“Atlas Shrugged”, II:2, Manipuloinnin aristokratia

      

Maailmanpoliittinen kriisi eli ei, Atlas Shrugged –lukupäiväkirjastani en tunnetusti luovu. Tällä kertaa vuorossa onkin melkoinen lahjapaketti, sillä tämä toisen osan toinen luku, alkukieliseltä otsikoltaan The Aristocracy of Pull, sisältää Ayn Randin suurromaanin ensimmäisen pitkän monologin! Kyseessä on Francisco D’Anconian kuuluisa apologia rahalle. Kiinnostuneet voivat lukea Franciscon pitämän puheen kokonaisuudessaan vaikkapa Capitalism Magazine -verkkojulkaisun sivuilta. Alempana olen tarjoillut Franciscon puheen myös tallenteena, jota kuuntelemalla itse kukin varmasti pääsee tunnelmaan. Tämänkertaisessa päiväkirjamerkinnässäni tyydyn muuten luomaan vain yleissilmäyksen eräisiin kirjailijan esittämän kapitalistisen julistuksen avainkohtiin.

Tässä jaksossa toki tapahtuu kaikenlaista muutakin jännittävää. Dagny Taggart palkkaa viime luvussa mainitun fyysikko Quentin Danielsin selvittämään aiemmin löytämänsä ihmemoottorin salaisuutta. Daniels on kelpo poika, joka haluaa työskennellä yksityiselle sektorille ja tunnustaa tekevänsä töitä ihan vain tienatakseen rahaa. Yleisen tietämyksen edistäminen ja muu altruistinen hömppä ei häntä kiinnosta pennin latia. Daniels on myös valmis tekemään töitä pienellä liksalla, mutta vaatii pirun kovat provisiot ja voitto-osuudet heti kun vain saa moottorin päräytettyä käyntiin. Fyysikkomme on siis tarkalleen sellaista kunnianhimoista toimihenkilöainesta, mitä Dagny haluaakin.

Moottorin kanssa pähkäillessään Dagny selvittelee myös toista mysteeriä. Hugh Akstonin raflassa istuessaan (ks. I osan 10. luku) hän tuli poimineeksi mukaansa häkellyttävän dollarinmerkillä koristellun savukkeen. Randin romaaneissa savukkeet ovat elämää suurempi asia, joten tietysti paperossien alkuperä pitää selvittää. Taggartin konttorin aulan mukava röökiaskeja keräilevä kioskinpitäjä tarkistaa Dagnyn puolesta, mistä sätkä on peräisin. Seuraukset ovat hämmentävät, sillä mikään tehdas ei ole koskaan valmistanut moisia savukkeita. Tupakkaseos on vieläpä aromatisoitu tavalla, joka on täysin tuntematon. Aivan kuin savuke olisi tullut toisesta maailmasta. Jännittävää!

Suurin uutinen tässä luvussa on kuitenkin se, että Dagnyn juonitteleva velipoika James Taggart on menossa naimisiin. Kuten muistamme, hän tapasi aiemmin hurmaavan nuoren myyjättären nimeltä Cherryl Brooks (ks. I osan 9. luku). Suhde on nyt vaivihkaa edennyt avioliittoon asti. Rand maalailee nuorikosta kuvan terveet periaatteet omaavana, mutta hyväuskoisena tyttöparkana. Cherryl on elämänkatsomukseltaan oikeastaan hieman samanlainen kuin Dagny ja muut romaanin ihanneihmiset. Hänkin tavoittelee onnellista elämää, uskoo lujaan työntekoon ja ansiotyöhön, ja haluaa ponnistella kohti parempaa. Jamesin kanssa seurustellessaan hän on asunut vanhassa asunnossaan, eikä ole huolinut sulhasensa tarjoamia rahoja. Esiintyessään Jamesin daamina seurapiireissä hän on ostanut sopivat iltapuvut omilla vähillä säästöillään.

Myyjätytön ja “demokraattisen liikemiehen” avioliittoa on hehkutettu juorulehdissä tuhkimotarinana. Rand näyttäisi käyttävän “demokraattista” vain yleisenä laatusanana, mutta kyseessä lienee myös verhottu vihjaus poliittiseen puolueeseen. Mutta miksi rehti ja uuttera Cherryl on rakastunut kelvottomaan Jamesiin? Siksi tietysti, ettei hän tiedä miten kunnoton tämä on. Cherryl uskoo ihan vakavissaan, että James on todellinen sankariyrittäjä ja vastuussa Taggart-yhtymän menestyksestä. Sulhasensa huiputtamana Cherryl myös uskoo, että Dagny on ilkeä ja paha nainen, joka on tehnyt veljensä elämästä helvetin. Randin maalailema juonikuvio vahvistaa sen, mitä Aleksandra-isomummonikin aina sanoi: rakkaus on sokea, mutta kun se piru on kuurokin. Sekä vielä helvetin helppo höynäytettävä.

Häihin tulee koko New York Cityn kerma, sekä kuohukerma että hapankerma. Vieläpä seurapiirikuningatar Lillian Rearden saa suostuteltua miehensä mukaan kutsuille, vaikka tilanne ei ole Hank Reardenille suinkaan mieluisa. Teräsparoni kokee velvollisuudekseen suostua vaimonsa vaatimuksiin pitää tälle seuraa edustustilaisuudessa, koska ovathan he sentään aviossa. Mutta toisaalta hän myös kokee tilanteen erittäin nöyryyttäväksi, koska aavistaa rakastajattarensa Dagnyn olevan paikalla näkemässä, miten hän on joutunut nielemään ylpeytensä vaimonsa pyynnöstä. Kutsuille saapuu myös liuta Ayn Randin meille jo aiemmin esittelemiä uuden järjestyksen rosvoja ja siipiveikkoja — journalisti Scudder, terästehtailija Boyle, kirjailija Eubank ja koko joukko muita Jim Taggartin jees-miehiä ja juonittelutovereita, jotka olivat läsnä myös edellisissä pirskeissä (ks. I osan 6. luku).

Häävastaanotolla käydyissä keskusteluissa meille tuodaan taas kerran julki, millaisia koplauksia ja lehmänkauppoja periaatteensa myyneet yritysjohtajat ja Washingtonin kollektivistinen hallitusklikki ovat keskenään tehneet. Vallan käytävillä asiat ratkotaan tätä nykyä painostuksella, korruptiolla ja kiristyksellä, ja sama kulttuuri on hyvää vauhtia syövyttämässä koko talouselämää ja yhteiskuntaa. Juhlapuheissa totta kai hehkutetaan edelleen ylevästi sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja ahneuden turmiollisuutta.

Dagny purjehtii kutsuille Reardenin teräsketju ranteessaan ja pukeutuneena harmaaseen iltapukuun, joka tekee oikeutta hänen jumalaiselle vartalolleen ja korostaa hänen silmiensä “tykkiteräksistä” harmautta. Kielikuvaa käytetään parikin kertaa, ja koska olen suorittanut asevelvollisuuteni panssarihaupitsipatterissa, se tietysti kuulostaa minusta äärimmäisen seksikkäältä. Cherryl ja Dagny ajautuvat lyhyeen uhmatilanteeseen, jossa Dagny pistää veljensä morsiamen ohimennen ruotuun yhdellä kuivalla tokaisulla. Tämän jälkeen hän ottaa mittaa Lillian Reardenista, joka on alkanut vehkeillä hänen veljensä kanssa. Lillian vaatii ranneketjuaan takaisin “väärinkäsitysten välttämiseksi”. Dagny ei suostu kiertelemään asiaa, vaan kysäisee suoraan epäileekö rouva Rearden, että hän makaisi tämän aviomiehen kanssa? Lillian pudistelee häkeltyneenä päätään — hän ei tosiaankaan usko, että moinen saattaisi olla mahdollista — ja pyytää miehensä vaatimuksesta vieläpä Dagnyltä anteeksi. Rakastavaisemme ovat saaneet selvästi moraalisen voiton.

Shown varastaa kuitenkin kuparikuningas Francisco D’Anconia, joka saapuu kesken Jim Taggartin maljapuheen kuokkimaan tämän pirskeitä yhtä hilpeänä kuin ennenkin ja vangitsee koko seurakunnan huomion. Francisco päästelee suustaan yhtä sun toista poliittisesti epäkorrektia, kunnes journalisti Scudder puuskahtaa, ettei moista heppua kannata kuunnella. Hän on tyypillinen raharikas, ja raha on kaiken pahan alku ja juuri. Francisco kääntyy tyynesti Scudderin puoleen ja nujertaa tämän viidentoista minuutin mittaisella monologilla, joka on kyllä kieltämättä aika ylivertainen retorinen temppu. Pitäisikin joskus kokeilla elävässä elämässä, kuinka hyvin vastaanväittäjältä saa otettua luulot pois pitkitetyllä yksinpuhelulla.

Franciscon puhe käsittelee rahan olemusta ja on käytännössä lukuun upotettu eettinen ja poliittinen pienoisessee. Tyylillisesti se on sekava, rönsyilevä ja vilisee Randin kiihkeää retoriikkaa, mutta perusasioissaan siinä on myös paikkansa pitävää sisältöä. On helppo allekirjoittaa Randin näkemykset siitä, että raha on välineenä rehellisen ja sopimukseen perustuvan kanssakäynnin kulmakivi, ja että rehti kaupankäynti on tyydyttävämpi kanssakäynnin muoto kuin kerjääminen tai väkivalta. Samaa mieltä voi olla siitäkin, että rahansa rehellisesti ansainneet ihmiset osannevat myös arvostaa sitä vaatimatontakin varallisuuttaan enemmän. Nämä lienevät kaikki verraten laajalti hyväksyttyjä arvoja, ja ateistisen Randin maailmankuva huokuu tässä ikiaikaista protestanttista etiikkaa.

Ajatus siitä, miten raha on tavallaan yhteiskuntajärjestyksen ilmapuntari, on Randilta kohtalaisen oivaltava. Franciscon puheessa Rand tulee esittäneeksi näkemyksen siitä, miten rahaliikenne heijastaa yhteiskunnan hyvinvointia, ja kuvailee pahimpana mahdollisena lopputuloksena olotilaa, jossa raha valuu työn, tuotannon, investointien ja liiketoiminnan sijasta korruptioon. Vaikka puhe on kirjoitettu Randin radikaalista kapitalistisesta näkökulmasta, siinä voi havaita yhden yhteneväisyyden vasemmiston lempiajatusten kanssa. Pääomien kasautuminen on myös Randin silmissä moraalisesti tuomittava asia silloin, kun nämä on hankittu julkisen vallan myötävaikutuksella. Tämä on kiinnostava yksityiskohta, kun muistaa miten viime vuosina on käyty keskustelua Randin oppilapseksi julistautuneen Björn Wahlroosin vaurastumisen rakentumisesta valtion varaan. Näiltä osin suomalaisen pankkiirin toiminta tuo ironisesti enemmänkin mieleen Randin kapitalistisen ihanneromaanin roistot kuin sankarit.

Franciscon puheen yksityiskohdat on tukevasti ankkuroitu yksinkertaiseen laissez-faire kapitalismiin. Eräs puheen yksipuolisista avainvirkkeistä antaa ymmärtää, että työn arvon määrittää työnantaja — alkuperäistekstissä, money permits you to obtain for your goods and your labor that which they are worth to the men who buy them, but no more. Tämä tietysti nostaa esiin kysymyksen siitä, kuinka moni työntekijä tämän päivän halpatuotantomaissa saa palkakseen työpanoksensa todellista arvoa vastaavan määrän rahaa? Entä missä määrin työnteon arvon jättäminen vain työnantajan päätettäväksi sopii yhteen Randin toisaalla luonnosteleman sopimusyhteiskunnan ihanteen kanssa? Perusolettamus näyttää puheen tässä kohdassa olevan, että työnantaja maksaa työstä käyvän korvauksen joka tapauksessa oma-aloitteisesti, reilujen markkinoiden hengessä. Visiossa on viime kädessä sama ongelma kuin kommunismissa, koska se perustuu ajatukseen päättävässä asemassa olevien ihmisten enkelimäisyydestä. Koska todellisessa yhteiskunnassa työntekijä tarvitsee vakuudet, niin parempaakaan mekanismia en palkan ratkaisemiseksi keksi kuin neuvottelut työnantajan ja työntekijän välillä. Siitä, pitäisikö tämän tapahtua paikallisesti vai yleissitovasti, voi totta kai taittaa erikseen peistä.

Francisco mainitsee puheessaan peräti kahteen otteeseen myös kultakannan, ja näiltä osin puhetta voi pitää eräänlaisena kovan rahan ylistyksenä. Puheessa julkituotu kaipuu takaisin “objektiiviseen” kultakantaan on eräs itävaltalaisten talousoppien teeseistä ja on viehättänyt libertaristeja vuosikymmenien ajan. Yhdysvaltain toissavuotisissa vaaleissa republikaanien varapresidenttiehdokas Paul Ryanin mieltymys Randin aatteisiin ja kultakantaan kirvoitti kriittisen ja huvittuneen kannanoton nobelisti Paul Krugmanilta. Randin ja hänen apostoliensa unelmat ovat tässä kohdin vailla katetta, ja viimeistään Barry Eichengreenin teos Golden Fetters teki selväksi kultakannan historialliset ongelmat. “Objektiivisuus” on kaukana rahajärjestelmästä, jossa päätösvalta rahan arvosta ja ostovoimasta annetaan keskuspankkien sijasta Vladimir Putinille sekä Australian ja Etelä-Afrikan hallituksille. Nyttemmin kullan houkutuksen rinnalle on libertaristien keskuudessa noussut Bitcoin-villitys, joka sekin vaikuttaisi päättyneen hienoiseen antikliimaksiin.

Romaanissa monologi joka tapauksessa iskee juhlayleisöön pommin tavoin. Ihmiset huojuvat sydänkohtauksen partaalla, poikkeuksena Hank Rearden, joka on nauttinut suuresti Franciscon tempauksesta, ja jolle puhe oli itse asiassa salassa omistettu. Miehet siirtyvät sivummalle haastelemaan luottamuksellisesti, ja Rearden huomaa arvostavansa Franciscoa, joka paljastaa hänelle yhtä ja toista. Jim Taggart ja hänen klikkinsä ovat nimittäin päättäneet sijoittaa kartellitouhuillaan ja Washingtonissa tehdyillä hämärillä sisäpiirin kaupoillaan epäreilusti rohmuamiaan liikevoittoja D’Anconian kaivosyhtiöön. Firma on tämän seurauksena ampaissut pörssissä listan ykköseksi.

Taloudellista sabotaasia ties mistä syystä harrastavalla Franciscolla on kuitenkin taas tekeillä uusi muheva kupru (ks. I osan 5. luku). Paitsi että hän on peukaloinut firmansa kirjanpitoa, hän on valmistellut eteläamerikkalaisilla kaivoksillaan kokonaisen sarjan “onnettomuuksia”, jotka romahduttavat osakkeiden arvon. Ainakin tällä kertaa Rand sentään kertoo meille, ettei kukaan viaton työmies heitä henkeään näissä komean latino-Nietzschen junailemissa suuren mittakaavan teekkarijäynissä.

Luku päättyy Franciscon vihjatessa piruuttaan eräälle juhlavieraalle, että D’Anconian kaivoksilla on tapahtumassa kauheita, ja osakkeita voi huomisaamuna käyttää enää vessapaperina. Kaveri saa halvauksen, rynnistää ulos huoneesta ja siinä samalla tietysti supattaa saman sisäpiirin tiedon myös muille kutsuvieraille, jotka alkavat niin ikään rynniä pihalle kuin päättömät naudat saadakseen yhteyden meklareihinsa. Ilmeisesti aika moni kutsuvieraista oli pistänyt säästönsä Franciscon kaivosfirman osakkeisiin.

Yleisen paniikkihäiriön seurauksena saliin jäävät vain Dagny, Hank ja Francisco. Kaikki kolme ovat tietysti tässäkin luvussa ehtineet pohdiskella myös sitä, kuka on John Galt.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s