Tervetuloa jälleen Ayn Rand -lukuelämyksen pariin! Tässä Atlas Shrugged -romaanin neljännessätoista luvussa, nimeltään The Sanction of the Victim, on esitelty kirjailijan hahmotteleman objektivistisen filosofian muutamia eettis-moraalisia peruspilareita. Seksuaalietiikka saa niin ikään osansa, ja sattumaa eli ei, teoksen tämä luku on hyvinkin avoin suorasukaiselle queer-luennalle. En ole kirjallisuusteoreetikko, mutta latautunut homoeroottisuus näyttäisi hetkittäin suorastaan loikkaavan silmille Randin sanavalinnoista ja kerronnasta. Kirjailijan oman tunnustetun homofobian huomioiden tämä lienee tahatonta, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän kiinnostavaa.
Lukupäiväkirjani aiemmissa jaksoissa sekä etenkin viime episodissa olemme saaneet seurata romaanin erään sankarihahmon, teräsyrittäjä Henry Reardenin hidasta kiirastulta. Paitsi että hänen vaimonsa on saanut selville hänen olevan uskoton, niin liittovaltio on vetämässä häntä kyseenalaisin perustein raastupaan mustan pörssin teräskaupoista. Tämänkertainen luku alkaa Reardenin kotona, jossa hänen perheensä on kiitospäivän illallisella. Tämä on eräs niistä harvoista kerroista, kun Rand esittelee varsin vivahteettomassa romaanissaan edes jotain amerikkalaisia perinteitä.
Rearden ei juurikaan saa tukea perheeltään, vaan joutuu vaimonsa, veljensä ja äitinsä yhteisen moralisoinnin kohteeksi. Vaimo ja äiti tuntuvat pitävän Henryn oikeustaistelua valtiovallan kanssa silkkana itsekkäänä ja turhanpäiväisenä narsismina. Perheenjäsenten Reardeniin kohdistamaa loputonta nälvimistä olemme todistaneet romaanissa jo aiemmin, ja sama ilmapiiri vallitsee yhä (ks. I osan 2. luku). Hank on kuitenkin muuttunut mies, eikä enää kuuntele moista suunpieksäntää. Hän tekee selväksi aikovansa puolustaa käräjillä yrittäjän oikeuksiaan, ja sillä selvä. Edistysmielinen velipoika Philip tokaisee, että hänen nähdäkseen Hank on syyllistynyt yhteiskunnan vastaiseen toimintaan. Hank pistää kovan kovaa vastaan ja ilmoittaa veljelleen kyllästyneensä elättämään tätä. Jos tämä vielä pilkkaa häntä poliittisilla mielipiteillään, hän saa luvan muuttaa muualle. Veljensä elättinä asustanut Philip yrittää kiemurrella ja vetoaa jopa sananvapauteen, mutta lyhytsanainen Hank ottaa järkähtämättömällä asenteellaan moraalisen selkävoiton, osoittaen olevansa herra talossaan.
Illallisen päätyttyä Hank ilmoittaa vaimolleen lähtevänsä New York Cityyn, josta hän matkustaa yksin oikeuden kuultavaksi. Lillian Rearden yrittää kieltää miestänsä lähtemästä, mutta kiristys on tehotonta. Hank ei yksinkertaisesti enää suostu hyväksymään kotiväkensä harjoittamaa höykytystä. Hän on huomannut sen tosiasian, että henkinen pahoinpitely on mahdollista vain niin kauan, kun uhri itse suostuu hyväksymään sen. Tämä hyväksynnän periaate, sanction, on eräs Randin filosofian keskeisiä käsitteitä. Yksilön on oltava valmis moraalisesti vastustamaan hyvinvointiinsa tai oikeuksiinsa kohdistuvaa uhkaa, ja siitä vaikeneminen on henkilökohtaisen hyväksynnän tai oikeutuksen merkki. Ajatus ei ole tietenkään Randin oma, vaan tuttu amerikkalaisesta ja yleismaailmallisesta poliittisesta aktivismista. Saman asian ovat käytännössä sanoneet Ella Wheeler Wilcox, Henry David Thoreau tai vaikkapa Mahatma Gandhi.
Seuraavaksi pääsemme Reardenin oikeudenkäyntiin, jonka voi halutessaan kuunnella myös äänitteenä. Lakitupakohtaukset ovat amerikkalaisen populaarikulttuurin ydintä, mutta tässä Rand ei mielestäni sittenkään oikein pärjää. Ympäristö on kuvattu kyllä hyvin vakuuttavasti ja tapahtumaa pohjustetaan sujuvasti kuvailemalla, miten edistykselliset sanomalehdet ovat jo ennakolta ristiinnaulinneet Reardenin. Oikeuden istunto, nimenomaan Reardenin puhe todistajanaitiosta, jättävät kuitenkin retorisesti toivomisen varaa. Kumma kyllä, Rand olisi tässä kohtauksessa mielestäni voinut ilmaista periaatteensa paljon selväsanaisemmin.
Oikeudenkäynnissä tietenkään ei ole valamiehistöä, vaan ratkaisun tekee viiden poliittisesti nimitetyn tuomarin paneeli. Rearden kieltäytyy tunnustamasta oikeuden määräysvaltaa, ei suostu esittämään mitään erityistä puolustusta ja kieltäytyy heittäytymästä oikeuden armoille. Tuomarit yrittävät kuulustella syytetyn penkkiin istutettua Reardenia ja tivaavat, asettaako hän oman etunsa yhteishyvän edelle ja pitääkö hän omaisuuttaan ja vapauttaan tehdä rahaa tärkeämpänä kuin yhteiskunnan hyvinvointia. Eikö hänellä ole sosiaalista omaatuntoa? Rearden pitää pitkähkön puheen korostaen, että vapaassa maassa ei yksilön etua voi asettaa vastatusten yhteisön edun kanssa, ja jos oikeuslaitos loukkaa yhden ihmisen vapauksia, se loukkaa tosiasiassa kaikkien muidenkin vapauksia. Hän on tehnyt uransa ja rahansa voittoa tavoitellen, harjoittaen tuotantoa ja käyden kauppaa vapaaehtoisesti toisten vertaistensa kanssa, mielessään oma etunsa ja oma hyötynsä. Hänen yritystoimintansa on kuitenkin tuonut hyvinvointia myös hänen liikekumppaneilleen ja hänen työntekijöilleen. Mikäli “yhteisön etu” vaatii ihmisuhreja, niin hän ei sellaiseksi suostu.
Lakitupaan kokoontunut yleisö puhkeaa suosionosoituksiin. Turhautuneet tuomarit langettavat Reardenille viidentuhannen dollarin sakot, mutta näidenkin täytäntöönpanoa lykätään. Rearden on käytännössä voittanut juttunsa, ja oikeussalin ulkopuolella tavalliset kansalaisetkin kehuvat hänet maasta taivaisiin. Liikuttunut vanha rouva tulee pyytämään, että Rearden pelastaisi maan tuholta. Paikallinen sinikaulusduunari puolestaan tokaisee, että Rearden on kunnon mies ja aivan erilainen kuin toiset raharikkaat yrittäjät, jotka ovat selkärangattomina taipumassa valtion politiikkaan, josta myös työväki vain kärsii. Rearden tulee mietteissään siihen lopputulokseen, että maan omistava luokka on moraalisesti viime kädessä syypää tilanteeseen. Heidänhän pitäisi olla niitä kyvykkäimpiä yksilöitä, jotka pyörittävät maailmaa. Samalla hän kuitenkin pohdiskelee kyynisesti, miten häntä ylistävät kansalaiset varmaankin huomenna tyytyvät nielemään valtion propagandan sellaisenaan.
Oikeudenkäynnissä ovat olleet läsnä kaikki Reardenin ystävät ja tuttavat, mutta yksi oli kuitenkin joukosta poissa, vieläpä se, jota hän eniten kaipasi. Oliko kyseessä hänen salainen lemmittynsä Dagny Taggart? Ei, kyllä Dagny oli kuulemassa tuomiota. Rearden on ikävöinyt Francisco D’Anconiaa, tuota mystistä latino-playboyta. Tähän saakka on Hankin ja Friscon suhde edennyt kylmäkiskoisuudesta lämpimään miehiseen toveruuteen, ja tässä romaanin vaiheessa ainakin oma lukukokemukseni antaa viitteitä kaverusten välille kehkeytyneistä vielä lujemmista tunteista. Siirrymme siis romaanin queer-luentaan.
Vai mitä pitäisi päätellä kohtauksesta, jossa Rearden huomaa Franciscon asuvan samassa hotellissa hänen kanssaan ja miettii kiihkeästi, että heidän välillään on vain muutama kerros? Rearden itse havaitsee käyttäytyvänsä kuin ihastunut nainen, joka odottaa puhelinsoittoa haaveidensa mieheltä uskaltamatta ottaa ensimmäistä askelta (sic). Rearden huomaa kuin huomaakin kaipaavansa Franciscoa ja haluaisi kohdata tämän uudestaan, mutta — tätä pitää siteerata alkuperäiskielellä — he felt some dangerous element of surrender in the intensity of his own relief. Tuota noin.
Tässä romaanin vaiheessa pitää seisahtaa hetkeksi ja huomauttaa, että Ayn Rand itse asiassa paheksui syvästi homoseksuaalisuutta. Hän piti sitä hyvin moraalittomana, vaikka muuten yksilönvapautta tavoittelevan filosofiansa perusteella vastustikin kaikkinaista valtiovallan homoseksuaaleihin kohdistamaa syrjintää. Muistettakoon, että romaanin kirjoitusaikana 1950-luvulla McCarthyn aikakauteen kuuluivat otaksuttujen kommunistien kuulustelujen ohella myös epäiltyihin homoseksuaaleihin kohdistetut viranomaistoimet. Yhdysvaltain konservatiivisen vuosikymmenen aikana transgressiivinen seksuaalisuus kietoutui osaksi punaista vaaraa yhtenä suurena “epäamerikkalaisena” toimintana. Randin näkemyksistä ja aikakauden ilmapiiristä huolimatta Reardenin ja Franciscon suhteessa on silti mielestäni havaittavissa selvää homoeroottista sävyä. Se voi olla tahatonta, mutta uskoisin, että kyvykäs kirjallisuusteoreetikko saisi tästä paljon irti. Ei tämä nyt aivan Evelyn Waugh’n tasolle yllä, mutta on hyvinkin tasoissa eräiden Hitchcockin elokuvien kanssa.
Romaanissa Hank joka tapauksessa miettii, menisikö tapaamaan Franciscoa. Entä jos Francisco on siellä hotellihuoneessa jonkun naisen kanssa? Niinpä niin. Paikalla ei ole naispuolisia seuralaisia, Francisco vain tapansa mukaan loikoilee lattialla paitahihasillaan, hiuskiehkura otsalla riippuen ja imeskelee lyijykynän päätä samalla kun käy läpi jotain papereita. Hän näyttää ahkeralta nuorelta opiskelijapojalta. Signaalit ovat aika ilmeiset.
Francisco tervehtii Hankia ja onnittelee tätä upeasta esiintymisestä oikeudenkäyntinsä aikana. Rearden kysäisee, mistä Francisco tietää tämän? Hänhän ei ollut raastuvassa edes paikalla. Francisco hymyilee, koska hän huomaa Reardenin tunnustaneen äänensävynsä kautta, että tämä oli kaivannut ja etsinyt häntä. Viimeistään tässä kohtaa hitaasti latautunut subversiivinen queer räjähtää lukijan silmille.
Kaverukset alkavat keskustella, ja puhe tuntuu kääntyvän seksiin. Francisco päätyy pitämään Reardenille uuden pitkän filosofisen luennon, joka valaisee meille Ayn Randin seksuaalietiikkaa. Homoeroottisuuteen vivahtavan pohjustuksen valossa puheen vahva heteronormatiivisuus luo varsin kiintoisan ristiriidan. Franciscon pääsanoma on se, että miehen seksielämässään tekemät valinnat heijastavat aina hänen syvimpiä vakaumuksiaan. Miehen elämänfilosofian voi päätellä yksinkertaisesti vilkaisemalla, millaisia naisia hän pitää sukupuolisesti viehättävinä. Seksi on nimittäin viime kädessä itsekkäintä kuviteltavissa olevaa toimintaa, jonka tavoitteena tulisi olla aina oma ruumiillinen ja henkinen nautinto, ei suinkaan itsensä alentaminen tai häpäiseminen. Tämän vuoksi aidosti omanarvontuntoinen mies haluaa vierelleen arvoisensa naisen, vaikeasti valloitettavan todellisen sankarittaren.
Randin mukaan seksiä ei voi erottaa rakkaudesta. Ihmiset, jotka kuvittelevat näin, ajautuvat epäonnisiin avioliittoihin, joissa he pettävät puolisoaan ja hairahtuvat kuvittelemaan, että nautinto ja pahe ovat yksi ja sama asia. Franciscon luennon yhteydessä kirjailija tuo julki myös erään objektivismin kiinnostavimman periaatteen: platoninen rakkaus vailla seksiä on halveksuttavaa tekopyhyyttä. Tällöin kyse on aatteesta ja toiveesta, jota henkilö ei suostu toteuttamaan käytännössä. Yksilön tulee olla valmis toimintaan sen puolesta, mihin hän sisimmässään uskoo.
Franciscon puhetta kuunnellessaan alkaa Rearden ymmärtää, miksi hän rakastui Dagnyyn. Francisco ei paljasta omaa aiempaa suhdettaan Dagnyyn eikä osaa aavistaa, että nykyään tämä lämmittää Reardenin vuodetta, mutta tunnustaa ohimennen, että on ollut eläissään rakastunut vain yhteen naiseen. Hän myöntää koko playboyn imagonsa olevan silkkaa teeskentelyä, jonka tarkoituksena on hämätä ihmisiä. Hän ei tosin kerro, mihin hän pyrkii tällä tarkoituksellisella harhautuksellaan.
Intiimin jutustelun jälkeen miesten vuoropuhelu siirtyy liiketoimintaan, ja kiinnostava kohtaus latistuu ikävästi. Rearden ilmoittaa, että hän aikoo nyt vapauduttuaan jatkaa metallinsa tuottamista, ja on tilannut Franciscolta kuparierän, koska tämä on selvästikin mies, johon voi luottaa. Francisco saa halvauksen ja huutaa Reardenille, että hänhän jo aiemmin varoitti tätä tekemästä liiketoimia D’Anconian konsernin kanssa. Mehän toki muistamme edelleen Franciscon harrastamat omituiset talouselämän sabotointiin tähtäävät kuprut (ks. I osan 5. luku ja II osan 2. luku). Tilanne ei kuitenkaan ole enää pelastettavissa, sillä Franciscoon ihastunut Rearden on solminut bulvaanin välityksellä kaupat, ja kuparilasti on jo lähtenyt San Juanin satamasta. Francisco rukoilee Reardenia muistamaan, että mitä ikinä tapahtuukaan, he ovat ystäviä. Tämän hän vannoo rakastamansa naisen kautta.
Huonostihan siinä käy. Muistattehan yhä merirosvo Ragnar Danneskjöldin (ks. I osan 6. luku)? Muutama päivä myöhemmin uutisissa kerrotaan, että D’Anconian kuparilaivat ovat joutuneet tämän hurjan futuristisen viikingin upottamiksi, ja malmilastit lepäävät eteläisen Tyynenmeren pohjassa. Rearden, joka oli niin ihastunut Franciscoon, tunteekin nyt halua ottaa tämä hengiltä. Mikä meni pieleen? Ja kuka on John Galt?
Historiantutkijan näkötorni 