Ukrainan kriisin panokset kovenivat jälleen tänään, kun Krimin autonominen tasavalta ilmoitti järjestävänsä kansanäänestyksen Venäjään liittymisestä. Paikalliset lainsäätäjät ovat jo ratkaisseet asian nopeassa istunnossa, ja kansanäänestyksen on ilmeisesti tarkoitus vain vahvistaa päätös. Suomessa ovat kansainvälisen oikeuden asiantuntijat todenneet ratkaisun olevan vastoin kansainvälisten suhteiden käytäntöjä, mitä se tietysti onkin.
Asiaan kuuluu, että itänaapurimme duuma on samoihin aikoihin ehtinyt valmistella omaa lainsäädäntöä, jonka on tarkoitus helpottaa uusien alueiden liittämistä Venäjään. Voi olla, että lakialoite esiteltiin duumalle “varmuuden vuoksi”, siinä uskossa että Ukrainan kriisi johtaisi maan peruuttamattomaan hajoamiseen. Samalla tavallahan presidentti Putin perusteli duumalta saamiaan valtuuksia sotilaallisen voiman käyttämiseen pelkästään varotoimenpiteenä. Venäjän valtaapitävien ratkaisuja voisi pitää häikäilemättöminä, elleivät ne olisi samalla toivottoman typeriä. Ulkosuhteiden hoitamiseen ei nykymaailmassa kuulu se, että valtiot esittelevät naapurimaan alueiden sieppaamiseksi tulkittavia lakialoitteita tai valmistautuvat sotilaallisiin toimiin ihan muuten vain ja varmuuden vuoksi. Molemmissa tapauksissa Moskovan lähettämät signaalit ovat selvästi lietsoneet Krimin separatismia paljon enemmän kuin mikään Kiovan hallituksen hätiköidysti säätämä kielilaki, joten tämänpäiväinen Simferopolin paikallisen juntan päätös oli sikäli väistämätön.
Koira on siis heiluttanut häntäänsä. Nähtäväksi jää, heiluttaako häntä nyt koiraa. Kuten ulkoministeri Tuomioja sanoi, nimenomaan Venäjän reaktio Krimin äänestykseen tulee olemaan ratkaiseva. Yksipuolinen päätös niemimaan liittämisestä Venäjään ei missään nimessä voi olla Moskovan intressien mukaista. Venäjä on sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin, joissa tunnustetaan nykyisen Ukrainan valtioalueen eheys. Ratkaisua ei voi myöskään perustella sillä, että Neuvostoliiton aikana tehty päätös Krimin siirtämisestä Ukrainan huostaan olisi menettänyt oikeutuksensa. Ainakaan näin ei voi tehdä hyvällä omallatunnolla, kun pitää mielessä että Latvian ja Viron kohdalla Venäjä oli vihkiytynyt neuvostohallinnon tekemiin rajamuutoksiin. Erona tietysti oli se, että näissä tapauksissa rajamuutokset oli tehty Venäjän eduksi.
Vielä tiistaina presidentti Putin ilmaisi suoraan, ettei Venäjä halua ottaa Krimin niemimaata hallintaansa. Todennäköistä tai ainakin toivottavaa on, että hän ei tule hyväksymään Krimin uuden aluehallinnon tekemää päätöstä, etenkin kun Simferopolin valtaapitävien mandaatti on verrattomasti heikompi kuin Kiovan vallankumoushallituksen. Mikäli Venäjä tälle tielle lähtisi, se olisi äärimmäisen huolestuttavaa ja tuhoaisi maan ulkosuhteet vielä aiempaakin perusteellisemmin.
Krimin paikallisväestön oikeudet voi toteuttaa itsehallinnon puitteissa Ukrainan yhteydessä, niemimaan kaikkien kansanosien edun mukaisesti. Tämän järjestäminen edellyttää niemimaalla toteutettavaa pikaista aseistariisuntaa, joka olisi viisainta antaa YK:n tehtäväksi. Samassa yhteydessä Venäjä voi hillitysti ja vaivihkaa vetää Krimiltä pois kaikki ne sotilaansa, joita heillä tietysti siellä ei koskaan ollutkaan. Ukrainassa on saatava myös pikaisesti järjestettyä uudet vaalit, ja Krimin selkkauksen jatkuessa tämä on hankalaa.
Epävarmaa on, hyväksyisikö YK:n turvallisuusneuvosto, jossa myös Venäjä tunnetusti istuu, rauhanturvaoperaation Krimillä. Tämän ratkaisun ehdottaminen olisi kuitenkin eräs keino mitata Venäjän halukkuutta aidosti kansainväliseen ja kestävään ratkaisuun. Mikäli Kreml haluaa uskotella toimivansa kansanvallan nimissä ja Krimin asukkaiden etua ajatellen, on heitä aiheellista muistuttaa siitä, että YK:n lipun alla toteutettu operaatio on tällöin aina parempi vaihtoehto kuin yksipuolinen menettely.
Asian voisi ottaa mainiosti esille vaikkapa Suomen ulkoministeri. Mikäli ehdotus tuottaisi tulosta, voisivat maamme poliittiset kommentaattorit suunnata intonsa NATO-keskustelusta kokonaan toiseen asiaan: haluaako Suomi osallistua rauhanturvaoperaatioon Krimillä?
Historiantutkijan näkötorni 
Krimin autonomisen alueen edellisissä aluevaaleissa venäläismielisten puolueiden äänisaalis taisi olla samaa kertaluokkaa kuin RKP:n osuus Suomen äänistä. Parin viikon kuluttua tulemme kuitenkin todistamaan kaikkien aikojen venäläismielisten megajättijytkyä.
Kyyninen maailmanpolitiikan tarkkailija saattaa miettiä hiljaa mielessään, että taloudellisesti horjuvan Ukrainan saattaa olla valtioviisasta antaa Krimin mennä, ainakin toistaiseksi. Se saattaa rauhoittaa tilannetta ja antaa Ukrainalle aikaa hoitaa omia asioitaan ja ulkosuhteitaan kuntoon. Kaikista kauniista puheista huolimatta Krimin alue ei ole koskaan ollut kiinteä osa Ukrainan valtiota ja sen itsenäistyminen saatiin vain vaivoin estettyä reilut parikymmentä vuotta sitten kun Ukrainan ja Venäjän rajoja viimeksi piirreltiin kartalle.
Putinin on saatava kriisistä jotain pelastaakseen kasvonsa Venäjällä. Maailman silmissä Putinin asema arvostettuna suurvallan johtomiehenä loppui Sotshin kisojen päättäjäisiin.
Ukraina pärjää mainiosti ilman Krimin niemimaatakin, se on totta.
Uudesta jäätyneestä konfliktista on enemmän haittaa Venäjälle, enkä usko että se auttaa Putinia edes sisäpoliittisesti. Pelkkä Ukrainan uhkaaminen voimankäytöllä on jo herättänyt Venäjällä kielteisiä tunnelmia. Krimin de facto irtautuminen Ukrainasta ja jääminen jonkinlaiseksi Venäjän löysässä talutushihnassa olevaksi marionetiksi tuskin miellyttäisi kotoista yleisöä, ja kansainvälisen yleisön silmissä se olisi laiton miehitys, paljon aiempia ennakkotapauksia pahempi. Putinille se olisi tappio sekä kotikentällä että maailmanpolitiikassa.
Eikä sitä alueliitostakaan oikein voi tehdä, koska sen hinta olisi kova.
Tämä mielessä pitäen ei ole täysin mahdotonta, etteikö Venäjä saattaisi hyväksyä jonkinlaista kansainvälistä ratkaisua, jos sellainen heille esitetään. Siis jos Kreml ymmärtää oman etunsa. Tämä välttämättä ei ole täysin varma asia.