“Atlas Shrugged”, III:3, Anti-ahneus

Ayn Rand       

Tervetuloa jälleen Atlas Shrugged –päiväkirjani pariin! Meneillään on kolmannen osan kolmas luku, eli romaanin huikea kliimaksi lähestyy yhtä vääjäämättä kuin pääsiäinen. Eepoksemme viime jaksossa sankarittaremme Dagny Taggart päätti palata vielä kerran todelliseen maailmaan taistelemaan ihanteidensa puolesta, vietettyään sitä ennen täyden kuukauden insinööri John Galtin kätketyssä kapitalistisessa ihmemaassa. Samalla hän myös rakastui Galtiin. Galtin laakso oli ahneuden ja oman edun tavoittelun haavemaailma, mutta tämän luvun nimi on Anti-Greed, ahneuden vastakohta. Luvun otsikko ei ole minunlaiselleni harrastelijalle helpoin suomennettava. “Epäahneus” ei tunnu luontevalta, koska epä-etuliite viittaa vain asian passiiviseen puuttumiseen, eikä sisällä anti-prefiksiin liittyvää ajatusta aktiivisesta vastaisuudesta. “Vasta-ahneus” taas olisi käsittämätöntä suomea. Olen tyytynyt jättämään kreikankielisen etuliitteen suomenkielisen sanan yhteyteen.

Ennen kuin siirrymme Dagnyn tarinaan, kertoo Ayn Rand meille vihdoinkin, mikä oikein oli salaperäinen “Projekti X”, johon valtiovalta tarvitsi Hank Reardenin ihmemetallia. Siltä varalta jos ehditte jo unohtaa mainitun hankkeen, niin nimenomaan tästä vaatimuksesta Reardenin kärsimykset ja taistelu hallitusta vastaan alkoivat (ks. II osan 1. luku). Tämän luvun alussa valtiollisen tiedeinstituutin professori Robert Stadler, tohtori Floyd Ferris ja koko liuta uuden järjestyksen poliitikkoja, kansalaisvaikuttajia ja sanomalehtimiehiä on kokoontunut tilaisuuteen, jossa Projekti X paljastetaan yleisölle. Kyse on korkean profiilin tapahtumasta, sillä presidentti Thompson on hänkin paikalla.

Kyseessä on ihmease, tarkemmin sanoen ääniaaltoja hyödyntävä kuolemansäde. Kollektivistisen valtiovallan ilkimykset testaavat tätä soonista tappokonetta preerialla kököttävään liiteriin ja sen edustalle kytkettyihin vuohiin. Liiteri pamahtaa säleiksi ja kutuista tulee kerralla raakaa halal-mureketta, kun äänienergia murskaa elukkaparkojen joka ainoan verisuonen. Ferris ja kumppanit onnittelevat toisiaan hienon julkista valtaa ja kansalaisten yhteishyvää palvelevan välineen keksimisestä. Kansalaisvaikuttajatkin myhäilevät tyytyväisinä, miten nyt on keksitty todellinen rauhan instrumentti, ja kuinka tiede palvelee viimeinkin ihmisten välistä rakkautta.

Tapansa mukaan Rand suorastaan alleviivaa kollektivistien ällöttävyyttä. Muun muassa Amerikan perheenäitien puolesta käyttää puheenvuoron “lihava, hyllyvälihainen nainen, jolla on liian pienet rintaliivit hientahriman puseronsa alla”. Professori Stadler, joka ei itse asiassa tiennyt projektista, ei oikein tykkää aseesta ja ihmettelee, mitä pirua moisella härvelillä tekee. Rutiköyhät kansanvaltiothan ovat riippuvaisia Yhdysvaltain avusta, eikä Amerikkaa uhkaa mikään tai kukaan. Ferrisin vastauksesta huomaamme, että vehjettä onkin oikeasti tarkoitus käyttää omien kansalaisten pitämiseen ruodussa. Erikoista on se, että tähän asti täysin kyvyttömäksi osoittautunut tiedeinstituutti on ylipäätään onnistunut tuottamaan uudenaikaisen joukkotuhoaseen. Ferrisin mukaan kyse on ollut pohjimmiltaan helposta insinöörityöstä, jossa on vain sovellettu lahjakkaana fyysikkona tunnetun Stadlerin aiempia teoreettisia läpimurtoja.

Stadler, joka on aikoinaan ollut moraalinen ja hyvä tiedemies, joutuu nyt pitämään puheen jossa hänen on pakko esiintyä projektin isänä ja kehua retostaa kuolemansädettä muiden tavoin. Hän kokee aluksi hetkellisiä omantunnon pistoksia. Muuan nuori lehtimies yrittää vielä viime tipassa suostutella Stadleria kertomaan totuuden aseesta ja tuomitsemaan koko projektin. Mutta ei auta. Stadler on jo niin paatunut, etä hän nousee korokkeelle ja alkaa muiden tavoin julistaa, miten viattomat vuohiparat muusiksi ampunut ääniase edustaa sivistyksen vapauttavaa voimaa.

Romaanin lukijan ei ole vaikea havaita Randin ottavan kantaa atomiaikaan ja asevarusteluun.  Vuonna 1946 oli tuolloin Hollywoodissa käsikirjoittajana työskennellyt Rand tehnyt matkan Los Alamosin tutkimuskeskukseen ja tavannut Manhattan-projektia johtaneen J. Robert Oppenheimerin. Rand muovasi professori Robert Stadlerin hahmon tarkoituksellisesti Oppenheimerin muotokuvaksi; asiasta on mainittu Randin toimitetuissa päiväkirjoissa sekä Jennifer Burnsin kirjoittamassa elämänkerrassa Goddess of the Market. “Projekti X” sisältää helposti tunnistettavan viittauksen atomiaikaan myös kuvaillessaan äänitykin “sienenmuotoista” ohjauskeskusta. Kollektivistien kielenkäyttö palauttaa mieleen Neuvostoliiton rauhanpropagandan, mutta yhtä lailla sen voi nähdä Randin tarkoituksellisen ivallisena käsityksenä amerikkalaisesta New Deal –retoriikasta. Ydinase oli loppujen lopuksi Rooseveltin hallinnon saavutusten huipentuma.

Keskeistä on, että Rand näkee ylivertaiset tappokoneet nimenomaan valtiovallan mahdin ilmentymänä. Vapaassa yhteiskunnassa moisilla hyödyttömillä välineillä, jotka soveltuvat vain ihmisten tuhoamiseen, ei olisi mitään markkina-arvoa, eikä niitä näin ollen myöskään rakennettaisi. Avainsanat esittää tässä luvussa tohtori Ferris, joka lausahtaa: “Yksikään yksityinen liikemies tai ahne teollisuusjohtaja ei olisi suostunut rahoittamaan tätä projektia. Heillä ei olisi ollut edes varaa moiseen investointiin, etenkin kun se ei tuota mitään voittoa”. Rand on toki oikeassa, sillä joukkotuhoaseiden tuottaminen edellyttää vahvaa valtiollista panostusta. Terrorismiin ja tappamiseen kykenevät yksityisetkin toimijat, mutta he joutuvat lähes aina turvautumaan vaatimattomampiin aseisiin, ja heidän saavutuksensa jäävät yleensä vähäisemmiksi, muutamin harvinaisin poikkeuksin. Randin huomio on joka tapauksessa kiintoisa konservatiivisista kapitalistisista arvoista kumpuava kannanotto Eisenhowerin sotilaallis-teollista yhteenliittymää vastaan.

Kertomus siirtyy nyt Dagny Taggartiin, joka on viimeinkin päässyt takaisin New York Cityyn. Hän on myös ehtinyt soittaa Hank Reardenille tyynnytelläkseen rakastettuaan. Lemmenparin puhelinkeskustelu jää väkisinkin vältteleväksi, koska Dagny ei voi kertoa Galtin laaksosta, ainakaan puhelimitse. Puhelun jälkeen sankarittaremme kipittää takaisin rautatieyhtiöön, jossa synkkämielinen Eddie Willers jo odottaakin häntä. Paljon on taas muuttunut, sillä konttoriin on istutettu valtiovaltaa edustava “yhtenäistämispäällikkö” Cuffy Meigs, joka antaa määräyksiä firman hepuille.

Nimivalintaan “Cuffy Meigs” pitää pysähtyä hetkeksi. Tähän asti kirjailija on antanut valtiovallan kätyreille tarkoituksella hieman hupsuja nimiä, jotka kalskahtavat itärannikon älykköpiireiltä. Esimerkkejä ovat “Balph Eubank” tai “Bertram Scudder”. Tässä vaiheessa romaanissa tekee esiinmarssin uusi kollektivististen pukarien joukko, joiden nimet tuovat mieleen lama-ajan gangsterit, ja jotka myös esitetään aiempia intellektuelleja huomattavasti karskimpina. Yhtenäistämispäällikkö “Cuffy Meigs” ja moraalintarkkailija “Chick Morrison” tuovat mieleen vaikkapa Legs Diamondin tai Bugsy Siegelin. Historian tahattomana ironiana voi pitää sitä, että amerikkalaisten hupsuille lempinimille naureskelleen Randin eräs ihailija on suomalaiseen eliittiperheeseen syntynyt mies, joka tunnetaan liikanimellä “Nalle”.

Mutta palatkaamme jälleen kertomukseen. Liittovaltio on ottanut taas kerran käyttöön aivan uuden politiikan, joka pyrkii säilyttämään maan raideverkoston kokonaisuudessaan. Rautatielinjat on koplattu yhteen erityisen lautakunnan alle, joka jakaa yhtiöiden liikevoiton oikeudenmukaisesti. Periaatteena on ottaa jokaiselta kykynsä mukaan, ja antaa jokaiselle tarpeensa mukaan. Tämän seurauksena suurimmassa tarpeessa oleva firma — eli siis se, joka tekee roimaa persnettoa ja jonka asiat ovat huonoimmin — hyötyy muiden ansioista. Dagnyn umpikiero velipoika James Taggart totta kai on pitänyt huolen siitä, että heidän yhtiönsä on kehnoimmassa jamassa ja näin ollen varmasti saamapuolella.

Eikä siinä vielä kaikki. James myös vaatii, että Dagnyn on mentävä pitämään radiopuhe kollektivisti-toimittaja Bertram Scudderin ohjelmassa! Dagnyn katoaminen on nimittäin herättänyt hyvin paljon huomiota, ja hänen paluunsa vielä sitäkin enemmän. Hän on näet ainoa kadonnut yritysjohtaja, joka on palannut takaisin, ja täten verraton propagandavaltti uudelle järjestykselle. Valtiovalta on käyttänyt hyväkseen Hank Reardenin pakon edessä allekirjoittamaa luovutuskirjaa PR-kampanjassaan, ja nyt on tullut aika myös Dagnyn puhua direktiivi 10-289:n puolesta. Mikään ei ole laadukkaampaa propagandaa kuin se, että tunnettu konservatiivinen yritysjohtaja ja aito vanhan rahan edustaja antaa siunauksensa hallituksen politiikalle.

Dagny antaa ensi alkuun piut paut moiselle ehdotukselle. Hän muistaa taas, miten Hank kertoi hänelle, että kollektivistiset ryövärit ovat riippuvaisia uhriensa suostumuksesta (ks. II osan 1. luku, toistamiseen), ja hän ei moiseen suostu. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun itse Lillian Rearden teputtaa sisään hieno hattu päässään. Lillian ilmoittaa Dagnylle, että tämän on pidettävä puhe, tai muuten hän paljastaa julkisesti Dagnyn ja Hankin salasuhteen. Lillian suorastaan herkuttelee tilanteella ja kertoo samalla, miten Hank luovutti valtiolle ikioman ihmemetallinsa patenttioikeudet tämän samaisen kiristyksen seurauksena. Miltä tuntuu olla huora, neiti Taggart? Ainakin hintanne oli korkea, kun Hank luopui vuoksenne jopa kaikkein rakkaimmasta teräspatentistaan.

Silmää räpäyttämättä Dagny suostuu menemään Scudderin ohjelmaan ja pitämään puheen. Shown käynnistyttyä hän aloittaa juttelemalla uudesta sosiaalipolitiikasta, yhteishyvää palvelevasta valtiojärjestyksestä ja edistyksellisestä moraalifilosofiasta. Yllättäen hän kuitenkin vaihtaa aihetta, ja 150 miljoonaa amerikkalaista saa kuulla suorassa lähetyksessä totuuden siitä, minkä vuoksi Rearden todella luovutti patenttinsa valtiolle. Dagny tunnustaa avoimesti olleensa Hankin rakastajatar, eikä säästele sanojaan. Voi pojat, että se olikin mahtava kokemus! Hän on suorastaan ylpeä, ja moista onnea ja iloa hän ei ollut koskaan kokenut. Heidän lemmensuhteessaan ei ollut mitään rietasta, koska he jakoivat yhdessä samat elämänarvot, saman mielenmaiseman ja vielä yhteisen ruumiillisen nautinnon. Heidän lemmiskelynsä oli väkivaltaista, rajua ja ihanaa. Uuh!

Scudder on pallo hukassa, eikä tiedä mitä tehdä. Valvomossa teknikot antavat lähetyksen pyöriä, koska he kuvittelevat, että puheen tarkoitus olikin nimenomaan Dagnyn julkinen nöyryytys. Vasta siinä kohtaa, kun Dagny alkaa heittää läppää hallituksen harjoittamasta kiristyksestä, onnistuu kompuroiva Scudder hiljentämään mikin. Vahinko on kuitenkin jo peruuttamattomasti tapahtunut. Dagny poistuu studiosta voittajana, mutta tuskissaan siitä, että hänen rakastamansa John Galt on varmasti myös kuullut hänen puheensa ja tietää nyt Reardenin ja hänen välisestä suhteesta.

Dagny menee tervehtimään Hankia, aikomuksenaan lopettaa suhteensa tämän kanssa. Hän ei kuitenkaan ehdi, sillä Hank tekee sen ensin. Rearden pitää Dagnylle pitkän monologin, jossa hän tunnustaa tälle rakkautensa ja kertoo miten kauan kesti, että hän tajusi mikä hänen maailmassaan oli pielessä. Dagnyn ansiosta hän ymmärsi, miten antoi perheensä, vaimonsa ja kaikkien muiden käyttää häntä hyväkseen, ja miten hän valehteli itselleen kieltäytyessään käsittämästä, että hän itse oli pohjimmiltaan perheensä ainoa hyveellinen ja moraalinen ihminen. Kaiken lisäksi hän hyväksyi sen, miten hänelle uskoteltiin, että hänen hyveensä olivat paheita. Hän harmittelee myös sitä, miten veti Francisco D’Anconiaa turpiin (ks. II osan 9. luku). Kaiken lisäksi hänen salailunsa vuoksi Dagny on joutunut kärsimään, mutta nyt Dagny on radiopuheellaan vapauttanut heidät molemmat. Hank kertoo tajunneensa jo puhelinkeskustelun aikana, että kadoksissa ollessaan Dagny on kohdannut sen miehen, jota hän on aina etsinyt. Hän huomasi, kuinka radiopuheessa Dagny puhui heidän suhteestaan koko ajan menneessä aikamuodossa, ja hän on valmis hyväksymään tämän.

Dagny haukkoo henkeään, mutta on helpottunut. Rakastavaiset päättävät suhteensa, mutta jäävät sydänystäviksi. Hank kysäisee nyt Dagnyltä, missä tämä on oikein kupannut koko alkukesän? Dagny naurahtaa ja toteaa “Kuka on John Galt?”. Hank oivaltaa viimein asioiden todellisen laidan. John Galt siis on kuin onkin olemassa? Kyllä vain, kertoo Dagny, ja kertoo että samainen mies keksi Wisconsinista löydetyn ihmemoottorin. Hank oivaltaa, että joku kätketty paikka on siis olemassa, ja kaikki kadonneet teollisuusmiehet ovat siellä.

Sankarikaksikkomme ei kuitenkaan vielä lähde evakkoon. He päättävät jatkaa taisteluaan valtiovallan ryöväriporukkaa vastaan, siihen saakka kunnes he voittavat tai kunnes kaikki osoittautuu toivottomaksi. Mitä ikinä tulevaisuus sitten tuokaan tullessaan.

Tarina jatkuu! Randin kyvykkyys esitellä romaanissaan modernin ajan ilmiöitä, kuten atomiaseita ja radiopropagandaa, on ainakin omasta mielestäni erinomaisen viihdyttävää ja kekseliästäkin ajankuvaa. Enää seitsemän lukua jäljellä, ja romaanin kello tikittää!

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

One Response to “Atlas Shrugged”, III:3, Anti-ahneus

  1. Ayn Rand on melkoinen tapaus. Nalle Wahlroosin kovasti ihailema. Kaikki eivät ole samaa mieltä Randin omasta talousopista, jossa keskeisenä ideana on: Köyhät kyykkyyn.
    Täytyy perehtyä Randin tähän tuotantoon.
    http://jormakalliokoski.blogspot.fi/

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s