Ensimmäisen ja toisen jakson jälkeen Atlas Shrugged -lukupäiväkirjani kulkee eteenpäin. Romaanin ensimmäisen osan kolmannen luvun nimi on The Top and The Bottom. Olen omin lupineni päättänyt suomentaa romaanin lukujen nimet tämän blogini otsikointia varten. Sen verran kunnianhimoinen olen, että toivon näiden käännösteni aikanaan valikoituvan myös romaanin lopulliseen suomennokseen, jos joku sellaisen viitsisi vain tehdä.
Romaanin kolmas luku alkaa huipulta, eli New York Cityn erään prameimman pilvenpiirtäjän kattokerroksessa sijaitsevasta hienosta luksusbaarista. Paikalla on jo vanhastaan tuttu rautatieyrittäjämme James Taggart. Hänen seuralaisinaan ovat terästehtailija Orren Boyle, viime luvussa tutuksi tullut Paul Larkin, sekä herrasmies nimeltään Wesley Mouch. Viimeksimainittu paljastuu uuden erikoisteräksen keksineen sankariyrittäjä Hank Reardenin tähän asti nimeämättömäksi Washingtonin-kontaktiksi.
Kohtaamisen tarkoituksena on häikäilemätön juonittelu. Associated Steel -terästehtaan omistajana Orren Boyle on aikoinaan huolehtinut kiskojen toimittamisesta Taggartien rautatieyhtiölle, kunnes Jamesin sisar Dagny lopulta kyllästyi hänen kehnoon palveluunsa alihankkijana. Kuten olemme nähneet, Dagny päätti solmia uuden sopimuksen viime jaksossa tapaamamme Henry Reardenin kanssa. Boylea ottaa tietystikin päähän, että Rearden on siepannut kontrahdin ja kaiken lisäksi kehdannut vielä innovoida uuden erikoisteräksen. Vanha Boyle pitää epäreiluna sitä, että yksi kekseliäs yrittäjä eikun porskuttaa onnekkaan patenttinsa turvin samalla kun muilla menee huonosti. Moinenhan vahingoittaa amerikkalaisen terästeollisuuden kokonaisetua, eikä semmoinen peli vetele. Muutenkin Boyle on sitä mieltä, että yksityisomaisuuden ainoa oikeutus on yhteinen hyvä.
James Taggartia puolestaan kismittää se, miten kilpaileva rautatieyhtiö Phoenix-Durango on onnistunut hankkimaan kuljetusoikeudet Coloradon öljykentillä. Tämäkään ei ole hyvä asia. Kuten jo ensimmäisestä luvusta saimme nähdä, James Taggart haluaa Wyattin öljy-yhtiön säiliövaunujen kulkevan oman yhtiönsä vanhaa Rio Norten linjaa pitkin.
Boylen ja Taggartin ongelmat vaikuttaisivat ratkaisevan toisensa. Miesten kokous päättyy rivien välistä lausuttuun yhteisymmärrykseen, jossa todetaan että yhteiskunnan edun ja edistyksellisen politiikan nimissä teollisuudessa pitänee tehdä jonkinlaisia rakenteellisia uudelleenjärjestelyjä. Boyle tekee salamyhkäisen, mutta paljonpuhuvan viittauksen Kansalliseen rautatieliittoon, National Alliance of Railroads, jossa kaikenlaiset kilpailua ja monopoleja koskevat asiat voi ottaa esille, ja joka voisi kenties auttaa James Taggartia hänen Coloradon-pyrkimyksissään.
Kyseessä on massiivinen kähmintä, jossa suurteollisuuden sikariporras esittelee keskinäiset lehmänkauppansa yhteishyvää palvelevana toimenpiteenä, eräänlaisen vesitetyn New Deal -retoriikan hengessä. Kiintoisaa on se, että aloite näyttää tulevan yritysjohtajilta itseltään. Wesley Mouch on vain passiivinen kuuntelija, ja liittovaltio vaikuttaisi ainakin toistaiseksi olevan vain lobattavana osapuolena. Taloudellisen hyödyn tavoittelustaan huolimatta Boyle ja Taggart ovat vieläpä liikkeellä ilmeisen aatteellisesti ja ottavat puheensa yhteishyvästä, julkisesta edusta ja edistyksellisyydestä aivan tosissaan.
Lukijalle jää vaikutelmaksi, että kyse ei ole klassisista filantroopeiksi ryhtyneistä ja lahjoituksia tekevistä yritysjohtajista. Sen sijaan Yhdysvaltain suurteollisuuden eräät vaikuttajat ovat ties mistä syystä vakavissaan innostuneet sosialidemokratialta hajahtavasta rakennemuutoksesta, jolla tähdätään jonkinlaiseen uusjakoon. Lisäksi he ovat optimistisesti varmoja siitä, että he itse kykenevät tekemään henkilökohtaista voittoa moisella politiikalla, ja tämä voitto on vieläpä mahdollista kanavoida edelleen yhteisön hyödyksi. Tietysti jotkut väistämättä häviävät tässä suhmuroinnissa, mutta senhän nämä “epäsosiaaliset” yrittäjät ansaitsevatkin.
Kamera siirtyy tämän jälkeen Taggart-yhtiön toimitiloihin, jossa Dagny Taggart puskee töitä sillä välin, kun hänen veljensä on hörppimässä viskiä ja ihailemassa Manhattanin taivasta salaliittolaistoveriensa seurassa. Pitkähkössä takautumassa meille kerrotaan, miten Dagnyn velipojan ainoa työkokemus on yhtiön PR-hommista, siinä missä uuttera sisar on sentään suorittanut insinöörin paperit ja rehkinyt viimeisen päälle isänperintönsä eteen. Siinä samalla hän on taistellut urheasti sukupuoleen liittyviä ennakkoluuloja ja miesten yleistä velttoutta vastaan. Viihderomaanin mittapuulla taustakertomus ei ole yhtään hassummin kirjoitettu, ja lukija alkaa pikku hiljaa ymmärtää Dagnyn kylmäkiskoista olemusta.
Viimeinen pisara naisinsinöörillemme on ollut James Taggartin holtiton sijoitus Meksikoon, jossa muuan Francisco D’Anconia on aloittanut kuparinlouhinnan San Sebastiánin vuorilla. Salaperäinen D’Anconia on todellinen uuden maailman kaivosmagnaatti, rehvakas ja komea latinalaisamerikkalainen playboy, joka ei ole kertaakaan eläissään tehnyt virheinvestointia. Rivien välistä meille annetaan ymmärtää, että Dagnyllä on menneisyydessä ollut säpinää Franciscon kanssa. Yhtä kaikki, James Taggart on varmoista voitoista ja latinomagnaatin bisnesvainusta vakuuttuneena kyhännyt rautatielinjan San Sebastiánin kaivoksille. Kyse ei taaskaan ole vain liikevoitosta! James on nimittäin perustellut sisarelleen sijoitusta myös humanitaarisin perustein ja Meksikolle annettavana tarpeellisena kehitysapuna, totta kai.
Dagny-sisko ei ole lämmennyt Meksikon-seikkailulle. Etelänaapurista on näet tullut “kansanvaltio” — alkuperäistekstissä People’s State of Mexico — ja odotettavissa on, että Montezuman palatsissa istuvat uudet hallitusherrat kansallistavat rautatien hetkenä minä hyvänsä. Näissä merkeissä Dagny onkin ryhtynyt vaivihkaa alasajamaan San Sebastiánin rautatietä. Liikennöintiä on vähennetty ja uudempi kalusto on siirretty pois, ettei mokomilla meksikolaisilla sosialisteilla olisi liiaksi rosvottavaa. Saatuaan selville siskonsa touhut James Taggart raivostuu. Hän on varma siitä, että solmittu sopimus Meksikon hallituksen kanssa on raudanluja, ja D’Anconia taatusti iskee kohtsillään muhevaan kuparisuoneen. Sisarukset käyvät Meksikon-hankkeesta kipakan ja kiukkuisen sananvaihdon. Dialogi ei enää ole aivan niin pahvista kuin romaanin käynnistyessä.
Veljensä kanssa kiukuteltuaan Dagny kävelee pilvenpiirtäjän ala-aulaan mietiskellen syntyjä syviä. Samalla vaivaa hän poikkeaa ostamaan askin tupakkaa kioskinpitäjältä. Kioskiyrittäjä valittelee, miten savuketehtaatkin ovat menossa konkurssiin kautta maailman, ja hän kun pitää niin kovasti savukkeista. Savukeaskien keräily on hauskaa, ja tupakointi se vasta onkin peräti sielukas elämys. Tupakointi symboloi ihmisen voittoa vaarallisesta elementistä, tulesta; savukkeesta nauttiva ihminen on kesyttänyt tulen ja pitää tätä liekkiä käsissään. Savukkeen tulipää edustaa konkreettisesti sitä ajatuksen kipinää, joka kytee pohdiskelevan ihmisen mielessä tämän katsellessa kiemurtelevaa savua.
Romaanin tämän kohtauksen taustaksi pitänee selventää, että Rand oli ketjupolttaja ja tunnetusti tervasi keuhkonsa lopulta niin, että sai syövän. Valitettavasti kultaisella 1950-luvulla ei tietoisuus tupakan vaaroista ollut yhtä laajalle levinnyttä kuin tätä nykyä. Mutta tokihan tämä tekijän taipumus istuttaa omia mieltymyksiään romaaninsa maailmaan vielä menettelee populaarikulttuurissa tätäkin nykyä. Quentin Tarantinon elokuvissa keskeiset hahmot juovat aina kahvinsa vahvasti kermalla ja sokerilla, nautiskellen täysin rinnoin makeista jälkiruoista, samoista syistä.
Tupakkatehtaiden konkurssit ovat totta kai taas yksi uusi osoitus piinaavasta taantumasta ja yritteliäisyyden lamaannuksesta. Mitä kummaa oikein on tapahtumassa? Sitä ihmettelee kioskinpitäjäkin, ja tokaisee olkiaan kohauttaen jo tutun kysymyksen: kuka on John Galt? Slanginomainen lausahdus ilmentää toivottomuutta niiden ongelmien edessä, joihin ei ole helppoa vastausta. Mutta mistä kummasta tämä sananparsi oikein on lähtöisin? Entä miksi kaikki ihmiset toistavat sitä lakkaamatta? Dagny Taggart alkaa olla jo melkoisen ärtynyt tästä tokaisusta, ja niin on kyllä lukijakin.
Luvun yleisvaikutelman voi tiivistää taas hyvin ytimekkäästi. Yritysjohtajien hyvä veli -verkostot ja kartellit ovat arveluttavaa puuhaa ja kehitysyhteistyön merkeissä tehdyt investoinnit ovat rahan kaatamista kankkulan kaivoon. Mutta tupakointi sen sijaan on tyylikästä ja stimuloivaa ajanvietettä.
Historiantutkijan näkötorni 
Tämän pitkäpiimäisen ja sisällöllisesti onton kirjan yhteiskunnallisen viestin de-koodaaminen on perin vaikuttava hanke, jota tervehdin ilolla. Oma luku-urakkani laimeni hyvän alun jälkeen hajamieliseksi selailuksi ja päähenkilön pitkien puheiden läpiräpiköinniksi.
Hassua, minusta teos oli ihan hauska ja helppolukuinen. Toisaalta minä luin sen enemmänkin vain viihderomaanina.
“Moinenhan vahingoittaa amerikkalaisen terästeollisuuden kokonaisetua, eikä semmoinen peli vetele. Muutenkin Boyle on sitä mieltä, että yksityisomaisuuden ainoa oikeutus on yhteinen hyvä.”
“Kyseessä on massiivinen kähmintä, jossa suurteollisuuden sikariporras esittelee keskinäiset lehmänkauppansa yhteishyvää palvelevana toimenpiteenä, eräänlaisen vesitetyn New Deal -retoriikan hengessä. Kiintoisaa on se, että aloite näyttää tulevan yritysjohtajilta itseltään. Wesley Mouch on vain passiivinen kuuntelija, ja liittovaltio vaikuttaisi ainakin toistaiseksi olevan vain lobattavana osapuolena. Taloudellisen hyödyn tavoittelustaan huolimatta Boyle ja Taggart ovat vieläpä liikkeellä ilmeisen aatteellisesti ja ottavat puheensa yhteishyvästä, julkisesta edusta ja edistyksellisyydestä aivan tosissaan.”
“Sen sijaan Yhdysvaltain suurteollisuuden eräät vaikuttajat ovat ties mistä syystä vakavissaan innostuneet sosialidemokratialta hajahtavasta rakennemuutoksesta, jolla tähdätään jonkinlaiseen uusjakoon. Lisäksi he ovat optimistisesti varmoja siitä, että he itse kykenevät tekemään henkilökohtaista voittoa moisella politiikalla, ja tämä voitto on vieläpä mahdollista kanavoida edelleen yhteisön hyödyksi. Tietysti jotkut väistämättä häviävät tässä suhmuroinnissa, mutta senhän nämä “epäsosiaaliset” yrittäjät ansaitsevatkin.”
Paha mennä paljoa sanomaan kun en ole kirjaa lukenut, mutta blogistin referaatin pohjalta jäin pohtimaan näitä kohtia.
Monille varmaan lienee tuttu stereotyyppinen kuva suuresta ja (itse-)tärkeästä herrasta, joka on omasta mielestään on yhteisön tärkeä kulmakivi ja jonka kaikki toimet (liike- kuin muunlaisetkin, voittokkaat eritoten) ovat ehdottomasti koko kansakunnan eduksi, ja ennenkaikkea ei ole koskaan väärässä. Näinhän usein meillä vasemmistossa maalataan pilakuvaa Nalle Walhroosin tapaisista ‘vapaat ja sääntelemättömät markkinat – erityisesti se että teen ohessa valtavia omaisuuksia [syötä talouskriisiin liittyvä paheksuttava finanssiketkuttelu tähän] ovat siunaus koko ihmiskunnalle, sen takia meikäläisiä muuten pitäisi verottaa vähemmän’ -libertaareista. Asetelma vaikuttaisi samankaltaiselta.
Tekeekö Rand eroa onko tässä mainittujen hahmojen käsitys ideologiasta johon uskovat uskovansa sen kuvaava ja todellinen analyysi? Esittämäsi referaatin perusteella kirjan sikariportaan esittelemä ideologia vaikuttaa perin hämärältä ja naurettavalta kokoelmalta iskulauseita ‘sosiaalisuudesta’ (jolla sikariporras vain oikeuttaa omia pyrintöjään). Jotain viitteitä T. Rooseveltin New Nationalism -politiikkaan kanssa tuossa voisi kuvitella lukevansa, mutta onko tämä kirjailijan käsitys ‘sosiaalidemokratiaa muistuttavasta ajattelusta’ (sellaisena kuin sitä tuohon aikaan esiintyi) naurettavassa valossa esitettynä, vai kuvaus siitä kuinka naurettavia nämä sikaripohatat hahmoina ja heidän ymmärryksenä asioista ovat?
Toki jos kyseistä kirjaa lukee viihderomaanina (kuten blogisti kertoo tekevänsä), saattaa tämä vaikuttaa ylianalysoinnilta. Toisaalta internetissä ja kuulemma politiikassakin törmää ihmisiin jotka pitävät tätä Randin jonkin sortin talous- ja yhteiskuntafilosofisena merkkiteoksena? Yritän hyödyntää blogistin avustuksella yrittää ymmärtää Randin libertarismia enemmän.
Sanoisin, että tuo ei ole ollenkaan ylianalysoivaa, ja se on peräti avainkysymys. Romaanin kulkiessa eteenpäin palaamme tähän aiheeseen yhä uudelleen.
Kallistuisin ainakin aluksi tuohon jälkimmäiseen. Kirjailija esittää nämä teollisuusmiehet tarkoituksella karikatyyreinä, ja tuntuu tosiaan pistävän halvalla heidän ymmärrystään. Romaanin myöhemmissä kohdissa vaikuttaa kuitenkin myös siltä, että teollisuusyrittäjien toistama retoriikka yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta on itse asiassa vain silkka naamio heidän omalle matalamieliselle voitontavoittelulleen. He itsekin lopulta ymmärtävät sen onttouden, mutta koska näitä lauluja laulamalla on mahdollisuus päästä hyviin väleihin valtiovallan kanssa ja haalia itselleen erilaisia etuja, he myös tekevät niin. Osa on tosiuskovaisia — tai ainakin he yrittävät saada itsensäkin tästä vakuuttuneiksi — ja osa on kyynisiä pelureita.
Muutenhan toki romaani on lukukokemuksena kiinnostava omaan aikaamme suhteutettuna, koska tänä päivänähän valtiovallalta kaipaavat erilaisia etuja nimenomaan ne tahot, jotka uskottelevat olevansa Randin opetuslapsia. Ainakin omassa lukukokemuksessani Björn Wahlroosin lähimpiä vastineita romaanissa ovat James Taggart ja Orren Boyle, ei siis suinkaan Henry Rearden.