“Atlas Shrugged”, I:5, D’Anconiain kliimaksi

 

 

Ayn Rand -lukupäiväkirjani on saavuttanut viidennen osan. Tässä vaiheessa onkin hyvä pitää muutaman päivän taidepaussi ja kirjoittaa muistakin asioista. Tämä sallii myös blogin seuraajille mahdollisuuden lueskella rauhassa läpi aiemmat päiväkirjamerkintäni ja tutustua Atlas Shrugged -romaanin tapahtumiin ja henkilöihin.

Ensimmäisen osan viides luku on otsikoltaan The Climax of D’Anconias. Kuten nimestä voikin arvata, saamme siis kuulla yksityiskohtaisesti, kuka oikein on Francisco D’Anconia, parissa edellisessä luvussa mainittu latinomagnaatti ja playboy, jolla on menneisyydessä ollut vispilänkauppaa rautatieyhtiötä johtavan Dagny Taggartin kanssa. Luku on varsin pitkä, muttei sisällä juurikaan juonenkäänteitä. Ayn Randin sielunmaisemasta se tosin kertoo sitäkin enemmän, ja pääsemme puntaroimaan etenkin kirjailijan seksuaalisuutta. Tiivistäen voisi sanoa, että kerronnallisesti ja temaattisesti luku vaikuttaa eräänlaiselta risteytykseltä Friedrich Nietzschen ja Ian Flemingin välillä.

Luvun alussa Dagny mietiskelee velipoikansa Jamesin virheinvestointia Meksikon rautateillä. Hän alkaa aprikoida, miten ihmeessä loistavasta bisnesvainustaan tunnettu Francisco D’Anconia on voinut iskeä kirveensä kiveen San Sebastiánin kuparikaivoksilla ja aiheuttanut samalla Taggartien rautatiefirmallekin moiset tappiot. Tapauksessa ei tunnu olevan mitään järkeä. Dagny haluaa ottaa asiasta paremmin selkoa ja lähtee tapaamaan mystistä argentiinalaista kuparikuningasta. Matkalla hän muistelee männävuosien heilasteluaan Franciscon kanssa, mistä pääsemmekin pitkähköön takautumaan.

Franciscon ja Dagnyn tarina oli teini-iästä aikuisuuteen asti täydellistä sielun ja mielen harmoniaa. Molemmat esitetään modernin aikakauden yrittäjäsukujen muodostaman aristokratian valioyksilöinä, jotka ovat perillisinä pyrkineet olemaan sukujuuriensa arvoisia. Vaikka molemmat ovat olleet rikkaiden sukujen etuoikeutettuja vesoja, kummatkin ovat ymmärtäneet työn arvon ja halunneet osoittaa kykynsä aloittaa tarpeen vaatiessa alusta, vaikka sitten tyhjin käsin. Vieläpä jalosyntyinen Francisco, jonka sukutaulu ulottuu aina 1500-luvulle, ja jonka esi-isä oli muuan inkvisitiota karkuun lähtenyt hidalgo, on paiskonut töitä murrosikäisestä asti yli-ihmisen elkein, hanttihommista aloittaen.

Professori Seikko Eskolan kirjoittamissa elämänkerroissa toistuivat sanat “jo sangen nuorella iällä”, ja samoin myös Francisco oli jo sangen nuorella iällä osoittanut luontaiset kykynsä liike-elämässä. Yliopistossa hän tienasi pienen omaisuuden spekuloimalla osakkeilla ja osti voitoillaan ikioman valimon, jonka liitti isäukkonsa jättimäiseen kupari-imperiumiin. Dagny ja Francisco olivat jo nuorina paitsi ylivertaisia järjen jättiläisiä, myös tietysti lumoavan kauniita. Franciscosta todetaan, että hänen piirteensä ovat “latinalaiset” nimenomaan klassisessa, antiikin roomalaiseen miesihanteeseen viittaavassa merkityksessä. Myös molempien pukineita kuvaillaan meille auliisti, ja niidenkin kautta vielä alleviivataan heidän ajatonta tyylikkyyttään. Saamme tässä nähdä, millainen henkisesti ja fyysisesti täydellinen olento on Ayn Randin omien unelmien ihanneyksilö.

Kuvaus nuorten lemmensuhteesta on omanlaisensa. Olen itse lukenut useammankin 1950- ja 1960-luvulla kirjoitetun roskaromaanin, joten edes Randin rakkauskohtaukset eivät ole minulle mitenkään merkillisiä. Monelle muulle tämän päivän lukijalle ne ovat kuulemma olleet, minkä tietysti myös ymmärrän. Tenniskohtaus, jossa Dagny ja Francisco ottavat toisistaan mittaa hiki valuen ja lihakset kiihkosta väreillen — tässä kohtaa siis pariskunta ei ole vielä ryhtynyt muunlaisiin intiimeihin touhuihin — onnistuu joka tapauksessa esittämään meille suorastaan jonkin sortin pidäteltyä seksuaalista jännitettä.

Seksin ja snobismin lisäksi ilmassa on kuitenkin myös hieman sadismia. Eräässä kohtaa nuoret juttelevat ikävästä sosiaalisesta paitsiostaan, jonka syyksi he totta kai toteavat oman kaikkinaisen erinomaisuutensa. Dagny tokaisee katkerasti vitsaillen, että hän varmaankin saisi enemmän ystäviä koulussa, jos yrittäisi saada huonompia arvosanoja. Francisco antaa tästä hyvästä tuohtuneena neidolle kelpo läimäytyksen avokämmenellä, niin että veri alkaa vuotaa suupielestä. Dagny säpsähtää, mutta tuntee samalla, miten kipeä jomotus poskessa ja hurmeen maku suussa tuottavatkin hänelle outoa hekumaa.

Tässä kohtaa on taas syytä mainita kirjailijan omista mieltymyksistä. Randin entisen rakastajan Nathaniel Brandenin muistelmat — jotka tietysti ovat väistämättä varsin puolueellinen lähde — antavat ymmärtää myös kirjailijattaren itsensä nauttineen rajusta seksistä. Randin ja Brandenin suhde, jota molempien puolisot seurasivat sivusta, oli oma pikku draamansa, josta on sittemmin tekaistu Helen Mirrenin tähdittämä ja Suomenkin televisiossa esitetty elokuva. Kovaotteisen seksin saralla omaa luokkaansa on Randin esikoisromaani The Fountainhead. Romaanin väkivaltainen seksikohtaus, joka nykyäänkin voidaan lukea raiskauskohtauksena, on kirvoittanut hyllymetreittäin kirjallisuuskritiikkiä. Kiinnostuneiden lukijain kannattaa tutustua aiheeseen; tämän lukupäiväkirjani puitteissa ei ole ikävä kyllä mahdollista kerrata keskustelua. Oma olettamukseni on, että Rand selvästi nautti väkivaltaisesta ja sadistisesta lemmiskelystä siinä, missä tupakoinnistakin, ja heijasti molemmat ominaisuutensa myös romaanihahmoihinsa. Vielä 1950-luvun oloissa, aikana jolloin seksuaalinen vallankumous vasta teki tuloaan, nämä sinänsä harmittomat BDSM-taipumukset ovat väistämättä näyttäytyneet yleisenä hyväksyntänä naisen alistamiselle.

Mutta palatkaamme Atlas Shrugged -romaaniin. Teoksen vertaaminen muuhun 1950-luvun populaarikirjallisuuteen on tavallaan kiinnostavaa. Ian Flemingin agenttikertomuksissa naisia vedettiin turpiin kohtalaisen surutta, mutta kyseinen kammottavaa patriarkaattia edustanut mieskirjailija ei sentään vihjannut, että naiset itse olisivat suorastaan pitäneet moisesta. Ennen kaikkea naisen lyöminen on jotain sellaista, mitä harrastavat vain kirjojen roistot. Flemingin romaaneissa sankari, eli James Bond itse, lyö naista vain yhden kerran, pakkotilanteessa kun hänen on kumautettava panikoiva Tilly Masterston tajuttomaksi Kultasormessa. Mickey Spillane pääsee Mike Hammer -kertomuksissaan hieman lähemmäksi Randin tunnelmia. Spillanen romaani Vengeance is Mine sisältää sadistisen ja verenmakuisen seksikohtauksen, jossa mies ja nainen vaihtavat lyöntejä ja läimäytyksiä intohimosta uhkuen.

Pinnan alla kuohuvasta väkivaltaisesta latauksesta huolimatta Dagnyn ja Franciscon varsinainen seksisuhde itsessään ei silti ole järin kiinnostava. Avainasemassa on naisen kiihkeä halu alistua ja antautua, mutta siinä samalla kokea omistavansa miehen ruumis. Huomautukset siitä, miten puhdas ja kaunis rakkaussuhde on ollut kyseessä, tuntuvat nykynäkökulmasta puisevilta, enkä oikein usko, että ne ovat purreet edes 1950-luvulla. Toteamukset “meidän oli opittava tämä toisiltamme” sekä “eikö ole ihmeellistä, miten paljon nautintoa kehomme voivat meille antaa” kuulostavat enemmänkin joltain Uma Aaltosen kirkasotsaiselta seksiopastukselta, jollaisella traumatisoitiin pysyvästi yksi suomalainen koululaissukupolvi.

Nuorten rakkaustarina joka tapauksessa on ollut merkittävä molemmille, ja ainakin itse havaitsen siinä joitakin samoja aikakauden konventioita kuin James Bondin ja Vesper Lyndin suhteessa Casino Royale –romaanissa. Flemingin kirjassahan naisella oli tuhoisa salaisuus. Tässä romaanissa taas Franciscolla on ollut jokin selittämätön salaisuus, jota hän ei ole kyennyt tunnustamaan Dagnylle. Meille kerrotaan vain viimeisestä yhteisestä yöstä, jolloin Francisco on herännyt tunteenpurkauksen vallassa ja tilittänyt Dagnylle, kuinka hän ei pysty tekemään sitä, mikä on pakko tehdä. Siis mitä on pakko tehdä? Tätä meille ei kerrota. Francisco vain parahtaa tuskaisesti, että “hän on oikeassa”. Kuka on oikeassa? Sekin jää arvoitukseksi. Mysteerikertomuksen kannalta olennainen kohtaus ei ole aivan toivoton, vaan onnistuu herättämään lukijassa ainakin jotain mielenkiintoa.

Mitä ikinä Francisco onkaan salaillut, se on selvästi mullistanut hänen elämänsä. Lopulta hän on varoittanut Dagnyä ennakolta, että hän tulee piakkoin muuttumaan vastenmieliseksi ja arvottomaksi mieheksi, ja vakuuttanut, että siihen on omat pätevät syynsä, joita hän ei voi kertoa. Ennakkovaroituksesta huolimatta Dagny on kuitenkin ällikällä lyöty saadessaan aikanaan kuulla Franciscon holtittomasta playboy-elämästä, joka on pitänyt sisällään antiikin Roomasta muistuttavia kummia rietasteluja. Eräs näistä tempauksista on ollut jääpalatsin rakentaminen Algerian aavikolle, jossa liuta turkiksiin pukeutuneita seurapiirinaisia on stripannut jään sulamisen tahtiin.

Tässä vaiheessa romaanin kerronta siirtyy takaisin nykyhetkeen. Muistoissaan tovin viettänyt Dagny astelee luksushotelliin tapaamaan Franciscoa, joka istuskelee sviittinsä lattialla mustiin pukeutuneena ja pelailee marmorikuulilla. Molemmat solmivat uudestaan vanhan tuttavuutensa. Dagny ei pääse kuitenkaan vielä selville Franciscon salaisuudesta eikä hänen motiiveistaan Meksikon-seikkailussa. Selvää on silti, että Franciscon sijoituksessa Meksikoon on ollut jokin omanlaisensa perimmäinen tarkoitus. Mitä ilmeisimmin hänen aikomuksensa on ollut tehdä tappiota, ja siinä samalla tuottaa vieläkin suuremmat tappiot Meksikon kansanvaltiolle, James Taggartille ja Taggart-yhtymän osakkeenomistajille. Toisin sanoen, kuparikuninkaamme harrastaa järjestelmällistä taloudellista sabotaasia.

Tempaus voisi kuulostaa vain hauskalta kuprulta, mutta Francisco juttelee pitkälti myös siitä, miten hän on vetänyt kansanvaltiota huulesta jopa kaivoskombinaatin edistykselliseksi tarkoitetun asuinyhteisön suunnittelussa. Kaivosmagnaattimme on tarkoituksella väsännyt San Sebastiániin työn toivossa asettuneille köyhille meksikolaisille perheille epäkelvot asunnot, joiden sähkö, viemäröinti ja rakenteet eivät kauaa kestä. Yhteisön asukkaiden tulevaisuus on selvästikin heikoissa kantimissa.

Lukija alkaa tässä vaiheessa pohdiskella, mihin kaikkeen Randin sankariyksilöt oikeastaan ovat valmiita pyrkimyksissään. Selvää on, että Franciscon suorittamalla laajamittaisella taloudellisella ja yhteiskunnallisella vahingonteolla on jokin lopullinen päämäärä. Myös meksikolaiset työläiset olivat selvästikin välttämättömiä uhreja tämän oudon tavoitteen saavuttamiseksi. Toisin sanoen, tarkoitus pyhittää keinot. Ayn Rand esittelee meille tässä oman käsityksensä yli-ihmisestä, joka toteuttaa omaa muille käsittämätöntä moraalista suunnitelmaansa kylmän rationaalisesti, hyvän ja pahan tuolla puolen.

Dagny poistuu hotellista ja jättää Franciscon pelailemaan kuulillaan lattialla. Mitkä lopultakin ovat Franciscon, tuon salaperäisen latino-Nietzschen tarkoitusperät? Mikä on hänen piilottelemansa salaisuus? Ja kuka kumma oikein on John Galt?

Ensivaikutelmani romaanin tästä kohdasta oli kaksitahoinen. Toisaalta se sisälsi paljon hitaasti latautuvaa jännitystä. Samalla se tosin sisälsi myös paljon hitaasti latautuvaa sairaan mielen purkautumista.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s