Atlas Shrugged –lukupäiväkirja jatkuu pääsiäisen odotuksen merkeissä. Romaanin kolmas osa on saavuttanut puolenvälin, joten olemme vahvasti kalkkiviivoilla. Viimeisen osan viidennen luvun nimi on Their Brothers’ Keepers. Ayn Rand sai aikoinaan kriitikoilta paljonkin moitteita katkeruudesta ja huumorintajuttomuudesta, mutta omasta mielestäni tämä suurromaanin tour de force on monin tavoin omintakeisen vitsikäs. Eri asia tietysti on, osuvatko vitsit maaliinsa. Tämän voivat arvioida lukijat itse. Luku sisältää myös rajua seksiä, ja erittäin kiinnostavaa kapitalismin kritiikkiä, joka Randin monilta oppilapsilta on päässyt unohtumaan.
Luvun motiivina ovat katkeilevat kuparilangat. Jokainen kappale ja kohtaus alkaa kuvauksella siitä, miten vaijerit ja kytkentäjohdot napsahtavat poikki milloin missäkin. Välillä pettävät puhelinyhteydet, välillä generaattorit ja lopulta sitten rautatieterminaalin automaatio. Liitoksistaan jo natissut yhteiskuntajärjestelmä alkaa nyt murtua lopullisesti, mutta kuten luvun otsikosta voi arvata, valtaapitävät pitäytyvät edelleen humanitaariseen retoriikkaansa.
Viimeistä edellisessä luvussa kuvailtu rautateiden yhtenäistämisjärjestelmä on osoittautunut katastrofiksi. Randin opinkappaleisiin kuuluu se, että valtiollinen säätely epäonnistuu aina, ja niin tapahtuu myös nyt. Kansallisen infrastruktuurin varjelemisen sijasta liittohallituksen perustamassa lautakunnassa vallitsee korruptio ja hyvä-veli-meininki. Rautatiekuljetuksia ohjataan “tarpeen” mukaan milloin keillekin palveluksiin vetoaville liikemiehille, samalla kun talouselämän kannalta paljon keskeisemmät yritykset pistävät lapun luukulle.
Eräässä kiintoisassa ja unohtuneessa kappaleessaan Rand esittelee meille keinottelun ja konkurssien myötä syntyneen kokonaan uuden liikemiestyypin. Hän kuvailee näitä yksilöitä hit-and-run -liikemiehinä. Kyseessä ovat keinottelijat ja yritystenvaltaajat, jotka käyttävät hyväkseen sisäpiirin tietoja ja ovat ensimmäisinä haaskalla, kun aikaisemmin vakavaraiset firmat joutuvat vaikeuksiin. He käärivät voittoja konkurssien keskellä, hyötyen lamasta ja kansantalouden ahdingosta. Amerikkalaisessa lehdistössä näitä yksilöitä kuvaillaan “oman dynaamisen aikamme edistyksellisiksi liikemiehiksi”. Rand kuvailee kyynisen halveksuvaan sävyyn, miten nämä miehet eivät pysyttele millään alalla pitempään kuin yhden sopimuksen ajan. Heitä ei kiinnosta teollisuuskiinteistön tai tuotantolaitoksen omistaminen muuten kuin myyntitarkoituksessa, ja he hankkivat itselleen kiinteää omaisuutta vain pilkkoakseen sen osiin ja kaupatakseen sen eteenpäin. He eivät tuota eivätkä luo mitään. He ovat vain uuden ajan raadonsyöjiä kuolemaa tekevän teollisuusyhteiskunnan ruumiin äärellä.
Aivan oikein. Vertauksesta ei voi erehtyä, ja se osuu suoraan omaan aikaamme. Vuonna 1957 kirjoitti kapitalismin armoitettu jumalatar moraalisen tuomion nurkanvaltaajille ja kasinopelureille, ja esitti heidät markkinatalouden syöpäläisinä ja vapaamatkustajina. Rand hyväksyi vapaan kilpailun, mutta hän tiedosti myös sen, että “luovassa tuhossa” harvemmin on mitään luovaa sisältöä. Viimeksi eilen Yleisradion kolumnisti Sanna Ukkolalta suopeaa huomiota saaneen pankkiiri Björn Wahlroosin ongelma ei kenties ole niinkään se, että hän ihailee Ayn Randin tuotantoa. Ongelma on siinä, että hän ei juurikaan vastaa oppiäitinsä asettamia kapitalistin korkeita ihanteita. Wahlroos lukeutui niihin henkilöihin, jotka hyötyivät 1990-luvun alun talouskriisistä valtiovallan myötävaikutuksella; näiltä osin pankkiirimme uran keskeisimmät vaiheet palauttavat mieleen Randin kuvailemat häikäilemättömyydessään kunniattomat liikemiehet.
Romaanin kohtaus palauttaa myös mieleen Oliver Stonen nyt jo klassisen Wall Street -elokuvan. Ohjaustyö on otaksuttavasti ainakin joiltakin osin nojannut amerikkalaiseksi klassikoksi katsotun Randin romaanin äänenpainoihin, ja Gordon Gekkon hahmo on eräänlainen Randin sankarikapitalistin tarkoituksellinen antiteesi. Ammattiyhdistysliikkeen äänenpainojen ohella elokuva sisälsi myös vanhan rehdin meklarin puheenvuoron hyvinvointia synnyttävän markkinatalouden ja kultakannan puolesta.
Mutta palatkaamme romaaniin. James Taggart havaitsee, mikä on raideliikenteen tulevaisuus, mutta ei osaa enää tehdä mitään asian hyväksi. Viime luvussa tapahtuneen vaimonsa tapaturmaisen kuoleman jälkeen — jota yleisesti pidetään itsemurhana — James on muuttunut, jos mahdollista, entistäkin vastenmielisemmäksi. Luvun avainkohtauksessa hän anelee säälittävästi sisartaan tekemään jotain ja pelastamaan tilanteen. James ei itse tiedä, mitä oikein pitäisi tehdä, mutta hän on aivan varma, että Dagny kyllä tietää ja osaa. Sitä paitsi tämä on Dagnyn velvollisuus, koska Dagny on aina ollut perheen tekijä ja osaaja. James haluaa olla yhtiön johtaja, ja hänen pitää saada toteuttaa tahtonsa aivan kuten Dagny on aina saanut oman tahtonsa lävitse. Dagnyn pitää pelastaa tilanne, että hänen veljensä saa yhä olla firman pomo! Ovathan he veli ja sisar!
Samaan aikaan Chilen kansanvaltio julistaa, että D’Anconian kuparikonserni on kansallistettu. Täsmälleen samaan aikaan kun puhemiehen nuija iskee Santiagon kongressipalatsin pöytään, kuuluu satamasta helvetinmoinen räjähdys. Kuparimagnaatti Francisco D’Anconia on tehnyt viimeisen jäynänsä ja räjäyttänyt sataman malmilaiturit ilmaan. Sama näytelmä on toistunut kaikissa D’Anconian kaivoksissa, kuparisulatoissa ja liiketaloissa ympäri maailman. Kymmeneltä aamulla syyskuun 2. päivänä on koko kupari-imperiumi lakannut olemasta täsmäajoitetussa katastrofissa. Yhtiön tilit on tyhjennetty ja kaikki parhaat työntekijät ovat hävinneet ties minne, Francisco itse tietysti siinä samalla. Chilen ja Argentiinan kansanvaltiot, jotka olivat kuvitelleet sieppaavansa jättiomaisuuden, ovat saaneet käsiinsä vain romahtaneita ja ehtyneitä kaivoksia ja massoittain työttömiksi jääneitä kaivos- ja metallimiehiä.
New Yorkissa pilvenpiirtäjän katolle pystytetyssä valotaulukalenterissa kiepsahtaa päivämäärän sijasta näkyviin komea teksti, jossa lukee “Voi pojat, saitte mitä kerjäsitte!” (“Brother, you asked for it!”). Viestin on allekirjoittanut Francisco D’Anconia. Lounasravintolassa istuskeleva Hank Rearden räjähtää nauramaan nähdessään Franciscon viimeisen käyntikortin. Hän on Dagnyn kanssa juteltuaan jo oivaltanut Franciscon roolin John Galtin ja Ragnar Danneskjöldin salaliitossa.
Rearden itse pärjäilee parhaansa mukaan, mutta aavistelee pahaa hallituksen taholta. Virkamiehet ovat viime aikoina olleet liian mielin kielin häntä kohtaan, ja kaiken päälle tuomioistuin vahvistaa mukisematta hänen avioeronsakin. Lisäksi hänen kelvoton velipoikansa Philip poikkeaa sulatolla vonkumassa työtä. Aivan kuten James yritti vedota sisarussuhteeseen Dagnyn kanssa, samoin myös Philip korostaa miten Hankin velvollisuus on tarjota veljelleen työtä. Philip katsoo olevansa oikeutettu työhön. Eikö Hank voi ymmärtää tätä tarvetta? Philip syyttää veljeään siitä, ettei tämä ole tunneihminen eikä ole koskaan todella kärsinyt! Rearden muistaa oikeudenkäyntinsä, perheensä harjoittaman henkisen kidutuksen, ja pelkonsa Dagnyn kuolemasta. Hän ei jaksa kuunnella moista matelemista ja syyllistämistä, vaan heittää veljensä pihalle.
Sulatolla työskentelevä Washingtonin palveluksessa oleva pikkunilkki varoittaa lopulta Reardenia siitä, että hallituksella on pahat mielessä. Tämä hallituksen virkamiehenä ja urkkijana työskentelevä “imettäjän” liikanimellä tunnettu collegepoika, jonka kohtasimme jo toisen osan alussa, on alkanut ihailla Reardenia. Oikeudenkäynnin jälkeen hän on viimein käsittänyt Reardenin esimerkkiä seuraamalla, että maan asiat ja vallitseva politiikka ovat pahemman kerran pielessä. Hän vihjaa Reardenille, että lautakunta on vähän kerrallaan muiluttanut tehtaille töihin toinen toistaan riidanhaluisempia gorilloja täyttämään laittomasti pakoon lähteneiden työläisten tehtävät. Jotain on selvästi tekeillä.
Etelä-Amerikan kuparikaivosten romahtaessa saa myös Yhdysvallat iskun toisensa jälkeen. Montanassa on liittovaltio joutunut kansallistamaan sikäläiset kuparikaivokset Franciscon tempauksen seurauksena, ja kaivosten julkishallinto tietysti on yhtä tehotonta ja saamatonta kuin muuallakin. Oregon on kuohuntatilassa, ja paikalliset rettelöijät ovat murhanneet liittovaltion verovirkailijoita. Kaliforniassa on öljyteollisuus romahtanut, ja osavaltion lainsäätäjät ovat alkaneet vakavissaan jutella unionista eroamisesta. Pahinta on kuitenkin keskilännen tuhoutuminen, joka tekee selvää jälkeä Amerikan maataloustuotannosta.
Kyse on ketjureaktiosta. Valtiovalta on yrittänyt pelastaa Illinois’n hätää kärsivän koneteollisuuden ohjaamalla raideliikennettä velkaantuneiden ja huonommassa jamassa olevien tehtaiden tueksi. Seurauksena on ollut, että vaille liikennöintiä jääneet toistaiseksi hyvin menestyneet yritykset ovat joutuneet lopettamaan, ja huono-osaiset firmat ovat valtion avustustoimista huolimatta kellahtaneet joka tapauksessa. Preeriavaltion massatyöttömyys on lisännyt köyhäinavun ja ruokahuollon tarvetta, ja liittovaltio on hätätilassa takavarikoinut direktiivillä Nebraskan farmarien siemenviljat. Pohjois-Dakotasta on raideyhteydet jo purettu kokonaan — infrastruktuuriahan on paikattu kannibalisoimalla — ja Kansas sekä Oklahoma ovat tuottaneet viljaa hädin tuskin omiin tarpeisiinsa. Vain Minnesotassa on saatu hyvä sato, ja sinne kulkee yhä rautatielinja.
Rearden on satsannut parhaansa mukaan Minnesotan farmareihin. Kirjailija korostaa meille tässä, että kyse ei ole altruismista tai almuista. Rearden tukee kyvykkyyttä eikä tarvetta; hän sijoittaa tuottajiin eikä kuluttajiin; ja ennen kaikkea hän antaa heille lainoja, eikä tukea. Metsävaltion viljavarat ovat lähestulkoon ainoa mahdollisuus pelastaa Amerikka nälänhädältä seuraavan talven aikana.
Liittohallitus totta kai mokaa tämänkin mahdollisuuden. Washington kippaa kolmekymmentä miljoonaa dollaria maataloustukiaisia Louisianassa aloitettuun soijanviljelyprojektiin, jota pyörittää buddhalaisuuteen kääntynyt ja idän filosofioista kiinnostunut Emma Chalmers. Raideliikenne ohjataan kokeellisen hippifarmin tueksi, samalla kun Minnesotan epätoivoiset maamiehet yrittävät lastata viljaansa vaikka mihin kulkuvälineisiin. Ukkosmyrskyt tuhoavat lastauspaikoille jääneet viljavuoret, ja farmarit alkavat mellakoida. Maan viimeinen viljantuottajavaltio hukkuu liekkeihin ja vereen, ja kaiken lisäksi Lousianan soija on homeista, eikä kelpaa edes syötäväksi. Maanviljelijöiden kohtalossa voi havaita jälleen kerran Randin taustan neuvostoemigranttina, mutta hupaisa ajatus buddhalaiskäännynnäisten luomutilasta on selvästi vitsailua hänen Kaliforniassa havaitsemiensa ilmiöiden kustannuksella.
Dagny sentään kokee edes yhden täyttymyksen. Taggartin pääterminaalissa pettää automaatio, ja sankarittaremme lähtee paikan päälle ykköset päällä organisoimaan liikennettä. Työläisille käskyjä antaessaan hän huomaa miesten joukossa tutut kullan- ja pronssinsävytteiset hiukset. Sehän on John Galt! Nuhruisiin haalareihin pukeutunut salaperäinen sankarimme on koko tämän ajan ollut karvaperseduunarina Taggartien rautatiefirmassa.
Annettuaan määräykset miehilleen Dagny lähtee sydän pamppaillen laskeutumaan portaita alas rautatietunneleihin, aavistaen että Galt varmastikin seuraa häntä. Eikä hänen tarvitse pettyä. Maanalaisella lastauspaikalla Galt viimein saavuttaa Dagnyn, ja sieppaa tämän syleilyynsä. Galt suutelee häntä rajusti, ja Dagny on kuin sulaa vahaa Galtin käden hyväillessä hänen rintojaan. Galt repii Dagnyn vaatteet pois paljastaen tämän solakan ja haluttavan vartalon, paiskaa tämän makuulleen lastauspaikalle juuttikankaisille hiekkasäkeille ja suutelee sankarittaremme silkkisukan verhoamaa säärtä kuljettaen huulensa ylös asti koko jalan pituudelta. Tuntiessaan voimakkaan ylöspäin työntyvän liikkeen Dagnyn vartalo alkaa liikkua ahnaasti mukana, ja hän saavuttaa kliimaksinsa.
(Tämä oli lähes täysin kirjailijan omaa tekstiä, vapaasti suomennettuna. Rajummat kohdat jätin itse asiassa pois.)
Täyttymyksensä jälkeen pariskunta tunnustaa toisilleen molemminpuolisen rakkautensa. Galt on, kuten tiedämme, seurannut Dagnyä jo kymmenen vuoden ajan. Dagny puolestaan ymmärtää, että Galt on se mies, jota hän aina on haaveissaan kaivannut. Galt on totta kai tietoinen Dagnyn suhteesta Reardeniin, mutta se ei ole hänelle ongelma, koska Rearden on hieno mies. Itse asiassa Galt näkee Reardenissa sen miehen, joka hänestä olisi voinut tulla jos hän olisi jäänyt bisnesmaailmaan eikä ryhtynyt superyksilöiden salaliiton lakkokenraaliksi. Heidän ainoa eronsa on se, että Rearden yrittää yhä taistella vääjäämättömästä tappiosta huolimatta, siinä missä Galt pyrkii jouduttamaan yhteiskunnan yhtä lailla vääjäämätöntä romahdusta. Galtin silmissä Rearden on silti sankari, puhtaasti henkisten ominaisuuksiensa vuoksi. Galt haluaa olla hänen esitaistelijansa ja kostaa Reardenin kokemat vääryydet valtiovallan käsissä.
Rakastavaisten on kuitenkin erottava. Galt muistuttaa, että niin kauan kuin Dagny tekee työtä tässä maailmassa, hän on Galtin vihollinen. Mutta hän on vihollinen vain tekojensa osalta, ei aatteidensa tai persoonansa vuoksi. Hän antaa myös Dagnylle ohjeen. Kun tämä on valmis lopettamaan, hänen ei tarvitse muuta kuin piirtää liidulla dollarinmerkki yhtiönsä konttorin aulassa olevaan Nat Taggartin patsaan jalustaan. Saatuaan tämän viestin Galt tulee noutamaan hänet vuorokauden sisällä.
Galt lähtee. Dagny yrittää tarrautua hänen käsivarteensa, mutta Galt vääntää Dagnyn käden pois, irtautuen tämän otteesta mutta suoden vielä viimeisen suudelman. Molemmat menevät omia teitään, ja Dagny nousee rappuset kävellen ulos terminaalista. Aukiolla istuskeleva laitapuolen kulkija katselee uupuneelta vaikuttavaa mutta kauniisti pukeutunutta Dagnyä säälivästi ja lausuu tälle rohkaisevia sanoja. Älkääs ottako elämää niin vakavissanne, rouva hyvä. Ei sille mitään mahda. Mitä väliä sillä on? Kuka on John Galt?
Historiantutkijan näkötorni 
Pingback: Ayn Rand, antikapitalisti – Ahpoinvointia