teräsrakenteisista tornitaloista, rautateiden seisakkeilla punaisina hehkuvista varoitusvaloista ja toimipaikoillaan kirjoituskoneitaan rytmikkäästi takovista konttoristeista onnistuvat herättämään lukijassa asiaankuuluvaa tunnelmaa. Kaupunki elää kirjailijan käsissä, vaikkakin sitten väsyneesti ja ponnettomasti, mutta kuitenkin. Eddie Willersin tallustelu New York Cityn viidennellä avenuella, jossa hän tyytyväisenä katselee linjureita, kadulla vihanneksia myyviä pienyrittäjiä ja vieläpä kivijalkakauppoja, kertoo meille ainakin sen, että Ayn Randilla ja oman aikamme helsinkiläisillä cityvihreillä on paljon enemmän yhteistä kuin mitä kummatkaan suostuisivat myöntämään.

Myös romaanin soundtrack on kohdallaan ja sopii maisemaan siinä, missä Gershwinin rapsodia Woody Allenin myöhemmän Manhattan-elokuvan alkuun. Ensimmäisen luvun otsikossa mainittu tunnusmusiikki viittaa raidetyöntekijän viheltelemään kuvitteellisen säveltäjä Richard Halleyn konserttoon, jota junamatkaa tekevä Dagny Taggart kuuntelee haltioituneena Comet-pikajunassa. Musiikki on kuvattu sikäli perusteellisesti, että lukija hämmästyy huomatessaan lopulta, että kyse olikin vain jarrumiehen vislauksesta eikä alkuperäislevytyksestä. Teollisen muotoilun ja musiikin ohella myös Dagny Taggartin pukineet ja vartalo kuvataan meille antaumuksellisesti, ja kukapa nyt ei mielikseen antautuisi hetkellisesti kuvitelmiin silkkisukan verhoamasta sulavalinjaisesta naisen säärestä. Etenkin kun se nainen on rikaskin vielä.

Henkilökuvaus sen sijaan on tässä vaiheessa yksiulotteista. Dialogit ovat yksikantaisia, ylipitkiä, itseääntoistavia ja tuovat välillä mieleen Aki Kaurismäen elokuvien itseään parodioivat vuoropuhelut. Dramatis personae kuitenkin ajaa asiansa. Eddie Willers on kaikin puolin mukava kaveri ja luotettava työntekijä. James Taggart taas on firman johtajana enemmän tai vähemmän epämiellyttävä ja toistaitoinen yksilö, joka jaarittelee ajoittain kaikenlaisia epäolennaisuuksia siitä miten maailmassa olisi muka tärkeämpiäkin asioita kuin raha ja liikevoitto. Ainoa yrityksessä edes jotain liikkeenharjoittamisen päälle ymmärtävä on Dagny, joka käyttää auktoriteettiaan ottamalla velipojastaan niskalenkin Rio Norten kunnostamisesta käydyn puuduttavan mitäänsanomattoman keskustelun aikana. Porukan kyvykkäin henkilö on siis nainen.

Uuvuttavat vuoropuhelut voinee antaa osin anteeksi, koska niiden tarkoituksena on kaiketikin heijastella teoksen kuvailemaa modernin yhteiskunnan luiskahtamista vaivihkaiseen taantumaan ja lamaan. Saamme kuulla rautatieonnettomuuksista ja yrityskonkursseista, kaduilla hortoilee epämääräisiä pummeja, ja muutamat pätevät työntekijät ovat irtisanoutumassa omasta aloitteestaan. Näin siitä huolimatta, että ammattitaitoisilla ja asiansa osaavilla työntekijöillä näyttäisi yhä vain olevan melkoinen kysyntä. Luku päättyy Dagny Taggartin yrittäessä suostutella irtisanomisilmoituksensa jättänyttä Owen Kellogg -nimistä toimihenkilöä jäämään töihin. Kellogg pysyy lujana ja irtisanoutuu, vaikka hänelle tarjotaan mahdollisuus määrätä itselleen mielensä mukainen palkka ja valita työmaansa. Dagnyn ihmetellessä, miksi osaava ja ammatistaan selvästikin nauttiva mies haluaa jättää hommansa ja vetäytyä lepäämään laakereilleen, Kellogg lausahtaa arvoituksellisesti “Kuka on John Galt?”.

Saman merkillisen slanginomaisen kysymyksen olemme tämän ensimmäisen luvun aikana kuulleet jo Willersin kohtaamalta vähäosaiselta kadunmieheltä ja yhtiön rautatieinsinööriltä. Jotain on selvästikin siis tekeillä, mutta mitä? Jännitys tiivistyy ja on jo ensimmäisen luvun aikana suorastaan käsinkosketeltavissa.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

4 Responses to “Atlas Shrugged”, I:1, Tunnusmusiikki

  1. Samppa says:

    Eikös tämä suursankari Ayn Rand elänyt sosiaalituella ja ollut narkkari? Hyvä idoli omassa esimerkissään suurmiehille. Elä tee kuten minä, vaan elä miten minä sanon.

    En enää muista, mistä luin, ja mikä firma oli kyseessä. Kuitenkin iso amerikkalainen jälleenmyyjäjätti. Jonka valtasi pörssin armoton nero, ja organisoi firmansa Ayn Randin filosofian pohjalta. Sai firman konkursiin alta aika yksikön.

    Mutta Ayn on nero, vaikka eli sosiaalituella. Niin moni muuten elää tänäkin päivänä, mutta eivät he kirjoita harhaisia näkemyksiään itstään yli-ihmisinä. Varmaan johtuu oikeasta lääkityksestä joka on lääkärin määräämää.

    Koska olen blogisi tilaaja, tulen sitten ehkä lukemaan raporttisi, tästä suuresta sankarista, vaikka jättäisin enemmin lukematta.

    • Jussi Jalonen says:

      No, tietysti kirjoitan täällä muustakin. Ajattelin pistää kirjan ensimmäiset viisi lukua näin nopeaan tahtiin alta pois vielä helmikuun puolella.

      Rand käytti monien aikalaistensa tavoin bentsedriiniä, mutta ennen kaikkea hän oli ketjupolttaja. Sosiaalituen asemesta hän ansaitsi elantonsa romaaneillaan ja luennoimalla. Julkiseen terveydenhuoltoon hän turvautui keuhkosyöpänsä vuoksi. Aikansa hän tosin protestoi, kunnes oivalsi että loppujen lopuksi hänhän oli hoitonsa jo verovaroillaan maksanut.

  2. Isaiah says:

    Tämähän on mainio projekti. Tiettyjen libertaristien ulostulojen jälkeen kirja on herättänyt kiinnostukseni, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että jaksaisin sitä oikeasti lukea.

    Randin vertaaminen cityvihreisiin tosin tuntuu suurin piirtein yhtä osuvalta piikiltä kuin Hitlerin kasvissyönnistä muistuttaminen.

    • Jussi Jalonen says:

      Eihän se ollut piikki. Romaanin kulkiessa eteenpäin kirjoitan enemmänkin myös kaikesta siitä irrallisesta, mitä lukukokemus mieleeni toi.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s