“Atlas Shrugged”, I:10, Wyattin soihtu

  

On tullut aika saattaa päätökseen Atlas Shrugged -lukupäiväkirjani ensimmäinen osa. Ayn Randin myrskyisästä romaanista on takana nyt jo siis kokonainen kolmannes! Ykkösosan loppuluvun otsikko on Wyatt’s Torch, mikä paljastaa meille hiukan typerällä tavalla luvun loppuratkaisun jo ennakolta. Sitä ennen vuorossa on yhtä ja toista, ja enin osa teoksen tästä kohdasta itse asiassa kuluu Dagny Taggartin etsiskellessä lisätietoja Twentieth Century Motor Company -yrityksestä. Viime jaksossahan Dagny löysi hylätystä tehdashallista jäännökset futuristisesta moottorista, joka tuotti mekaanista voimaa ilmakehän sähköstä.

Tarinan jatkuessa Dagny ja hänen uusi mielitiettynsä Henry Rearden ovat edelleen Wisconsinissa ja etsiskelevät moottoritehdasta koskevia tietoja kaupunginarkistosta ja pormestarilta. Selviää, että tehdas on viimeksi ollut pankkiiri Eugene Lawsonin huostassa. Lawson on siirtynyt liittovaltion palvelukseen ja työskentelee taloussuunnittelusta ja luonnonvaroista vastaavassa keskusvirastossa, Bureau of Economic Planning and National Resources. Keskusvirastosta saamme kuulla enemmänkin, sillä tässä luvussa virasto tekee esiinmarssin valtiovallan kyvyttömyyden ja moraalittomuuden tyyssijana.

Dagny pirauttaa rautatieyhtiötä hoitavalle uskolliselle Eddie Willersille, joka ilmoittaa pomolleen että firmassa on piru merrassa. Keskusvirasto, jota luotsaa James Taggartin kanssa aiemmin juonitellut Wesley Mouch, on ryhtynyt toimiin saattaakseen maan talouden valtiollisen säätelyn piiriin. Rautateille ollaan säätämässä kattonopeuksia, kapasiteettia ollaan pienentämässä ja junayhteyksien määrää rajoittamassa siten, että kussakin osavaltiossa olisi saman verran raideliikennettä. Terästehtaille puolestaan aiotaan asettaa kiintiöitä, joilla pyritään rajoittamaan näiden tuotantoa. Suunnitelmat uhkaavat tehdä lopun Coloradoon öljylöytöjen myötä syntyneestä vireästä teollisuudesta, etenkin kun itärannikon yritykset aiotaan sitoa turpeeseen ja kieltää niiden omistajilta siirtyminen länteen.

Esitetyt rajoitukset kuulostavat 1950-luvun oloissa pimahtaneilta, eivätkä ne oikein toimi edes kaunokirjallisena parodiana tai karikatyyrinä kollektivistisen hallitusvallan toimista. Valtion säätelyyn alistetulta teollisuudelta olisi ajan hengessä todennäköisimmin vaadittu vain entistä enemmän, kustannuksista ja ympäristöstä piittaamatta. Kuvatut toimenpiteet voisivat ehkä mennä läpi kehnona pastissina joidenkin oman aikamme ympäristöliikkeiden toimista. Mutta väliäkö tällä, joten hyväksytään taas kerran suosiolla Ayn Randin synkkä tulevaisuudenkuva, jossa valtiovalta päättää kuristaa yksityisen sektorin hitaasti hengiltä yhteiskunnallisen edistyksen nimissä. Se näyttää olevan juonen kannalta olennaista. Dagny on järkyttynyt valtiovallan suunnitelmista ja kiistelee veljensä kanssa aikansa. Lopulta hän tuumaa, että aikansa voisi käyttää hyödyllisemmin ja päättää yrittää jäljittää ihmemoottorin suunnittelijan jostain.

Tällä välin Hank Rearden palailee kotiinsa, jossa hän kohtaa Lillian-vaimonsa ensi kerran sen jälkeen kun aloitti suhteen Dagnyn kanssa. Aviorikoksen tehnyt Hank tuntee rehtinä miehenä moraalisia tunnontuskia puolisonsa edessä. Avioparin haastelussa on tavoiteltu Randille ominaisesti filosofista pohjavirettä, ja Lillian muun muassa esittää Hankille käsityksensä siitä, mitä on todellinen rakkaus. Todellinen rakkaus on sitä, että mies on valmis rakastamaan naista ei tämän hyveiden, vaan tämän paheiden vuoksi. Tällöin mies on valmis uhraamaan naisen puolesta kalleimmat ja korvaamattomimmat ominaisuutensa; omat periaatteensa ja itsekunnioituksensa. Nimenomaan valmius uhrata oma itsensä on suurinta rakkautta. Rearden pitää keskustelun aikana coolinsa aika hyvin, mutta ratkaisevalla hetkellä hän torjuu vaimonsa tämän yrittäessä syleillä häntä. Rearden sysää puolisonsa loitommaksi, hätkähtäen itsekin reaktiotaan. Lillian tyytyy naurahtamaan tapahtuneelle kokettimaisesti, eikä avioparin välienselvittely etene sen pitemmälle.

Luvun loppupuoliskon ajan saamme seurata Dagnyn odysseiaa ihmemoottorin perässä, ja samalla Rand esittelee meille taas eettis-moraalisia näkemyksiään. Miltei kaikki Dagnyn kohtaamat moottoritehtaan entiset omistajat edustavat tavalla tai toisella omanlaistaan pahuutta, hyväuskoisuutta tai laiskuutta. Kertomuksen rakenne tuo hämärästi mieleen itäisen Euroopan juutalaiset kansantarinat, joissa päähenkilö kohtaa sarjan ihmisiä ja saa näiltä moraalisen oppitunnin. En tiedä, onko Rand tässä kenties tarkoituksella käyttänyt lapsuudessaan kuulemiaan kertomuksia mallina tarinalleen.

Pankkiiri Eugene Lawson, Twentieth Century Motor Companyn entinen lainoittaja ja omistaja, on malliesimerkki idealistisesta haihattelijasta. Hän pyöritti koko tehdasta alun alkaenkin mielessään vain sosiaaliset uudistukset ja asuntojen rakentaminen työläisille. Suunnittelusta, tuotannosta ja liikevoitosta hän ei piitannut, joten hyvää tarkoittaneiden paternalististen ohjelmien maksamiseen ei lopulta ollut enää varaa. Seurauksena oli firman ja koko yhteisön kaatuminen, niin että jäljelle jäi enää Dagnyn ja Hankin edellisessä luvussa näkemä taantuneiden ihmisten asuttama aavekaupunki. Lawson peräti ylpeilee sillä, miten hän on aina toiminut puhtain motiivein, eikä ole milloinkaan halunnut tehdä voittoa. Dagny pitää tätä oikeutetusti halveksuttavana asenteena.

Moottorin keksijän jäljittäminen johtolankoja ja pala palalta hahmottuvaa konetehtaan kertomusta seuraten on oikeastaan paikka paikoin aika jännittävää, ja palauttaa mieleeni lapsena lukemani Kolme etsivää -kirjat. Seuraava henkilö Dagnyn listalla on toimitusjohtaja Lee Hunsacker. Hunsacker on saamaton nahjus, jonka ainoa saavutus on ollut pankkiiri Michael “Midas” Mulliganin haastaminen oikeuteen. Hunsacker oli vienyt Mulliganin raastupaan Illinois’n osavaltion säätämän kyseenalaisen “edistyksellisen” lain nojalla, joka soi vaille rahoitusta jääneelle yrittäjälle mahdollisuuden nostaa pankkia vastaan kanne syrjinnästä. Mulligan on sittemmin kadonnut salaperäisellä tavalla. Viime luvuissahan olemmekin jo havainneet, miten erinäisiä talouselämän vaikuttajia, taiteilijoita ja älykköjä on hävinnyt luoja ties minne. Hunsacker joka tapauksessa antaa Dagnylle vinkin siitä, mistä löytää moottoritehtaan aikoinaan perustaneen Starnes-suvun perilliset.

Dagny löytää pahan kerran dementoituneet Starnes-sisarukset Louisianasta. Nämä kertovat ottaneensa moottoritehtaassa käyttöön klassisen periaatteen “jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan”. Firmassa maksettiin kaikille samansuuruista pohjapalkkaa ja bonukset päätettiin demokraattisissa tehdastapaamisissa. Ne, joiden työläisten enemmistö katsoi olevan eniten tarpeessa, saivat lisää palkkaa, siinä missä enemmistön päättämissä tuotantotavoitteissa epäonnistuneille määrättiin lisätöitä ja sakkoja. Dagnyn silmissä tehtaan käytännöistä kertova vanha Ivy Starnes näyttäytyy kammottavana puhtaan pahuuden ruumiillistumana. Kieltämättä kirjoittaja on saanut ladattua kohtaukseen jonkinlaista pelottavaa tunnelmaa. Suomalaiselle lukijalle palaa mieleen Waltarin Sinuhe ja faarao Ekhnatonin tuhoisat yhteiskuntakokeilut. Starnes antaa Dagnylle tärkeän johtolangan ja kertoo, että moottoritehtaan suunnitteluosastoa johti insinööri nimeltä William Hastings.

Hastings on ikävä kyllä kuollut, mutta hänen leskensä, joka on aiemmista Dagnyn tapaamista ihmisistä poiketen miellyttävä nainen, kertoo Dagnylle lisää yksityiskohtia. Hastingsin alaisuudessa oli työskennellyt muuan lupaava ja uuttera nuori insinööri, joka oli tehnyt merkittävän keksinnön. Leski ei tiedä miehestä mitään, ei edes nimeä, mutta muistaa kerran nähneensä tämän miesvainajansa ja erään toisen henkilön seurassa. Tämä toinen kaveri taas työskentelee Wyomingin Cheyennessä, valtatie 86:n varrella sijaitsevassa raflassa kokkina.

Dagny ajelee ravintolaan, tilaa hampurilaisen ja alkaa jutella kokin kanssa. Ihme ja kumma, kokki on eräs kadonneista intellektuelleista, nimittäin kuuluisa filosofi Hugh Akston. Sama mies, joka kuudennessa luvussa esiteltiin latinomagnaatti Francisco D’Anconian filosofian opettajana Patrick Henry -yliopistosta. Akston ei paljasta, missä ihmemoottorin keksijä luuraa, mutta kertoo Dagnylle, että aikanaan tämä taatusti tulee ottamaan yhteyttä omasta aloitteestaan. Dagny yrittää myös kysellä Akstonilta, kuka oikein oli tohtori Stadlerin seitsemännessä luvussa mainitsema Patrick Henry -yliopistossa opiskellut “kolmas mies”, joka oli Francisco D’Anconian ja Ragnar Danneskjöldin hyvä ystävä. Akston ei kerro tätäkään. Dagny on ajautunut umpikujaan ja päättää palata suosiolla New Yorkiin selvittämään yrityksensä tilannetta. Sytyttäessään Akstonin tarjoaman savukkeen hän huomaa, että tupakkaa koristaa kullattu dollarin symboli.

Junaan astuttuaan Dagny saa kuulla, että liittovaltio on toteuttanut kaikki harkitsemansa toimenpiteet. Wesley Mouch on saanut lainsäätäjiltä täydet valtuudet säätää “direktiivejä” talousongelmien ratkaisuksi, ja joka ainut yksityistä sektoria kurittavista ratkaisuista on saatettu voimaan. Samalla liittovaltio on lätkäissyt Coloradon osavaltiolle erityisveron. Dagny ymmärtää, että osavaltion kohtalonhetki on nyt käsillä, ja odotettavissa on hirveitä. Hän on oikeassa, sillä junan ohittaessa Coloradon öljykentät taivaalla näkyy iloinen ja leppeä loimotus. Protestina liittovaltion toimille on öljypohatta Ellis Wyatt toiminut samoin kuin Saddam Hussein aikoinaan Kuwaitissa ja tuikannut öljynporaustorninsa tuleen. Wyatt on kadonnut jäljettömiin, jättäen jälkeensä vain viestin, jossa hän ilmoittaa byrokraateille jättäneensä kentät siihen kuntoon missä ne löysikin.

Luvun loppuratkaisun sävy on traaginen ja kohtalokas. Yhdysvallat on luisumassa kohti holtitonta taloudellista diktatuuria, maan sivistyneistö ja rahaeliitti on katoamassa yksi kerrallaan ties minne, ja yksityisyrittäjät tekevät katkeria ratkaisuja. Wyattin ratkaisussa kaiketikin näkyy Randin oma tausta neuvostoemigranttina, sillä kollektivisoinnin aikana viljanluovutusten kohteeksi määrättyjä kulakkejahan syytettiin viljansa polttamisesta. Tässä tapauksessa protestin takana tosin ei ole ollut pientilallinen, vaan vauras yrittäjä.

Ensimmäinen osa Randin romaanista on nyt luettu ja arvioitu! Toisessa osassa romaani saa lisää vauhtia, joten monenlaista merkillistä on vielä luvassa.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

2 Responses to “Atlas Shrugged”, I:10, Wyattin soihtu

  1. eri anonyymi says:

    Luetaankohan tätä kirjaa sen suosikkikirjakseen nimenneiden keskuudessa pikemminkin jonkinlaisena ‘feelgood’ -voimaannuttavana fantasiaviihteenä (“Olen suoreselkäinen sankariyrittäjä! Taistelen vastaani asettuvia järjettömiä pykäliä säätäviä ja noudattavia idiootteja ja byrokraatteja vastaan! Olen varakkaasta suvusta mutta totisesti, pystyisin kyllä älyni ja tahdonvoimani avulla kipuamaan huipulle omilla ansiollani kuin aito self-made-(wo)man, jos vain haluttaisi! Teen Rahallista Voittoa ja ohessa nain kauniita vastakkaisen sukupuolen edustajia niin että heikompia (ts. kaikkia muita) hirvittää!”) kuin vakavastiotettavana yhteiskuntafilosofiaa käsittelevänä kirjallisena teoksena? Tai siis, eiväthän kuvailemasi kaltaiset karikatyyrit näytä erikoisen oivaltavilta satiireilta vasemmistointellektuelleista, sosialismista tai valtiojohtoisesta talousjärjestelmästä? (Sellaistakin on.)

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s