“Atlas Shrugged”, III:2, Ahneuden haavemaailma

       

Palmusunnuntai vie meidät kaikki hiljaiseen viikkoon! Ayn Rand -päiväkirjani on myös kääntymässä lopuilleen pääsiäisen tullen, kuten kirjoitussarjani aloittaessani lupasinkin. Edellisessä jaksossa Dagny Taggart teki lentokoneellaan pakkolaskun salaiseen laaksoon Coloradon vuoristossa, tapasi viimeinkin salaperäisen John Galtin ja tutustui laaksossa sijaitsevaan sankariyrittäjien ja individualistien siirtokuntaan. Tässä jaksossa lukijalle esitellään enemmänkin Galtin laakson elämänmenoa, ja niissä merkeissä luku on saanut nimekseen Utopia of Greed. Kyseessä on jälleen kerran eräs romaanin filosofisemmista ja tarinaa taustoittavista luvuista, ja se on kohtalaisen mittava.

Romaani alkaa Dagnyn syödessä aamiaista John Galtin talossa. Yllättäen hän saa vieraan, kun taloon saapuu muuan hyvännäköinen nuorimies. Kyseessä ei ole kukaan muu kuin jo aiemmin tapaamamme merirosvo Ragnar Danneskjöld, joka paljastuu Galtin liittolaiseksi (ks. II osan 7. luku).

Danneskjöld on omasta mielestäni Galtin lakkolaisryhmän ehkä kiinnostavin hahmo, ja ehdottomasti aidoin individualisti. Galt ja hänen kokoamansa huippuyksilöt ovat valinneet toimintamenetelmäkseen passiivisen joukkovoiman. He ovat omaksuneet luokkatietoisen identiteetin — kirjailija ei tietenkään tätä ilmaisua käytä, mutta siitähän tässä kapitalistien yhteisössä lopultakin on kysymys — ja tyytyvät kököttämään keskellä Coloradon vuoristoa ulkomaailmasta eristäytyneinä ja kollektivistisen tyrannian romahtamista odotellen. Galtin mukaan he itse asiassa ovat valmistautuneet odottamaan jopa pari sukupolvea. Danneskjöld on ainoa mies, joka on ymmärtänyt, ettei sortovalta kaadu ilman suoraa toimintaa ja pistänyt tuulemaan. Tästä huolimatta jopa hänen aatetoverinsa pitävät hänen touhuaan merirosvona jokseenkin arveluttavana. Silloin kun viikinkimme ei riehu merillä, niin hän asuu laaksossa ja on naimisissa viime jaksossa esitellyn hehkeän filmitähti Kay Ludlown kanssa.

Danneskjöld ja Galt pitävät aamiaispöydässä palaverin. Merirosvo alkaa kertoa aiemmasta kohtaamisestaan Hank Reardenin kanssa ja ilmaisee mielipiteenään, että valtiovallan käsissä kovia kokenut teräsyrittäjä saattaisi kohtsillään olla kypsää kamaa evakuoitavaksi laaksoon. Galt tuntuu suhtautuvan syystä tai toisesta herkästi Reardenin henkilöön, selvästikin koska Dagny on läsnä, ja ärähtää Danneskjöldille että tästä puhutaan myöhemmin. Keskustelu siirtyy nyt Dagnyn käteistilanteeseen. Galtin laaksossa käyvät maksuvälineeksi vain Midas Mulliganin kultadollarit, joten Dagny on täysin auki. Laaksossa ei silti mitään tipu ilmaiseksi, joten Dagnyn pitäisi maksaa majoituksestaan. Mistä hän saa starttirahat?

Danneskjöldillä on ratkaisu. Merirosvomme on, kuten muistamme, moderni Robin Hoodin antiteesi, joka ryöstää valtiovallalta ja kyvyttömiltä massoilta ja antaa saaliinsa rikkaille. Dagny on eräs niistä monista henkilöistä, joille hän on avannut tilin Mulliganin pankissa. Piraatti on järjestänyt Dagnylle samanlaisen sopimuksen, josta hän jutteli jo aiemmin Reardenille. Hän on muuttanut valtion laivoista rohmuamansa ryöstösaaliin kullaksi ja tallettanut Dagnyn tilille summan, joka vastaa tarkalleen tämän valtiolle maksamia tuloveroja viimeisen kahdentoista vuoden ajalta. Neiti Taggart, rahat ovat teidän!

Dagny ei oikein innostu ajatuksesta. Ryöstösaalis on kuitenkin ryöstösaalista, eikä sankarittaremme ole vielä sisäistänyt Danneskjöldin moraalifilosofiaa. Piraatti lähtee vaimoansa moikkaamaan, ja Dagny ehdottaa Galtille, että hän voisi mieluummin tehdä palkkatyötä ja maksaa majoituksensa ansioillaan. Galt on hyvillään ja kysäisee, mikä työ kiinnostaisi. Dagny tietää juuri tarkkaan, mitä hän haluaa: hän ryhtyy Galtin sisäköksi ja kotiapulaiseksi.

Galt on ällikällä lyöty, mutta hyväksyy tarjouksen remakasti nauraen. Hän onkin sitten peräti ensimmäinen laaksolaisista, jolla on palkattu huushollerska. Dagny saa liksaa kympin kuussa, sekä majoituksen kaupan päälle, ja Galt maksaa viisi kultadollaria förskottia. Dagny ottaa rahat vastaan nöyränä ja sydän pamppaillen, tuntien olonsa taas kerran 13-vuotiaaksi pikkutytöksi joka on saanut ensimmäisen tilinsä rehellisestä työstä. Hän katsoo nöyrästi maahan ja sanoo Galtille “kiitos, sir”.

(Kohtauksessa ei tietysti ole yhtään mitään Randin omia seksuaalisesti latautuneita fantasioita. Randin sukupuolisista mieltymyksistä olen kirjoittanut jo aiemmin romaanin I osan 5. luvun yhteydessä.)

Seuraavaksi laaksoon pelmahtaa Francisco D’Anconia, joka on viettänyt edeltävät viikot ulkomaailmassa ja luullut, että Dagny on kuollut lento-onnettomuudessa. Hän on onnesta soikeana huomatessaan, että Dagny elää ja on saapunut Galtin laaksoon. Frisco tilittää rakkauttaan ja riemuaan loputtomiin, kertoo kaiken siitä miten hän aikoinaan päätti lähteä Galtin matkaan, ja tunnustaa että Dagnyn hylkääminen oli vaikein asia, mitä hänen piti tehdä. Hän hyväksyy täysin Dagnyn ja Reardenin rakkaussuhteen ja on iloinen, että Dagny löysi niin hienon miehen. Francisco kysäisee Galtilta, voisiko eräille Dagnyä kaipaaville ulkomaailman henkilöille välittää vaivihkaa tiedon, että tämä on vielä hengissä. Galt katsahtaa Franciscoa suoraan silmiin ja kysyy, mitä tämä mahtaa tarkoittaa? Haluaako hän kukaties helpottaa ulkomaailman asukkaiden oloa? Siitäkin huolimatta, että nämä ovat omasta vapaasta tahdostaan päättäneet elää elämäänsä kollektivistisen valtiovallan alaisuudessa? Ei kai Francisco vain tunne sääliä?

Franciscon siunauksesta huolimatta Dagny huomaa ajattelevansa, että ehkä Rearden ei sittenkään ole se oikea hänelle. Hän on koko elämänsä kaivannut jotain tuntematonta, sankarillista miestä. Mutta kuka tämä olisi? Mitäpä luulette? Dagnyn ja Galtin yhteiselo piikana ja isäntänä alkaa pian kulkea ennakoitavissa olevaan suuntaan. Kysyttäessä Galt myöntää kytänneensä Dagnyä jo useamman vuoden ajan, koska tämä on vaikuttanut hyvinkin mahdolliselta ehdokkaalta Galtin lakkolaisyhteisöön. Piikalikkana hääräilevä Dagny huomaa, että hänellä alkaa olla tunteita isäntäänsä kohtaan, ja mieltymykset taitavat olla molemminpuolisia. Tarinan eräässä vaiheessa Dagny kääntelehtii ja vääntelehtii vuoteessaan ruumis liekeissä, kunnes kuulee seinän toiselta puolelta tupakansytyttimen naksahduksen ja Galtin niin ikään levottomasti edestakaisin tallustelevat askeleet.

Galtin laakson asukkaita esitellään meille tässä luvussa hyvin yksityiskohtaisesti. Säveltäjä Richard Halley, joka on omistanut Galtille “vapahduksen konserttonsa”, Concerto of Deliverance, kertoo ponnisteluistaan muusikkona ja pitää konsertin. Kay Ludlow järjestää pikku teatterinäytöksen, ja Galt luennoi fysiikasta laakson avoimessa yliopistossa. Kaikki tapahtuu tietysti maksua vastaan. Tapaamme myös vielä yhden naisen, joka on saapunut laaksoon aviomiehensä mukana. Pariskunnalla on myös lapsia. Laaksossa on ilmeisesti enemmänkin perheitä, tai ainakin näin Galt mainitsee. Vaihdantaan ja henkilökohtaisiin sopimuksiin perustuvassa siirtokunnassa ei hyväksytä kollektiivisia sitoumuksia, joten vaimon oli ollut itse päätettävä, osallistuisiko hän lakkoon. Hän oli päättänyt tarttua tilaisuuteen, koska ei halunnut kasvattaa lapsiaan ulkomaailmassa valtiovallan alamaisiksi.

Kollektivismia paheksuvassa Galtin laaksossa suhtaudutaan siis avioliittoihinkin kiintoisalla tavalla sopimusluontoisina järjestelyinä. Dagnyn kanssa työsopimusta tehdessään on Galt korostanut, että heidän yhteisönsä säännöt kieltävät toisen ihmisen ylläpidon ilman reilua korvausta ja vastavuoroisuutta, mutta avioliitto on järjestely, “johon sisältyy omanlaisensa keskinäinen vaihtokauppa ja maksu”. Rivien välistä ymmärrämme, että kyse on seksistä, joka on Randin filosofiassa tietysti kytköksissä rakkauteen (ks. II osan 4. luku).

Laaksossa yksilön oma etu on ylin moraalinen ohjenuora. Altruismi ja ilmeisesti myös sääli ovat tuomittavia ja tuhoisia elämänasenteita. Galt mainitsee eräässä vaiheessa ohimennen, että itsensä uhraaminen ja toisten tuhoaminen eivät ole tie onneen. Ihmisten välillä ei ole mitään eturistiriitoja, kunhan he käyttäytyvät keskinäisissä suhteissaan rationaalisesti omaa etuaan tavoitellen ja suostuvat hyväksymään sen, että todellisuus on absoluuttista, valheet eivät toimi, ansaitsematonta ei voi saada eikä antaa, ja olemassaolevan arvon tuhoaminen ei lisää arvottomien asioiden arvoa. Liikemies, joka haluaa nujertaa menestyneemmän kilpailijansa; työmies, joka haluaa osan työnantajansa rahoista; ja taiteilija, joka kadehtii menestyneemmän taiteilijan lahjakkuutta; he kaikki toimivat tosiasioita vastaan, ja heidän ainoa keinonsa saavuttaa päämääränsä on tuhota muiden saavutukset. Lopulta he eivät kuitenkaan saavuta itse mitään, eivätkä myöskään tuota maailmalle mitään lisäarvoa,vaan ainoastaan hävittävät jo olemassaolevaa arvoa. Tämä on väärin, sillä ihminen on oman onnensa seppä, ja vain hänen oma kohtalonsa voi olla hänen omissa käsissään. Muiden kohtalosta hän ei voi eikä saa päättää.

Filosofi Hugh Akston, joka ylläpitää laaksossa ateenalaistyylistä akatemiaa, pitää myös pitkähkön luennon ja kertoo Dagnylle vanhoista tähtioppilaistaan. Akstonin yliopistouran loistavimmat oppilaat olivat tietysti Ragnar, Francisco ja John Galt. Akston korostaa, että nämä ihannemiehet eivät suinkaan ole superyksilöitä tai yli-ihmisiä, vaan itse asiassa vain tavallisia ihmisiä, joissa ei ole vääristyneen kulttuurin painolastia. He ovat miehiä, jotka ovat säilyttäneet olemuksessaan ihmisyyttä lähtökohtaisesti määrittävän aidon rationaalisuuden, eivätkä ole alistuneet vuosisataiseen aivopesuun yhteishyvästä. He ovat siis yksilöitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Randin vakuutteluista huolimatta Nietzschen opeista otetut vaikutteet ovat taas kerran ilmeiset. Valtiollisen tiedeinstituutin tohtori Robert Stadler paljastuu paheksuttavaksi mieheksi nimenomaan siksi, koska hän tosiaankin on lahjakas ja omanarvontuntoinen tiedemies, mutta onkin lähtenyt kollektivistisen valtiovallan kelkkaan.

Dagnyn ja Galtin kiintymys toisiinsa lujittuu vaivihkaa, ja Dagny ajattelee jo elävänsä Galtin kanssa kuten vaimo, kaikilla tavoilla paitsi sillä yhdellä. Dagny ei ole kuitenkaan unohtanut rakastettuaan Hank Reardenia, ja saa tästä varsin kouriintuntuvan muistutuksen. Eräänä päivänä laakson taivaalle ilmaantuu toinen lentokone, joka laskeutuu kohti kanjonia, muttei kuitenkaan havaitse Galtin ja kumppanien kätköpaikkaa. Kuten muistamme, laaksoa suojaa tieteisromaanista muistuttavien “heijastussäteiden” luoma illuusiokenttä. Dagny kuitenkin erottaa lentokoneen siipiin maalatut Hank Reardenin tunnukset, ja hätkähtää tajutessaan, että Hank on etsimässä häntä. Rearden ei kuitenkaan laskeudu yhtä alas kuin uhkarohkea Dagny, eikä onnistu tunkeutumaan sädekentän lävitse.

Viimein lähestyy hetki, jolloin Dagnyn on kuukauden oleskelun jälkeen päätettävä, asettuuko hän laaksoon asumaan vai palaako ulkomaailmaan. Dagny on jo ehtinyt innostua rautatien rakentamisesta Franciscon perustamalle pienelle kuparikaivokselle. Hän kuitenkin huomaa, ettei pysty edes ajatustensa tasolla luopumaan Taggartien rautatielinjasta. Paneeli, johon kuuluvat Midas Mulligan, Francisco, Akston ja Galt, kehottaa Dagnyä harkitsemaan tarkoin ja vapaasti, omaan tahtonsa ja omaan järkeensä luottaen. Hän tekee päätöksensä kuullessaan Mulliganin ja Galtin juttelevan ulkomaailman tilanteesta. Mulligan pitää todennäköisenä, että kollektivistit eivät pitemmän päälle pysty ylläpitämään Amerikan infrastruktuuria kasassa, ja yhä pahempia katastrofeja on odotettavissa. Mississipin yli kulkeva Taggartien rautatiesilta on ainoa liittovaltion rataverkkoa koossapitävä linkki, ja todennäköisesti sekin tulee romahtamaan. Tulisieluinen Dagny puuttuu puheeseen ja julistaa, että vanhan Nat Taggartin rakentama silta ei romahda. Hän palaa takaisin taistelemaan sen puolesta, koska hän ei halua luopua kamppailusta. Hän haluaa vaalia edeltäjiensä saavutuksia ja pitää yllä uskoa yritteliäisyyteen ja järkeen, loppuun asti, vaikka sitten tuhoutuvassa maailmassa.

Galt ilmoittaa niin ikään palaavansa vielä kerran ulkomaailmaan yhdelle keikalle, vaikka olikin aikoinut jo jäädä laaksoon pysyvästi. Hänen motiivinsa on tietysti Dagny. Tässä kohtaa Francisco oivaltaa, että Galtin ja Dagnyn välille on kehkeytynyt säpinää. Hän näyttää hyväksyvän tapahtuneen myhäillen, ja kolmikko tyhjentää keskenään pullon Friscon vanhaa chileläistä punkkua. Dagny kysyy Galtilta kahden kesken, miksi tämä oikein palaa takaisin? Galt vastaa suoraan, ja tunnustaa että hän aikoo taistella Dagnyn ponnisteluja vastaan ja edesauttaa rappeutuvan ulkomaailman romahtamista — myös Taggartien rautatieverkon tuhoutumista, jos niikseen tulee — mutta samalla haluaa saada tämän palaamaan laaksoon ja liittymään lakkolaisiin. Mutta mikä on Galtin oma itsekäs motiivi? Miten tämä kaikki oikein palvelee hänen etujaan ja toiveitaan? Dagny vaatii ei-altruistista vastausta, ja Galt antaa sen hänelle: minä haluan sinut tänne.

Päätöksensä tehtyään Dagnyn on silti lähdettävä. Hänen kunnostettu lentokoneensa jää laaksoon pantiksi, ja Galt lennättää hänet omalla koneellaan side silmillä lähimmän Taggartin rautatieaseman tuntumaan. Dagny kohtaa jälleen ankean ulkomaailman. Luku päättyy kuvaukseen ränsistyneistä, rappeutuvista ja murenevista maisemista, jotka muodostavat kontrastin Galtin laakson, tuon ihmeellisen Atlantiksen, eloisalle ja vireälle elämänmenolle.

Tässä Ayn Randin romaanin keskeisessä luvussa olemme saaneet sisäkköfantasioiden ohella muistutuksen siitä, että sääli on sairautta, altruismi on ali-ihmisen merkki ja on mahdollista perustaa absoluuttiseen rationalismiin nojaava yhteiskunta, jossa ei voi koskaan olla yhtään mitään eturistiriitoja yksilöiden välillä. Romaanin punaiseksi langaksi on vakiintunut nyt se, että on olemassa muutamia korvaamattomia ihmisyksilöitä, joita ilman typerien massojen hallitsema maailma suistuisi välittömästi kaaokseen. Mitäpä tähän enää lisäämään? Romaani jatkuu vielä, ja yhä kiintoisampia kohtauksia on luvassa.

Advertisement