“Atlas Shrugged”, II:1, Mies, joka kuului maahan

       

Muutaman päivän jälkeen rohkenee kaiketi taas aloittaa Atlas Shrugged -lukupäiväkirjan. Tänä pyhänä pääsemme Ayn Randin suurteoksen toiseen osaan, joka on nimeltään Either-Or, suomeksi siis “Joko-tai”. Ensimmäisen luvun nimi on The Man Who Belonged on Earth, joka viittaa tässä romaanin keskimmäisessä osassa päähenkilöksi kohoavan Hank Reardenin hahmoon. Romaanin aiemmat jaksot voi edelleen helposti lukea kokoamastani arkistosta.

Toisen osan käynnistyessä olemme siirtyneet kuusi kuukautta eteenpäin viime luvun lopusta. Valtiovaltaa vastaan protestoineen Ellis Wyattin tuikattua tuleen Coloradon öljykentät on Amerikka täydessä lamassa, jossa on taloudellisen taantuman lisäksi nyt myös pulakauden piirteitä. Talvi on ollut ankara, ja liittovaltio on joutunut turvautumaan entistä enemmän taloudelliseen säätelyyn pitääkseen energiakriisin jollain lailla aisoissa. Öljy on pistetty kortille, ja monin paikoin maassa on otettu takapakkia koksin aikakauteen, vaikka hiilestäkin alkaa olla pulaa. Wyattin öljypalo on pääosin saatu sammutettua, mutta yksi öljylähde, “Wyattin soihtu”, on jäänyt palamaan jatkuvalla liekillä.

Kriisitilanteen myötä hallitus on keskittänyt valtaa itselleen, ja Wesley Mouchin johtama talouselämän suunnittelusta ja koordinoinnista vastaava keskusvirasto sylkee ilmoille direktiiviä direktiivin perään. Yleensä nämä vain pahentavat asioita. Yritysjohtajat puolestaan ovat alkaneet salaperäisesti kadota. Aiemmin olemme kuulleet säveltäjä Richard Halleyn, filosofi Hugh Akstonin ja pankkiiri Midas Mulliganin häviämisestä. Ellis Wyattin jälkeen ovat samaan joukkoon liittyneet valimoyrittäjä Andrew Stockton ja autotehtailija Lawrence Hammond, jotka ovat sulkeneet firmansa Coloradossa ja vetäytyneet ties minne.

Coloradon suuryritysten kellahtaessa vuorotellen on Dagny Taggart joutunut sulkemaan rautatieyhteyden toisensa jälkeen liikennöinnin puutteessa. Hänen veljensä James on onnistunut hankkimaan liittovaltiolta tukiaisia muutamien kehitysalueilla sijaitsevien hyödyttömien rautatielinjojen ylläpitämiseksi yhteiskunnallisen tasa-arvon nimissä. Iltalypsyjen ja julkisen vallan tekohengityksen ansiosta rautatiefirman kirjanpito on vielä toistaiseksi pysynyt komeasti mustalla, mitä Jimmy-poika pitää mukamas suurenakin saavutuksena. Vapaaseen kilpailuun ja yksityisyritteliäisyyteen lujasti uskova Dagny ei tietenkään moisesta pidä.

Luku alkaa kohtauksella valtiollisessa tiedeinstituutissa, jossa tapaamme vanhan tuttumme, professori Robert Stadlerin (ks. I osan 7. luku). Stadler lueskelee turhautuneena kollegansa tohtori Floyd Ferrisin kirjoittamaa filosofista teosta “Miksi luulet ajattelevasi?” (Why Do You Think You Think?). Stadler, joka on aikoinaan ollut kelpo tiedemies ennen kuin myi itsensä valtiolle, ei voi hyväksyä Ferrisin helppohintaista pamflettia. Opus pyrkii halvan sofistisen hiustenhalkomisen keinoin kiistämään ihmisjärjen mahdollisuudet hahmottaa tosiolevaista. Kirja julistaa ihmisen yksilöllisen käsityksen todellisuudesta illuusioksi, minkä vuoksi ihmisyksilön on paras alistua kollektiiviseen ohjaukseen. Ferris perustelee väitettään sillä, miten meille välittyvät signaalit todellisuudesta ovat aivojemme vääristämiä.

Hömppäfilosofinen kohtaus palauttaa mieleeni nuorempana huvin vuoksi lukemani V. I. Leninin teoksen Materialismi ja empiriokritisismi, jonka teesi oli täysin päinvastainen kuin Ferrisin kirjoitelmassa. Venäläinen sosialistijohtaja syytti tästä “pimeästä symbolismista” nimenomaan “porvarillista” filosofiaa, jonka viljelemässä essentialismissa mieleemme välittyvät näkymät todellisuudesta esitettiin vain ulottumattomissamme olevien ideoiden epätäydellisinä symboleina. Lenin torjui tämän “machilaisen” näkemyksen ja korosti, miten dialektisessa materialismissa psyykkiset toiminnot ovat materian korkein tuote ja välittävät konkreettista tietoisuutta ympäröivästä todellisuudesta. Sattumaa eli ei, neuvostoemigrantti Ayn Randin kirjoituksissa “objektiivisesta todellisuudesta” näyttäisi ainakin tässä romaanin kohdassa olevan tahattomia yhtymäkohtia neuvostokommunismin oppi-isän filosofisiin ajatuksiin. Randin kuvaus tohtori Ferrisin kuvitteellisesta pamfletista on samanlainen kuin V. I. Leninin näkemys Ernst Machin filosofiasta.

Kinasteltuaan aikansa tohtori Ferrisin kanssa lähtee professori Stadler vierailulle Taggart-yhtymän pääkonttoriin, jonne Dagny on kutsunut hänet. Coloradon teollisuusyhteisön romahtaessa käsiin on Dagny yhä vain tuskaillut aiemmin löytämänsä ihmemoottorin alkuperän kanssa. Hän esittelee moottorin jäännökset ja tehtaasta löydetyt puutteelliset piirustukset tohtori Stadlerille, joka on kuin ällikällä lyöty ja hämmästelee moista tieteen ja tekniikan ihmettä. Stadler tietää vain yhden henkilön, joka kenties pystyisi rekonstruoimaan moottorin. Tämä on Quentin Daniels, joka vaikuttaa Utahin teknologia-instituutissa. Olisikohan mormonivaltiossa työskentelevästä nuoresta fyysikosta moottorin korjaajaksi?

Dagnyn ja Stadlerin kävellessä ulos firman tiloista muuan työmies puuskahtaa taas tutun sloganin: “Kuka on John Galt?” Stadler säpsähtää ja kertoo Dagnylle tunteneensa muinoin John Galt -nimisen miehen. Mutta tämä on varmastikin ollut aivan eri mies, koska se John Galt, jonka hän tunsi, on kuollut. Tai ainakin hänen on kerta kaikkiaan pakko olla kuollut. Mitäköhän tohtori Stadler yrittää oikein salata? Tämä on kyllä niin jännittävä mysteeri! Kukakohan sen moottorinkin mahtoi rakentaa?

Hank Reardenilla menee omalla tahollaan yhtä huonosti. Uusi lainsäädäntö on velvoittanut häntä myymään Rearden-metallia määrätyt kiintiöt kaikille sitä haluaville kuluttajille ja myös valtiolle. Kumma kyllä toisille teollisuusyrittäjille metallia ei saa myydä. Sen sijaan, että käänteentekevästä erikoisteräksestä valmistettaisiin jylhän maskuliinisia siltoja tai rautateitä, sen koko tuotantokiintiö menee kaikenlaiseen pikkukrääsään, kuten kahvipannuihin ja golfmailoihin. Kaiken lisäksi Reardenin tehtaille on pesiytynyt keskusviraston byrokraatti Washingtonista, ärsyttävä vasta collegesta valmistunut pikkunilkki, jota känsäkourainen Rearden kutsuu halveksuen “imettäjäksi”, Wet Nurse. Reardenin vuoropuhelu moraalirelativismista saivartelevan yliopistosällin kanssa kirvoittaa myös yhden romaanin harvoista oikeasti hauskoista repliikeistä: “Alahan kipittää, nulkki. Yritä joskus valaa tonni terästä ilman sitovia periaatteita ja tilanteen mukaan toimien”.

Reardenin kiukku saavuttaa huippunsa hänen kieltäytyessään myymästä valtiolliselle tiedeinstituutille tämän vaatimaa metallierää. Instituutilla on meneillään salainen hanke, joka tunnetaan vain nimellä “Projekti X”. Rearden ei suostu periaatteesta myymään metallia projekteihin, joiden tarkoitusperää ei hänelle paljasteta, ja lakisääteiset myyntivelvoitteet alkavat sitä paitsi muutenkin pänniä. Hän ilmoittaa instituutin edustajalle, että nämä saavat tulla takavarikoimaan häneltä metallin vaikka väkisin, mutta hän ei enää suostu leikkimään että tässä olisi kyse muka reilusta kaupasta. Viekää jumalauta vaikka kaikki Rearden-harkot mitä löydätte ja pistäkää hänet linnaan, mutta kauppaa hän ei tee! Liittovaltion edustaja on järkyttynyt Reardenin asenteesta. Eihän sen näin pitänyt mennä, ja mitä yleinen mielipidekin sanoisi, jos yritysjohtajaa sillä tavalla kohdeltaisiin?

Rakkaus sentään ainakin kukoistaa. Dagnyn ja Hankin lemmensuhde on nimittäin aiemman sadomasokistisen seksin jälkeen edennyt tasolle, jota voi jo kutsua rakkaudeksi. Enimmän osan ajasta Hank on ostanut kaikenlaisia hulvattoman ylellisiä lahjoja rakastajattarelleen, kuten pörröisiä turkiksia ja puskakaupalla eksoottisia kukkasia. Eräässä kohtauksessa hurmioitunut Dagny loikoilee alastomana vuoteella jumalaista vartaloaan venytellen, Hankin ostama pisaranmuotoinen rubiiniriipus kauniiden ja kiinteiden rintojensa välissä. No, nytpähän tiedämme, että myös elokuva Titanic oli kiitollisuudenvelassa Ayn Randille.

Dagny peräti nauttii ajatuksesta, että myös hän itse on eräänlainen luksushyödyke, joka tyydyttää Hankin himot. Materian ja seksuaalisen himon ohessa mukaan hiipii kuitenkin jo aitoa, kömpelöä hellyyttä ja sekä sanallisia että muunlaisia rakkaudenosoituksia. Erään illan aikana Hank tunnustaa, miten hän nuorena kaivosmiehenä Minnesotassa unelmoi raskaan työpäivän jälkeen edes yhdestä levollisesta illasta ihanan naisen kanssa, ja miten Dagny on tehnyt tämän unelman todeksi. Söpöä!

Pariskunta juttelee myös maailman menosta ja kärjistyvästä kriisitilanteesta. Luku päättyy lopulta kohtaukseen, jossa molemmat katselevat kattohuoneistostaan New York Cityn valoja. Kaupungin jylhää, teräksistä siluettia ja valomerta katsellessaan Hank saa takaisin vanhan kipinänsä. Terästehtailijamme ymmärtää taas, miten tämä maailma on syntynyt sankariyksilöiden tekemänä ja muovaamana, ja miten tämän kaiken tulisi kuulua hänelle ja Dagnylle, ei millekään matalamielisille julkisen vallan kätyreille.

Hank julistaa Dagnylle, että kieltäytyessään toimittamasta tiedeinstituutille metallierää hän on viimein ymmärtänyt yhden asian. Toisten omaisuutta havittelevat roistot eivät pelkää ja kammoa mitään niin paljon kuin sitä, että heitä kutsutaan roistoiksi. He haluavat uhriensakin pitävän heitä mukamas rehellisinä asiakkaina, yhteishyvän palvelijoina ja peräti ystävinä. Mutta nimenomaan tätä hyväksyntää me emme saa koskaan heille antaa! Emme koskaan, jos haluamme elää. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme!

Luku päättyy Dagnyn ja Hankin vajotessa syleilyyn kattohuoneistonsa ikkunan äärellä, korkealla New York Cityn valomeren yläpuolella. Suurkaupungin taivasta kohti kurottuvassa pilvenpiirtäjässä rakastavaiset painautuvat toisiaan vasten, heidän vartalonsa kuin toisiinsa kietoutuvat ylöspäin kohoavat virtaukset, heidän tajuntansa ja mielensä sulautuneina toisiinsa yhteisessä suudelmassa. Jumalauta, mikä tunnelmakuva! Ayn Rand ampuu kyllä kovilla. Yhteenvetona voikin taas näin lopuksi todeta, että on tässä kirjassa hetkensä, ainakin jos pitää harlekiinimaisista hömppäromansseista.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s