“Atlas Shrugged”, I:4, Liikkumattomat liikuttajat

 

Atlas Shrugged -lukupäiväkirjani jatkuu. Käyttäjäystävällisyyttä silmällä pitäen olen koonnut Ayn Randin suurromaania koskevan arvioni tämänastiset osat tälle blogini yhteydessä olevalle sivulle, josta kiinnostuneet lukijat voivat ne tulevaisuudessa helposti katsastaa. Päivitän luonnollisesti sivua sitä mukaa, kun uusia jaksoja julkaisen.

Tällä kertaa on vuorossa romaanin neljäs luku, nimeltään The Immovable Movers. Luvun otsikko on sitaatti Aristoteleelta, jota Rand ihaili historian merkittävimpänä filosofina. Randin luomaan objektivistiseen filosofiaan liittyy omintakeinen historiakäsitys, jossa länsimainen tiede ja edistys näyttäytyvät kamppailuna Aristoteleen ja Platonin oppien välillä. Tässä paljolti Randin itsensä kehittelemässä vastakkainasettelussa Aristoteles edusti järkeä sekä luottamusta ihmismielen tietoisuuteen ja kykyyn ymmärtää todellisuutta. Platon puolestaan edusti mystiikkaa, hedelmätöntä kyseenalaistamista ja epäluuloa tosiolevaista kohtaan. Lyhyesti sanoen, Platon edusti kysymyksiä, Aristoteles puolestaan vastauksia.

Luvun otsikoksi valikoitunut “liikkumattoman liikuttajan” käsite viittaa olentoon, joka saa maailmankaikkeudessa aikaan kaiken liikkeen, kehityksen ja edistyksen, ilman että häneen itseensä vaikuttaisi mikään ulkopuolinen voima. Hän on jo täydellinen, valmis ja edustaa universaalia harmoniaa ja kauneutta. Ayn Rand pääsee tässä vaiheessa romaaniaan  toden teolla vauhtiin, ja luvassa on verkkaisen alun jälkeen viimeinkin sekä suuria tunteita että juonenkäänteitä. Samalla saamme välähdyksen Randin omasta moraalifilosofiasta, joka alkaa nyt vähitellen puhjeta kukkaansa.

Ympäristökuvaus onnistuu tälläkin kertaa kiinnittämään lukijan huomion. Urbaani 1950-luvun maisema suurkaupungin katuineen, lehtikioskeineen, joukkoliikennevälineineen, pilvenpiirtäjineen, rakennusnostureineen ja kattohuoneistoista aukeavine näyttävine siluetteineen elää kirjailijan käsissä. Ajankuvan tehostamiseksi on maisemakuvauksen oheen siroteltu pieniä vinkkejä myös siitä, millaiset arvot tässä maailmassa ovat pääsemässä vähin erin vallalle. Älymystön ja valtaapitävien keskuudessa ovat voimistumassa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vaativat räikeät äänet. Osoituksena tästä eräässä kirjakaupassa mainostetaan romaania, joka on moraalinen kuvaus liikemiehen ahneuden seurauksista.

Maisema tarjoaa lavasteet auliille tunnelmakuvaukselle, kun rautatieyhtiössään täyden päivän tehnyt sankarittaremme Dagny Taggart rentoutuu yksin aistikkaassa Manhattanin kaupunkiasunnossaan ja antaa säveltäjä Richard Halleyn musiikin soljua ylitseen. Samalla hän muistelee vastahakoisesti viime luvussa esiteltyä argentiinalaista kaivosmagnaatti Francisco d’Anconiaa. Meille ei vielä kerrota, mitä näiden kahden välillä on menneisyydessä tapahtunut. Sen kuitenkin saamme kuulla, että nerokas säveltäjä Halley on lopettanut työnsä muutama vuosi sitten ja vetäytynyt ties minne. Tätä ennen hän ehti säveltää kaikkiaan neljä mestarillista konserttoa. Arvoituksellista kyllä, romaanin ensimmäisessä luvussa esiintynyt rautatiemies oli kuitenkin kertonut Dagnylle viheltäneensä Halleyn viidettä konserttoa. Mistäköhän tässä lienee kysymys?

Vastapainona tähän asti niin kolealta vaikuttaneen Dagnyn antaumukselliselle tunnelmoinnille meille suodaan myös välähdys hänen veljensä yksityiselämästä. Siinä ei ole paljoa kehumista. James Taggart jakaa tylsän ja matalamielisen arkensa Betty Pope -nimisen naisen kanssa, joka esitellään hieman rahvaanomaisena siivelläeläjänä. Suhteessa ei ole intohimoa, ja meille tehdään vieläpä erikseen selväksi, että molemmat harrastavat seksiä keskenään vain, koska kuvittelevat moista touhua odotettavan mieheltä ja naiselta. Saamme tässä käytännön opetuksen siitä, millaisin kirjallisin keinoin Rand erottelee vuohet lampaista. Menetelmä on hyvin perinteinen ja yksioikoinen. Sankarihahmoille on ominaista fyysinen kauneus, hengen eheys, joie de vivre sekä varma käsitys oikeasta ja väärästä; heidän vastustajansa puolestaan edustavat rappiota, vastenmielisyyttä ja moraalittomuutta.

Rautatieyrityksen omistavien sisarusten viettäessä vapaa-aikaansa alkavat tapahtumat vyöryä eteenpäin. James Taggartin järkytykseksi Meksikon kansanvaltio tosiaan menee ja kansallistaa San Sebastiánin rautatielinjan, aivan kuten hänen siskonsa oli varoittanutkin. Virheinvestoinnilla pahemman kerran persnettoa firmalleen tehnyt James päättää hätätilassa ottaa niljakkaasti kunnian hänen sisarensa toteuttamasta hallitusta Meksikon-ratalinjan alasajosta, jolla yhtiön tappioita on saatu edes hiukan rajoitettua. Meksikolaisille suunnatun kehitysavun ja solidaarisuuden tärkeyttä aiemmin hehkuttanut James viittaa etelänaapurin asukkaisiin pari kertaa rasistisilla ilmaisuilla greaser ja spic. Mahdollisesti kirjailijan tarkoituksena on ollut alleviivata Jamesin hurskastelevaa tekopyhyyttä ja tuoda täten julki hänen todellinen suhtautumisensa Rio Granden tuolla puolen asustaviin ihmisiin. Palaan vielä myöhemmin omassa kirjoituksessaan siihen, miten Rand ylipäätään näyttäisi suhtautuneen vähemmistöryhmiin ja monikulttuurisuuteen.

James Taggartin kolhittu ylpeys tokenee hieman, kun hänen lobbauksensa kansallisen rautatieliiton suuntaan tuottaa tulosta. Liitto päättää uudesta kilpailua rajoittavasta säädöksestä. Kyseessä vaikuttaisi olevan rautatiepomojen ikioman kartellin sisäinen ratkaisu, sillä myöhemmässä dialogissa meille annetaan ymmärtää, että päätös ei kestäisi tuomioistuimen käsittelyä. Säädös saa nimen anti-dog-eat-dog rule, ja sen seurauksena Coloradon öljykenttien liikenteestä hoitanut Phoenix-Durango pakotetaan lopettamaan toimintansa. Liikennöinnistä tulee Taggartin rautatieyhtiön monopoli. Dagny on järkyttynyt päätöksestä, sillä hänen oma tarkoituksensa oli palauttaa Taggart-yhtymän valta-asema Coloradon-linjalla reilun ja rehdin kilpailun kautta. Kartellin toteuttama suhmurointi ja selkäänpuukottaminen sotivat rajusti hänen vakaumustaan vastaan. Saamme huomata, että Randin maailmassa sankariyrittäjällä on myös oma vahva etiikkansa.

Tässä pitää korostaa, että ilmaisua “kartelli” ei itse asiassa kertaakaan käytetä romaanissa. Käytän lukupäiväkirjassani sanaa yksinkertaisuuden vuoksi, koska kansallisen rautatieliiton kokoonpano kiskoliikenteen omana etujärjestönä ja sen kilpailua rajoittava toiminta luovat vaikutelman nimenomaan perinteisestä kartellista. Tosin tuntuu myös siltä, että Rand ei ehkä sittenkään tunne markkinatalouden ominaispiirteitä aivan niin hyvin kuin pitäisi, mutta ei nyt vielä kiirehditä langettamaan tuomioita.

Dagny käy pitkän keskustelun kaltoinkohdellun Phoenix-Durangon johtajan Dan Conwayn kanssa ja yrittää saada tämän vastustamaan kartellin päätöstä. Hän vieläpä lupaa tarpeen vaatiessa todistaa julkisesti, että Taggart-yhtiö ei itse asiassa kykene vastaamaan Coloradon kuljetuksista. Toisin sanoen, vapaan kilpailun ihanteen nimissä Dagny Taggart on valmis tekemään haittaa vaikka omalle yhtiölleen. Tästä voimme tosiaan päätellä hänen olevan rehtiäkin rehdimpi yritysjohtaja.

Piristyspuheesta ei ole apua, vaan Conway tuumaa väsyneenä, että on turha potkia tutkainta vastaan. Conway ei myöskään halua olla “itsekäs”, ja koska hän on kartelliin liittyessään sitoutunut kunnioittamaan enemmistöpäätöksiä, hän katsoo velvollisuudekseen hyväksyä ratkaisu, koska hänen on oltava sanansa mittainen mies. Saamme moraalisen oppitunnin siitä, miten nahjukset ja ilkiöt voivat käyttää hyväkseen erilaisia rakenteita tuhotakseen rehellisten valioyksilöiden menestyksen, ja miten uhreiksi jääneet kelpo ihmiset voivat toisinaan olla aivan liian hyviä pistääkseen hanttiin samanlaisilla alamittaisilla keinoilla. Luterilaisen etiikan hengessä kasvatettu suomalainen lukija huomaa tässä nyökkäilevänsä hyväksyvästi Ayn Randin elämänfilosofialle, mutta ihmettelee myös samalla miten kummassa tämä romaani oikein voi olla Björn Wahlroosin lempiteos.

Tässä luvussa tutustumme myös Randin sanastoon, jossa vilahtelevat nimitykset looter ja moocher — suomennettuina vaikkapa “ryöväri” ja “siipiveikko”. Edellinen viittaa niihin, jotka kähmivät lähimmäistensä omaisuutta väkivalloin tai muunlaista voimaa, uhkailua tai painostusta käyttäen; jälkimmäinen puolestaan niihin, jotka elävät muuten vain loisina ja ruinaavat toisilta aikaa, rahaa, huomiota tai palveluksia vetoamalla sääliin, myötätuntoon tai vastaavaan. Randin moraalifilosofian perustana on toisin sanoen omanarvontunto ja ajatus siitä, ettei mitään voi saada, ellei sitä ansaitse.

Randin sankarit tietystikään eivät ylläkuvattuihin paheisiin sorru. Dagny ja Conway jatkavat rehtiä ja avointa jutusteluaan, pohtien sitä miten asiat olisivat voineet olla, jos kartelli ei olisi pilannut kaikkea. Dagny toteaa suoraan, että hänen aikomuksensa oli ollut remontoida Rio Norten linja, puskea Coloradon markkinoille ja tarjota Conwayn firmalle elämänsä kilpailu, jossa tämä olisi joutunut selkä seinää vasten. Conway naurahtaa iloisesti ja toteaa, että se jos mikä olisi ollut jotain, ja hän olisi piru vie nauttinut siitä mittelöstä ja kamppaillut loppuun asti puhtain asein. Molemmat tosin ovat laupiaasti yksimielisiä myös siitä, että olisihan sitä liikennöitävää riittänyt heille molemmille, joten eihän siinä olisi kovia otteita tarvinnut käyttää. Kapitalismin jumalatar on tässä näemmä hetkellisesti antautunut unelmoimaan markkinoista, joilla kaikki kykenevät löytämään paikkansa.

Romaanissa on kartellin toiminta joka tapauksessa vienyt kaiken ilon liike-elämän vanhasta reilusta kisailusta. Dagnyn ja Conwayn välinen nostalginen tunnelma on yhtä kunniallisen leppoisa kuin kahdella miehenvastusta arvostavalla nyrkkeilijällä, jotka kehässä vetävät toisiaan turpiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta paheksuvat sitä, kun joku hampuusi yrittääkin potkaista vyön alle. Romaanin kuvaukselle pitää nyökätä jo toisen kerran hyväksyvästi, sillä nimenomaan tämmöisiä suuryritysten johtajia meillekin tarvittaisiin ehdottomasti lisää.

Sama karskin äijämäinen tunnelma jatkuu Coloradon öljykentät omistavan Ellis Wyattin saapuessa haastelemaan Dagnyn kanssa. Wyatt täräyttää suoraan, että kartellin päätöksen takia hän on menettänyt tähänastisen liikennöitsijänsä, joten Taggartin firman on parempi suoriutua tehtävistään tai muuten ei hyvä heilu. Dagny huomaa, että Wyatt on totta vie miesten mies, ja kokee halua tilittää tälle miten hän on itse asiassa tämän puolella, eikä suinkaan yksi veljensä salajuonittelijoista. Lopulta hän ei kuitenkaan tarjoa tekosyitä, koska sehän olisi säälin kerjäämistä. Sen sijaan hän toteaa ykskantaan ja suoraan, että Taggart-yhtiö pitää kiinni sitoumuksistaan ja toimittaa sen, mitä käsketään.

Rio Norten linjan kunnostamiseen on aikaa yhdeksän kuukautta. Tämä on kartellin myöntämä armonaika Phoenix-Durangon alasajolle, joten Taggartien rautatien remontilla alkaa olla jo melkoinen kiire. Näissä merkeissä Dagny tapaa Hank Reardenin ja neuvottelee uudesta erikoisteräksestä valettujen kiskojen toimittamisesta nopeammassa aikataulussa. Dialogi on henkevää, mutta ei tyhjän jauhamista. Lukijalle tehdään selväksi, että nämä kaksi ovat molemmat tekijäihmisiä, jotka saavat asioita aikaiseksi ja ymmärtävät bisneksen päälle. Palveluksia ei pyydetä eikä anneta, hommat tehdään voitolla mutta reilusti, ja liike-elämässä voidaan rehdin pelin puitteissa ottaa yhteen vaikka miten rajusti ilman anteeksipyyntöjä. Se on pelin henki ja tosimiehen mitta — ja Ayn Randin maailmassa myös naisen.

Luku päättyy Dagnyn ja Reardenin katsellessa jylhää kaupunkimaisemaa ja kummankin todetessa Väinö Linnan “Pohjantähdestä” tutun Kiviojan Laten tavoin, että yrittäjä se on joka maailman pystyssä pitää. Tarkemmin sanoen heidänlaisensa yrittäjät ja luovat yksilöt. Ja näinhän se kiistatta onkin. Lukija on ainakin tästä asiasta ehdottoman yksimielinen kirjailijan kanssa, vaikka meiltä onkin tämän luvun aikana kysytty taas pariin otteeseen sitä, kuka kumma oikein on John Galt?

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s