“Atlas Shrugged”, III:10, Sen nimessä, mikä meissä on parasta

Ayn Rand     

On aika sulkea Atlas Shrugged -romaanin kannet. Kolmikymmenosainen lukupäiväkirjani on nyt viimein täydellinen, mitä kirjan sisältöön tulee. Aion vielä lisätä lopuksi pienen epilogin, jossa luon yleissilmäyksen lukukokemukseeni. Mutta sitä ennen on vuorossa Ayn Randin pääteoksen viimeinen luku, jonka nimi on In The Name Of The Best Within Us.

Edellisessä luvussa John Galt joutui hallituksen kätyrien kidutettavaksi, ja Dagny Taggart lähti yhdessä Francisco D’Anconian kanssa pelastamaan sankarillista egoistia. Tämän luvun alussa Dagny loikkaa pensaista valtiollisen tiedeinstituutin edessä sinisiin action-vermeisiin ja valkoiseen villapaitaan pukeutuneena.

Sankarittaremme astelee viileän rauhallisena vartiomiehen pakeille, valehtelee olevansa presidentin asialla ja vaatii sisäänpääsyä. Vartija häkeltyy, eikä tiedä mitä tehdä. Tohtori Ferris on kieltänyt häntä päästämästä ketään sisälle, mutta toisaalta presidentin käskyä kaiketikin pitäisi noudattaa. Ties mistä syystä Dagny alkaakin käydä vuoropuhelua ja väittelyä vartijan kanssa, vaikka Galt on sisällä kidutettavana ja aikaa on vähän.

Dagny selostaa, että presidentin määräykset kumoavat Ferrisin määräykset. Vartija empii, eikä osaa tehdä ratkaisua. Lopulta Dagny uhkaa vartijaa aseella ja vaatii tätä päästämään itsensä sisälle, selostaen että kyse on filosofisesta valintatilanteesta, jossa miehen on nyt tehtävä itsenäinen valinta ja päätös elämän ja kuoleman välillä. Vartiomies vaikeroi, ettei hän voi tehdä ratkaisua. Miksi hänen pitää tehdä ratkaisuja? Dagny ilmoittaa laskevansa kolmeen ja ampuvansa sitten. Vartija ei edes yritä puolustautua, vaan ainoastaan huutaa, ettei hän ole vielä sanonut kyllä tai ei. Aika umpeutuu, ja Dagny vetää liipaisimesta ottaen miehen hengiltä. Huomio kiinnittyy väistämättä kirjailijan toteamukseen, että tavallisesti Dagny “empisi ampua jopa eläintä”.

Mitä tähän nyt sanoisi? Moralisti sisälläni heräsi väistämättä. Toiminta- ja sotakertomusten kuluttajina olemme tottuneet ihmisten tappamiseen kuvitteellisissa tarinoissa ja pystymme vieläpä suhtautumaan siihen viihteenä. Sotakertomuksissa odotamme kuitenkin myös edes jonkinlaista realismia, joka auttaa meitä ymmärtämään surmaamisen vaihtoehdottomuuden. Tässäkin kohtauksessa olisi täysin ymmärrettävää, jos Dagny olisi vain ampunut miehen väijyksistä kuoliaaksi sanomatta tai kysymättä mitään. Tehtävän suorittamisella on kiire, ja vangiksi jäänyt oma mies on pelastettava. Mutta sen sijaan kirjailija päättääkin käyttää tilaisuuden hyväkseen ja esittää meille moraalisen oppitunnin. Dagnyn vuoropuhelu vartiomiehen kanssa saa tappamisen vaikuttamaan tarpeettomalta, etenkin kun mies paljastuu asenteensa puolesta kykenemättömäksi vastarintaan. Miehen surmaamisen turhanaikaisuutta vain korostaa se, kun hetken kuluttua saamme kuulla, kuinka Dagny kumppaneineen on tainnuttanut ja sitonut kolme muuta vahtia.

Narratiivissa julkituotu maininta Dagnyn tuntemuksista ei auta asiaa. Tavallisesti Dagny ei tappaisi edes eläintä, mutta nyt hän kykenee kylmästi ja empimättä surmaamaan ihmisen, josta ei ole mitään uhkaa ja jonka ainoa synti on kyvyttömyys ja päättämättömyys. Kyse ei ole vaarallisen vihollisen surmaamisesta pakon edessä. Ennen kaikkea kirjailija vaikuttaisi alleviivaavan, että nimenomaan vartiomiehen nahjusmaisuus antaa Dagnylle moraalisen oikeuden surmata tämän. Mukana on myös epäinhimillistävä elementti, vaikka vartijan kiemurtelu ja epätoivoisuus on enemmänkin omiaan herättämään tavallisessa ihmisessä sääliä. Tähänkin kohtaukseen sisältyy kirjailijattaren tarjoilema filosofinen oppitunti, joten on vaikea välttyä vaikutelmalta, että tässä näemme randilaisen yli-ihmisen huipentuman. Superyksilö voi vaikka tappaa päättämättömän pelkurin, nimenomaan siksi koska tämä on päättämätön pelkuri.

Seuraavaksi taustalta harppaavat esiin Francisco D’Anconia, Ragnar Danneskjöld ja Hank Rearden. Kumppanukset pujahtavat ääneti tiedeinstituuttiin. Seuraa hupsu ja kolikkopelimäinen toimintakohtausten sarja, jonka aikana nelikko paukuttelee vaimennettuja pistoolejaan ja pysähtyy välillä pumppaamaan tietoa vartiomiehiltä. Danneskjöld myös hyppää kerran ikkunan läpi, ja Rearden haavoittuu olkapäähänsä. Lopulta kidutuskammiossa makaava Galt pelastetaan ja kuljetetaan ulos instituutista Franciscon lentokoneeseen. Erikseen totta kai korostetaan, että Galtin pelastamisessa ei ole ollut mitään altruistista. Näin siitäkin huolimatta, että kirjassa huomattava osa Coloradon siirtokunnan miespuolisesta väestöstä on tullut mukaan reserviksi ja valmistellut rynnäkköä tiedekeskukseen. Randin yritys sovittaa sankarillinen oman hengen riskeeraaminen yhteen itsekkyyttä ja oman edun tavoittelua korostavien eettisten periaatteiden kanssa vaikuttaa tässä kohtaa erityisen väkinäiseltä.

Seurue aloittaa paluulennon Galtin laaksoon. Danneskjöld juttelee lentokoneessa, miten kohta alkavat rauhallisemmat ajat, ja hän taitaa myydä taistelulaivansa matkustuskäyttöön ja ryhtyä filosofian opettajaksi. Lennon aikana Dagnyn sydän hypähtää, kun hän näkee New York Cityn viimeisten valojen sammuvan. Suurkaupunki on kuollut ja Amerikka on romahtanut, mutta Dagny miettii että nyt he voivat aloittaa alusta. Aivan kuten hänen sukunsa kantaisällä Nat Taggartilla, myös heillä on kokonainen maanosa rakennettavanaan.

Mutta mitä tapahtui Dagnyn lapsuudenystävälle Eddie Willersille, joka viimeistä edellisessä luvussa lähti Kaliforniaan huolehtimaan Taggartin rautatieyhtiön asioista? Eddie on kuin onkin saanut vastoin kaikkia odotuksia selvitettyä sisällissodan keskellä San Franciscon terminaalin liikennöinnin ja on nyt palaamassa itään viimeisellä Comet-pikajunalla. Veturi hajoaa keskellä Arizonan autiomaata, eikä korjaamisesta tule mitään, koska junassa ei ole varaosia eikä kunnon mekaanikkoja. Junan ympärille kokoontuu lopulta vankkurikaravaani Kaliforniasta lähteneitä pakolaisia, jotka kertovat ettei Mississippin yli pääse enää viimeisen sillan tuhouduttua X-aseen räjähdyksessä. Cometin matkustajat lyöttäytyvät pakolaisten seuraan, ja vankkurikaravaani menee menojaan.

Eddie ei suostu antamaan periksi. Hän ei halua uskoa, että se maailma, jossa hän on tehnyt työtä, ja jota hän on rakastanut, on kuollut. Kaikkein vähiten hän haluaa lyöttäytyä 1800-luvun tapaan matkaavaan pakolaiskolonnaan, koska se tuntuisi tappion myöntämiseltä. Hän yrittää epätoivoisesti korjata veturia, joka on hänen viimeinen kiintopisteensä moderniin maailmaan. Hän muistaa menneet college-opintonsa ja rakastamansa Dagnyn, ja toistelee ajatuksissaan epätoivoissaan, miten kaiken sen nimessä, mikä meissä on parasta, hän ei voi antaa periksi. Elämä on liiketoimintaa ja ansiotyötä, ja juuri se on meissä parasta! Hänen on saatava tämä juna käyntiin! Mutta veturin moottori on äänetön. Lopulta Eddie Willers, rehellinen ja työteliäs mies, joka antoi kaikkensa Dagny Taggartin rautatieyhtiön eteen, lysähtää makaamaan kiskoille veturin eteen, kyynelehtien.

Kirjan viimeisenä kohtauksena meille näytetään välähdys Galtin siirtokunnasta, jossa valot palavat ikkunoissa ja laaksoon pelastautunut valittu kansa suunnittelee tulevaisuutta. Midas Mulligan miettii jälleenrakennuksen investointeja. Danneskjöld makailee sohvalla lueskellen Aristotelesta. Tuomari Narragansett tekee muutoksia Yhdysvaltain perustuslakiin ja lisää pykälän, joka kieltää kongressia säätämästä lakeja kaupan ja tuotannon rajoittamiseksi tai säätelyksi. Francisco ja Hank Rearden miettivät metalliteollisuuden haasteita.

Galt ja Dagny puolestaan seisovat vuorenrinteellä ja katselevat otsat sädehtien kohti ulkomaailmaa ja tulevaisuutta. Galt lausuu “Tie on selvä; me palaamme maailmaan” ja tekee kädenliikkeellään dollarin merkin aution maiseman yläpuolelle.

Ennen epilogia totean vain, että teoksen päätös tuntui minusta ärsyttävältä, ja eniten minussa herätti kiukkua Eddie Willersin kohtalo. Työnsä tehnyt ja lapsuudenystäväänsä rakastanut mies ei sitten ollut tarpeeksi kyvykäs yksilö päästäkseen valittujen laaksoon. Vanhan maailman tuho ja uuden maailman synty vihjaa taas Randin tarkoitukselliseen leikittelyyn uskonnollisilla mielikuvilla, ja Galtin tekemä dollarinmerkki on aika selvä vastine ristinmerkille. Randin menneisyys Neuvostoliitossa tulee taas kerran ilmi, sillä kallionkielekkeellä seisovat Dagny ja Galt palauttavat mieleen sosialistisesta realismista tutut sankaripariskunnat.

Ayn Randin romaani päättyy kuitenkin tähän! Kiitoksia kaikille, jotka jaksoivat seurata tätä jatkosarjaa kolmenkymmenen luvun ajan. Epilogin kirjoitan aikanaan, mutta sitä ennen on syytä julkaista tässä blogissa jotain muutakin.

Advertisements
This entry was posted in Historia, Kulttuuri, Politiikka and tagged , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

6 Responses to “Atlas Shrugged”, III:10, Sen nimessä, mikä meissä on parasta

  1. Riku Riippa says:

    Kiitos mainiosta lukupäiväkirjasta! Olen innokkaasti lukenut jokaisen osan, vaikka luulen etten itse romaanissa olisi päässyt alkua pidemmälle… tekeeköhän tämä minusta jonkinlaisen toisen työstä hyötyvän parasiitin?
    Joka tapauksessa tämä lukupäiväkirja on arvokas kulttuuriteko. Olen suhtautunut tietyllä skeptisyydellä Ayn Randin ajatusmaailmaan (sen perusteella mitä siitä olen kuullut); nyt tiedän etten ihan hirveän väärässä ollut.

  2. Jere says:

    Hauskaa seurattavaa tämä on ollut. Kiitoksia! Seuraavaksi sitten jotain tervehenkisempää, vaikkapa Iso-Arskan elokuvia 🙂

  3. Tapio Peltonen says:

    Kiitos tästä lukupäiväkirjasta. Tämä on ollut todella hyödyllinen lukukokemus. Olen harmitellut, että tuokin kirja pitäisi yleissivistyksen nimissä lukea, vaikka kiinnostus on harvinaisen vähäinen. Nyt ei enää tarvitse, kirjan sisältö on kuvailtu sen verran seikkaperäisesti ja täsmällisesti, etten koe enää tarvetta hankkia käsiini itse kirjaa.

    Dorothy Parker muuten sanoi aika laittamattomasti tästä kirjasta omassa arvostelussaan: “This is not a novel to be tossed aside lightly. It should be thrown with great force.”

    Haluaisin kyllä lukea Atlas Shruggedista vielä esimerkiksi modernin feministisen analyysin.

  4. Timo Anttila says:

    Komppaan Riku Riippaa. Kits.

  5. Otto Normalverbraucher says:

    Tätä kirjoitussarjaa on tosiaankin ollut mieltä kohottava seurata. Kiitokset.

    Olen useasti sarjan aikana halunnut tarttua Randin henkilökohtaisesti kokeman bolshevikkivallankumouksen ilmeisiin vaikutuksiin kirjan sanomassa. Kirjoittajakin on ilokseni tämän havainnut. Rand ikään kuin kirjoittaa bolshevikkivallankumouksen tarinan uudelleen niin kuin hän olisi halunnut sen tapahtuvan. Randin tarinaa vie eteenpäin pieni vallankumouksellinen ja valaistunut etujoukko aivan kuin todellisuudessa bolshevikkien tarinaa. Molemmissa tarinoissa olemassaoleva yhteiskunta on mätä ja vain odottaa väistämätöntä romahdusta. Vallankumouksellisilla on moraalinen superioriteetti ja sen perusteella oikeutus mihin toimenpiteisiin tahansa laeista piittaamatta.

    Edelleenkään en täysin ymmärrä miksi kapitalismiuskovaiset pitävät kirjaa omana raamattunaan. Olen haistelevinani, että kirjaa joko tulkitaan väärin tai sitten tarinan avulla halutaan perustella piilevää demokratiavastaisuutta. Mieleen tulee väistämättä Wahlroosin kirjassaan markkinoima “enemmistön tyrannia” (siis demokratia!) joka hänen mielestään estää paremman yhteiskunnan rakentamisen.

    • Jussi Jalonen says:

      Mietin itse, että tässähän voi jopa havaita, miten jokaisella historiallisella kommunistilla ja bolševikilla on Randin kertomuksessa oma vastineensa.

      Filosofi Hugh Akston on tavallaan se porukan Marx. Hänen opetuslapsensa taas vastaavat myöhempiä venäläisiä kommunisteja. John Galt on Lenin, Ragnar Danneskjöld on Trotski, ja Francisco D’Anconia on Buharin.

Comments are closed.