Viikon aikana poliittisia uutisia on hallinnut vasemmiston lähtö hallituksesta. Yksittäisen puolueen ero hallituksesta ei ole mitenkään tavatonta Suomen poliittisessa lähihistoriassa, ja viimeksi saman ratkaisun tekivät vihreät vuonna 2002. Vasemmiston tapauksessa on päätös kuitenkin aiheuttanut yllättäen hieman suuremman mediakohun kuin vihreiden kohdalla kaksitoista vuotta sitten.
Punavihreän puolueen hallitustaipaleen katkeamisen syitä on myös arvuuteltu journalistien keskuudessa pitkin viikkoa. Puolueen itsensä avoimesti mainitsemat sosiaalisten etuuksien leikkaamiseen liittyvät syyt, jotka savolainen vasemmistoedustaja Erkki Virtanen listasi Aamulehden artikkelissa, eivät ole toimittajille sellaisenaan kelvanneet. Tänään tilanne mutkistui entisestään, kun vasemmistoliiton protestoimat lapsilisien leikkaukset tulivatkin uudestaan käsittelyyn vihreiden ja sosialidemokraattien vaatimuksesta. Salattuja poliittisia tarkoitusperiä mielikseen pohtivat toimittajat eivät ole vielä ehtineet tämän perusteella arvuutella, pelattiinko vasemmisto ulos hallituksesta tarkoituksella ennen aikojaan.
Sosiaalisessa mediassa vasemmiston aktiivit ovat tulkinneet vihreiden ja SDP:n vaatimuksen osoitukseksi Arhinmäen näyttävän eron aiheuttamasta paineesta. Selitys kuvastaa totta kai vasemmistolaisten täysin ymmärrettävää halua antaa hallituksesta lähdölle merkittävyyttä. Syyn ja seurauksen yhteyttä on hankala osoittaa todeksi, mutta tietty vaikutus vasemmiston lähdöllä varmasti on ollut. Ennen kaikkea herää kysymys siitä, oliko sosialidemokraateilla ja vihreillä jo ennen vasemmiston eroa ollut aikeena vaatia lapsilisiin iskevien leikkausten tarkistamista. Mikäli näin olisi ollut, voisi olettaa että molemmat puolueet olisivat antaneet tästä Arhinmäelle tiedon ennen kuin vasemmisto joutui tilanteeseen, jossa yllättäen ainoa mahdollisuus oli kävellä ulos. Vielä viime vuonna vasemmisto onnistui välttymään kovilta päätöksiltä osinkovero-episodin yhteydessä, mutta tällä kertaa ratkaiseva pelastusrengas jäi heittämättä. Tämä puoltaa tulkintaa siitä, että vihreiden ja sosialidemokraattien päätöksessä avata kehysriihi saattaa tosiaan olla kyse myöhäisestä synnintunnosta.
Vähintäänkin tapahtumat todistavat, että vihreiden, SDP:n ja vasemmiston yhteistyö, koordinointi ja tapahtumien ennakointi oli hallituksessa hetkittäin heikolla tolalla. Jaetuista yhteisistä tavoitteista huolimatta puolueiden välillä on ollut liiaksi kitkaa ja ristivetoa. Syytä lienee kaikissa. Vihreitä voinee moittia naiivista asennoitumisesta kokoomukseen; SDP puolestaan on suhtautunut yliolkaisesti sekä vihreisiin että vasemmistoon; vasemmistossa taas tilanne on luonut katkeroitunutta yksinäisyyden tunnetta. Eniten tilanteesta on hallituskoalition sisäisessä kilvoittelussa hyötynyt kokoomus, joka on perinteiseen tapaansa vuorotellen puristanut hallituskumppaneistaan irti kaiken ja vuorotellen jättänyt nämä oman onnensa nojaan. Eduskuntavaaleihin on aikaa vain vuosi, joten on täysin mahdollista, että alkuviikon tapahtumissa kyse oli kokoomuksen divide et impera -politiikasta. Ei ole mahdotonta, että pääministeripuolue tosiaan pyrki vaalikauden loppusuoralla aktiivisesti pakottamaan vasemmiston ulos hallituksesta ennen kuin myös SDP tai vihreät alkaisivat protestoida kehysriihen ratkaisuja vastaan yhdessä Arhinmäen puolueen kanssa. Mikäli näin olisi, suunnitelma tietysti epäonnistui ja tuotti täysin päinvastaisen tuloksen. (Lisäys: Ylen aiemmasta uutisesta poiketen pääministeri Katainen on vastikään ilmoittanut, että kehysriihen päätöksiä ei tulla avaamaan lapsilisien osalta.)
Vasemmistolle tilanne ei varsinaisesti ole huono. Puolue on saanut lyhyen ajan sisällä huomattavan paljon julkisuutta, joka on ollut hetkittäin yllättävän myönteistä, olipa kyse sitten kulttuuriministeri Arhinmäen antamista lausunnoista hallituskauden saavutuksista tai liikenneministeri Merja Kyllösen kieltämättä liikuttavasti lausumasta jäähyväisrunosta tehdyistä human interest -artikkeleista. Suorat hyökkäykset vasemmistoa vastaan ovat jääneet vähäisiksi ja kääntyneet lopulta itseään vastaan. Ylen toimittaja Sakari Kilpelän yritys hiillostaa hallituksen jättänyttä Arhinmäkeä toissapäiväisessä A-Studiossa herätti katsojapalautteessa enemmän kiukkua toimittajaa kohtaan, jopa siinä määrin että Yleisradio joutui selittelemään haastattelijansa toimia.
Lopputulokseksi jää, että vasemmisto on lyhyen ajan sisällä saanut kohtalaisesti sekä suopeaa julkisuutta että myötätuntoa suurelta yleisöltä. Puolue on myös houkuttanut uusia jäseniä, ja ainakin yksi valtuustoloikkaus sosialidemokraateista vasemmistoliittoon on myös tapahtunut. Kiirastuli on koitunut lopulta vapahdukseksi. Vasemmiston keskuudessa velvollisuudentunnosta toteutettu hallituksesta lähtö näyttäisi ainakin tällä hetkellä kääntyvän vähitellen puolueen suurimmaksi hetkeksi julkisuuden valokeilassa. Kehysriihessä koville joutuneiden vasemmistoministerien vaisu, apea ja katkeroitunut tunnelma on myös kääntynyt jäsenistön keskuudessa voimaantuneisuuden ja riemun tunteeksi. Toisin kuin esimerkiksi vuoden 2002 päätöksen seurauksena kärsineiden vihreiden keskuudessa on otaksuttu, periaatteellinen ero hallituksesta on yksi poliittinen vaikutuskeino muiden joukossa. Kansanvaltaisessa maassa se on tietysti ylipäätään terve merkki ja osoitus siitä, että vaikutusvaltaa voi olla muuallakin kuin hallituksen sisällä.
Historiantutkijan näkötorni 