“Atlas Shrugged”, II:7, Järjenkäytön moratorio

    

Atlas Shrugged -romaanin seitsemästoista luku sisältää erään romaanin kiistanalaisimmista ja eniten tunteita kuohuttaneista kohtauksista. Norjan vuoden 2011 joukkomurhan syihin ja taustoihin tutustuneet muistavat, että Anders Behring Breivik listasi Ayn Randin romaanin erääksi kirjalliseksi inspiraatiokseen. Utøyan murhamiestä näyttäisi viehättäneen nimenomaan tämä teoksen toisen osan seitsemäs luku, The Moratorium of Brains, joka päättyy tahattomaan, mutta kirjailijan mielestä selvästi oikeutettuun joukkokuolemaan.

Randin kepeähköä moraalifilosofiaa ei tietenkään voi pitää suoranaisesti vastuussa enemmänkin islaminvastaisen alakulttuurin vaikutuksen kohteeksi ajautuneen Breivikin suorittamasta massamurhasta. Randin perustaman objektivistisen koulukunnan ja oman aikamme islamofobisen internet-kulttuurin välillä toki on yhteytensä, huomattavimpana journalisti Pamela Gellerin ylläpitämä blogi Atlas ShrugsBreivik lienee tutustunut Randin tuotantoon Gellerin kautta ja vaikuttaisi omaksuneen Randilta ennen kaikkea Nietzscheä mukailevan yli-ihmiskäsityksen. Kysymykseen siitä, voiko Randin yli-ihmisfilosofian silti katsoa oikeuttavan väkivaltaa, palaan vielä uudestaan romaanin loppupuolella. Jälkikäteen on kiinnostavaa huomioida myös Ayn Randin kiinnostus murhaaja William Hickmanin persoonaanRand piti Hickmania esimerkkinä lahjakkaasta yksilöstä, joka on murheellisesti ajautunut merkityksettömiin hirviömäisiin tekoihin, koska tasapäistävä yhteiskunta oli tukahduttanut hänen neroutensa eikä ollut tarjonnut hänen elämälleen päämäärää. Breivikillä sen sijaan oli päämäärä, ja hänen teollaan oli myös merkitys.

Mutta siirtykäämme nyt romaanin pariin, niin meille selviää paremmin, mistä on kysymys. Perinteiseen tapaan tarinan aiemmat jaksot voi kerrata lukupäiväkirjani arkistosta. Ennen kuin tarkastelemme, miten kirjailija on käyttänyt romaaninsa dystopiaa oman ihmisvihansa purkamiseen, meille esitellään eräs kertomuksen tähänastisista harmaista eminensseistä. Kuten muistamme, viime luvussa sankariyrittäjä Hank Reardenin oli kiristyksen uhrina luovutettava superteräksensä patentti liittovaltiolle. Sittemmin hän on viimeinkin hakenut avioeroa kostonhimoisesta vaimostaan ja jättänyt vanhan talonsa äitinsä ja veljensä huostaan. Tämän luvun alkaessa Rearden tallustelee yötä myöten valtatien laitaa pitkin, palaillen sulatoltaan uuteen kaupunkikotiinsa Philadelphiassa.  Tunnelma on yhtä melankolinen kuin Bruce Springsteenin samaista kaupunkia kuvaavassa hittikappaleessa, kunnes varjoista astuu esiin tuntematon mies, joka tipauttaa Reardenin jalkojen juureen ison kultaharkon. Kukas kumma hän on? Kukapa muukaan kuin merirosvo Ragnar Danneskjöld!

Kohtaamme hurjan piraatin nyt ensi kerran kasvotusten. Danneskjöldin hahmoon on aiemmin toki viitattu useamman kerran (ks. I osan 6. luku, I osan 9. luku sekä II osan 4. luku). Valtiollisen tiedeinstituutin professori Robert Stadler on myös maininnut, että Danneskjöld opiskeli Patrick Henry -yliopistossa samaan aikaan Francisco D’Anconian ja erään salaperäisen kolmannen miehen kanssa (ks. I osan 7. luku).

Danneskjöld tervehtii ällistynyttä Reardenia ja kertoo, että terästehtailijamme tulee saamaan korvauksen kaikista kokemistaan vääryyksistä. Kultaharkko on etumaksu, jonka hän päätti tuoda henkilökohtaisesti heti, koska arveli että valtion kiristämä Rearden saattaa tarvita moraalista tukea. Danneskjöld ei nimittäin olekaan mikään tavallinen Rosvo-Roope, vaan hänellä on selvät poliittiset tarkoitusperät. Hän paljastaa olevansa futuristinen Robin Hoodin antiteesi. Toisin sanoen, Danneskjöld varastaa köyhiltä ja mitään tuottamattomilta massoilta ja antaa ryöstösaaliinsa takaisin niille tuotteliaille ja kyvykkäille rikkaille, joilta se on alun alkaenkin varastettu.

Rearden suhtautuu merirosvoon aluksi pitkin hampain ja käskee tätä suksimaan tiehensä kultaharkkoineen. Vaikka kaikki päin helvettiä onkin, niin Rearden ei aio sentään ryhtyä lainsuojattomien kanssa sosieteeraamaan. Danneskjöld kysäisee, mitäköhän lakia Rearden tarkoittaa? Viimeaikaisia liittovaltion direktiivejä? Kun laki ja valtio eivät enää suojele yksilöä, niin silloin on lainsuojattoman ryhdyttävä poliisiksi. Danneskjöld pitää pitkän luennon lainsuojattoman moraalista korostaen, että piraatin uransa aikana hän on ryöstänyt vain valtion avustuskuljetuksia. Hän ei ole milloinkaan varastanut yksityistä rahtia eikä edes upottanut sotilasalusta, koska yksityisomaisuus on pyhä asia, ja merivoimat taas tarjoavat kansalaisille oikeutettua suojelusta, joka on valtion ainoa moraalinen tehtävä. Rivien välistä huomaamme, että Rand liputtaa jälleen kerran yövartijavaltion puolesta.

Reardenin jouduttua luovuttamaan metallipatenttinsa valtion sosialisoitavaksi on Danneskjöld valinnut teräspohattamme uudeksi hyväntekeväisyyskohteekseen. Hän on ottanut asiakseen estää muita tuottajia valmistamasta Rearden-terästä, ja hänen sotalaivansa ovat jo tuhonneet Orren Boylen sulaton Mainen rannikolla. Meillä on siis tässä tavallaan hyvin ironinen tapaus: patenttioikeuksia valvova piraatti. Danneskjöld aikoo myös hyvittää Reardenin tuloverot kahdentoista vuoden ajalta, koska verotus jos mikä on varkautta. Hän on vaihtanut ryöstösaaliinsa puhtaaksi kullaksi, ja luovuttaa aikanaan tästä varannostaan Reardenille tämän tuloveroja vastaavan osan. Huomaamme tässäkin romaanin kohdassa jo aiemmin käsittelemäni Randin mieltymyksen kultakantaan. Rearden alkaa nauraa, muttei edelleenkään lämpene merirosvon valtio-opilliselle filosofoinnille. Rikollinen on rikollinen, ja hän uhkaa ilmiantaa Danneskjöldin heti kaupunkiin päästyään.

Väittely keskeytyy, kun liikkuva poliisi saapuu paikalle. Seriffit tunnistavat Reardenin ja kysäisevät, onko tämä nähnyt ketään epäilyttävää henkilöä? Kuka on hänen seuralaisensa? Rearden huomaa yllätyksekseen, ettei voikaan ilmiantaa merirosvoa, vaan valehtelee että tämä on hänen henkivartijansa. Poliisit nyökkäävät ja häipyvät. Danneskjöld hymyilee valloittavasti — kaikkien Randin sankarien tavoin hän on hyvin komea, kullanhohtoisine hiuksineen vieläpä oikein pohjoismaisen miehekkäällä tavalla — ja toteaa Reardenille, että tosiaan, hän on kuin onkin tämän henkivartija. Piraatti katoaa yöhön, ja Rearden jatkaa kotimatkaansa jalkaisin, kultaharkko mukanaan.

Kertomus siirtyy nyt Taggartin rautatielle. Kip Chalmers -niminen uuden järjestyksen poliitikko matkustaa Comet-pikajunalla mantereen halki vaalitilaisuuteen Kaliforniassa. Chalmersilla on mukanaan kokonainen seurakunta niinsanottuja edistyksellisiä tahoja. Seurueeseen kuuluu hänen rakastajattarensa Laura Bradford, joka on rakentanut uran näyttelijättärenä makaamalla liittovaltion silmäätekevien kanssa, ja britti-intellektuelli Gilbert Keith-Worthing, joka on kirjoituksissaan puolustellut kotimaansa muuttamista kansanvaltioksi, paennut Britanniasta vallan vaihduttua ja harrastaa nyt samaa toimintaa Amerikassa. Lyhyesti sanoen, pikajuna on täynnä Randin tarinan halveksuttavimpia roistoja; kollektivisteja, epä-älykköjä, ryöstäjähallituksen asiamiehiä, siipiveikkoja, reittä myöten asemaansa kavunneita mitättömyyksiä ja julkisen vallan hännystelijöitä. Tässä kohtaa saatattekin jo arvata, mitä tuleman pitää.

Matka keskeytyy junan rikkouduttua. Rautatie on jo pitkään ollut huonossa kunnossa, ja kuten muistamme, tilanne on vain pahentunut talouskriisin, hätätilan ja pulakauden oloissa. Rautatieyhtiötä pystyssä pitäneen Dagny Taggartin lyötyä viime luvussa hanskat tiskiin on junaliikenne taantunut jo miltei kolmannen maailman tasolle. Kiskon murtuessa dieselveturi suistuu pientareelle, ja juna seisahtuu keskelle Kalliovuoria. Chalmers ei hyväksy viivästystä ja vaatii välittömästi uutta veturia. Hän myös uhkailee rautatieläisiä vihjaamalla suhteisiinsa Washingtonissa ja muistuttaen direktiivi 10-289:n asettamista velvotteista.

Tarjolla on yksi vanha ja kehno höyryveturi. Joka ainut rautatieyhtiön työntekijä tietää, että Coloradon rataosuudella on odotettavissa kahdeksan mailia pitkä tunneli, jonka ilmanvaihto on suunniteltu uudempia dieselvetureita ja sähköistettyä liikennettä varten. Eikä tunnelin savunpoistoreittejä ole viime aikoina muutenkaan pahemmin huollettu.

Seuraa kohtaus, jonka Rand on kuvaillut pirullisen taidokkaasti. Puhtaasti romaanitaiteilijana hän saavuttaa jälleen kerran korkeakirjallisen tason. Rand esittelee meille tapahtumasarjan, jossa tuuliajolle jääneessä rautatieyrityksessä vallitsee valtiovallan toimien seurauksena pelko, vastuunpakoilu ja piittaamattomuus. Chalmers saa vaatimansa veturin, vaikka aivan kaikki ratkaisussa mukana olevat tahot apulaistoimitusjohtajasta junamestariin, ratainsinööriin ja konduktööriin tietävät, mitä tuleman pitää. Kaikkien kädet ovat sidotut, ja jokainen yrittää epätoivoissaan siirtää vastuuta muille. Komentoketjussa vain pari kaveria päättää mieluummin irtisanoutua ja paeta yhtiön palveluksesta, mutta asiat etenevät heistä riippumattakin kohti luonnollista päätepistettään. Veturille saadaan vieläpä kuljettaja, muuan juoppo ay-syöttiläs.

Veturi tuodaan paikalle, ja Chalmersin juna kulkee tunneliin. Viimeinen asia, jonka matkustajat näkevät tässä maailmassa on yhä edelleen roihuava Ellis Wyattin sytyttämä Coloradon öljypalo. Kehnon ilmanvaihdon ja vanhanaikaisen savuttavan hiilellä palavan veturin seurauksena tunneli ja juna muuttuvat lopulta tappavaksi kaasukammioksi.

“Junakohtaus” on lievästi sanoen kiistanalaisimpia Randin romaanin tapahtumista. Whittaker Chambers arvosteli Atlas Shrugged -romaanin tuoreeltaan konservatiiviselle National Review -julkaisulle mainiten, miten Randin romaanin sivuilta voi havaita suoran kutsun vihamiesten passittamisesta kaasukammioihin. Chambersin mielessä lienee ollut juuri tämä nimenomainen romaanin luku. Vain kaksitoista vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen häkämyrkytyksellä tapahtuva joukkokuolema on epäilemättä ollut verrattomasti provosoivampi kuin tätä nykyä.

“Junakohtauksen” voisi periaatteessa lukea murheellisena kuvauksena siitä, miten vallankumous syö omat lapsensa. Rand kuitenkin vihjaa narratiivissa avoimesti ja sanoja säästelemättä, että kaikki junan matkustajat olivat ansainneet kohtalonsa. Ratkaiseva virke kuuluu: “Sanotaan, että onnettomuudet tapahtuvat sattumalta, ja monet olisivat sanoneet, että Cometin matkustajat eivät olleet syyllisiä tai vastuullisia kohtaloonsa”. Tämän jälkeen Rand päättää ottaa lukijalta luulot pois ja tarjoilee meille yksityiskohtaiset henkilökuvat kuudestatoista matkustajasta. Kirjailijan tarkoituksena on selvästi viestittää, että nämä henkilöt olivat moraalisesti arvottomia, ja kaikki muutkin matkustajat olivat enemmän tai vähemmän samanlaisia. Itse kukin heistä siis ansaitsi kohtalonsa.

Lukija ei ole tässä vaiheessa kuitenkaan vielä vajonnut niin syvälle sosiopatiaan, että olisi valmis hyväksymään Randin näkemyksiä. Etenkin, kun matkustajista kovin moni ei lopultakaan näyttäydy suoranaista kuolemanrangaistusta ansaitsevana. Kyyninen lukija voi kukaties tuumata, että massojen diktatuurin puolesta saarnava sosiologian professori, valtion pakkovaltaa puolustellut journalisti, oppilaistaan alamaisia kasvattanut opettaja, taloussäätelyn mahdollistamalla keinottelulla omaisuutensa käärineet liikemiehet ja epärehellinen lakimies saivat, mitä tilasivat. Mutta entäpä työmies, jonka ainoa rikos oli kuvitella, että hänellä oli oikeus työhön? Entä nainen, joka oli rohjennut vaatia oikeuksiaan kuluttajana, vaikkapa sitten kuinka turhanaikaisesti valittaen? Randin maailmassa nämä ominaisuudet todistavat yksilön epämoraalisuudesta, mutta herää kysymys, tekevätkö ne ihmisestä syypään peräti omaan kuolemaansa, jonkinlaisen karman lain nojalla.

Omassa lukukokemuksessani ratkaiseva kohta oli kuitenkin Randin maininta direktiivien valvonnasta vastanneen poliitikon vaimosta, joka oli hetkeä ennen tunneliin menemistä laittanut kaksi pientä lastaan nukkumaan. Herää kysymys, mikä heidän rikoksensa oikein oli. Kaiketi se, että naisella oli väärä aviomies, ja lapsilla oli väärä isä? Tai ehkäpä moisessa perheessä lapsistakin kasvaisi väärämielisiä ihmisiä? Ateismillaan ja uskonnottomuudellaan ylvästelleen Randin moraali saavuttaa tässä kohtaa tason, jolle edes Vanha Testamentti ei verihuuruisimmissa kohdissaankaan yltänyt. On myös syytä muistaa, että viime kädessä kyse ei ole suinkaan vain kuvitteellisten henkilöhahmojen menehtymisestä. Rand on varta vasten rakentanut romaaninsa roistohahmot New Deal -henkisen amerikkalaisen poliittisen eliitin ja älymystön irvikuviksi. Teoksessa hän siis käytännössä sallii itselleen vapauden hekumoida fantasialla omien poliittisten vihamiestensä kuolemasta.

“Junakohtaus” tuo mieleen myös Lars von Trierin Dogville -elokuvan loppukohtauksen, joka sekin inspiroi osaltaan Anders Behring Breivikiä. Elokuva on omanlaisensa, mutta von Trier onnistuu siinä, missä Rand epäonnistuu. Päähenkilön elokuvassa kokemat kauhut ja vääryydet sekä yhteisön epäinhimillisyys saavat katsojan siihen tilaan, jossa hän huomaa aluksi olevansa valmis hyväksymään miltei koko verisen loppuratkaisun oikeutettuna kostona. Vasta viattomien lasten surmaaminen Trierin elokuvan loppukohtauksessa herättää katsojan todellisuuteen. Tämän seurauksena elokuva saa katsojan huolestumaan omista tuntemuksistaan ja myös punnitsemaan omaa moraaliaan. Von Trierin tarkoituksena onkin ollut havahduttaa katsoja pohdiskelemaan sitä, miten luontaisen oikeustajumme ja kaiken hyväksyvän kostonhimon välillä on vain häilyvä raja.

Rand sen sijaan näyttää rohkaisevan meitä suosiolla piehtaroimaan kostonhimossamme. Mikä vielä pahempaa, kyse ei ole varsinaisesti edes kostosta, koska “junakohtauksessa” vääryyttä kärsineet eivät ole aktiivisina osapuolina etsimässä hyvitystä. Sen sijaan kirjailija on asettanut rankaisijaksi ylimaallisen kohtalon, nauttien joka hetkestä. Tämän seurauksena lukijoita kehotetaan passiivisina katsojina verenhimoiseen vahingoniloon, kyseenalaisin perustein. Oman aikamme Suomessa kohtauksen taustalla oleva totalitaarinen logiikka palauttaa vääjäämättä mieleen erään eduskuntapoliitikon taannoiset haaveet siitä, että “vihervasemmistolaiset” naiset joutuisivat muslimisiirtolaisten raiskaamiksi.

Tarina kuitenkin etenee. Romaanin toisen osan kääntyessä lopuilleen meno jatkuu edelleen varsin rajuna. Pikapuoliin pääsemme selville myös siitä, kuka oikein on John Galt.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s