“Atlas Shrugged”, I:8, John Galtin linja

  

Krimin kriisi on siirtynyt vaiheeseen, jossa länsimaat ovat valmiita pakotteisiin Venäjää vastaan. Minä jatkan tyynesti Atlas Shrugged –lukupäiväkirjaani. Ayn Randin romaanista käsittelyyn otetaan tässä jaksossa ensimmäisen osan kahdeksas luku, John Galt Line. Dagny Taggartin ja Hank Reardenin suurin ponnistuksin rakentama rautatie Coloradon öljykentille saadaan nyt vihdoinkin vihittyä käyttöönsä. Ensimmäisen osa ei ole vielä lopussa, mutta tämä kahdeksas luku on selvästikin sen kliimaksi ja etenee huikeassa crescendossa.

Aluksi tunnelma on vaivihkainen, mutta toivoa täynnä. Dagny on jättänyt rautatieyhtiön pääjohtajan tehtävät luotettavan jokapaikanhöylä Eddie Willersin huomaan voidakseen keskittyä täysimittaisesti John Galtin rautatielinjan viimeistelyyn. Luvun alussa Dagny istuskelee konttorissaan keho kaipauksesta väristen ja miettii, voisiko jossain olla todellinen mies, joku tuntematon mies, joka pystyisi sammuttamaan sen hekumallisen poltteen, mitä hän ruumiissaan tuntee. Tunnelmoidessaan hän havaitsee, että konttorin ulkopuolella seisoo joku hämärä hahmo. Hän tuijottaa siluettia aikansa, kunnes mies katoaa. Kukahan kumma se mahtoi olla? Ettei vain… mutta ei nyt vielä arvuutella tai ennakoida.

Toisaalla on Hank Rearden joutunut myymään rauta- ja hiilikaivoksensa jäätyään viime luvussa esitellyn liittovaltion uuden lainsäädännön uhriksi. Malmintuotannon ostaa muuan Paul Larkin, ja koksilouhokset lunastaa omakseen kaivosyrittäjä Ken Danagger. Tapansa mukaan Rand käyttää taas tilaisuuden hyväkseen ja esittelee meille näkemyksensä siitä, millainen todellisen rehdin liikemiehen pitää olla. Larkin, jonka tapasimme ohimennen jo romaanin toisessa luvussa, on surkea ja anteeksipyytelevä, kultalusikka suussa syntynyt selkärangaton nyhverö. Hän yrittää ehdotella Reardenille epämääräisiä ja vailla takeita olevia bulvaanijärjestelyjä, joilla tämä voisi yhä kulissien takana hallita vanhoja kaivoksiaan. Rearden tuhahtelee moiselle moraalittomuudelle, eikä muutenkaan luota siihen että Larkin pitäisi oman osansa lupauksesta. Danagger puolestaan on rehti ja kunnon rautakourainen oman onnensa seppä. Hän toteaa jämptisti, että Rearden saa tästä lähin ostaa häneltä hiiltä sopuhintaan. Rearden arvostaa tätä miehekkyyttä ja huomaa Danaggerin olevan vertaisensa, mutta ilmoittaa silti maksavansa reilusti kunhan vain saa tarvitsemansa koksin ennen muita.

Rearden-huipputeräksen tuotanto kuitenkin jatkuu liittovaltion kiusauksesta huolimatta, ja lopulta rautatiekin on valmis! Yhdysvaltain edistyksellinen lehdistö ja niinsanottu julkinen mielipide mässäilevät skandaalinomaisesti sillä, miten kukaan ei taatusti uskalla kulkea uudella rautatiellä, ja totta kai se erikoisteräksestä rakennettu rautatiesiltakin varmasti romahtaa. Lisäksi kaiken maailman paremmintietävät tahot ovat kiukkuisia siitä, että Dagny ja Hank ylipäätään ovat kehdanneet kyhätä moisen rautatien. Ettäs julkeavatkin olla kunnioittamatta yleistä mielipidettä! Mokomat epäsosiaaliset riistoporvarit.

Tuuli on kuitenkin kääntymässä. Paikallisten raideammattilaisten ay-pomo käy ilmoittamassa Dagnylle mafiamaisesti, ettei kukaan liiton miehistä tule ajamaan yhtä ainutta veturia epäilyttävästä erikoisteräksestä väsättyä rautatietä pitkin. Dagny antaa piut paut mokomalle toimitsijalle ja heittää Thatcherin elkein pallon rempseästi takaisin duunareille itselleen. Hän käskee Ed Willersiä kysymään vapaaehtoisia kuljettamaan ensimmäistä veturia linjan vihkiäisissä, ja käytännössä kaikki firman veturimiehet ilmoittautuvat halukkaiksi. Dramaattisessa kohtauksessa hento Dagny lausuu kiitoksensa valtaisaan junahalliin kokoontuneille virnisteleville veturikuskeille, jotka osoittavat lojaalisuuttaan hurraamalla hänelle ja haukkuvat hänen saamattoman velipoikansa pataluhaksi. Dagny itse ilmoittaa olevansa mukana matkalla ekassa veturissa, ja siitäkös työmiehet vasta tykkäävätkin. On se kova nainen! Näin riuskalle pomollehan tekee ihan mielikseen töitä.

Dagny ja Hank järjestävät lehdistötilaisuuden, jossa toimittajat yrittävät tivata heiltä miksi he ovat rakentaneet tämän rautatien ja miten uusi liikenneväylä tulee palvelemaan yhteistä hyvää. Molemmat vastailevat rennosti ja rempseästi, että linjan tarkoitus on tehdä heille voittoa, eikä heillä mitään muuta motiivia ole ollut. Lehdistön edustajat kauhistelevat sitäkin, miten junien kulkuvauhti on peräti sata mailia tunnissa. Pitää muistaa, että romaanin kirjoitusajankohtana tämä oli vielä kattonopeus säännöllisessä liikenteessä. Ranskalaisen TGV-junan ennätysmatkan yhteydessä vuonna 1955 oli rautatie kärsinyt vielä vaurioita, mutta jo neljän vuoden kuluttua japanilaiset luotijunat päihittivät kerralla Randin unelmat. Dagny ja Hank joka tapauksessa naureskelevat reportterien epäilyksille ja käskevät lehdistön katsomaan miten John Galt Line puksuttaa pitkin Coloradon suoraa. Pariskunnan meininki on siis omaa luokkaansa, ja tämä ei olekaan mikään Matin ja Liisan rautatie.

Koittaa suuri avajaispäivä, joka ylittää kaikki odotukset. John Galt Line ampaisee halki Kalliovuorten niin että nuppu tutisee. Romaanissa seuraa usean sivun hekumallinen ja hetkittäin suorastaan pastoraalinen kuvaus ohikiitävistä maisemista, junan sulavasta äänettömyydestä, Rearden-teräksen kiillosta, kuudentoista moottorin sykkeestä ja vauhdin hurmasta. Taggart-yhtion vanhat eläkeläisetkin ovat tulleet kunniakujaan rautatien varrelle, ja junan sujahtaessa ohitse porukat vetävät kättä lippaan hurraata huutaen. Kaikilla on jonkin sortin aseet mukana, ja kunnialaukauksia ammuskellaan niinkuin jemeniläisissä häissä. Myös kirjailijan kielikuvat ovat omaa luokkaansa, ja esimerkiksi junan ikkunasta näkyvät lennätipylväiden siluetit ovat kuin “taivaalle kirjoitettu tasaisen sydämensykkeen kardiogrammi”. Romaanissa on kieltämättä jonkinlaista mukaansatempaavuutta. Matkan tunne-elämyksestä täysin rinnoin nauttiva Dagny nauraa ja riemuitsee voittonsa hetkellä ja pitää päätään ulkona veturin ikkunasta tukka hulmuten kuin Bruce Springsteenin laulussa. Lopulta juna saavuttaa pääteasemansa Ellis Wyattin öljynjalostamolla, jossa Wyatt, Rearden ja Dagny poksauttelevat kuohuviinipulloja onnistuneelle tempaukselleen.

Ja sitten naidaan! Kirjailija pitää junamatkalla rakentamansa tunnelman otteessaan vaivattomasti, eikä haaskaa aikaa siirtyessään seksikohtaukseen. Wyattin kämpille voitonjuhliin kutsutut Rearden ja Dagny eivät pysty pitämään hyppysiään toisistaan erossa hetkeäkään, vaan repivät vaatteet päältään lähes välittömästi kahden kesken jäätyään. Jännite kahden liikekumppanuksen välillä suorastaan räjähtää käsiin. Dagny katsoo Hankiin anovasti ja intohimoisesti, minkä jälkeen molemmat vajoavat rajuun ja kiihkeään syleilyyn ja painuvat vierashuoneeseen. Hank saa vihdoinkin toteuttaa haaveensa ja ottaa Dagnyn tosi rajusti. Junan puksuttamisen jälkeen myös tämä kohtaus on kuvattu ihan mukiinmenevästi sekin. Loppumetreillä tosin Rand yrittää taas Uma Aaltosen elkein höpistä jotain seksiin liittyviä filosofisia juttuja, mutta mitä väliä sillä on. Onhan se muutenkin selvää, että useimpien ihmisten mielestä reipas pelmuaminen makuuhuoneen puolella on rankan työpäivän päätteeksi mukavaa. Luku päättyy sankariparimme samanaikaiseen kliimaksiin.

Yleisvaikutelmana voisi sanoa, että olen minä pöhkömpiäkin juttuja lukenut, ja ihan kelpo Harlekiini-kamaahan tämä on. Mieleen tulee jotenkin Baz Luhrmannin elokuva Australia, jossa sankaripari ajaa karjalauman Darwinin satamaan ja päätyy lopuksi vuoteeseen. Ihan kelpo roskaromaanihan tämä on. Sanoisin tässä kohtaa, että ainoat syyt lopettaa näin lystin ja hulvattoman kirjan lukeminen kesken, kuten päivälehden Riku Korhonen teki, voivat olla vain ja ainoastaan kapean aatteelliset.

Luvun sanoman voi tiivistää taas kerran ytimekkäästi. Sanomalehtitoimittajat ovat useimmiten typeryksiä, karskit duunarit arvostavat reilua pomoa, rahan tienaaminen on hieno asia, junamatkat ovat hauskoja ja seksi on toisinaan rattoisaa. Ei tässä nyt mitään kovin syvällistä yhteiskuntafilosofiaa ole, mutta varmasti jokainen voi omalla tahollaan allekirjoittaa nämä Ayn Randin tekemät havainnot elämänmenosta.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s