Kuten aiemmin jo kerroinkin, väittelin päivää ennen palmusunnuntaita filosofian tohtoriksi. Väitöstilaisuuksissa on tunnetusti tapana aloittaa opinnäytteen tarkastus lyhyellä aiheesta pidetyllä lektiolla. Tätä nykyä historian väitöstilaisuuksissa pidetyt lektiot rakentavat usein siltaa myös nykypäivän tapahtumiin, ja muovailin oman luentoni vastaavalla tavalla.
Väitöskirjani aiheena oli Venäjän keisarillisen kaartin suomalaisten upseerien ja sotilaiden osanotto Puolan vuoden 1831 kansannousun tukahduttamiseen. Tutkimustyöni sai oman kotiseutulehteni Länsi-Suomen ohella huomiota kokoomuksen omissa Verkkouutisissa, mistä tietysti olin tyytyväinen. Julkaisen lektioni ohessa. Mukavuussyistä olen leikannut pois opponentille, kustokselle ja yleisölle suunnatut lyhyet kunnioittavat puhuttelut.
—–
Eräs maamme historiaa määrittäneistä asioista on ollut suhteemme Venäjään. Hieman yli kaksisataa vuotta kestäneestä valtiollisesta historiastansa Suomi vietti ensimmäiset sata ja kahdeksan vuotta itsehallinnollisena suuriruhtinaskuntana Venäjän imperiumin yhteydessä. Venäjän vaikutuksen pitkä kehityskulku on näkynyt myös maamme sotahistoriassa, aina yksilötason kokemuksia myöten.
Venäjä on ollut suomalaisille sotilaille sekä emämaa että vihollisvaltio. Suomalaiset sotilaat ovat palvelleet kotimaataan välillä taistelemalla keisarillisen Venäjän puolesta, välillä taas taistelemalla Neuvosto-Venäjää vastaan. Venäjän vallan aikana tsaarin palveluksessa olleet suomalaiset upseerit osallistuivat miltei kaikkiin keisarikunnan käymiin sotiin. Suomen suuriruhtinaskunnan kansalliset sotilasyksiköt, ennen kaikkea keisarilliseen henkikaartiin korotettu suomalainen tarkk’ampujapataljoona, osallistuivat autonomian aikana kolmeen sotaan. Vuosina 1877-1878 sotaretkeen ottomaanien hallitsemaa Turkkia vastaan Bulgarian vapauttamiseksi; vuosina 1855-1856 osin Itämerenkin alueella käytyyn Krimin sotaan; sekä vuonna 1831 sotaretkeen vallankumouksellista Puolaa vastaan, jota tänään tarkastettava väitöskirjani käsittelee.
Vuosien 1830-1831 tapahtumat osoittivat, miten Keski-Euroopan suurvaltapoliittisilla kriiseillä on väistämättä vaikutuksensa Suomen asemaan suhteessa Venäjään. Käytännössä ne osoittavat Suomen epämukavan tilanteen valtaryhmittymien häilyvässä välimaastossa, jossa maamme asema on vaihdellut puolelta toiselle. Tänä päivänä maamme on Euroopan Unioniin sitoutuneena joutunut miettimään osallistumistaan mahdollisiin Venäjän vastaisiin pakotteisiin, mitkä eivät ole poliittiselle eliitillemme suinkaan helppo asia. Marraskuussa 1830, kun Puolan kansannousu alkoi, oli silloinen Suomen suuriruhtinaskunta sitoutunut uskollisuuteen Venäjän keisaria kohtaan. Tuolloinen maamme hallitseva säätyläistö havaitsi olevansa tilanteessa, jossa tämä uskollisuus oli todistettava käytännössä.
Tämä uskollisuus todistettiin asein. Suomalainen kaartinpataljoona ja Venäjän muissa kaartinyksiköissä palvelleet suomalaiset upseerit, maamme hallitsevan eliitin pojat ja perilliset, osallistuivat vuonna 1831 sotaan Puolan taistelukentillä, keisarikunnan ja isänmaan puolesta. Sotaretki oli osoitus aikakauden säätyläis- ja sotilasperheissä versoneesta sotaisasta isänmaallisuudesta, jossa kuuliaisuus Venäjän keisaria kohtaan yhdistyi haluun palvella isänmaata, Suomen suuriruhtinaskuntaa. Vakaumuksellisuus ei tehnyt tilannetta silti tuolloinkaan helpoksi tai mieluisaksi. Suomen itsehallinnon säilymisestä vallitsi sotatilan aikana epävarmuus, kotimaassa säätyläisperheet pelkäsivät sotaan lähteneiden poikiensa puolesta, ja niin maamme nuori älymystö kuin muutamat upseeritkin ymmärsivät tilanteen paradoksaalisen katkeruuden. Turvatakseen keisarin mielisuosiosta saadun oman valtiollisen asemansa oli Suomen osallistuttava itsenäisyytensä puolesta kamppailleen toisen eurooppalaisen kansakunnan kukistamiseen. Sodan muisto ei ollut pitkäikäinen.
Vuoden 1831 tapahtumat olivat todiste siitä, kuinka itäisen Euroopan levottomuudet ja valtiollinen kuohunta säätävät aina myös maanosamme etäisellä reuna-alueella sijaitsevan Suomen kohtaloa. Riippumatta siitä, onko Suomi sitten Venäjän valtapiirissä, Euroopan keskusvaltain puolella tai länsivaltain riveissä, ovat maamme kohtaamat valintatilanteet vähintäänkin ei-toivottavia, useimmiten murheellisia. Kansakunnallemme ei ole milloinkaan suotu sitä ylellisyyttä, että voisimme olla piittaamatta maanosamme rauhasta ja pitäytyä vain sivustakatsojan rooliin.
Kahdensadan vuoden aikana Euroopan valtiollinen kartta ja poliittiset suhdanteet ovat kokeneet rajuja muutoksia, mutta vakiintuneiden suurvaltojen intressit ovat muuttuneet vain vähän. Erityisen hyvin tämä pitää paikkansa Venäjän kohdalla. Vuonna 1831 oli keisarillinen Venäjä silloisen yleiseurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän, pyhän allianssin, johtava valtio, ja vastuussa maanosan turvallisuudesta aikakauden kansallismielistä ja vallankumouksellista liikehdintää vastaan. Tsaarin hallituksen näkemyksen mukaan marraskuussa 1830 puhjennut kansannousu Puolassa horjutti koko Euroopan vakautta ja edellytti Venäjältä voimatoimia. Kyse oli myös keisarikunnan omasta eheydestä, sillä vuodesta 1815 asti oli Puola ollut Venäjän imperiumin osa ja nauttinut perustuslaillisena kuningaskuntana samanlaista itsehallinnollista asemaa kuin Suomen suuriruhtinaskunta. Kansannousu Puolassa merkitsi 1800-luvulla Venäjän arvovallalle välitöntä uhkaa. Samalla tavoin on Ukrainan tuore vallanvaihdos sysännyt tämän päivän Venäjän välittömiin voimatoimiin etupiirinsä, suurvalta-asemansa ja “suvereenin demokratiansa” varjelemiseksi.
Kohtalon ivaa oli se, että sota asetti vastatusten myös Suomen ja Puolan, kaksi Venäjän naapurimaata Itämeren alueella. Tsaarin monikansallisessa valtakunnassa suomalaiset ja puolalaiset olivat tottuneet kohtaamaan toisensa kaupankäynnin, kulttuurin ja työnteon saralla. Vuonna 1831 suomalaiset ja puolalaiset joutuivat toistensa kanssa vastatusten myös vihollisina taistelukentällä. Puolalaiset havaitsivat Venäjän joukoissa taistelleet suomalaiset tarkka-ampujat, ja sotavangeiksi jääneiden suomalaisten upseerien korostettu uskollisuus keisarille herätti kunnioitusta heidän puolalaisissa virkaveljissään.
Adam Mickiewicz, Puolan kansallisrunoilija, kuvaili itsenäisyytensä puolesta taistellutta sorronalaista isänmaataan kansojen Messiaaksi, jonka ylösnousemus vapauttaisi lopulta koko Euroopan. Suomen rooli tässä vertauskuvassa oli olla roomalainen sotilas, joka velvollisuudesta osallistui vapahtajan ristiinnaulitsemiseen.
Vuosien 1830-1831 tapahtumat määrittivät kahden keisarillisen Venäjän valtapiiriin joutuneen kansakunnan kohtalon vuosikymmeniksi eteenpäin. Toisena osapuolena olivat puolalaiset, jotka alusta asti tuhoon tuomitussa kansannousussaan uskoivat yleiseurooppalaisten vapausaatteiden soihdunkantajina toteuttavansa pyhää tehtävää kansallisen itsenäisyytensä palauttamiseksi. Toisena osapuolena olivat suomalaiset, jotka uskoivat oman kansallisen ja valtiollisen etunsa sekä autonomisen erityisasemansa säilyttämisen edellyttävän ehdotonta uskollisuutta Venäjän keisarinistuinta kohtaan, vieläpä siinä määrin, että olivat valmiita osallistumaan aseellisesti tsaarinvallan vastaiseksi kapinaliikkeeksi katsotun toisen kansakunnan itsenäisyystaistelun kukistamiseen.
Tampereella, 12.4.2014.
Historiantutkijan näkötorni 
Myöhästyneet onnitteluni akateemisesta saavutuksestasi. Aihe on mielenkiintoinen.
Myöhästyneet täältäkin, onnittelut tohtoroitumisesta!
Onnea ansiokkaasta väitöskirjasta. Väikkäri olikin hyvä, mutta “lektio” asenteellinen, suorastaan “puolalais nationalistinen”. Vai että ihan Venäjän naapurimaita…
Puola ja Suomi olivat toki 1800-luvullakin Venäjän naapurimaita, aivan samalla tavoin kuin Böömi ja Valakia olivat Unkarin naapurimaita. Sanaa “maa” voi käyttää myös historiallisessa ja kulttuurisessa mielessä, ja 1800-luvun alussa Puola ja Suomi täyttivät kyllä kriteerit.
Toki “rajamaa”-ilmaisuakin olisi voinut käyttää, mutta mitä suotta.