Kirja-arvostelu: “Peruspomo”

Oppositiojohtaja Timo Soinin tuore muistelmateos Peruspomo on nimensä veroinen, sillä muistelmissaan Soini esiintyy ennen kaikkea johtajana. Lukija saa kuulla Soinin itsensä kertomana, miten hän on antanut kansalaisille suoria äänestysohjeita vaalikiertueen aikana, toiminut sovittelijana puolueen vaikuttajien kesken ja kertonut omille kansanedustajille mitä sanoja ja ilmaisuja tulee käyttää. Soini luo myös itsestään kuvan varmana kurinpitäjänä, joka on pitänyt puolueensa kaidalla tiellä tarvittaessa kovin ottein.

Johtajan ääntä tasoittaa Soinin antama tunnustus kenttäväen ja puolueaktiivien ansioille. Muistelmista jää silti vaikutelma, että näilläkin on ollut merkitystä etupäässä silloin, kun Soini on niin sallinut. Vastaavasti puolueen uskottavuuden kokemat takaiskut ovat useimmiten jonkun muun kuin Soinin syytä, ja esimerkiksi farssiksi muuttuneesta perussuomalaisten ilmasto-ohjelmasta vastuuseen joutuu Matti Putkonen. Kirja maalaa vuoden 2011 vaaleissa menestyneistä perussuomalaisista poliittisesti värikkään kuvan. Kuvauksessa näkyy Soinin ylpeys puolueväkensä moninaisuudesta, mikä korostaa jälleen hänen omaa asemaansa johtajana.

Mielikuvapolitiikassa Soini on yhtä taidokas kuin ennenkin. Perussuomalaiset esitetään vaivattomasti samalla sekä perinteikkäänä SMP:n työnjatkajana että uutena voimana ”vanhoja puolueita” vastaan. Soinin tuntuma 2000-luvun uusiin poliittisiin jakolinjoihin, joita hän itse on ollut muovaamassa, on hyvin vahva. Oman puolueensa kaltaisina vanhaa hegemoniaa haastavina ”uusina” tulokkaina hän näkee vihreät ja vasemmistonuoret.

Soinin mieliajatus perussuomalaisista työväenpuolueena käy muistelmista selväksi. Hän asemoi puolueensa keskustasta vasemmalle, riemuitsee etenkin sosialidemokraateilta tulleesta kannatuksesta, arvostelee suurpääomaa ja vieläpä nimeää vasemmiston Aino-Kaisa Pekosen naiseksi, joka sopisi ominaisuuksiltaan esikuvaksi perussuomalaisille naispoliitikoille. Pesäeroa vasemmistoon Soini tekee vanhoillisella arvopolitiikallaan. Samalla hän kaipaa puolueeseensa uusia naisvaikuttajia, muttei aivan hahmota sitä, että nimenomaan arvopolitiikka saattaa pitää monet kyvykkäät naiset loitolla puolueesta.

Muistelmateoksille ominaisesti teoksessa on henkilökohtainen puolensa. Soini mainitsee pariin otteeseen lyhyesti puolisonsa ja kuvailee Tony Halmeen kuolemaa inhimillisesti ja ilmeisen rehellisin tuntemuksin. Soinin pyrkimys etsiä henkistä turvaa uskonnosta on eräs muistelmien teema, ja eräässä kohtaa hän peräti siteeraa Vanhaa Testamenttia. Uskonto on Soinille tukipilari, jota ilman hän uskoisi olevansa “varsin karsea tapaus”. Soini vetosi katolilaiseen uskoonsa myös puolustautuessaan BBC:n Hard Talk -ohjelman haastattelussa esitettyjä rasismikysymyksiä vastaan, joista on kirjassa oma alalukunsa. Suhde mediaan ja epäilys tiedotusvälineiden kaksinaismoralismista on Soinille selvästi arka paikka.

Rivien välistä voi havaita myös Soinin poliittiset tarkoitusperät. Soinin kehaisemat ja moittimat puoluetoverit on todennäköisesti kaikki mainittu nimeltä hyvästä syystä. Voi olettaa, että Soinin tasoinen puoluejohtaja on halunnut kirjallaan erotella vuohet lampaista ja tasoittaa suosikkiensa tietä vuoden päästä pidettävissä eduskuntavaaleissa. Sikäli teos vastaakin luonteeltaan Soinin poliittisia ihanteita. Kansan arvostelukykyä ylistänyt Soini on halunnut kirjan välityksellä avata puolueensa lähihistorian kansan tarkasteltavaksi. Johtajana ja populismin periaatteet tuntevana poliitikkona hän haluaa samalla myös vedota kansaan ja edesauttaa sitä, että nämä äänestäjinä tekevät tulevan hallituspuolueen kannalta suotuisat ratkaisut.

Timo Soini: ”Peruspomo”, WSOY, Helsinki 2014, 307 s. Arvostelu ilmestynyt alun alkaen Länsi-Suomessa pääsiäislauantaina 19. huhtikuuta 2014.

Advertisements
This entry was posted in Kulttuuri, Media, Politiikka and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink.

One Response to Kirja-arvostelu: “Peruspomo”

  1. Hyvä kuvaelma ja piirto suomalaisesta politiikosta. Johtohahmoja vaivaa järjestään vahva itsekeskeisyys ja aika pahan sortin narsismi ja vääristynyt minäkuva. Poliittisen kekkaloinnin yksi tärkeimpiä juttuja on suoltaa nasevia sloganeita ja keskittyä uudelleenvalintaan. Hankalinta on olla aidosti sillä asialla, mihin äänestäjä on hänet alunperin kuvitellut hommaavansa. Lipponen on yksi näistä soinisyndrooman malliesimerkeistä.
    http://jormakalliokoski.blogspot.fi/2014/04/ei-otsikkoa-ei-guruja-vain-kysymyksia.html

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s