“Atlas Shrugged”, III:1, Atlantis

Ayn Rand

Pankkiiri Björn Wahlroosin muutto Ruotsiin on herättänyt kuluneen viikon aikana poliittista keskustelua peräti eduskunnassa asti. Kuten tunnettua, Wahlroos on tunnustanut velkansa Ayn Randin ajatuksille, joten hetki vaikuttaa otolliselta Atlas Shrugged -lukupäiväkirjani jatkamiseen. Ayn Randin suurromaania käsittelevissä aiemmissa kirjoituksissani kävin läpi teoksen kaksi ensimmäistä osaa. Tässä jaksossa siirrymme kolmanteen osaan, jonka nimi on englanninkielisessä alkuperäisromaanissa A is A. Kolmannen osan ensimmäinen luku on nimeltään lyhyesti ja ytimekkäästi Atlantis. Pankkiiri Walhroos ei päässyt elävässä elämässä Ruotsia pitemmälle, mutta tässä kirjansa vaiheessa Ayn Rand johdattaa lukijansa paljon kiehtovampaan haavemaailmaan.

Viime jakso päättyi hurjaan cliffhanger-kohtaukseen, kun romaanin sankaritar Dagny Taggartin lentokone joutui yllättävään syöksykierteeseen Kalliovuorilla. Tämän luvun alussa hän heräilee silmiään räpytellen. Naisyrittäjämme on yhä hengissä. Kaikeksi onneksi häneltä meni pakkolaskussa vain taju pois, ja siinä samalla hän tuli taittaneeksi pari kolme kylkiluuta. Ensimmäinen asia, minkä Dagny herätessään näkee, ovat miehen kasvot, ja kuten olemme Randin romaanissa jo tottuneet odottamaan, kyseessä on äärimmäisen komea mies. Jylhien kasvonpiirteiden ohella hänen rennot ulkoilmaihmisen pukineensa näyttäisivät verhoavan veistoksellisen vartalon. Hänen hiuksissaan hehkuu kupari ja kulta. Mutta kuka hän on? Kukapa muukaan kuin salaperäinen John Galt, jonka nimeä koko maailma toistelee, ja jonka tarinan saimme kuulla niin ikään edellisessä luvussa.

Dagnyn palaillessa tolkkuihinsa tapahtumat alkavat selvitä. Lentokone, jota hän seurasi Kalliovuorten ylitse, oli tietysti John Galtin kone. Galtin kone oli matkalla vuorijonon keskellä sijaitsevaan kätkettyyn laaksoon, johon myös Dagny teki samalla pakkolaskun. Salaperäinen valonvälähdys aiheutui Dagnyn koneen törmäämisestä laaksoa verhoavien futurististen “heijastinsäteiden” kenttään. Sädekenttä toimii kangastusperiaatteella, ja saa laakson näyttämään ulospäin tavalliselta vuoristomaisemalta.

Mutta mitä täällä kätketyssä laaksossa sitten oikein tapahtuu? Sen saamme pian selville. Galtin taluttaessa Dagnyn etäämmälle avautuu sankarittarellemme häkellyttävä näkymä. Siellä täällä laakson laidoilla sijaitsee kodikkaan oloisia pikku taloja, etäämmällä näkyy korkeampia tehdasrakennuksia savupiippuineen, ja laakson pohjalla on palstoittain rikasta viljelysmaata. Kirkkaat purot ja vesiputoukset solisevat iloisesti, aurinko paistaa heleästi ja kaukaisuudesta kantautuvat kadonneeksi luullun säveltäjä Richard Halleyn pianokonserton sävelet. Etualalla on järeä graniittijalusta, jonka päällä komeilee puhtaasta kullasta valettu suunnattoman suuri dollarinmerkki.

John Galtin kätketty laakso, Galt’s Gulch, on siis Ayn Randin ikioma haavemaailma. Shangri-La, Rivendell ja Linna Espanjassa, kaikki samassa paketissa. Galtin esitellessä Dagnylle laakson maisemaa meille valkenee, että kyseessä on kapitalistinen ihanneyhteiskunta, jonka ovat perustaneet ulkomaailmasta saapuneet pakolaiset. Evakkoihin lukeutuvat kaikki edellisissä luvuissa salaperäisesti kadonneet yritysjohtajat, kuten öljyparoni Ellis Wyatt, hiilikaivosmagnaatti Ken Danagger ja muut. Heidän lisäkseen mukana on myös joukko muita intellektuelleja ja kulttuurivaikuttajia, kuten filosofi Hugh Akston, säveltäjä Halley sekä nyttemmin myös Dagnylle työskennellyt fyysikko Quentin Daniels. Kaikki nämä kyvykkäät individualistit ovat paenneet pahaa kollektivistista maailmaa, joka haluaa vain hyväksikäyttää heidän kykyjään ja riistää heitä loputtomiin antamatta heille mitään tunnustusta. Kätköpaikan perustajana Galt on värvännyt heistä jokaisen henkilökohtaisesti.

Avainhenkilö on Galtin ohella pankkiiri Michael “Midas” Mulligan, joka huristelee paikalle komealla Hammond-avoautolla. Arveluttavan oikeusjutun myötä pankkinsa hylänneestä Mulliganista olemme kuulleet ohimennen jo aiemmin (ks. I osan 10. luku). Galt on perustanut laakson saatuaan alkuperäisen ajatuksen siirtokunnasta, mutta Midas Mulligan on laakson varsinainen rahoittaja ja omistaja, joka pyörittää myös yhteisön keskuspankkia. Siirtokunnassa on nimittäin oma rahajärjestelmänsä. Mulliganilla on oma kultavaranto ja rahapaja, joka takoo kultadollareita ja pienempiä hopearahoja. Galt tähdentää Dagnylle, että laaksossa maksuvälineeksi käy vain sellainen valuutta, jolla on objektiivinen arvo. Ayn Randin mieltymystä kultakantaan olen käsitellyt jo aiemmissa jaksoissa.

Kapitalismin ja reilujen markkinoiden nimeen vannovassa siirtokunnassa ei mitään tipu ilmaiseksi, vaan kaikesta maksetaan käypä vuokra kovalla valuutalla. Tarvitessaan autoa Galt ei lainaa sitä Mulliganilta, vaan vuokraa sen. Dagnyn tapauksessa sentään piikki on auki, sillä hänen lentokoneensa kunnostetaan velaksi. Hän saa myös majoituksen Galtin luota, toki sillä muistutuksella että maksu on aikanaan suoritettava. Evakkoon lähteneet kapitalistit ja lahjakkaat nerot pyörittävät ihmelaaksossa rehtiä tuotantoon, työntekoon, ansiotuloon ja maksamiseen perustuvaa vaihtoehtoista yhteiskuntaa, jollainen on ulkopuolisessa kollektivistien maailmassa käynyt mahdottomaksi.

Rand esittelee meille enemmänkin laakson väkeä. Merkittävä uusi tuttavuus on aivokirurgi Hendricks, joka vetäytyi ulkomaailmasta siinä vaihessa, kun terveydenhoito kansallistettiin. Lahjakasta kirurgiamme alkoi tympäistä, koska järjestelmä otti huomioon vain potilaan edut ajattelematta lääkäriä ja tämän huippuosaamista. Tuomari Narragansett puolestaan häipyi kuvioista turhautuneena oikeuslaitoksen politisoitumiseen ja on nyt laakson epävirallinen oikeusasiamies ja riitojen sovittelija. Tuomarilla ei tosin ole järin paljoa hommia, koska ideaaliyhteiskunnassa asustavat täydellisen rationaaliset kapitalistit eivät edes riitele keskenään, ja hän onkin perustanut karjatilan. Filosofi Hugh Akstonin tarinan tiedämmekin (ks. I osan 6. luku ja 10. luku). Laaksossa asustaa myös näyttelijätär Kay Ludlow, hemaisevan kaunis filmitähti, joka nosti kytkintä kun elokuvataide alkoi mennä penkin alle.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että Ludlow on eräs laakson harvoista naisista. Miltei kaikki ulkomaailman sortoa paenneet nerot tuntuvat olevan miehiä. Galt ei ilmeisestikään ole huomannut kovin monessa naisessa edes potentiaalia mahdolliseksi huippuyksilöksi. Laaksossa nimittäin on myös aivan tavallisia nuorukaisia, jotka on houkuteltu yhteisöön lupaavien ominaisuuksiensa vuoksi, vaikka heillä ei vielä varsinaisia ansioita, keksintöjä tai varallisuutta olekaan. Eräs heistä on Taggart-rautatieyhtiön jarrumies, jonka Dagny kohtasi romaanin ensimmäisessä luvussa. Mutta naisia ei näyttäisi juurikaan olevan. Ludlown lisäksi meille esitellään muuan kalastajana työskentelevä vanhempi neiti. Hän oli erittäin lahjakas kirjailija, jonka teoksia ei kuitenkaan suostuttu julkaisemaan ulkomaailmassa. Kirjailijan nimeä ei mainita, mutta ei tarvinne olla huippulahjakkuus arvatakseen, ketä henkilöä Ayn Rand on pitänyt esikuvana tälle pienessä sivuroolissa olevalle hahmolle.

Galtin laakson asukkaat pyörittävät kuka mitäkin yritystä. Suurin osa, kuten tuomari Narragansett, viettää tavallista pastoraalista elämää maanviljelyksen tai karjankasvatuksen merkeissä. Entinen moottoriyrittäjä Ted Nielsen työskentelee tukkijätkänä ja sahurina, ja Coloradossa sähköalan yhtiön omistanut Roger Marsh viljelee kaalia. New York Citystä saapunut valaisinyrittäjä Calvin Atwood on suutari ja valmistaa kenkiä. Vapaa-aikanaan monet ovat kuitenkin tehneet jo uusia läpimurtoja omalla alallaan, ja tohtori Hendricks esimerkiksi on keksinyt, miten aivoinfarkti ehkäistään. Muutamat yrityspohatat ovat väsäilleet jo tehtaita, ja laaksossa on lupaava pikku teollisuusyhteiskunta. Laaksossa on myös sekatavarakauppa maataloustuotteita varten. Sähköä saadaan romaanissa aiemmin tutuksi tulleista ihmemoottoreista, jotka paljastuvat insinööri Galtin keksinnöksi. Moottorit on sijoitettu mausoleumin kaltaiseen graniittikuutioon, jonka julkisivuun on kaiverrettu iskulause: “Vannon elämäni ja sitä kohtaan tuntemani rakkauden kautta, etten koskaan elä toisen ihmisen puolesta, enkä pyydä toista ihmistä elämään minun puolestani”. Rakennuksen ovessa on äänilukko, joka aukeaa kyseisellä lauseella.

Omaan silmääni pisti kiintoisa yksityiskohta laaksossa asustavasta historian professorista, joka vetäytyi ulkomaailmasta, koska siellä ei hyväksytty hänen tulkintaansa Amerikan historiasta. Professorin mukaan Yhdysvallat kuulemma ei noussut suuruuteen slummien asukkaiden ansiosta. Tämä lyhyt maininta kertoi minulle Ayn Randin maailmankuvasta ja hänen suhteestaan amerikkalaisuuteen kertaheitolla paljon enemmän kuin koko romaani tähän asti. Uskoakseni perinteinen amerikkalainen unelma oli nimenomaan se, että myös laiha ja kiusattu orpopoika Lower East Sidelta voi olla Kapteeni Amerikka.

Koska kyseessä on Ayn Randin utopia, niin laaksossa tietysti viljellään myös tupakkaa. Täältähän ne dollarinkuvilla koristellut paperossit tulevat.

Mutta mitä nämä kaikki ihmiset täällä laaksossa muuten tekevät? Dagny kutsutaan virallisille tervetuliaisillallisille, ja Galt kertoo hänelle siirtokunnan asukkaiden tavoitteista. He ovat lakossa. Kyseessä on sankariyrittäjien, nerojen, keksijöiden ja superyksilöiden lakko. Moista lakkoa ei ole maailma vielä nähnyt, ja Galt sai idean tempaukseen ollessaan insinöörinä edellisessä jaksossa kuvaillussa 20th Century Motor -yhtiössä. Galt ja hänen toverinsa ovat päättäneet riistää ihmiskunnalta lahjakkuuden ja sulkea maailman aivot. Tämän jälkeen he vain odottelevat uuden kollektivistisen sortojärjestyksen romahtamista, joka onkin tapahtumassa paljon nopeammin kuin kukaan osasi odottaa.

Kyse on siis eräänlaisesta huippuosaajien luokkatietoisuudesta. Galt antaa tälle vahvan moraalifilosofisen perustan viitatessaan historiaan ja selostaessaan, miten nimenomaan lahjakkaita neroja ja työteliäitä yrittäjiä on aina sorrettu, riistetty ja vainottu. Aiemman elämän hylkääminen ja laaksoon asettuminen on tästä huolimatta ollut yhteisön jäsenille merkittävä uhraus, ja Galt on joutunut toden teolla suostuttelemaan värväämiään miehiä osallistumaan lakkosuunnitelmaansa. Kaikki evakkoon lähteneet ovat joutuneet miettimään henkilökohtaiset vakaumuksensa ja paradigmansa uudestaan, mutta kollektivistihallituksen viimeisimpien toimien jälkeen Galtin värväystoiminta on helpottunut olennaisesti.

Galtin laakson asukkaista eräät vierailevat vielä ajoittain ulkomaailmassa. Francisco D’Anconialla toki on myös oma majansa tässä ihanneyhteisössä — Galt oli totta kai se Franciscon salaperäinen opiskelukaveri — ja hän sukkuloi edelleen ulkopuolella. Mutta kesäkuussa ei laaksosta sovi poistua. Toistaiseksi on Dagnyn siis odoteltava ja harkittava, haluaako hän liittyä laaksolaisiin vaiko ei. Tervetuliaisillallisen jälkeen John Galt saattelee Dagnyn taloonsa, kantaa hänet vahvoilla käsivarsillaan sisään taloon, peittelee hänet vuoteeseen ja toivottaa hyvää yötä. Ensimmäinen päivä ihmemaassa on päättynyt.

Romaania lukiessani olin kieltämättä havaitsevinani Galtin aurinkoisessa unelmalaaksossa ja kultakolikoissa jotain pirullista vetovoimaa. Se, mitä vaistosin pinnan alla vaikkapa historian professorin tapauksessa tuntui kuitenkin väistämättä luotaantyötävältä, samoin kuin ajatus siitä, millaiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi teknokraattisen eliitin johtama luokkatietoinen siirtokunta todennäköisesti tulisi oikeassa maailmassa kehittymään. Mutta ei kiirehditä asioiden edelle. Romaanista on vielä yhdeksän lukua jäljellä.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , , . Bookmark the permalink.

4 Responses to “Atlas Shrugged”, III:1, Atlantis

  1. Samppa says:

    Olen jättänyt aika monta jaksoa sinun Galt kirjoituksista lukematta. Kiitän, että ryvet paskassa, että tämänkin raportin jaksoit kirjoittaa.

    Mutta tämä satuko se on näiden kuka on…. höpötysten aiheuttaja? Kuinka lapsellisia eräätkin jotka tästä vouhottavat ovat?

    Kyllä Nalle Wn pisteet tippui täydellisesti, jos se tästä paskasta filosofiansa omii. Miten voi terve Marxilainen näin alas vaipua?

    • Jussi Jalonen says:

      Hahah, eipä mitään. Tässä on enää yhdeksän lukua jäljellä, eli pääsiäiseen mennessä olemme päässeet lopullisesti aiheesta eroon!

  2. Jyrki Ilva says:

    Enää yhdeksän lukua? Randin tuotantoa ei olisi varmaan tullut luettua, mutta tämä sarja on ollut kerrassaan viihdyttävää ja myös sivistävää luettavaa. Kiitokset tästä – kulttuuriteko jos mikä!

  3. Otto Normalverbraucher says:

    Ehdottomasti kulttuuriteko. Ajankohtainen sellainen ottaen huomioon Suomen ihkaoman Nalle Galtin kytkimen noston Itämeren takaiseen parempien ihmisten ja kultaisten kruunujen laaksoon.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s