“Atlas Shrugged”, II:5, Tili ylitetty

     

Atlas Shruggedlukupäiväkirjani saavuttaa nyt puolenvälin. Ayn Randin romaanin viidestoista luku on nimeltään Account overdrawn, joka viittaa Amerikan taloudelliseen tilanteeseen sekä Hank ja Lillian Reardenin avioliittoon. Tässä luvussa Rand luonnostelee yksityiskohtaisemmin ajatuksiaan talouskriisin dynamiikasta. Mutta pitemmittä puheitta, jatketaan tarinaa.

Luku alkaa pitkällä kuvauksella Yhdysvaltain taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta, joka on tietystikin taas entistä pahempi. Ellis Wyattin sytytettyä Coloradon öljykentät tuleen Amerikka suistui jo energiakriisiin, ja hiilikaivosyrittäjä Ken Danaggerin kadottua viime luvussa on tilanne muuttunut kohtalokkaaksi. Ihmiset palelevat kodeissaan, junat seisovat rautateillä, ja elintarvikekuormat mätänevät kuljetusvaunuihin. Liittovaltion direktiivit totta kai pelkästään pahentavat asioita. Ayn Randin maailmassa on taloudellinen säätely tuomittu epäonnistumaan jo ennakolta, joten romaanissa direktiivien seurauksena on yritysten ajautuminen konkursseihin yhtenä suurena ketjureaktiona. Vauhdittaakseen hieman tapahtumia kirjailija on päättänyt lisätä kuvioon myös pienehkön ilmastokatastrofin. Talvimyrskyt ovat pahimmat vuosikausiin, ja keväällä Mississippi tulvii niin, että yksi rautatiesilta menee säleiksi.

Washingtonin uuden järjestyksen puolestapuhujat julistavat, että vastoinkäymiset vain lujittavat ihmisten yhteisöllisyyttä. Koska myös kansainvälinen solidaarisuus on tärkeää, niin melkoinen määrä koksia ja terästä, jotka oikeasti tarvittaisiin kotimaassa, kuskataankin humanitaarisena apuna Euroopan “kansanvaltioille”. Ulkomaanapu kirvoittaa Francisco D’Anconialta suorastaan timosoinimaisen lausahduksen: “kakkua ei voi sekä syödä että antaa naapurille”. Eikä tietysti voikaan, sillä merirosvo Ragnar Danneskjöld kaappaa kaikki avustuskuljetukset. Poikkeuksena ovat vain D’Anconian laivat, jotka hän jostain syystä upottaa. Ystävällinen piraattimme tosin antaa miehistön paeta ensiksi.

Liittovaltion silmäätekevät kutsuvat myös James ja Dagny Taggartin kuulemaan uusia vaatimuksia. Raideliikenne on saatava toimimaan, ja heidän on avainasemassa olevan rautatieyrityksen pomoina selvitettävä, miten tämä tehdään. It’s up to you to deliver, toteavat Washingtonin viskaalit; yksityisyrittäjän moraalinen velvollisuus on toimia pyyteettömästi yhteiskunnan hyväksi ja pitää pyörät pyörimässä. Junien huippunopeuksia ja vaunujen lukumääriä säätelevistä direktiiveistä ei kuitenkaan saa poiketa. Samalla myös rautatietyöläisten palkkoja on nostettava, koska se on edistyksellistä ja taloustilanne edellyttää sitä. Tässä kohtaa jopa James Taggart rääkäisee kauhusta, koska varaa liksojen nostamiseen ei vain ole. Sitä paitsi kansallinen rautatieallianssi, eli Taggartien firmalle Coloradon-liikenteen monopolin aiemmin junaillut yrittäjäkartelli (ks. I osan 4. luku) on palkankorotuksia vastaan, ja James on nimenomaan antanut heille sanansa. Sikariportaan ja valtiovallan epäpyhä liittouma alkaa nyt siis hieman natista.

Lopputulos kuitenkin on mitä on. Valtiovalta haluaa nyhtää julkista palvelua tekevistä yksityisyrittäjistä irti kaiken mahdollisen, samalla ehdoin tahdoin hankaloittaen heidän toimintaansa. Olen aiemminkin jo ihmetellyt tämän juonikuvion ristiriitaisuuksia, joten mitäpä asiaan enää lisäämään. Palkankorotuksiin on pakko suostua, ja raideliikenteen helpottamiseksi liittovaltio ja Taggart-yhtiön osakkeenomistajat päättävät repiä palasiksi Dagnyn rakennuttaman Coloradoa palvelleen John Galtin rautatielinjan (ks. I osan 8. luku). Linjalla ei ole muutenkaan enää merkitystä, koska Coloradon aikoinaan vireä teollisuus on kuollut täysin Wyattin öljypalon, valtiovallan direktiivien ja yritysjohtajien katoamisten seurauksena. Rataosuudelta revityillä Rearden-kiskoilla yritetään korjata mantereen halki kulkevia päälinjoja, eli perusinfrastruktuuria ylläpidetään nyt kannibalisoimalla.

New York City alkaa näyttää aiempaa pimeämmältä, eikä kovinkaan monessa ikkunassa enää loista valo. Pilvenpiirtäjän aulassa Dagny sentään törmää Francisco D’Anconiaan. Kaksikko poikkeaa ottamassa paukut, juttelee filosofisia ja pohtii, kuka on John Galt. Dagny tuntee hetkellisesti vanhan kaipauksen Franciscoa kohtaan, mutta lähtee tapaamisen jälkeen mielitiettynsä Hank Reardenin kanssa Coloradoon järjestämään rautatien purkamista. Rand maalailee entisestä uudisraivaajien ja sankariyrittäjien osavaltiosta synkeän kauhunäkymän hylättyjen tehdashallien, autioituneiden teollisuuskaupunkien ja rappion ensi asteelle luisuneiden köyhtyneiden työläisten jättömaana.

Tällä välin Lillian Rearden älyää vihdoinkin laskea yhteen yksi ynnä yksi. Hän yrittää lähettää miehelleen ruusuja tervetuliaisiksi kun tämä saapuu Coloradosta junalla New Yorkiin, mutta saa kuulla ettei hänen miehensä olekaan varannut omaa vaunuosastoa. Selvä tapaus, hän onkin siis reissussa rakastajattarensa kanssa! Lillian painuu keskusasemalle nähdäkseen vihdoinkin, kuka se toinen nainen oikein on, ja saa halvauksen huomatessaan että kysessä on Dagny Taggart, jota hän on tähän asti kuvitellut frigidiksi työnarkomaaniksi.

Hank törmää vaimoonsa, joka tervehtii Dagnyä hyytävästi. Kolmiodraama ei kehity sen pitemmälle, sillä Dagny menee menojaan ja aviopari palailee kotiinsa, jossa asiat puhutaan lopultakin poikki ja pinoon. Tämä kohtaus on mielestäni onnistuneesti kirjoitettu, ja Rand saavuttaa tässä korkeakirjallisen, vieläpä eettis-moraalisen tason. Hank tunnustaa suhteensa avoimesti ja kiertelemättä. Lillian vaatii miestään hylkäämään Dagnyn, vedoten oikeuksiinsa puolisona ja Hankin aviolupauksiin. Lillianin sanoja on taas paras siteerata englanniksi: “I hold first claim! I’m presenting it for collection! You’re the account I own!”

Hank Rearden ei hätkähdä. Hän julistaa, että Dagny merkitsee hänelle kaikkea maailmassa, ja luopuminen tästä merkitsisi hänelle elämästä luopumista. Hän ei ymmärrä, miksi hänen vaimonsa haluaa yhä olla hänen kanssaan, koska heidän avioliitossaan ei ole ollut onnea enää aikoihin, ja Lillian varmasti kärsii siitä itsekin. Hank itse kertoo haluavansa avioeron, eikä ymmärrä, miksei hänen vaimonsa ollut vaatinut eroa jo aikaisemmin, koska vastaavassa asemassa hän itse olisi näin tehnyt. Mutta hän ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia ja heidän periaatteensa ovat erilaisia. Hank myös tunnustaa vaimolleen rikkoneensa sanansa ja on valmis tekemään tästä vääryydestä tiliä. Jos hänen vaimonsa tosiaan haluaa sosiaalisen asemansa vuoksi pitää kiinni avioliitostaan, niin hän on valmis jopa siihen. Mutta Dagnystä hän ei vain voi enää luopua. Hank myös muistuttaa vaimoaan, että hän voisi lahjoa kenet tahansa tuomarin ja saada tältä eron, muttei halua tehdä näin, koska ei tahdo menetellä epärehellisesti vaimoaan kohtaan.

Lillian saa siis avoimet vaihtoehdot mieheltään, mutta ei hyväksy niitä. Hän alkaa sadatella suureen ääneen ja manaa Dagnyn lutkaksi ja nartuksi, johon Henry on haksahtanut vain omien himojensa vuoksi. Hank menee hiljaiseksi ja huomaa, että vaimonsa sanoissa hän kuuleekin oman äänensä — kaikki ne sanat, mitä hän itse tuli sanoneeksi Dagnylle heidän ensimmäisen yönsä jälkeen, kun yritti vielä pettää itseään ja uskotella langenneensa vain ruumiillisten halujensa vuoksi (ks. I osan 9. luku). Hank palaa maan pinnalle, kertoo taas rakastavansa Dagnyä ja kysyy, eikö Lillianin kannalta ole oikeastaan lohdullisempaa tietää, että hän on pettänyt tätä rakkaudesta, eikä vain jonkun satunnaisen pimatsun kanssa. Lillian raivoaa ja julistaa taas kerran, ettei avioeroa heru, ja heidän liittonsa jatkuu kuten ennenkin.

Vaimonsa poistuttua Rearden tuntee olonsa uskomattoman vapautuneeksi ja ymmärtää, ettei hänen enää tarvitse välittää siitä, mitä Lillian ajattelee, eikä liioin tuntea syyllisyyttä siitä, ettei hän välitä. Tietysti luen itse romaania miehen näkökulmasta, mutta yhtä kaikki minusta tuntuu, että Rearden laittoi kortit pöydälle niin avoimesti kuin pystyi ja menetteli kunniallisesti. Tunneasioita ei voi rauhallisesti tai järjen kanssa ratkaista, mutta sanoisin, että Rand on tässä onnistunut esittelemään tilanteen, jossa lukija voi samastua romaanin yhteen roolihahmoon. Rearden näyttäytyy miehenä, joka yrittää parhaansa ja haluaa ottaa vastuun teoistaan, vieläpä siinä määrin että lupaa ihmisille ainakin hetkittäin jopa enemmän, kuin mitä he ansaitsisivat. Toisaalta, kun pidämme mielessämme Francisco D’Anconian rohkaisupuheen Reardenille viimeistä edellisessä luvussa, kirjailija näyttäisi katsoneen kyseiset Reardenin ominaisuudet enemmänkin hänen todellisiksi moraalisiksi puutteikseen.

Puolet romaanista on nyt takana! Viisitoista lukua Ayn Randin magnum opuksesta selvitetty ja toiset viisitoista edessä. Mutta miten tästä eteenpäin? Ja kuka on John Galt?

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s