“Atlas Shrugged”, III:6, Vapahduksen konsertto

Ayn Rand      

Hyvää kiirastorstaita Atlas Shruggedpäiväkirjan merkeissä! Ayn Randin romaanin kolmannesta osasta on tänään vuorossa kuudes luku, The Concerto of Deliverance, joka on viittaus teoksessa usein mainittuun säveltäjä Richard Halleyn viidenteen pianokonserttoon. Pääsiäisen aikaan kuuluu kilvoittelu, ja tässä jaksossa teräsyrittäjä Henry Reardenin oma Getsemane saa lopultakin päätöksensä.

Viime jaksossa Rearden sai kuulla, että hänen terässulatollaan on tekeillä jotain hämärää, ja niin totta vie onkin. Paikallinen metallimiesten ammattiyhdistys, jonka liittovaltion yhtenäistämislautakunta on soluttanut täyteen provokaattoreita ja rettelöijiä, alkaa vaatia lisää palkkaa. Liittovaltion direktiivi 10-289 on, kuten muistamme, itse asiassa jäädyttänyt palkat, joten Rearden ei voi itse ratkaista asiaa. Asiaa käsittelevä valtiollinen lautakunta myös torjuu palkkavaatimuksen. Tämän jälkeen edistykselliset sanomalehdet käynnistävät täyden lokakampanjan Reardenia vastaan ja antavat ymmärtää, että itse asiassa hän olisikin syypää työläisten huonoihin oloihin. Reardenin pankkitilit otetaan viranomaisten huostaan, perusteena tekaistut veropetokset, joihin hän ei ole edes ikinä syyllistynyt. Hänelle jää vain muutama sata dollaria ja Ragnar Danneskjöldiltä saatu kultaharkko (ks. II osan 7. luku).

Harkitun pehmittämisen jälkeen valtiovallan edustajat kutsuvat Reardenin kokoukseen keskustelemaan terästeollisuuden tulevaisuudesta. Tätä ennen Rearden kohtaa viimeisen kerran perheensä; äitinsä, veljensä ja ex-vaimonsa. Reardenin varallisuuden jouduttua valtiovallan huomaan kolmikko on jäänyt ilman määrärahojaan, ja yhä uhkaavammaksi kääntyvän talouskriisin, pula-ajan ja mellakoiden oloissa heidän tulevaisuutensa vaikuttaa synkältä. Reardenin äiti pyytää pojaltaan anteeksiantoa ja armoa, ja tunnustaa avoimesti, että he ovat kohdelleet häntä huonosti kaikki nämä vuodet, ja ovat osaltaan syypäitä hänen kärsimyksiinsä. Eikö Henry voisi antaa heille anteeksi ja auttaa heitä?

Rearden huomaa, että anteeksipyynnöistä huolimatta hänen perheenjäsenensä eivät ole muuttuneet. He ajattelevat vain omaa selviämistään ja yrittävät jälleen kerran käyttää häntä hyväkseen, lunastaakseen itselleen edes vähän lisäaikaa. Hän toteaa rehellisesti, ettei hänellä ole enää mahdollisuuksia auttaa heitä. Äidilleen hän kiteyttää asetelman moraalifilosofisesti toteamalla “kadut sitä, että olet satuttanut poikaasi ja haluat sovittaa syntisi pyytämällä häntä asettumaan lopullisesti polttouhriksi” (“you regret that you’ve hurt me, and as your atonement for it, you ask that I offer myself to total immolation”).

Philip-veli ja Lillian-vaimo raivostuvat. Philip uhoaa, että Henry ei pääse pakoon, koska hänen varallisuutensa on jäädytetty. Samalla hän tulee vahingossa lipsauttaneeksi tietonsa viranomaisten juonista. Lillian puolestaan huutaa hysteerisenä ex-miehelleen pettäneensä tätä James Taggartin kanssa kolme kuukautta ennen avioeroa (ks. III osan 4. luku). Likainen paljastus ei tee Reardeniin mitään vaikutusta ja hän vain katselee ex-puolisoaan ihmeissään ja epäkiinnostuneena. Hän lähtee pois ja lausuu äidilleen, että hän olisi kyllä antanut kaikki menneet anteeksi… jos hänen äitinsä olisi säälin kerjäämisen sijasta kerrankin tehnyt kuten vanhemman pitäisi ja käskenyt poikaansa ajattelemaan omaa etuaan, lopettamaan kaiken ja lähtemään pois.

Rearden menee sovittuun kokoukseen kuuntelemaan, mitä liittovaltion edustajilla on sanottavana hänelle. Wesley Mouch ja kumppanit esittelevät hänelle kokonaan uuden suunnitelman terästeollisuuden yhtenäistämiseksi. Kaikki vahingollisiksi osoittautuneet tuotantokiintiöt poistetaan, ja jokainen terästehtailija saa taas tuottaa kykynsä mukaan. Kääntöpuolena tietysti on se, että voitot menevät yhteiseen pussiin, josta ne jaetaan kaikille terästehtailijoille tarpeen mukaan. “Tarve” taas määritellään sulatusuunien lukumäärällä.

Rearden laskee nopeasti, että hänellä on kaksikymmentä sulattoa, joista jokainen tuottaa 750 tonnia Rearden-erikoismetallia päivässä. Hänen kilpailijansa, liittovaltion kanssa juonitellut Orren Boyle omistaa kolme kertaa enemmän sulattoja, jotka tuottavat keskimäärin 300 tonnia vanhanaikaista terästä päivää kohti. Reardenin aritmetiikka on vastaansanomatonta. “Tarpeen” mukaan määriteltynä Boyle tekisi kuviossa jatkuvasti voittoa Reardenin kustannuksella. Miten kauan valtiovalta oikein odottaa hänen pysyvän pystyssä näillä edellytyksillä?

Rearden ehdottaa omaa ratkaisuaan: lopettakaa kaikki taloussäätely ja antakaa hänen kilpailla reilusti Boylen kanssa. Tai jos haluatte ylläpitää komentotaloutta, niin miksette saman tien takavarikoi terästehtaita? Mouch ja kumppanit puolustelevat, että eiväthän he moista halua tehdä, sillä he kannattavat vapaata yritteliäisyyttä. Sen vain pitää olla aidosti oikeudenmukaista ja toimia kansantalouden suuremman kokonaisedun hyväksi! Sitä paitsi nämä ratkaisut ovat tilapäisiä. Talousohjelmamme alkaa kohta tuottaa tulosta; tarvitsemme vain mahdollisuuden!

Keskustelu saavuttaa umpikujan. Rearden toteaa, että itsemurhassa ei ole mitään tilapäistä, tuloksia ei ole havaittavissa, eikä mahdollisuuksia enää ole. Valtiovalta kuvittelee voivansa syödä hänen sulattonsa, mutta silti säilyttävänsä sen lypsylehmänä. Se ei onnistu, koska se ei ole mahdollista. Rearden esittää myös silmäyksen Randin romaanimaailman kansainväliseen tilanteeseen. Muualle maailmaan perustetut “kansanvaltiot” ovat pysyneet hengissä vain Yhdysvaltain avustuksella. Nyt on Amerikkakin lopulta imetty kuiviin. Mitä aiotte tehdä tällä “kansan maapallollanne” (People’s Globe)? Rearden poistuu lopulta tilaisuudesta kesken kaiken, varoittamatta, ja lähtee takaisin sulatolleen.

Sulatolla on täysi rähinä päällä. Nuijin, sorkkaraudoin, polttopulloin ja kiväärein aseistautuneet mellakoijat ovat rynnäköimässä sisään tehdasalueelle. Kurvatessaan autollaan kuonakasojen ohitse Rearden huomaa haavoittuneen ihmishahmon ryömimässä erään montun reunalla. Kyseessä on sulatolla valtiovallan tarkkailijana työskennellyt collegesta valmistunut kaveri, joka viime jaksossa varoitti Reardenia ennakolta valtiovallan suunnitelmista. Hän oli kieltäytynyt yhteistoiminnasta yhtenäistämislautakunnan kanssa ja yrittänyt estää tapahtumia, ja siitä hyvästä nämä olivat ampuneet hänet ja viskanneet hänet kuonamonttuun. Poika on kuolettavasti haavoittunut, mutta sinnittelee vielä hengissä.

Reardenin ja haavoittuneen nuorukaisen viimeinen vuoropuhelu on esitetty liikuttavasti, mutta samalla karskin miehekkäästi, amerikkalaiseen tyyliin tunteisiin vetoamalla. Poika ehtii tilittää Reardenille kaiken, mitä on tapahtunut. Hän pyytää tätä kertomaan asioista sanomalehdille ja paljastamaan julkisesti valtiovallan juonet. Hän lausahtaa vielä, ettei häntä kuolema enää pelota, mutta harmittaa kun hän vasta nyt oppi tietämään, millaista on elämä. Milloinkaan hän ei ole tuntenut sellaista aitoa riemua kuin käskiessään liittovaltion kätyreitä painumaan helvettiin. Koko tämän ajan hänelle ja kaikille muille oli uskoteltu, ettei elämässä voisi olla pysyviä arvoja.

Rearden pyytää poikaa pysymään hengissä, kutsuu tätä liikanimen sijasta ensi kerran etunimeltä — Tony — ja suutelee tätä isällisesti otsalle. Hän nostaa pojan käsivarsilleen, käskee tätä sinnittelemään ja alkaa kantaa tätä sairaalaan, mutta nuorukaisen haava on kuolettava. Viimeisinä sanoinaan poika toteaa “Herra Rearden, pidin teistä hyvin paljon”.

Rearden jättää pojan ruumiin sulaton sairastuvalle. Hän ajattelee samalla katkerasti kaikkia niitä vanhempia ja opettajia, jotka ovat sukupolvien ajan myrkyttäneet nuorukaisten mieliä. Lapset, jotka eivät opi kyseenalaistamista ja jotka käskytetään perheissään ja kouluissa tottelemaan sokeasti vanhempiaan ja valtiovaltaa, muuttuvat toivottomiksi uhreiksi. Lopulta heidän ensimmäinen sankaritekonsa on yleensä samalla heidän viimeisensä.

Taistelu sulatosta jatkuu edelleen, ja Rearden ehtii osallistumaan loppurähinöihin. Hän huomaa tehdashallin katolla hahmon, joka ampuu mellakoitsijoita vuorotellen kahdella revolverilla kuten villin lännen sankari. Taistelun tiimellyksessä Rearden saa tällin päähänsä nuijalla aseistautuneelta mellakoijalta, ja herää sairastuvalta. Lääkäri kertoo hänelle, että edellämainittu yksinäinen ratsastaja on pelastanut hänet, ja rynnäkkö on torjuttu. Poliiseja ei kuulemma saatu apuun, koska näillä oli ollut koko ajan muita kiireitä — virkavalta tietysti oli ollut juonessa mukana — mutta tämä yksi pyssysankari oli onnistunut iltapäivän aikana hankkimaan sulaton miehille aseita rettelöijien torjumiseksi. Kaveri on uuniryhmän uusi etumies, nimeltään “Frank Adams”.

Kyseessä on tietysti viime jaksossa kadonnut latinosankarimme Francisco D’Anconia! Lääkärien poistuttua hän saapuu sairastuvalle tervehtimään Reardenia, ja miehet katsovat hymyillen toisiaan. Menneet mustasukkaisuudet ja katkeruus on lopullisesti unohdettu, ja anteeksipyyntöjä ei tarvita. Frisco ja Hank ovat taas vanhoja kavereita. Francisco lausahtaa hymyillen, että on tullut aika jatkaa keskustelua siitä, mihin se silloin jäi kun sulatusuunin räjähtäminen keskeytti meidät (ks. II osan 3. luku). Tällä kerralla, hyvä veli, voimme jutella rauhassa loppuun asti, ja sen jälkeen varmaan oletkin jo valmis lähtemään mukaani.

Rearden myöntää hymyillen olevansa tosiaan valmis ja kääntää päätään tyynyllä. Ikkunasta kantautuva loiste valaisee hänen kasvonsa. Ulkona taas käynnistetyssä sulatossa valukauha kippaa hehkuvan kaaren Rearden-metallia muotteihin, ikään kuin viimeisenä kunniantekona ja jäähyväistervehdyksenä tehtaan omistajalle.

Ayn Randin kertomus heijastelee tässä luvussa erityisen vahvasti kristillistä eskatologiaa ja moraalifilosofiaa, totta kai eräänlaisena harkittuna inversiona. Valtion säätelyyn nojaava yhteiskunta on saavuttanut vääjäämättömän ilmestyskirjamaisen kohtalonsa. Viimeisten päivien ollessa käsillä myös valitut erotetaan lopulta tuomituista. Edellisiin kuuluu Henry Rearden, joka on viimeinkin kärsinyt kiirastulensa loppuun asti. Vapahduksenaan hän saa liittyä John Galtin lakkolaisyhteisöön.

Romaanin muiden jaksojen tavoin myös tämä luku toimii kontrastien varassa, joka on Randille ominainen kirjallinen konventio. Perhe ja valtiovalta ovat vaatineet Reardenilta vain loputtomia uhrauksia, ajattelematta kertaakaan hänen etuaan. Sen sijaan Tony kuoli hänen puolestaan ja Francisco pelasti hänen henkensä. Näissä kohtauksissa voi havaita myös Ayn Randin etiikan ristiriidan. Kirjailija on teoksessaan torjunut voimakkaasti altruismin ja ylistänyt rationaalista oman edun tavoittelua, mutta tässä luvussa hän selvästikin ihailee sankarillista uhrimieltä; vieläpä siinä määrin, että Tony ymmärtää elämän tarkoituksen vasta, kun hän antaa henkensä Reardenin edestä. Randin individualismin huomioon ottaen kyse voi olla siitä, että Tony uhrasi itsensä nimenomaan Henry Reardenin, aidon randilaisen sankarin, puolesta. Palaan tähän ristiriitaan vielä romaanin yleiskatsauksessa.

Seuraavassa jaksossa vuorossa on romaanin kenties tunnetuin kohta, John Galtin radiopuhe Amerikan kansalle. Pysykää siis mukana!

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

One Response to “Atlas Shrugged”, III:6, Vapahduksen konsertto

  1. Otto Normalverbraucher says:

    Pidättelen jo henkeäni odotellessa Galtin suurta puhetta. Josko vihdoinkin käsittäisin miksi niin moni pidättelemättömän kapitalismin kaikkivoipaisuuteen uskovista pitää tätä ajoittain jopa Herttasarjamaista [http://www.sci.fi/~karielk/hertta.htm] kirjaa oman yhteiskunnallisen ajattelunsa filosofisena perustana.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s