Atlas Shrugged –lukupäiväkirjastani on vuorossa kahdeksastoista luku. Kertaukseksi muistutettakoon, että eepoksen edellisessä jaksossa koko liuta moraalisesti halveksuttavia kollektivisteja päätti päivänsä kiinnostavasti esitellyssä junaonnettomuudessa. Savuttavan vanhan höyryveturin kiskoma matkustajajuna muuttui kaasukammioksi umpinaisessa ja huonosti ilmastoidussa vuoristotunnelissa. Päälle päätteeksi pikajuna vielä törmäsi samaan tunneliin eksyneeseen sotilasjunaan. Suurena humanistina Ayn Rand toki alleviivasi vielä narratiivissa, että onnettomuuden uhrit itase asiassa joutivatkin kuolla, koska he olivat alhaisia ja paheksuttavia ihmisiä. Samoin kuin heidän lapsensa.
Tässä toisen osan kahdeksannessa luvussa, otsikoltaan By Our Love, kertomus siirtyy jälleen rautatieyhtiön sankarittareen Dagny Taggartiin. Dagny, kuten muistamme, otti viimeistä edellisessä luvussa perheyhtiöstä loparit direktiivi 10-289:n suututtamana ja vetäytyi viettämään Linkolan elämää Woodstockin vuoristomajalle.
Eristäytyneisyys on saanut valkyyriamme vain levottomaksi. Työnarkomaani ja yrittäjäluonne kun on, Dagny ei osaa olla aloillaan ja ideoi mielessään jatkuvasti milloin mitäkin uusia bisneksiä. Välillä hän suunnittelee uusia rautatielinjoja, välillä puutarhoja vuoristoon, kunnes joutuu väkisin herättämään itsensä päiväunistaan. Samalla hän muistelee myös projektiaan Wisconsinista löytämänsä salaperäisen ilmakehän staattisesta sähköstä mekaanista energiaa tuottavan ihmemoottorin korjaamiseksi. Hänen mieleensä palaa, että hankkeen parissa askaroivan fyysikko Quentin Danielsin palkka pitäisi kohta maksaa (ks. I osan 9. luku ja II osan 2. luku).
Dagnyn erämaaretriitti keskeytyy, kun Francisco D’Anconia huristelee autolla paikalle vihellellen kadonneen säveltäjä Richard Halleyn salaperäistä viidettä konserttoa (ks. I osan 1. luku). Francisco on saapunut lohduttamaan vanhaa rakastettuaan, koska hän aavistaa miten tämä on varmasti kärsinyt lähdettyään kilometritehtaalle. Kumpikaan ei voi hillitä tunteitaan, ja monien vuosien jälkeen vanhat rakastavaiset suutelevat intohimoisesti.
Francisco on nyt avoimempi kuin koskaan ja alkaa nyt kertoa Dagnylle miksi hän aikoinaan lakkasi olemasta skarppi liikemies ja muuttuikin halveksuttavaksi playboyksi (ks. I osan 5. luku). Francisco palauttaa Dagnyn mieliin heidän viimeisen yhteisen yönsä kaksitoista vuotta sitten. Hän oli jo tuolloin aavistanut valtiovallan kaavailemat toimet ja päätti mieluummin tuhota isänsä kupariyrityksen pala palalta kuin jättää sen julkisen vallan rosvojen haltuun. Turmeltuneena dandyna esiintyminen on itse asiassa ollut tärkeä osa hänen suunnitelmaansa toteuttaa firmassa hallittu, mutta tuhoisa alasajo.
Dagny on järkyttynyt kuullessaan tämän tunnustuksen, eikä suostu hyväksymään ajatusta yksityisyrittämisen lopettamisesta, saati sitten vielä omaisuuden harkitusta tuhoamisesta. Francisco yrittää saada vanhaa lemmittyään vakuuttuneeksi siitä, että heidänkaltaistensa sankariyrittäjien ainoa mahdollisuus on lopettaa kaikki ja lyödä hanskat tiskiin. Meneillään on maailmanlaajuinen moraalinen kriisi. Vuosisatojen ajan ovat kauppiaat, työnantajat ja yrittäjät ruokkineet koko maailman, ilman että ovat saaneet juuri koskaan kiitosta osakseen. Tosiasiassa he ovat vain edesauttaneet omaa tuhoaan luomalla hyvinvointia niille tahoille, jotka pitävät heitä vihamiehinään. Viimeaikaiset tapahtumat, kuten liittovaltion säätämä talouselämää kuristava direktiivi, ovat vain tämän kehityksen lopullinen huipentuma.
Franciscon historiallinen katsaus keskeytyy, kun Dagnyn avoimesta radiosta alkaa kaikua uutistenlukijan ääni. Toimittaja raportoi kiihtyneessä tilassa Coloradossa sattuneesta tuhoisasta junaonnettomuudesta. Uutinen iskee Dagnyyn kuin miljoona volttia. Francisco yrittää pidätellä häntä, mutta Dagny tempautuu irti hänen otteestaan, sieppaa tavaransa, syöksyy autoonsa ja alkaa kaasu pohjassa ajaa New York Cityn suuntaan.
Taggartien rautatiefirman pääkonttorissa on James-veli allekirjoittanut erokirjeensä ja pohdiskelee junaonnettomuuden jälkeen itsekin jättävänsä työnteon. James tajuaa syvällä sisimmässään katastrofin todelliset syyt, mutta hukuttaa päättäväisesti syyllisyytensä ja tuskansa vihantunteeseen. Hän valitsee raivonsa kohteeksi Eddie Willersin, joka on tässä vaiheessa firman kutakuinkin ainoa järjissään oleva henkilö. Aiemmissa romaanin luvuissa olemme tutustuneet Eddien henkilöön Taggartien firman uskollisena toimihenkilönä ja jokapaikanhöylänä. Kuten muistamme, romaanin aikana Rand on myös käyttänyt Eddien hahmoa statistina, jonka lounasravintolassa esittämät tilitykset eräälle rautatietyöläiselle ovat toimineet tapahtumien kertauksena ja kuljettaneet kertomusta eteenpäin.
James Taggart yrittää saada Eddietä tunnustamaan, mihin Dagny oikein on häipynyt. Hän raivoaa tälle työlakien ja direktiivien rikkomisesta ja uhkailee yhtiön parasta toimihenkilöä yhtenäistämislautakunnalla ja edesvastuuseen joutumisella. Eddie pysyy lujana ja ilmoittaa viis veisaavansa moisista uhkailuista. Uhmatilanne ratkeaa itsestään, kun Dagny purjehtii sisälle yhtä itsevarmana ja ankarana kuin ennenkin.
Energiaa uhkuvan siskon palattua alkaa perheyrityksessä tapahtua. Dagny valtaa takaisin vanhan toimistonsa, viskaa pöydälleen ilmestyneet “humanitaariset” ja “edistykselliset” aikakauslehdet helvettiin ja antaa Eddielle selvät ohjeet uusista junareiteistä. Hän ottaa saman tien puhelun liittovaltion edustaja Weatherbylle ja ilmoittaa hoitavansa tästä lähin kaikki rautatieyhtiönsä asiat laeista ja direktiiveistä piittaamatta, vaikka sitten lahjontaan turvautuen. Hän soittaa myös Hank Reardenille. Dagny ei syytä Hankia siitä, että tämä on taipunut valtion painostukseen ja luovuttanut erikoisteräksensä patenttioikeudet. Hän ymmärtää tilanteen. Luku päättyy rakastavaisten sopiessa tapaamisesta samana iltana.
Luvun sanoma ytimekkäästi: Dagny on palannut. Seuraavassa jaksossa tapahtuukin sitten kummia. Kuka mahtaakaan olla John Galt?
Historiantutkijan näkötorni 