Atlas Shrugged -lukupäiväkirjani jatkuu, ja romaanin ensimmäisen osan loppu alkaa olla käsillä. Aiemmat luvut voi kerrata kätevästi lukupäiväkirjani arkistosta. Tänään pääsemme ensimmäisen osan yhdeksänteen lukuun, joka on otsikoltaan The Sacred and The Profane. Mutta mikä on pyhää, ja mikä on turmeltunutta? Ayn Rand kertoo sen meille! Lukijoille todettakoon näin ennakkovaroituksena, että tämänkertainen jakso saattaa olla paikka paikoin kohtalaisen ronskia kamaa.
Edellinen luku päättyi raflaavasti sankariparimme Dagny Taggartin ja Hank Reardenin annettua viimeinkin periksi keskinäisille intohimoilleen. Ensimmäisen rahtijunan tehtyä neitsytmatkansa John Galt -rautatielinjalla molemmat viettivät kiihkeän lemmenyön Coloradossa. Tämä ensi osan toiseksi viimeinen luku alkaa lempiväistemme seuraavan päivän keskustelulla.
Vuoteesta jo noussut Hank Rearden avaa jutustelun herrasmiehen elkein ja tokaisee halveksuvansa Dagnyn olemusta. Hän kuulemma on halunnut tätä yksinomaan lihallisten tarpeidensa tyydyttämiseksi, samalla tavoin kuin mies tarvitsee joskus huoraa. Tämänhän toki edellisten lukujen nojalla tiesimmekin. Samalla hän ilmoittaa halveksuvansa itseäänkin näiden alhaisten tarpeittensa vuoksi. Samalla hän tunnustaa, että luopuisi kaikesta mitä hänellä on ihan vain saadakseen jatkossakin purkaa ruumiilliset himonsa Dagnyn kanssa.
Dagny katsahtaa petikaveriaan hiljaisesti ja purskahtaa sitten nauruun. Rearden hätkähtää huomatessaan, ettei hänen partnerinsa ole laisinkaan loukkaantunut. Sen sijaan Dagny tunnustaa avoimesti, ettei häntäkään kiinnosta mikään muu kuin seksi. Hän se tässä vasta eläimellistä himoa tunteekin ja on suorastaan ylpeä siitä, että on saanut Henry Reardenin poistamaan hänen pitkäaikaisen miehen puutteensa. Mainiota; romaanin sankariparilla on siis toimiva ja molemminpuolisesti tyydyttävä ihmissuhde. Tämähän on tietysti vain hieno asia. Pariskunta tietysti kruunaa yhteisymmärryksensä ja harmoniansa antautumalla taas uuteen aktiin, kuinkas muuten.
Pariskunnan palattua Coloradosta tiedossa on lisää seksiä, tällä kertaa hienoisen sadismin sävyttämänä. Randin seksuaalisia mieltymyksiä olenkin jo kuvaillut romaanin viidennen luvun yhteydessä. Hank päättää tivata vuoteessa Dagnyltä, keitä muita miehiä tällä on ollut. Dagny mainitsee nuoruuden seikkailustaan, mutta ei kerro Francisco D’Anconian nimeä. Ei, vaikka Hank yrittää pakottaa häneltä tunnustuksen vääntämällä Dagnyn käsivarren tämän selän taakse ja puristamalla häntä itseään vasten niin että sattuu. Dagny ei tunnusta, mutta tuska lietsoo hänessä uutta hekumaa, ja kaksikko vajoaa jälleen keskinäisiin lihan himoihin. Ayn Rand katsoo aiheelliseksi alleviivata meille narratiivissa vielä erikseen, kuinka Dagny nimenomaan nauttii siitä, että hänet otetaan juuri näin.
Sankariparimme jatkaessa kovaotteista lemmiskelyään avautuu vajaan kolmentuhannen kilometrin päässä itärannikolla toisenlaisia tuokiokuvia. Dagnyn kelvoton velipoika James Taggart on nyreissään. Siskon menestyksekkäästi avaama uusi rautatielinja ärsyttää häntä, ja kaiken lisäksi merirosvo Ragnar Danneskjöld on kaapannut taas uuden amerikkalaisen avustuslaivan, joka on kuljettanut koneita Norjan kansanvaltiolle. Taggart päättää poikketa kioskilla ostamassa paketin nenäliinoja ja ajautuu samalla reissulla keskusteluun myyjätytön kanssa. Nainen on nimeltään Cherryl Brooks.
Cherryl tunnistaa Jamesin lehtikuvien perusteella ja kertoo ihailevansa tätä kovasti. Hän on siinä väärässä luulossa, että menestyksekkään uuden rautatielinjan avaaminen olisi myös yhtiön toisena pääjohtajana työskentelevän Jamesin ansiota. Cherryl kehuu idolinsa maasta taivaisiin, ja James onnistuu houkuttelemaan hänet asunnolleen töiden jälkeen. Käy ilmi, että kioskilla työskentelevä nuori nainen on tullut New York Cityyn paremman elämän toivossa ja jättänyt köyhyydessä elävät vanhempansa ja sisaruksensa Buffaloon. Cherryl oli ollut perheen ainoa työntekijä kunnes hän kyllästyi raatamaan apaattisen ja kohtalonsa hyväksyneen kotiväkensä eteen. Hän nosti kytkintä etsien uutta alkua Isosta Omenasta.
Saatuaan hurmaavan myyjättären asunnolleen James Taggart käyttää tilaisuuden täysimittaisesti hyväkseen. Toisin sanoen hän pitää tälle pitkän filosofisen puheen siitä, miten henkilökohtaisia saavutuksia ei ole oikeastaan olemassa eikä kukaan ole oman onnensa seppä. Edes keksijät eivät tosiasiassa luo innovaatioitaan itse. Erikoisteräksensä suunnitellut Hank Rearden on hänkin saavutuksensa velkaa kaikille aiemmille keksijöille, ja tämän vuoksi hänellä ei pitäisi olla mitään yksinoikeuksia uuteen metalliin. Taggart toteaa, että ylpeys on tuomittavaa, ja materialismin ja aineellisten saavutusten sijasta ihmisen on tavoiteltava jotain korkeampaa. Saarnattuaan kyllikseen viehättävälle vieraalleen James tietysti pohtii, veisikö hän tytön vuoteeseen, mutta päättää olla lopulta tekemättä näin. Cherryl on ihmeissään, mutta James sen sijaan nautiskelee tilanteesta ja kokee saaneensa moraalisen voiton sisarestaan.
Edellä kuvailtujen kohtausten kontrasti on häkellyttävyydestään huolimatta ilmeinen. Randin romaani on hyvin mustavalkoinen, ja kun ymmärtää hänen lähtökohtansa voi saman vastakkainasettelun havaita tässäkin luvussa. Sadomasokististen seksikohtausten tarkoitus on tosiasiassa alleviivata teoksen sankaripariskuntana tässä vaiheessa esiintyvän Dagnyn ja Hankin moraalista puhtautta. Molemmat antautuvat rehellisesti ruumiillisille himoilleen ja etsivät täyttymystä toisistaan, kummatkin omaa nautintoaan etsien ja siinä samalla toinen toistensa tarpeet tyydyttäen. James Taggart sen sijaan pyrkii tuhoamaan ja turmelemaan viattoman nuoren naisen ajatusmaailman syöttämällä tälle turmiollista kollektivistista ja yksilön saavutukset kiistävää yhteiskuntafilosofiaa. Tämä osoittaa lukijalle, miten niljakas ja kaikin puolin vastenmielinen hahmo James on. Hän nauttii nuhteettoman ja työteliään nuoren naisen älyllisestä turmelemisesta vieläpä niin paljon, että on valmis siitä hyvästä kieltämään itseltään ruumiillisen nautinnon, mikä on Randin mittapuulla synneistä suurin.
Tämän jälkeen vuorossa on pieni välinäytös. Lukijalle tarjoillaan kohtaus Connecticutin osavaltiosta, jossa tehtailija Mowen haastelee erään nuoren sinikaulusduunarin kanssa. Mowen lukeutuu niihin yrittäjiin, joiden mielestä kongressin säätämä uusi laki, joka rajoittaa kunkin yrittäjän toiminnan vain yhdelle toimialalle, on hieno juttu. Hän kuitenkin kiroaa sitä, miten kaikki raskas teollisuus on muuttamassa Coloradoon. Minkä ihmeen takia kaikki yrittäjät oikein sinne Coloradoon muuttavat? Osavaltion hallintohan on lähes olematon ja keskittyy ylläpitämään vain tuomiovaltaa ja poliisilaitoksia. Sen sijaan kansan hyväksi ei tehdä Coloradossa yhtikäs mitään, eikä osavaltiolla ole mitään sosiaalipoliittisia ohjelmia. Valtiotieteen perusteensa suorittanut lukija havaitsee, että Ayn Rand tipauttaa tässä meille selvän vinkin siitä, miten yövartijavaltio houkuttelee parhaiten vapaata yritteliäisyyttä.
Nuori kaveri, jonka kanssa Mowen keskustelee, on nimeltään Owen Kellogg. Hänet olemmekin tavanneet jo aiemmin! Hänhän oli ensimmäisessä luvussa se Taggart-yhtiön ansioitunut toimihenkilö, jota Dagny yritti taivutella jäämään firman palvelukseen. Kellogg otti kuitenkin lopputilin ja tokaisi lähtiessään “Kuka on John Galt?”. Mutta mitä ihmettä hän tekee connecticutilaisessa kuulalaakeriverstaassa sinisiin haalareihin sonnustautuneena? Ehkäpä tämä selviää meille aikanaan.
Kevään kääntyessä syksyksi Dagny ja Hank huomaavat, että molempien bisnekset rullaavat siinä määrin hyvin, että voisi olla korkea aika hieman lomailla, etenkin kun edellisen kerran vapaata on pidetty kolme vuotta sitten. He päättävät tehdä automatkan kautta Amerikan, tutkaillen samalla mahdollisuuksia uusiin liiketoimiin. Keskilännessä vierailtaessa juolahtaa Dagnyn mieleen Wisconsinissa aikoinaan sijainnut kuuluisa moottoritehdas Twentieth Century Motor Company. Saamme kuulla, että dieselmoottorien tekijät ovat taantuman ja yritystoimintaa vaikeuttavan lainsäädännön oloissa sulkeneet tehtaitaan, joten jotain olisi junayrittäjän keksittävä jos meinaa saada veturinsa liikkeelle jatkossakin. Dagny tuumailee, että visiitti vanhaan moottoritehtaaseen Wisconsinissa voisi ehkä tarjota inspiraatiota.
Vierailusta on vähällä tulla samanlainen kokemus kuin “Syvä joki” -elokuvasta. Vanhan moottoritehtaan ympärille aikoinaan kehkeytynyt teollisuusyhdyskunta on taantunut rappeutuneeksi aavekaupungiksi, jonka hökkeleissä majailee muutama surkea ihmisparka. Nämä elättävät itsensä omavaraisviljelyksellä ja pöllimällä irtainta tavaraa hylätyistä teollisuusrakennuksista. Ayn Rand kuvailee sosiaalista oikeudenmukaisuutta saarnaavan yhteiskunnan syrjäseutujen karua urbaania rappiota oikein viimeisen päälle, ja lukijalle tulee kerralla selväksi, että meno on astetta rajumpaa kuin Varkaudessa. Mad Maxin tunnelmiin ei sentään ihan päästä, mutta hunningolle jätettyjen entisten työläisten kurittomat kakarat ainakin kivittävät Hankin ja Dagnyn autoa.
Pariskunta kuitenkin suoriutuu lopulta moottoritehtaaseen, ja siellä Dagny tekee hätkähdyttävän löydön! Lattialla lojuvat eriskummallisen moottorin jäännökset, jotka Dagny tunnistaa eräässä alan teoksessa muinoin näkemästään prototyypistä. Kyseessä on moottori, joka on toiminut ilmakehän staattisella sähköllä. Siis käytännössä puhdas ja ehtymätön energianlähde, mikä futuristinen innovaatio! Näyttää siltä, että Twentieth Century Motor Company ehti tehdä melkoisen läpimurron ennen sulkeutumistaan. Valitettavasti moottori ei toimi, eikä sen paremmin Dagny kuin Hank hahmota, miten härvelin saisi korjattua. Pitäisi löytää se kaveri, joka vekottimen alun alkaen suunnitteli. Mutta kuka kumma oikein keksi tämän moottorin? Ja kuka on John Galt? Hei, hetkinen…
Historiantutkijan näkötorni 