“Atlas Shrugged”, I:6, Epäkaupallisuus

  

Ukrainan kriisi jatkuu tätä kirjoitettaessa yhä entistä kireämpänä. Venäjä on vahvistanut Sevastopolin sotilastukikohtaansa, ja Ukrainan uutta keskusvaltaa tottelemattoman Krimin pääministeri on pyytänyt Kremliltä suojelusta. Yhdysvallat on varoittanut Venäjää seuraamuksista, mikäli Krimin tilanne eskaloituisi. Mitä tahansa saattaa siis tapahtua, ennen kuin viikonloppu on ohitse. Tässä on syytä mainita, että muuan erittäin hyvä ystäväni, Ivan Frankon yliopistossa filosofian dosenttina työskentelevä ukrainalainen nainen, jonka tapasin vuonna 2006 Varsovassa tutkijakesäkoulussa, on ollut kriisin keskellä alusta asti. Olen siis huolissani, myös aivan henkilökohtaisista syistä. Mutta niin kauan kuin maailmantilanne vain sen sallii, jatkan kuitenkin Atlas Shrugged -lukupäiväkirjaani.

Ayn Randin opuksesta on edelleen menossa ensimmäinen osa, ja aiempien merkintöjeni jälkeen siirrymme kuudenteen lukuun. Alkukielellä otsikko on  The Non-Commercial, joka näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta ei ole kaikkein helpoin suomennettava. Omassa otsikossani tyydyin jäljittelemään Iwona Michałowskan puolankielistä käännöstä.

Randin romaanin toiminnallinen taso on ensimmäisen osan aikana ollut matala ja pysyy matalana myös nyt. Roolihahmojen ja heidän maailmansa verkkainen esittely jatkuu pala kerrallaan. Hetkittäin kirjailijatar on proosassaan onnistunut tarjoilemaan viihdyttäviä tuokiokuvia ja luomaan välähdyksenomaisesti hitaasti kasautuvan jännityksen tunnelmaa. Tässä luvussa hän panostaa taas kerran kulisseihin. Viimeistään nyt tulee myös selväksi, että kyse on osin fantastisia elementtejä hyödyntävästä romaanista. Romaani sijoittuu täten laajempaan 1900-luvulle ominaiseen kirjallisuuden suuntaukseen, joka pitää sisällään vaihtoehtohistorian, surrealismin, fantasian, tieteiskirjallisuuden ja monet muut genret. Suorasukainen poliittinen sanoma — tai oikeammin ehkäpä maailmankatsomuksellinen sanoma — tekee Randin teoksesta kuitenkin ainutlaatuisen.

Kuudes luku kuvailee teräsyrittäjä Hank Reardenin prameassa kodissa järjestettyjä juhlia. Pirskeet on kutsunut koolle Reardenin vaimo Lillian, jolle seurapiiritapahtumat ovat henki ja elämä. Vastaanotto on kaiketikin tarkoitus ymmärtää stereotyyppisenä pastissina 1950-luvun cocktail-tilaisuuksista, ja tunnelma on yhtä lässähtäneellä tavalla katossa kuin Cole Porterin laulussa Well, Did You Evah. Kartanolla on liuta rikkaita tyhjäntoimittajia, jotka eivät kuitenkaan edusta suurteollisuuden sikariporrasta tai suihkuseurapiirejä, vaan etupäässä niinsanottua kulttuurieliittiä, jonka poliittiset sympatiat ovat kirkuvan selvät.

Vieraina on siis uuden sosiaalista oikeudenmukaisuutta saarnaavan yhteiskunnan älymystö. Huomattavin on kuvitteellisen Patrick Henry -yliopiston professori Pritchett. Hän on filosofi, joka kiistää kaikkinaisen järjen ja tiedon mahdollisuuden ja korostaa, että todellinen positiivinen yksilönvapaus edellyttää yksilön kontrollointia. Toinen seurueessa sukkuloiva älykkö on Sydän on maitomies -nimisen taideromaanin (The Heart is a Milkman) raapustanut kirjailijantekele Balph Eubank, joka paheksuu kulttuurielämään pesiytynyttä materialismia ja vaatii lakisääteisiä kiintiöitä kirjojen painoksille bestsellerien kieltämiseksi. Mukana on myös huomattava lehtimies Bertram Scudder, joka selostaa miten omistusoikeus on illuusiota ja massojen oikeus on ottaa omistavilta luokilta se, mitä he tarvitsevat. Meininki on hieman samanlainen, kuin jos muutamat suomalaiset 70-luvun radikaalit kulttuurivaikuttajat olisivat aikoinaan olleet trahteerattavina jonkun vihaamansa vuorineuvoksen kartanolla.

Vieraslista on toisin sanoen tökerö kokoelma karikatyyrejä oletetusta New Deal – ja One World -henkisestä amerikkalaisälymystöstä. Randin yhteiskuntakritiikki jää pinnalliseksi, koska hän on tässä luonut kärjistetyistä pilapiirroshahmoista itselleen kätevän olkimaalin, jota on helppo piiskata. Juhlavierasporukan joutavanpäiväisen lässytyksen ainoa tarkoitus on alleviivata meille sitä, millaiseen henkiseen lamaannukseen Yhdysvallat ovat päässeet ajautumaan. Ohimennen saamme kuulla, että valtiovalta on suunnittelemassa Equalization of Opportunity -säädöstä, eli lakiesitystä mahdollisuuksien tasaamiseksi. Ajatuksena on edistää kilpailua rajoittamalla kunkin yksityisyrittäjän toimeliaisuus vain yhdelle toimialalle. Lakiesityksen maalitaulu on Hank Rearden, joka toimii valimoyrittäjänä ja jolta halutaan viedä pois oikeus toimia siinä samalla kaivosalalla. Kuten muistamme, liittovaltion toimien taustalla on kolmosluvussa kuvailtu kiero vehkeily, josta vastaavat James Taggart ja teräsyrittäjä Orren Boyle, Reardenin pahin kilpailija.

Romaanin juonen kannalta on tietystikin olennaista, että yritystoimintaa suitsivalla lainsäädännöllä kilpailua edistävä liittovaltio on aiemmin sallinut rautatieyrittäjien kartellin harjoittaa vapaasti monopolien jakamista. Randin maailmankuvaan kuuluu, että tekopyhä valtiovalta toimii ristiriitaisesti ja julistamiensa periaatteiden vastaisesti. Samoin toimivat myös valtiovallan kanssa toimivat pääoman edustajat. Romaanin kuvio alkaa siis hahmottua. Meneillään on yhteiskunnallinen vastakkainasettelu, jossa toisella puolella on valtiovallan, juonittelevien vanhan rahan yritysjohtajien ja tiedostavan kulttuurieliitin epäpyhä liittouma — looters ja moochers, rosvoilijat ja siipiveikot, kuten jo aiemmin kuulimme — ja toisella puolella taas muutamat yksittäiset sinnikkäät sankariyrittäjät sekä rationaalisuuteen ja vapauteen vielä uskovat todelliset älyköt.

Taggartin sisarukset tietysti ovat juhlissa paikalla. Dagny purjehtii sisään häikäisevän kauniina, olkapään alastomaksi jättävässä iltapuvussa ja ketju ranteessaan. Kirjailija antaa sadomasokisminsa pilkahtaa jälleen kerran näkyviin mainitsemalla, miten ranneketju tekee Dagny Taggartin teräksenkylmästä olemuksesta kuitenkin naisellisen, koska mikään ei ole naisellisempaa kuin esiintyminen “kahlittuna”. Klassista kauneutta huokuvan Dagnyn kääntäessä yleisön katseet kirjailijanrenttu Eubank provosoituu baaritiskillä marisemaan siitä, miten ahneus ja materialismi on pilannut nykyajan naiset, koska nämä omistavat nykyään yrityksiä sen sijaan, että hankkisivat lapsia tai tekisivät käsitöitä. Misogynia on tietysti jälleen uusi osoitus edistysmielisen älymystön tekopyhyydestä.

Kartanolle suunnistaa myös kuparipohattamme Francisco D’Anconia, joka alkajaisiksi piruilee Meksikon-seikkailusta katkeroituneelle James Taggartille. Tämän jälkeen mystinen latinohurmuri käy hämärän ja vihjailevan kahdenkeskisen dialogin Hank Reardenin kanssa. Rearden vaikuttaa aluksi halveksuvan joutavana playboyna pitämäänsä Franciscoa, mutta ystävällisesti haasteleva Francisco selvästikin laskee tämän asenteen hänelle vain eduksi. Vuoropuhelu antaa vaikutelman, että Francisco pyrkii ottamaan mittaa Reardenista ja arvioimaan tämän luonnetta ja olemusta, selvästikin jotain erityistä tarkoitusta varten. Mutta mitä argentiinalaisella magnaatillamme on mielessä? Sitä meille ei vielä kerrota.

Juhlaseurueessa pujotellessaan Francisco haastelee paikallaolijoille yhtä ja toista. Hän osallistuu myös filosofiseen keskusteluun ja kertoilee professori Pritchettin edeltäjästä, arvostetusta filosofi Hugh Akstonista, joka vetäytyi eläkkeelle joitakin vuosia sitten ja muutti ties minne. Aiemminhan kuulimme myös säveltäjä Richard Halleyn katoamisesta. Vaikuttaa siltä, että kyvykkäät tieteen ja taiteen edustajat ovat poistumassa kuvioista, minkä seurauksena kenttä on jäänyt avoimeksi toisen luokan lahjattomuuksille.

Saamme myös kuulla muutakin eriskummallista. Atlantin rannikolla riehuu aivan ihkaoikea moderni merirosvo nimeltä Ragnar Danneskjöld, joka ryöstelee työkseen liittovaltion suuntaamia avustuskuljetuksia Euroopan kansanvaltioille. Romaanissahan on aiemmin mainittu, miten Meksikosta on tullut kansanvaltio; nyt lukijalle tipautetaan myös maininta, että Euroopassa vallitsee niin ikään tämä uudenlainen yhteiskuntajärjestys. Erikseen mainitaan Norjan, Englannin ja Ranskan kansanvaltiot. Kansanvaltioiden merivoimat ja Yhdysvaltain laivasto ovat joka tapauksessa helisemässä tämän viekkaan piraatin kanssa. Meille annetaan ohimennen se epäilemättä merkityksellinen tieto, että Danneskjöld on käynyt koulunsa Patrick Henry -yliopistossa, joka on aivan sattumalta myös Francisco D’Anconian alma mater.

Myös salaperäinen John Galt mainitaan cocktail-keskusteluissa, ja meille vihjaistaan, että tämän slanginomaisen lausahduksen takana olisi ollut aivan oikea henkilö. Tosin hänkin vaikuttaa olevan jonkinlainen hämärä legenda. Seurapiirijuorujen mukaan hän olisi ollut miljonääri, joka joutui merihätään jahtinsa kanssa ja löysi kadonneen Atlantiksen. Kumma kyllä, Francisco näyttäisi vihjaavan, että hän itse asiassa tietää kuka John Galt todella on.

Pirskeiden päätteeksi Dagny Taggart onnistuu kohauttamaan juhlayleisöä näpsäkällä ja suurieleisellä manööverillä kohauttamaan juhlayleisöä, kun hän vaihtaa illan emännän Lillian Reardenin kanssa ranneketjuja. Kuten muistamme, romaanin toisessa luvussa sai rouva Rearden mieheltään lahjaksi uuden erikoisteräksen ensi erästä taotun pelkistetyn rannekkeen, jota hän ei kuitenkaan järin arvostanut. Nyt se siirtyy koristamaan Dagnyn sorjaa rannetta.

Kalaasien jälkeen Hank ja Lillian Rearden käyvät lyhyen keskustelun, ja saamme taas kattauksen heidän avioelämästään. Vanhastaan jo tiesimmekin, että Rearden on liitossaan onneton. Nyt meille tehdään myös selväksi, että pariskunnan intiimi elämä on aika helvetin puisevaa. Reardenin intohimo vaimoaan kohtaan on kadonnut jo avioliiton alkuaikoina, mutta jäljelle on jäänyt yhä fyysinen tarve. Maksullisissa naisissakaan hän ei ole raatsinut käydä, joten hän on tyytynyt purkamaan paineitaan vaimonsa kanssa, vaikka itsekin häpeää koko touhua. Osasyy tähän on Lillian-rouvan oma asenne. Hän on vaimona täyttänyt kaikki aviolliset velvollisuutensa lojaalisti, koska se kuuluu avioliittoon ja miehet nyt kuitenkin ovat pelkkiä mitättömiä elukoita ja himojensa orjia.

Mutta olisikohan tuuli kääntymässä ja uusi nainen vangitsemassa Hank Reardenin huomion? Ainakin toistaiseksi teräsyrittäjämme vaikuttaa vain ärtyneeltä Dagny Taggartin yllättävästä tempauksesta. Mutta kyseessä taitaa olla vain torjuntareaktio, sillä Reardenin mietteet ja intohimot tuntuvat kääntyvän Dagnyn suuntaan.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s