“Atlas Shrugged”, II:6, Ihmemetalli

      

Atlas Shruggedromaanin kuudennessatoista luvussa Ayn Randin dystopia on täydessä vauhdissa. Luvun nimi on Miracle Metal, eli tarina keskittyy edelleenkin terästehtailija Hank Reardenin persoonaan. Sitä ennen katse suuntautuu Washingtoniin, jossa talouskriisin kuristusotteessa tuskailevan Amerikan johtajat tekevät kohtalokkaita päätöksiä. Luku alkaa kohtauksella, jossa esitellään romaanin maailman koko turmiollinen valtaklikki. Käsillä on pahaenteinen liittovaltion direktiivi 10-289, joka mullistaa Yhdysvaltain talouselämän.

Neuvotteluun kokoontuneista henkilöistä useimmat ovat näyttäytyneet jo aikaisemmissa luvuissa. James Taggart edustaa rautatieteollisuutta, Reardenin vanha vihamies Orren Boyle on paikalla metalliteollisuuden puhemiehenä, ja tohtori Floyd Ferris tuo kokoukseen tiedemaailman näkökulmaa (ks. II osan 1. luku). Valtiovaltaa edustavat Yhdysvaltain kansantalouden pääkoordinaattori Wesley Mouch, hänen assistenttinsa Weatherby ja entinen pankkiiri Eugene Lawson, jonka olemme niin ikään tavanneet ohimennen (ks. I osan 10. luku). Kokonaan uutena hahmona meille esitellään Yhdysvaltain presidentti Thompson. Tarkalleen ottaen Rand viittaa häneen “valtionpäämiehen” nimityksellä, Head of the State. Myös kongressia on kutsuttu teoksessa yksinomaan nimellä National Legislature. Kirjailija ei varsinaisesti tarkenna, onko kyse kiertoilmaisuista, vai onko maan hallintojärjestelmässä kenties tapahtunut jotain muutoksia. Yhdysvallat on romaanissa muuten hallinnoltaan yhä tuttu ja tunnistettava Yhdysvallat.

Toinen uusi tuttavuus on Yhdysvaltain työväen nimissä puhuva Fred Kinnan, joka on kovan luokan ammattiyhdistysjohtaja ja edustaa Amalgamated Labor of America -etujärjestöä. Siinä, missä Rand esittelee muut kokoukseen saapuneet enemmän tai vähemmän lieroina tai mitättömyyksinä, vaikuttaa Fred Kinnan pohjimmiltaan sympaattiselta, myös romaanin omien konventioiden valossa. Ay-johtajamme ei ole vain toimitsija, vaan ikänsä ruumiillisia töitä tehnyt karski ja voimakasrakenteinen työmies, joka vetää neuvotteluissa kovaa linjaa, ei elättele illuusioita tulevasta, puhuu epämiellyttävätkin asiat suoraan halki, ja — tämä on Randin romaanissa varma merkki — sytyttää vieläpä savukkeen kesken neuvottelujen.

Randin arkkityypit ovat tässä samanlaisia kuin Ian Flemingin, joka liitti omissa kirjoissaan James Bondin ystäviin ja vihollisiin aina helposti tunnistettavia ominaisuuksia. Kinnan on tavallaan samanlainen kiintoisa poikkeus kuin Pallosalaman Emilio Largo, joka oli romaanin roisto, mutta hänen käytöstapansa ja fyysinen olemuksensa — rehevä nauru sekä lämmin, luja kädenpuristus — olivatkin samanlaisia kuin Bondin liittolaisilla. Kinnan on toisin sanoen tulkittavissa esimerkiksi pohjimmiltaan kunnon miehestä, joka on vain ajautunut väärälle puolelle. Narratiivissa saamme myös välähdykset presidentti Thompsonin ja Wesley Mouchin henkilöhistoriasta. Rand alleviivaa sitä, miten molemmat miehet ovat pelkkiä mitättömyyksiä, jotka ovat haaskanneet useimmat heille tarjotut mahdollisuudet, onnistuen kuitenkin kohoamaan johtaviin asemiin syntyperän, kompromissien ja sattuman kautta.

Mutta mikä on direktiivi 10-289, josta kokouksessa keskustellaan? Kyseessä on Wesley Mouchin laatima kahdeksan kohdan ohjelma, jonka tarkoituksena on ratkaista maan taloudellinen hätätila kovin ottein. Direktiivi muuttaa Amerikan lopullisesti pakkotyöhön perustuvaksi komentotaloudeksi. Palkansaajat sidotaan turpeeseen, kellekään ei saa antaa lopputiliä eikä kukaan saa erota; yrittäjiä kielletään sulkemasta liikkeitään ja tehtaitaan, ja konkurssiin hakeutuminen tehdään laittomaksi; mitään uusia patentteja, keksintöjä tai innovaatioita ei saa esitellä; hinta- ja palkkasulut sekä kiveen hakatut tuotantokiintiöt astuvat voimaan; ja kaiken huipuksi vieläpä kuluttajienkin on käytettävä täsmälleen sama määrä rahaa ostoksiinsa jokaisen vuoden aikana. Veroja tietystikään ei jäädytetä. Direktiivi perustuu ajatukseen, että valtion taloudellinen syöksykierre voidaan keskeyttää ainoastaan pysäyttämällä talouselämä senhetkiseen tilaansa. Säädösten valvonnasta vastaa liittovaltion uusi yhtenäistämislautakunta, Unification Board, jonka jäsenet nimittää Mouchin johtama keskusvirasto.

Päättäjät ottavat esityksen vastaan enimmäkseen hyväksyvin nyökkäyksin, ja direktiiviä tervehditään orwellilaisin sanankääntein erinomaisen edistyksellisenä. Rand on tässä kenties jopa hieman lainannut Orwelillta, sillä Eugene Lawson kuvailee direktiiviä siirtymänä “järjen aikakaudesta” uuteen “rakkauden aikakauteen”. Poikkeuksen tekee James Taggart, joka nähtävästi alkaa viimeinkin ymmärtää omien juoniensa seuraukset ja rääkyy kauhusta. Voimattomana hän kuitenkin toteaa että hyvä on, mennään sitten porukalla helvettiin, ja kaikki tämähän on muutenkin niiden muiden yritysjohtajien vika, jotka eivät ole suostuneet omaksumaan oikeanlaista yhteiskunnallista tiedostuneisuutta.

Ay-pamppu Kinnan sen sijaan pitää päänsä kylmänä. Hän ilmoittaa suoraan, että yhtenäistämislautakuntaan tulee valita pelkkiä työväen edustajia. Mouch ja kumppanit yrittävät protestoida ja ehdotella lautakunnan täyttämistä kiintiöiden perusteella, mutta Kinnan käskee heitä lopettamaan tyhjänpuhumisen. Mikäli työväki pitää sitoa turpeeseen, työväen on saatava myös täysi valta direktiiviä valvovassa lautakunnassa. Kinnan ei koko aikana latele korulauseita edistyksestä eikä rakkaudesta, eikä kuvittele direktiivin edistävän hyvinvointia. Itse asiassa hän näyttäisi olevan vakuuttunut siitä, että ehdotetut ratkaisut tuhoavat maan. Hän ei kuitenkaan näe muutakaan mahdollisuutta kuin pelata peliä niillä korteilla, jotka hänelle on jaettu, ja ajaa eturyhmänsä asiaa kovin panoksin. Kuten hän itse toteaa, jos hänen on pakko pyörittää rikollisbisnestä (racket), niin hän aikoo pitää huolen siitä, että hän voi heittää omilleen edes joitakin murusia ryöstösaaliista.

Randin maalailemassa kyvyttömien roistojen seurakunnassa Kinnan on kiinnostavin henkilö. Vallantavoittelustaan huolimatta hän vaikuttaa olevan porukan hyväntahtoisin ja moraalisin hahmo, nimenomaan Randin omalla mittapuulla. Kinnan suhtautuu muihin päättäjiin avoimella halveksunnalla ja pitää ohimennen syytöspuheen maan älymystöä ja kulttuurieliittiä vastaan. Samalla saamme pienen katsauksen Randin maailman historiaan, sillä Kinnan kertoo myös siitä roolista, mikä intellektuelleilla on ollut Euroopan suistuessa “kansanvaltioiden” orjuuteen. Eurooppalaisista ja väliamerikkalaisista kansanvaltioistahan olemme saaneet ohimennen kuulla aiemmissa luvuissa. Kinnan nauraa pilkallisesti älyköille, jotka julistavat olevansa “työväen ystäviä”, mutta samalla vähättelevät tai peräti ihannoivat kansanvaltioiden työleirejä, kidutuskammioita, neljäntoista tunnin työpäiviä ja alituisen elintarvikepulan aiheuttamaa kuolleisuutta. Vihjaus erinäisiin Randin aikakauden Stalinia ihannoineisiin älykköihin on päivänselvä.

Vieläpä tohtori Ferrisin vaatiessa kuolemantuomioita työstään luopuville yritysjohtajille pysäyttää Kinnan keskustelun kuin seinään. Ay-pomo on hämmästynyt siitä, että joku ylipäätään julkeaa ehdottaa murhatöitä, ja ilmoittaa ettei halua kuulla puhuttavankaan kuolemantuomioista teollisuudessa. Kinnan siis vaikuttaa pohjimmiltaan kelpo kaverilta, joka yrittää hankalassa tilanteessa ajaa sekä omaa etuaan että jäsenistönsä etua. Hänen ainoa syntinsä on siinä, ettei hän mitenkään kyseenalaista tapahtunutta. Tässä vaiheessa tarinan mukaansa tempaama lukija alkaa pohtia, miksei  Kinnan saman tien masinoi yleislakkoa ja kaada direktiiviä ja liittovaltion hallitusta, etenkin kun hän näyttää olevan varma, ettei uusi järjestys muutenkaan kestä? Mutta romaani on romaani, ja tarinaan kuuluu se, että jyrkästä linjastaan huolimatta myös Kinnan on juonessa mukana. Ehdotettu direktiivi astuu voimaan toukokuun ensimmäisenä, mikä kaiketikin on tarkoituksellisen ironisesti valittu päivämäärä.

Yksi mutka on kuitenkin matkassa. Direktiivi sisältää vaatimuksen kaikkien patenttien kansallistamisesta. Ties mistä syystä tämän pitää tapahtua edelleen vapaaehtoisesti. Vaikka direktiivi on säätänyt mittasuhteiltaan ennennäkemättömän komentotalouden, valtaklikki haluaa yhä ylläpitää edes jonkinlaista vaikutelmaa omistusoikeuksien kunnioittamisesta. Patenttien luovutukset tulee suorittaa omistajien itsensä allekirjoittamilla muodollisilla “lahjoitussertifikaateilla”. Useimpien yrittäjien uskotaan suostuvan tähän myönnytykseen, mutta kantona kaskessa on jo oikeudenkäynnissään niskoitellut Hank Rearden.

Tässä kohtaa James Taggart yllättää muut neuvottelijat ilmoittamalla, että hän pystyy hankkimaan heille Reardenin allekirjoituksen. Miten? Kiristyksellä. James Taggart on ollut häistään asti hyvissä puheväleissä Lillian Reardenin kanssa (ks. II osan 2. luku) ja on saanut nyt kuulla tältä Reardenin uskottomuudesta. Hän myös tietää, että toinen nainen on hänen oma sisarensa, Dagny. On likaisen pelin aika.

Sanomalehtien tiedottaessa direktiivistä Dagny Taggart tekee oman vakaumuksellisen päätöksensä. Hän marssii veljensä luokse ja ilmoittaa ottavansa lopputilin, koska hän ei tee orjatyötä eikä pyöritä orjayritystä. Eroaminen tietysti on direktiivin vastaista, mutta Dagny ei siitä määrätietoisena yksilönä piittaa. Hän soittaa rakastetulleen Reardenille ja ilmoittaa vetäytyvänsä eristyksiin vanhalle vuoristomökille Woodstockiin. Teräsnaisemme ura perheen rautatieyrityksessä on ainakin toistaiseksi ohitse.

Reardenin sulatolla vallitsee niin ikään hautajaistunnelma. Kokeneet työmiehet alkavat pitää rokulipäiviä, jotka muuttuvat pysyviksi poissaoloiksi. Muutamat, kuten pääluottamusmies Colby, ilmoittavat lähdöstään Reardenille kahden kesken, eikä tämä pistä hanttiin. Kirjassa korostetaan ohimennen, että Rearden on aina maksanut parempaa palkkaa kuin mitä työehtosopimukset ovat edes edellyttäneet. Tästä hyvästä hän on vaatinut ja saanut työntekijöiltään vain parasta. Kadonneiden duunareiden tilalle otetaan tilapäisratkaisuna kadulta ahdingossa olevia työttömiä, jotka tekevät töitä kadonneiden miesten nimillä ja työsopimuksilla. Lautakunnalle ei raportteja tehdä. Sulatolla liittovaltion tarkkailijana työskentelevä nuori collegepoika (ks. II osan 1. luku) ei myöskään suhtaudu direktiiviin kovinkaan suopeasti. Reardenin oikeudenkäynnin jälkeen tämä aiempi valtiovallan urkkija on itse asiassa alkanut ihailla miestä, jota hänet on määrätty vakoilemaan.

Paikalle ilmestyy nyt tohtori Ferris, joka vaatii Reardenia luovuttamaan virallisella sitoumuksella erikoisteräksensä patentin hallitukselle. Rearden-metallin nimeksi tulee nyt “ihmemetalli”, Miracle Metal, ja sitä saavat tuottaa myös muutkin terästehtailijat. Ferris näyttää valttinsa kertoen, että Reardenin ja Dagnyn suhde on tiedossa, ja ellei teräsparoni suosiolla luovuta erikoisteräksen salaisuutta, niin keltainen lehdistö repostelee jutulla kautta Amerikan. Kuten muistamme, Ferris on kiristänyt Reardenia aiemminkin (ks. II osan 3. luku), mutta tuolloin yritys ei onnistunut.

Tällä kertaa käytössä on kuitenkin toisenlaiset aseet. Reardenin itsensä kannalta kiristys on yksi lysti, koska mikäpä uutinen teräspohatan salasuhde nyt olisi. Naistenmiehen imago todennäköisesti vain lisäisi Reardenin mainetta ja kansansuosiota. Sen sijaan vaakalaudalla onkin Dagnyn maine, jonka Ferris uhkaa loata oikein viimeisen päälle. Kuten näkyy, Rand on osuvasti tiedostanut 50-luvun sukupuolisuuteen liittyneen kaksinaismoralismin.

Rearden miettii tuokion allekirjoittamistaan ja irtautuu hetkeksi todellisuudesta pohtimaan ensi tapaamistaan Dagnyn kanssa, tunteitaan tätä kohtaan sekä omaa muuttunutta eettis-moraalista maailmankuvaansa. Tämä sekunnin kestävä ajatusmatka vie romaanissa kaikkiaan kuusi sivua, ja on kohtalaisen uskottavasti esiteltyä rakastuneen ja itseään moittivan miehen mietiskelyä. Rearden hämmästelee sitä syyllisyyttä, jota hän koki salasuhteensa alkuaikoina, ja katuu nyt sitä, ettei hän suostunut heti tunnustamaan että hänen seikkailunsa Dagnyn kanssa oli rakkautta. Hän pohtii sitä, miten yksilön rakkaus elämään voikin muuttua yhteisön harjoittaman kiristyksen välikappaleeksi, ja kuinka ihmiset pakotetaan tuntemaan häpeää omista tunteistaan ja vahvuuksistaan.

Rearden tiedostaa senkin, että Dagny ei ikinä hyväksyisi periksiantamista kiristyksen edessä, mutta lopulta hän toimii omien moraalisten mittapuidensa mukaan. Vastuu oli hänen, ja hän ei aio antaa viattoman ihmisen kärsiä, sillä hän on mies joka maksaa teoistaan. Rearden raapaisee nimensä sitoumukseen rennosti ja huolettomasti, samalla tavoin kuin miljonääri on tottunut allekirjoittamaan šekin.

Erikoisteräs on nyt valtion omaisuutta. Mutta mitä tuleman pitää? Ja kuka on John Galt?

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s