“Atlas Shrugged”, II:3, Puhdasta kiristystä

     

Atlas Shruggedlukupäiväkirjani on edennyt romaanin toisen osan kolmanteen lukuun, jossa kirjailija paljastaa meille, mistä teos on saanut nimensä. Otsikko on White Blackmail, jonka sisältämä sanaleikki valitettavasti ei käänny suomeksi aivan vaivattomasti. Olen silti yrittänyt parhaani. Luvun keskushahmona on jälleen teräsyrittäjä Hank Rearden, johon kohdistuvat melkoiset ristipaineet, mutta lupaus pelastuksestakin on silti näköpiirissä.

Tässä vaiheessa romaania pitää todeta, että olen lukijana huomannut vaivihkaa saaneeni viimein jonkinlaisen kosketuksen henkilöihin. Kirjailija tosin ei ole kovin hyvä rakentamaan roolihahmoilleen yksilöllistä identiteettiä, mutta Rearden ainakin on samalla moraalisesti suoraviivaisena ja ristiriitaisena ihmisenä kiintoisa persoona. Reardenin vuorosanat eivät myöskään kumma kyllä vaikuta yhtä teennäisiltä tai itseään toistavilta kuin Dagny Taggartin tai Francisco D’Anconian repliikit. Ayn Rand on tämän hahmonsa kohdalla selvästi satsannut myös enemmän hiljaiseen cooliin, vieläpä onnistuen kohtalaisen mukiinmenevästi.

Tämänkertainen luku alkaa Hank ja Lillian Reardenin poistuessa Jim Taggartin edellisessä jaksossa kuvailluista hääjuhlista. Hank saattelee vaimonsa junalle ja ajaa oitis Dagnyn kämpille. Rakastavaiset käyvät läpi tuntemuksiaan hellästi, yhteisymmärryksen ja harmonian merkeissä. Hank kertoo, ettei hän ole Coloradon jälkeen enää kyennyt kajoamaan vaimoonsa. Dagny vastaa, ettei hän ole katsonut toisena naisena oikeudekseen vaatia Hankilta uskollisuutta ja olisi hyväksynyt tämän avioelämän vaimonsa kanssa, mutta olisi silti vihannut sitä. Hank tunnustaa, että heidän ensimmäisen yönsä jälkeen hän valehteli itselleen yrittäessään väittää, että kyse oli vain pelkästä himosta. Dagny vastaa, että hän kyllä sisimmässään tiesi tämän. Riipaiseva romanssi siis jatkuu yhä, ja moraalinen pohjasävy on yhtä vahva kuin Johannes Linnankosken romaaneissa.

Ikävämpää kuitenkin on luvassa. Lillian Rearden saa selville miehensä uskottomuuden havaittuaan, ettei tämä ole oikeastaan juuri koskaan yöpynyt New York Cityn asunnollaan pitkien poissaolojensa aikana. Lillian ei tosin vieläkään osaa edes aavistaa, että Hankilla on suhde Dagnyn kanssa — Lillianin mielestä Dagny on täysi frigidi — vaan ounastelee, että tämä on vain hummaillut jonkun minkä lie lumpun seurassa. Lillian näkee tilaisuutensa tulleen ja halventaa surutta aviomiestään, julistaen miten ahkeruudellaan ja työteliäisyydellään ylvästelevä teräsyrittäjä onkin alhaisimpien himojensa tekopyhä vanki. Loukattu vaimo ilmoittaa, että avioeroa on turha toivoakaan, sillä hän aikoo pitää kiinni nimestään ja sosiaalisesta asemastaan. Hank saa luvan pysyä aviossa ja kärsiä hurskastelunsa seuraukset. Rearden pysyy tyynenä ja säilyttää itsehillintänsä kohtuuttomalta ja kostonhimoiselta vaikuttavan purkauksen edessä, vaikka sisimmässään haluaisi murhata vaimonsa.

Kuten sananlaskussa sanotaan, antaa mennä, kun on alamäki. Reardenin työmaalla asiat kulkevat niin ikään alati pahempaan suuntaan. Valtion tiedeinstituutti, jolle Rearden on viimeistä edellisessä luvussa kieltäytynyt myymästä lakisääteistä teräskiintiötä, on saanut selville että hän on tehnyt kaupat Ken Danaggerin kanssa. Rearden päätti tosiaan toimittaa vaivihkaa muutaman teräspalkin Danaggerin hiilikaivoksille. Liittovaltion direktiivien valossa kyse on mustan pörssin kaupasta, ja instituutti lähettää tohtori Floyd Ferrisin kiristämään Reardenia. Ellei metallierää heru, Rearden joutuu oikeuteen vastaamaan laittomista kaupoista yhdessä Danaggerin kanssa. Kiristyksen ohella Ferris yrittää myös lahjoa Reardenia ja lupaa tälle kuun taivaalta, jos hän suostuu yhteistyöhön Washingtonissa istuvan uuden klikin kanssa. Rearden on järkähtämätön, kieltäytyy sekä kaupoista että yhteistyöstä ja laittaa sihteerinsä neiti Ivesin saattelemaan tohtorin ulos. Lopputulos on, että Philadelphiassa paikallinen tuomari lukee syytteet Reardenille ja Danaggerille.

Reardenille luettu syyte otetaan vastaan järkytyksellä. Taggart-yhtiön uskollinen toimihenkilö Eddie Willers keskustelee tapauksesta firman kahvilassa erään meille tuntemattoman rautatieyhtiön työntekijän kanssa ja tilittää tälle samalla omaa huolestuneisuuttaan. Willersin säännölliset kuppilatapaamiset ratatyömiehen kanssa kehkeytyvät tässä romaanin toisessa osassa narratiiviseksi keinoksi, jolla kertomusta kuljetetaan eteenpäin. Samalla niillä on myös syvempi ja yllättävämpi merkitys, joka paljastuu meille myöhemmin.

Dagny säikähtää Reardenin ja Danaggerin oikeusjutusta pahemman kerran ja aavistaa pahinta. Hänelle tulee taas samanlainen tunnelma kuin Ellis Wyattin tuikatessa taannoin tuleen Coloradon öljykentät (ks. I osan 10. luku). Dagny on aikansa asioita mietittyään tullut vakuuttuneeksi siitä, että yritysjohtajien salaperäisten katoamisten takana on varmasti joku yksittäinen henkilö, jotain järjestelmällistä suunnitelmaa toteuttava salaperäinen “tuhoaja”. Sankarittaremme pelkää, että Ken Danagger on seuraavana vuorossa. Hän kiiruhtaa Danaggerin konttoriin ehtiäkseen ajoissa ja saa kuulla, että kaivosyrittäjä on parhaillaan neuvottelemassa jonkun tuntemattoman miehen kanssa. Hän se on! “Tuhoaja”!

Dagny odottaa tuskissaan oven takana audienssia polttaen läpi kokonaisen kartongin savukkeita, mutta pääsee onneksi kuitenkin juttusille. Danagger kertoo hänelle — yllätys, yllätys — päättäneensä vetäytyä eläkkeelle ja kadota kuvioista ennen oikeudenkäyntiä. Danagger toteaa salamyhkäisesti Dagnylle, että he tapaavat kyllä vielä, koska Dagny tulee aikanaan tekemään vielä saman valinnan. Dagny ei saata ymmärtää, miksi Danagger aikoo luopua työstään, yrityksestään ja omaisuudestaan ilman taistelua. Kuka kumma se mies oli, jonka kanssa Danagger äsken jutteli? Ja miksi ihmeessä Danaggerin konttorin tuhkakupissa oli salaperäinen dollarin kuvalla koristeltu tupakantumppi, samanlainen jonka Dagny poimi mukaan Hugh Akstonin lounaspaikasta?

Tarina siirtyy taas Reardenin sulatolle. Poliisitutkintaan joutunut teräspohatta saa ylitöitä puurtaessaan yllättävän vieraan Francisco D’Anconian poiketessa taas visiitille. Francisco pitää Reardenille filosofisen kannustuspuheen, ylistäen tätä erääksi viimeiseksi todella moraaliseksi mieheksi maailmassa. Franciscon puheessa saamme taas välähdyksen Randin yli-ihmismoraalista, sillä hän vihjaa ohimennen hierarkiaan yksilöiden välillä. Ellis Wyatt ja Hank Rearden edustavat “tuotteliaan energian jättiläisinä” pyramidin huippua. Eddie Willers sen sijaan mainitaan esimerkkinä moraalisesti suoraselkäisestä miehestä, joka ei aivan vastaa Reardenia henkisiltä voimavaroiltaan, mutta joka työskentelee ahkerasti ja osoittaa myös kunnioitusta kyvykkäämmille. Molempien alapuolella ovat saamattomat ja mitättömät yksilöt, jotka vaativat ansiotta osaa muiden saavutuksista.

Franciscon mukaan Reardenin ainoa synti on, että hän suostuu yhä vain haaskaamaan voimavarojaan maailmassa, jossa nämä loiset ja ryövärit — moochers ja looters, Randin omaa sanastoa käyttääksemme — tekevät hänen saavutuksensa tyhjäksi. Francisco etsii vertauskuvan antiikin mytologiasta ja esittää Reardenille kysymyksen; jos tämä näkisi Atlas-jättiläisen kannattelemassa maailmaa, tuskasta vapisten voimiensa äärirajoilla, maailman painon vain kasvaessa jokaisen ponnistuksen myötä, mitä käskisitte hänen tehdä? Mitä muutakaan kuin kohauttaa olkiaan.

Kiintoisa ajatustenvaihto jää kesken, kun sulaton masuuni räjähtää. Romaaniin tulee kerralla melko lailla toimintaa, kun sekä Francisco että Hank painuvat juoksujalkaa tehdashalliin estämään katastrofia. Olin itse nuorena miehenä Harjavallan sulatolla töissä viitenä kesänä, myös silloin kun nikkelipuolen sähköuuni räjähti vuonna 1997, joten tunnen siis aihealueen kohtalaisen hyvin. Kohtaus ei ole yhtään hassummin kirjoitettu, ja Rand on näemmä ottanut ainakin pintapuolisesti selvää sulattotöistä. Tosin yksi kohta hämmentää minua. Rearden huomaa kesken kaiken yllätyksekseen, miten Francisco tukkii uunissa olevaa halkeamaa ammattimiehen ottein tulenkestävällä savella, joka on romaanin mukaan “jo lähes unohtunut taito”. Rearden itse muistaa olleensa samoissa hommissa nuorukaisena, ennen kuin hydrauliset tykit keksittiin, ja tuolloin kuulemma repeämän tukkiminen heittämällä savipanokset käsin paikalleen oli vaarallista puuhaa, jossa moni menetti henkensä.

Silloin kun itse olin Harjavallassa sulattotöissä 1990-luvulla, niin savella ne liekkisulatus- ja sähköuunin laskureiät edelleenkin tukittiin. Mutta ei niitä savipanoksia käsin sinne menty tunkemaan, eikä niitä ainakaan millään baseball-syötöillä heitetty maaliinsa. Outokummussa ei valmistettu huippukestävää superterästä, mutta osasimme silti käyttää sellaista nerokasta suomalaista keksintöä, joka tunnetaan “rautakangen” nimellä. Savitoppari kiinnitettiin kangen päähän, iskettiin halkeamaan ja sen jälkeen kankea kumautettiin vielä lekalla niin että savi taatusti upposi sinne rakoon ja pysäytti sulan juoksemisen. Tämän pystyi tekemään vaikka kolmen metrin mittaisella kangella, niin ei tarvinnut mennä soilastamaan liian lähelle sitä valuvaa sulaa. Olihan firmassa tietysti se savitykkikin, mutta ei sitä ikinä käytetty, koska sen puhdistamisessa oli helvetinmoinen homma. Reiät tukittiin yhä edelleen samalla lailla kuin ne oli tukittu jo ennen sotia.

Tässä kohtaa pitää tosin laittaa se varaus, että minun pitäisi tutustua paremmin 1950-luvun amerikkalaisiin lieskauuneihin. Voi olla, etten kupari- ja nikkelisulatoissa työskennelleenä vain ole ymmärtänyt romaanin kuvausta riittävän hyvin. Toisaalta astiankuivauskaappi tai ponnellinen lapio ovat amerikkalaisille korkeampaa teknologiaa vielä tänä päivänä. Miksei siis myös rautakanki? Muuten tietysti herää kysymys, miksi huippukevyttä ja superlujaa ihmeterästä valmistetaan vanhoissa lieskauuneissa eikä valokaariuuneissa. Mutta romaani on monessa muussakin kohdassa tarkoituksellisen anakronistinen.

Francisco joka tapauksessa osoittaa hädän hetkellä kykynsä toiminnan miehenä ja tekee Reardeniin vaikutuksen, mutta on vähällä heittää veivinsä kompuroidessaan masuunin tasoilla. Rearden pelastaa hänet ja antaa hänelle jälkikäteen ensiapua. Luku päättyy Hankin paketoidessa Franciscoa ensisiteellä. Kahden kaveruksen male bonding -kohtauksella Rand osoittaa naisena tiedostavansa, ettei mikään yhdistä miehiä niin lujasti kuin yhteiset rankat kokemukset. Hank toteaa Franciscolle, että nimenomaan tämä on se, mikä erottaa heidät loisista ja rosvoista. He kykenevät toimimaan vaaran uhatessa, ja sen vuoksi he myös tulevat voittamaan. Hank tarjoaa Franciscolle piruuttaan työtä sulaton vuoromestarina. Francisco vastaa, että hän antaisi siitä mahdollisuudesta vaikka lopun elämästään, sillä hän ihailee Reardenia, mutta hän ei vain voi.

Aluksi niin itsevarma ja leppeä Francisco näyttää nyt tuskaiselta ja kidutetulta. Mutta miksi? Mikä häntä piinaa? Ja kuka on John Galt?

 

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.