“Atlas Shrugged”, I:2, Ketju

Edellisessä blogimerkinnässäni aloitin kapitalistiteoreetikko Ayn Randin suurromaania Atlas Shrugged käsittelevän lukupäiväkirjani. Päästäksemme tarinassa vauhdikkaasti eteenpäin, ja koska haluan kirjoittaa blogissani vielä muistakin asioista, julkaisen yksin tein katsaukseni romaanin ensimmäisen osan toiseen lukuun. Luvun otsikko on The Chain, eli “Ketju”.

Luvun motiivina on terästehtailija Henry Reardenin vaimolleen lahjoittama ranneketju. Henry Rearden, eli tuttavallisemmin Hank, on romaanin keskeisiä hahmoja, joka tulikin ohimennen esiteltyä jo ensimmäisessä luvussa. Hän on uuden erikoisteräksen keksinyt metallurgi ja valimoyrittäjä, jolta Taggartin sisarukset ovat tilaamassa uusia kiskoja Rio Norten rautatielinjalleen..

Kakkosluku alkaa ylevällä ja teollisuusromantiikkaa hehkuvalla kuvauksella Reardenin sulatolta, jossa uuden teräksen masuuninlasku on jo täydessä käynnissä leimahdusten ja kaasunkäryn keskellä. Työskentelin itse opiskeluaikoinani viitenä suvena Outokummun sulatolla Harjavallassa, joten metallitehtaan kuvauksessa on omasta näkökulmastani menneet mieleen palauttavaa vetovoimaa. Ayn Rand maalailee tenhoavin sanankääntein kerrassaan hekumallisen panoraaman pursuavan sulan metallin virrasta, joka kiemurtelee hohkaten rännejä pitkin uuniryhmän työmiesten ohjastamana ja syöksähtää kultaisena kaarena valinkauhaan. Lopulta vinssikuski koppaa kauhan koukkuunsa ja kippaa sulan metallin muotteihinsa. Kohtaus saa meikäläisenkin vanhan sulattomiehen nostalgiselle päälle. Olivat ne meinaan aikoja, ja olihan se kieltämättä miehistä työtä. Hatunnosto niille, jotka ovat tehneet kyseisiä hommia koko aikuisikänsä.

Masuuninlaskun lomassa kohtaamme Hank Reardenin vaikuttavan persoonan. Rearden on klassinen amerikkalainen self-made-man. Hän on aloittanut työnsä teini-ikäisenä mainarina Minnesotan rautakaivoksilla, hankkinut itselleen metallurgian koulutuksen ja muuttanut Pennsylvaniaan, jossa hän on kertaheitolla elvyttänyt taantumassa olleen terästeollisuuden ja hankkinut ränsistyvissä kaupungeissa asustaville vanhoille duunareille taas kunnon töitä. Kymmenen vuoden ponnistusten jälkeen hän on kruunannut uransa keksimällä uuden huipputeräksen, Rearden-metallin. Saavutuksen jälkeen Reardenin olo tosin tuntuu hieman ontolta. Kaikkihan tiedämme, kuinka suuria ponnistuksia seuraa vääjäämättä antikliimaksi.

Varsinainen antikliimaksi on Reardenin perhe. Terästehtailijan kotona asustavat hänen äitinsä, hänen veljensä Philip sekä hänen vaimonsa Lillian. Perhe on aivan täydellisen dysfunktionaalinen. Sen paremmin Reardenin puoliso kuin hänen lähisukulaisensa eivät sanottavammin ymmärrä tai arvosta miehen intohimoa työlleen, eivätkä pidä hänen prosessimetallurgian saavutuksiaan oikein minkäänpäiväisinä. Rearden itse pohdiskelee vaiteliaana, miten hänen perheensä kaiketi tosiaan rakastaa häntä, mutta ihmettelee miten he eivät kuitenkaan arvosta hänessä niitä ominaisuuksia, jotka ovat hänen identiteettinsä kulmakiviä. Kuvaus perheen nyrjähtäneistä ihmissuhteista on surullisen uskottava.

Luvun huipentumassa Rearden esittää pahoittelunsa siitä, että on myöhästynyt illalliselta, ja antaa vaimolleen lahjaksi uuden erikoisteräksen ensimmäisestä erästä väsätyn ranneketjun. Reardenille kyse on rakkaudenosoituksesta, vaikka lempi tosin onkin jo haalistunut. Hän on halunnut antaa vaimolleen kymmenen vuoden urakan tuloksen, jotain sellaista mitä hän on itse tehnyt ja johon hän on panostanut koko intohimonsa. Seurauksena on kuitenkin pelkkää naljailua perheen taholta. Lillian Rearden aloittaa vinoilun siitä, miten hienoa on saada aito ratakiskoteräksinen ranneke. Mamma-Rearden alkaa sönköttää, miten oikeasti rakastava mies olisi ostanut vaimonsa iloksi timanttikorun. Velipoika puolestaan toteaa, että Hank se yrittää aina vain rehvastella milloin milläkin. Lopulta koko perhekunta antaa vihjailevaan sävyyn Rearden-paran ymmärtää, että oikeastaan hän on vain pelkkä pätemisen tarpeessa oleva omahyväinen narsisti.

Luovaa työtä tekevä lukija tunnistaa oitis tarinassa kuvatun ihmistyypin, samastuu vaivatta Reardenin persoonaan ja kokee välitöntä vastenmielisyyttä tämän perhettä kohtaan. Vaikkei kyse olekaan järin korkeakirjallisesti luonnostellusta kohtauksesta, niin tällä kertaa dialogi toimii kuten pitääkin, ja Rand onnistuu herättämään lukijassa suorastaan tuntemuksia.

Valitettavasti kirjailija kokee liian suurta tarvetta alleviivata perheen kylmäkiskoista ja halveksuttavaa piittaamattomuutta, ja seuraa psykologisesti käsittämätön yltiökarrikoitu kohtaus. Philip Rearden, joka on tähän asti loisinut kotosalla veljensä siivellä, on ryhtynyt varainkerääjäksi Friends of Global Progress -nimiselle järjestölle. Kansalaisjärjestön toiminta koostuu ilmaiseksi pidetyistä yleisöluennoista, joiden aiheina ovat sielutiede, folkmusiikki ja lähiruoan yhteisöviljely. Philipin tavoitteena on feissata kymmentätuhatta dollaria näille Leadbellyä soittaville luomuruokapsykologeille, ja näissä merkeissä hän on vonkunut rahaa paikallisilta yritysjohtajilta. Syy siihen, miksi nämä globaalin edistyksen ystävät hakevat mesenaatteja syvästi vihaamistaan kapitalisteista sen sijaan, että keräisivät rahaa kadulla tai tekisivät kaiken itse DIY-hengessä jää epäselväksi, mutta väliäkö tuolla.

Yhtä kaikki. Hank-isoveli on toistaiseksi elättänyt veljeään siinä toivossa, että tämä löytäisi kenties joskus jonkin itselleen sopivan ammatin. Nyt kun velipoika on viimeinkin keksinyt edes jonkinlaisia pikku hommia, vaikkapa sitten joutavanpäiväisessä kansalaisjärjestössä, niin miten Hank siihen reagoi? Kannustaako hän veljeään yrittämään sinnikkäämmin, että mokoma nahjus tosiaan oppisi rahan arvon, yhdistystoiminnan haasteellisuuden ja ennen kaikkea vapaaehtoistyön ja varankeräyksen edellyttämän uutteruuden? Eipä tietenkään. Hetken mielijohteesta Hank päättää maksaa tälle konttäsummana vaaditun kymppitonnin, ihan vain siinä toivossa että pikkuveli tulisi iloiseksi.

Philip vastaanottaa rahat yhtä ynseänä kuin ennenkin. Hän lausahtaa koleat kiitokset, antaa kiertoilmaisulla ymmärtää että hänen veljensä on vain sydämetön kapitalisti ja toteaa, että kun hän huomenna hakee summan tehtaan kassasta niin sen on sitten parempi olla käteisellä. Kas kun ei saman tien pieninä seteleinä. Perheen naiset yhtyvät taas nalkuttamiseen, toki porvarillisen hillittyyn sävyyn, ja Lillian Rearden toteaa ranneketjun olevan yksi niistä kahleista, joilla Hank pitää heitä kaikkia orjuudessa.

Samaan aikaan Washingtonista kuuluu kummia. Paul Larkin, huono-onninen bisnesmies, piipahtaa illallisen aikana varoittamassa Reardenia siitä, kuinka politiikassa puhaltavat uudet tuulet. Hallitus ei katso hyvällä liian menestyksekkäitä liikemiehiä, ja Rearden on vanhanaikaisena työmyyränä muutenkin arveluttavan epäsosiaalinen yksilö. Reardenin ihmetellessä, mikä kumma maailmassa oikein on vialla, Larkin vastaa toteamalla, että tämä on yksi niitä kysymyksiä joihin on mahdoton vastata. Miten syvä on valtameri? Kuinka korkea on taivas? Kuka on John Galt?

Tarinan opetus: kyllä sulattotyöt aina kotiolot voittavat.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s