Miinafetissi

     

Kokoomuksen Nuorten Liitto on tänään julkaistussa kannanotossaan vaatinut Suomen irtautumista miinakieltosopimuksesta. Maamiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta irtisanoutuminen nousi maassamme esille Ukrainan kriisin myötä, ja erityisen hanakasti vaatimuksia miinakiellon kumoamiseksi ovat esittäneet perussuomalaiset. Viime aikoina emopuoluettaan konservatiivisemmiksi profiloituneet kokoomusnuoret eivät tietenkään halua olla maanpuolustushenkisyydessä johtavaa populistipuoluetta huonompia.

Kevään aikana uudelleen kukkaan puhjennut miinanostalgia on ollut eräs häkellyttävimpiä piirteitä Ukrainan tilanteen laukaisemassa Suomen rönsyilevässä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Keskustelua voi tavallaan pitää varsin kieroutuneena, kun pitää mielessä miten räikeästi Venäjä on selkkauksen aikana loukannut kansainvälistä lakia ja miinoittanut Ukrainan valtioaluetta. Venäjä tosin ei ole Ottawan sopimuksen allekirjoittajavaltio, mutta selvää on, että kiellon allekirjoittaneen ja sitä noudattaneen Ukrainan maaperän miinoitus on rikos. Krimin niemimaa on käytännössä eristetty rautaesiripulla ja maamiinoilla. Kriisin aikana ei tietääkseni yksikään suomalainen poliitikko ole tuominnut Venäjän toimia Ottawan sopimusta vastaan. Sen sijaan meillä on haviteltu tilaisuutta irtisanoutua sopimuksesta itse, vieläpä täysin yksipuolisesti.

Suomen maanpuolustuksen kannalta miinanostalgia on kyseenalaista. Venäjän mahdollisesta hyökkäyksestä huolestuneet tahot ovat viitanneet Ukrainan tilanteeseen varoittavana esimerkkinä, mutta Krimillä toteutettu nopea operaatio suoritettiin maahanlaskujoukkojen toimesta. Aiheellisempaa olisi peräänkuuluttaa vaikkapa ohjus- ja ilmapuolustuksen tehostamista, joka edustaisi todellista ja vahvaa valmistautumista tämän päivän sotaan. Itäeurooppalaisissa NATO-maissa näin onkin jo tehty. Mieleen tulee, että miinakiellon kumoaminen on populistipoliitikoille ehkä halvempi ja helpompi ratkaisu. Maanpuolustus ei kuitenkaan ole pelkistä jalkaväkimiinoista kiinni, ja Krajinan serbitasavallan levittämät miinoitukset eivät estäneet Kroatian armeijan etenemistä Operaatio Myrskyn aikana.  Maamiinojen rooli Persianlahden sodissa puolestaan sai Yhdysvaltain liittovaltion arviossa luonnehdinnat “obsolete” ja “unsafe”.

On myös syytä muistaa, että mahdollinen NATO-jäsenyys, jota siis kokoomusnuoretkin kannattavat, olisi turvallisuustakeena jo muutenkin riittävä. Tällöin miinakiellosta irtisanoutuminen olisi sitäkin kummallisempaa. Kaikki eurooppalaiset NATO-maathan ovat sattumalta Ottawan sopimuksen allekirjoittaneet, ja parjattu sotilasliitto on ollut tähän asti eräs miinakiellon voimakkaimmista puolestapuhujista. Tässä voi lisäksi mainita siitä, että kielto on jättänyt puolustusvoimiemme käyttöön sopimuksen mukaiset viuhkapanokset, joita olemme myyneet onnistuneesti nimenomaan NATO-maille. Kokoomusnuorten vaatimukset liittoutumisen puolesta ja jalkaväkimiinojen palauttamiseksi ovat poliittisesti täysin eri maailmoista. Lyhyesti ja ytimekkäästi, jalkaväkimiina ei ole erityisen NATO-yhteensopiva kapistus.

Lopuksi kyse on tarkoituksenmukaisuudesta. Mikäli valtioalueemme miehittäminen tosiaan tulisi itänaapurillemme ajankohtaiseksi, Venäjä todennäköisesti suojaisi sillanpääasemansa tällöinkin miinoituksin, aivan kuten Ukrainassa. Suomi olisi tällöin miinasodan kärsivä osapuoli. Pienenä valtiona Suomen tulisi oman etunsa nimissä paremminkin toimia aktiivisesti sen hyväksi, että muutkin maat allekirjoittaisivat Ottawan sopimuksen, ei suinkaan sopimuksen kumoamiseksi. Tämä tosin edellyttäisi kovien vaatimusten esittämistä itänaapurillemme. Kiristämisessä voisi käyttää vaikkapa viime aikoina syyttä halveksuttua NATO-optiota, mutta siihen eivät nähtävästi edes oikeistopoliitikkomme ole valmiita.

Maamiinojen kaipuun sotilaalliset ja poliittiset perusteet jäävät täten avoimiksi. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää miinoihin syystä tai toisesta kohdistuva fetissi. Tällöinkin suomalainen keskustelu on ainutlaatuisuudessaan omaa luokkaansa, sillä yleisesti ottaen miinoja ei ole pidetty järin seksikkäinä aseina. Israelilainen sotahistorioitsija Martin van Creveld on pääteoksessaan The Culture of War pohtinut ammattisotilaiden seksuaalisväritteistä suhtautumista erilaisiin asejärjestelmiin. Sodankäynnin miehisen luonteen seurauksena erilaiset falliset objektit, kuten miekat, keihäät, tykit ja ohjukset ovat perinteisesti olleet suosituimpia ja kunnioitetuimpia aseita. Sattumaa ei ole, että näistä aseista on pyritty usein tekemään varta vasten vieläkin seksikkäämpiä, esimerkiksi maalaamalla niiden päät punaisiksi. Sama pätee myös virtaviivaisten sotakoneiden osalta, joista etenkin hävittäjälentokoneiden ärhäkät keulamaalaukset ovat olleet omaa luokkaansa. Kaikille näille sota-aseille ominaista on läpimurto ja tunkeutuminen; ne ovat aseita, jotka kuvastavat vahvaa ja voimakasta miehistä penetraatiota.

Kivääreihin ja käsiaseisiin liittyy usein myös ajatus heteronormatiivisesta kumppanuudesta. Suomessakin tunnetaan jo vanhastaan palvelusaseen lempinimi “sotapojan morsian”. Siinä, missä nainen on miehen kumppani seksuaalisessa nautinnossa, on kivääri hänen kumppaninsa tappamisesta saadussa nautinnossa. Tästä tietysti seuraa, että toisenlaiset aseet eivät tarjoa vastaavaa aisti-iloa. Van Creveld mainitsee eritoten napalmin, myrkkykaasun ja maamiinat. Aseina nämä ovat joko täysin muodottomia, tai sitten panosten hahmo tuo laatikkomaisuudessaan tai pyöreydessään mieleen enemmänkin vaginan tai kohdun. Keskeistä on se, että nämä aseet eivät tuota samanlaista aktiivista nautintoa kuin vaikkapa pistimen survaiseminen vihollisen kehoon tai konekiväärisarjan laskettaminen keskivartaloon samalla uhrin kasvoihin tuijottaen. Sanalla sanoen, niihin ei liity ajatusta työntymisestä tai penetraatiosta. Ilmapommit pois lukien niitä ei myöskään pahemmin koristella.

Kyse on aseista, jotka eivät kulttuurisesti palvele aktiivista soturiroolia, ja joita sotilaat ovat vanhastaan vihanneet ja kammoksuneet niiden salakavaluuden vuoksi. Voi toki olla, että miinakiellon kumoamista haluavat tahot laskevat juuri tämän varaan; taustalla on kenties ajatus, että Suomen osoittama itsenäinen valmius likaiseen sodankäyntiin olisi riittävä pelote Venäjälle. Yhtä todennäköistä on, että hyökkääjä toimisi vain sitäkin likaisemmin, mikä tosin muutenkin on oletusarvo.

Epäselvää on, miksi maamiinat ovat niinkin suosittuja nimenomaan perussuomalaisten ja kokoomusnuorten keskuudessa. Sotilaallisia ja poliittisia syitä maamiinojen puolesta on pienen valtion hankala enää tänä maailmanaikana keksiä, eikä miinoilla tappamisesta oikein saa mitään kummoista tyydytystäkään. Mikäli tosiaan on niin, että mieltymys miinoihin koetaan Suomessa syystä tai toisesta karskina ja miehekkäänä, sen voi ottaa taas yhtenä esimerkkinä siitä, miten hakusessa maskuliinisuus maamme poliittisessa kulttuurissa toisinaan on.

Advertisement